Euroopassa mielenkiinto on viime aikoina ollut suuntautuneena erityisesti Balkanille, missä kommunismin romahduksen mukanaan tuomat muutokset johtivat 1990-luvulla – veristen sotien ja epätasapainon ohella – hitaaseen demokratisoitumisprosessiin. Alueen ongelmiin on haettu ratkaisuja ja nuorten demokratioiden kehitystä on pyritty tukemaan erilaisten kansainvälisten instituutioiden kautta. Kuitenkin mm. albanialaiskysymys on yhä ratkaisematta ja aiheuttaa ongelmia alueen tasapainottamiseen pyrkiville toimijoille.
Sekä Albanian kansallisvaltion että albaanivähemmistöjen tilanne on noussut merkittäväksi ongelmaksi Balkanin poliittisella agendalla, kun Kosovon asema säilyi avoimena vuoden 1999 sodan jälkeenkin ja, kun kansainvälisten tarkkailijoiden pelot ongelmien leviämisestä kävivät toteen väkivaltaisuuksien puhjetessa lopulta myös Makedoniassa kesällä 2001.
Albanian kansallisvaltio taistelee rauhattomuuksien keskellä omien sisäisten ongelmiensa kanssa. Maata hallitsi rautaisella otteella kommunistidiktaattori Enver Hoxha toisesta maailman sodasta aina kuolemaansa 1985 asti. Vuosien 1989 ja 1990 tapahtumat Itä-Euroopassa johtivat myös Albaniassa kommunistipuolueen myönnytyksiin ja lopulta vapaisiin vaaleihin. Nyt 2000-luvulla Albania pyrkii taloudellisista ja poliittisista vaikeuksistaan huolimatta sekä Euroopan Unionin että NATO:n jäseneksi. Albanian 1990-luvulla tapahtunut demokratisoitumisprosessi ei kuitenkaan ole ollut helppo. Vuonna 1997 maa vajosi lähes täydelliseen anarkiaan, mikä herättää kysymyksen, miksi kommunistidiktatuurista vapautunut maa ei onnistunut demokratisoitumisprosessissaan yhtä hyvin kuin monet muut entiset kommunistimaat?
Tähän Albaniasta tehty positivistinen tutkimus on pyrkinyt viime vuosina vastaamaan.
Opiskellessani vaihto-opiskelijana Kreikassa hämmästyin suurta Albania-vihamielisyyttä, jonka saattoi havaita sekä yliopistolla että kreikkalaisessa lehdistössä.
Xenofobian aalto saavutti huippunsa keväällä 1998, kun kreikkalaiset näkivät rikollisuuden ja turvattomuuden kasvun täysin albaanisiirtolaisten syynä1. Myös kansainvälisessä lehdistössä saattaa yhä huomata selkeän tendenssin kuvata Albania
1 Ks. Kathimerini, kreikkalainen liite International Herald Tribune –lehdessä (esim. 21-22.3.1998, sivu 3), sekä esim. Athens News (maalis-huhtikuun lehdet 1998).
rikollisuuden ja mafian pesäpaikkana, jopa epänormaalina maana Euroopassa2. Syvä köyhyys ja erityisen ankara kommunistidiktatuuri luonnehtivat Albaniaa kylmän sodan aikana, minkä voidaan osittain katsoa selittävän vaikutelmaa poikkeavuudesta ja erilaisuudesta. Mutta vaikka Albanian onnistuikin pysyä erossa Balkanilla riehuneista sodista 1990-luvulla, käsitellään sitä yhä poikkeustapauksena järjestelmämuutosmaiden joukossa.
Ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n kirja Tarkkailla ja rankaista(vuodelta 1980) johti miettimään tätä aspektia tarkemmin. Foucault’lle normaaliuden määrittely on vallan käyttöä. Albania näyttäisikin sopivan hyvin foucault’laisen analyysin kohteeksi. Tästä näkökulmasta käsin tutkielmani liittyy jälkimoderniin3 tutkimussuuntaukseen kansainvälisen politiikan alalla. Sen pohjana on ajatus tiedon asemasta sekä vallan välineenä että sen tuottajana. Pro gradu –työni tutkimustehtävänä on yksinkertaisesti selvittää, miten erilaiset Albania-diskurssit ovat vallankäyttöä ja miten kansainväliset instituutiot raporteissaan lopulta konstruoivat itse tutkimuksensa kohteen, tässä tapauksessa Albanian.
Tutkimuksen empiirisen aineiston muodostavat selektiivisesti valittujen kansainvälisten instituutioiden Albaniaa käsittelevät raportit vuosilta 1996-2000, joiden voidaan katsoa liittyvän jollakin tavoin maan demokratisoitumiskehitykseen (ks. tarkemmin alaluku 3.3). Tarkoitus ei siis ole käsitellä kronologisesti Albanian 1990-luvun tapahtumia ja niistä kirjoitettuja kansainvälisiä raportteja, vaan raportit ovat pikemminkin eräänlainen näyte historiallisesta aineistosta, joihin foucault’laista metodia sovelletaan. Tällaiset riippumattomina pidettyjen kansainvälisten asiantuntijatahojen raportit ovat hedelmällinen tutkimuskohde, sillä ne pyrkivät useimmiten todellisuuden suoraan kuvaukseen. Analyysissa onkin tarkoitus selvittää, millaisia faktuaalistamisstrategioita teksteissä käytetään, mikä niistä tekee ”totuusdiskurssia”.
2 Vielä kesällä 2001, kun Newsweek listasi ”maailman pahimmat maat”, Albania löytyi Top 10 tai oikeastaan ”Bottom 10” listalta sijalta 8 mm. Pohjois-Korean ja Afganistanin jälkeen, esimerkiksi Irak oli listalla vasta kymmenentenä. Albania oli listan ainoa eurooppalainen valtio. (Newsweek 2001, 49.)
3 Postmoderni tutkimussuuntaus sulkee sisäänsä hyvinkin erilaisia teorioita. Yhteistä niille kuitenkin on
”modernisaation” kritiikki. Modernin teoriaa kritisoidaan siitä, että se pyrkii löytämään jossakin pohjalla piilevän tiedon, joka voidaan universalisoida ja totalisoida ”totuutena”. (Tarkemmin Best & Kellner 1991.) Foucault’lle, kuten muillekin jälkimoderneille ajattelijoille, rationaalisuus on kuitenkin kontekstuaalista. Foucault’lainen ajattelu huomioi vallan ja tiedon yhteen kietoutuneet verkostot, jotka muovaavat yhteiskuntaa ja, joista ei voi vapautua. (Ks. esim. Anttonen 1998, 79.)
Tutkimushypoteesi ja kysymyksenasettelu
Tutkimushypoteesina on ennakkokäsitys, että Albania käsiteltäisiin kansainvälisellä areenalla jotenkin poikkeavana valtiona. Tätä hypoteesia pyritään tarkastelemaan selvittämällä sitä, minkälainen Albania tuotetaan kansainvälisten instituutioiden ja tieteellisen tutkimuksen muodostamassa valtaverkostossa. Tiedon ja vallan suhteita analysoimalla etsitään vastauksia varsinaiseen tutkimusongelmaan: Millaisia objektipositioita Albania saa maan demokratisoitumista tarkkailevien kansainvälisten instituutioiden raporteissa ja miten nämä raportit saavat totuuden aseman? Millaiseen tietoon instituutioiden raportit ja käytännöt perustuvat ja millaista tietoa ne ovat itse osaltaan tuottamassa?
Selvittämällä, millaisia Albania-diskursseja kansainvälisten instituuttien raporteista on löydettävissä ja miettimällä, voidaanko Albanian esimerkkitapauksessa kansainvälisten instituutioiden4 teksteissä havaita merkkejä vakiintuneista käytännöistä, jotka joko uusintavat Albanian objektipositiota eräänlaisena epänormaalina tapauksena tai rajaavat Albanian jotenkin muuten erillistapaukseksi demokratisoituvien maiden joukossa, pyrin problematisoimaan tiedon ja poliittisten käytäntöjen suhdetta.
Albanian kohdalla työn merkitys on ensinnäkin siinä, että Albaniasta on enimmäkseen tehty vain ongelmakeskeistä positivistista tutkimusta5 ja toisenlainen lähestymistapa voi avata uusia näköaloja problematiikkaan. Lisäksi Albaniaa koskevaa tieteellistä suomenkielistä tutkimusta on kovin vähän. Näkemykset Albaniasta luovat tasapainoa Suomessa vilkkaana käytävään demokratisaatiokeskusteluun, joka yleensä tuntuu painottuvat Suomea lähinnä oleviin valtioihin.
Demokratisaatiotutkimusta itseään on harvoin problematisoitu demokratisoitumiseen vaikuttavan valtaverkoston osasena. Tämän tutkimuksen tarkoituksena ei sinällään ole kritisoida perinteisen demokratisoitumistutkimuksen saavutuksia tai teoreettisia hypoteeseja. Tarkoitukseni ei myöskään ole pohtia demokratisaation merkitystä eikä tutkimuksen tai kansainvälisten instituutioiden toiminnan oikeutusta. Sen sijaan tavoitteena on kuvata ja analysoida kansainvälistä dimensiota Albanian
4 Viittaan tässä työssä instituutio-käsitteellä institutionalisoituneeseen toimijaan kansainvälispoliittisella kentällä (esim. järjestö, tutkimuslaitos, maailmanlaajuisesti toimiva valtion virasto tms.). Foucault käytti instituutio-käsitettä hieman eri merkityksessä viitaten mm. koululaitokseen, vankilaan tai armeijaan.
5 Tuoreita Albaniaa käsitteleviä teoksia Cabanes & Cabanes (1999), von Kohl (1998), Schubert (1997).
demokratisoitumisessa kiinnittäen huomiota siihen valtasuhteiden verkkoon, johon demokratiatutkimuskin kansainvälisten instituutioiden kanssa kuuluu.
Ensiksi tutustumme tarkemmin foucault’laiseen ajatteluun6 ja sen tarjoamaan tutkimusviitekehykseen. Seuraavaksi luvuissa neljä ja viisi perehdymme siihen interdiskursiiviseen ympäristöön, jossa myös Albaniasta tuotetaan tiedon kohde.
Huomio kiinnitetään tieteellisen tutkimuksen (mm. transformaatiotutkimuksen) ja instituutioiden normittaviin ja luokitteleviin käytäntöihin. Ennen varsinaista tekstianalyysiosuutta on hyödyllistä perehtyä tällä tavoin tutkimusaineiston kontekstiin ja siihen, miten käsiteltävä diskursiivinen kenttä läpileikkaa muita keskusteluja kansainvälispoliittisella kentällä. Foucault’laisittain ajateltuna näillä diskursiivisilla kentillä tuotetaan ne rajat, joiden sisällä tutkimuskohteesta voidaan ”legitiimisti” puhua.
Kuudennessa luvussa analysoidaan valittuja Albania-raportteja objektivaation ja hallinnan näkökulmasta. Lopuksi käsitellään tutkimustulosten merkitystä kansainvälisen politiikan tieteenalalle yleisemmin. Tarkoitus on miettiä kansainvälisen politiikan ja poliittisten käytäntöjen kytköksiä tieto-valta verkostoissa.
6 Mielenkiintoisia viimeaikaisia sovellutuksia foucault’laisesta ajattelusta politiikan tutkimuksen alalla ovat muun muassa Oleg Kharkhordinin The Collective and the Individual in Russia (1999) sekä Altenatives-lehdessä ilmestyneet Marc DuBois’n (1991) foucault’lainen katsaus kehitystutkimukseen ja Kate Manzon (1992) foucault’lainen analyysi Etelä-Afrikan politiikasta.