D ISKURSSIT JA TODELLISUUS

Foucault’laisittain valtasuhteet siis sisältyvät diskursiivisiin suhteisiin, joissa niillä on produktiivinen rooli (ks. esim. Foucault 1980, 59 sekä 89). Foucault määrittelee produktiivisen vallan monimutkaiseksi suhteiden verkostoksi. Tällaista valtaa harjoitetaan, sitä ei voi antaa, vaihtaa tai voittaa. Se tulee käsittää strategiaksi (ei omaisuudeksi) ja vallan keinot ovat taktiikkaa, tekniikkaa ja toimintaa. (Jokinen &

Juhila 1991b, 33.) Valtasuhteet ovat siis läsnä kaikkialla. Valta ei keskity vain joihinkin instituutioihin, mutta ne voivat käyttää erilaisia vallan tekniikoita. Valta tarvitsee

totuuden diskurssin, joka puolestaan rakentuu tiedon varaan. Diskurssissa tieto ja valta kytkeytyvät erottamattomasti toisiinsa (Foucault 1980, 93).

Totuus konstruoituu valtasuhteiden kentässä (esim. Foucault 2000, 35), vaikka modernin ajan perusoletus onkin ollut, että tieto on vallasta riippumaton tekijä.

Tällainen ajattelu on perinteisesti oikeuttanut universaalit käsitykset, oletuksen yleispätevän tiedon olemassaolosta. Foucault pyrki osoittamaan modernin ajattelun heikkoudet. Hänen analyysinsa osoittaa, että tietokenttien ja valtasuhteiden yhteensulautuminen tuottaa vakiintuneita totuuden diskursseja, mikä puolestaan rajoittaa muiden, ei-totuuksiksi luokiteltujen, diskurssien ilmenemistä. (Jokinen &

Juhila 1991b, 36.) Kun totuuden kontekstuaalisuus hyväksytään, nousee mielenkiintoiseksi kysymykseksi, millaiset diskurssit nousevat hegemonisiksi, saavat totuuden aseman? Millaiset diskurssit esimerkiksi demokratisaation tutkimuksessa dominoivat? Entä Albanian demokratisoitumisesta puhuttaessa?

”Vallan ja tiedon toisiaan edellyttävä suhde johtaa siihen, että hegemonista kamppailua käydään nimenomaan totuusdiskurssien vakiinnuttamisesta” (Jokinen & Juhila 1991b, 36). Mutta valta ei ole yksi ja yhtenäinen. Kyseessä on valtasuhteiden jännitteinen verkko, jossa valta ja vastarinta kulkevat käsi kädessä: missä on valtaa on myös vastarintaa (Foucault 1983, 225). Produktiivinen valtakonseptio vaatii aina vastarinnan mahdollisuuden, muuten emme voi puhua foucault’laisittain vallasta, vaan kyseessä olisi väkivalta. Vastarinnan strategiasta Foucault puhuu alistettujen tietojen kapinana¹⁶ (Foucault 1980, 81).

Alistettujen tietojen kapinassa on kyse paikallisten, katkonaisten ja epäpäteviksi luokiteltujen, ei-legitiimien tietojen nousemisesta universalisoivia totuusdiskursseja vastaan. Vastarinnan tarkoituksena ei ole koota yhtä yhtenäistä vastadiskurssia, vaan pikemminkin kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä. Analyysissa päädymmekin pohtimaan, millaista tietoa kansainvälisten instituutioiden raportit jättävät ulkopuolelle, millainen tieto marginalisoidaan? Diskurssien ristiriidat ovat keskeisiä solmukohtia, sillä ainoastaan niiden kautta vakiintuneiden totuusdiskurssien ”pätevyys” voi kyseenalaistua. Ne voivat olla joko diskurssien välisiä tai sisäisiä. Ristiriidoilla on kriittinen ja kyseenalaistava funktio, sillä niiden seurauksena diskursiivinen kenttä saattaa alkaa artikuloitua uudella tavalla. (Foucault 1985, 149-156.)

Foucault’lainen lähestymistapa korostaa katkosta ja murtumaa. Siksi tässä tutkimuksessa kiinnitetään huomio kansainväliset tarkkailijat yllättäneisiin tapahtumiin Albanian luisuttua anarkiaan keväällä 1997 ja pyritään selvittämään, aiheuttiko tämä tapaus jonkinlaisen muutoksen kansainvälisissä diskursseissa. Millaisten oletusten pätevyys kyseenalaistui? Millainen tieto pääsi esiin? Millaista tietoa yhä marginalisoidaan?

Foucault’lle tärkeää oli selvittää, miten vallan verkostoissa tuotetaan tietoa ja miten siitä lopulta tulee sosiaalista todellisuutta. Foucault’n mukaan instituutiot, oppirakennelmat, diskurssit ja käytännöt ovat ihmisten toiminnan tulosta, historiallisesti ja sosiaalisesti konstruoituja. Diskursiivinen käytäntö rajaa objekteja, määrittää oikeutetut näkökulmat sekä ne normit, jotka antavat suunnan käsitteiden ja teorioiden yksityiskohtaiselle erittelylle. Yksilöiden normalisaatio toteutuu enemmän tai vähemmän vakiintuneissa diskursiivisissa viitekehyksissä. Yksilöt muotoutuvat johtavan aseman saaneissa diskursseissa. (Anttonen 1998, 119.)

Tiedon arkeologiassa Foucault ei kiinnitä niinkään huomiota diskurssin subjektiin, siihen kuka sanoo, vaan erittelee niitä ehtoja ja olosuhteita, joiden alaisuudessa diskurssilla on totuusarvo. (Emt., 119.) Vallan genealogiassa kyse on ”poissuljettujen”

diskurssien mukaan tuomisesta. Subjekti ei ole kiinnostava siinä suhteessa, että kysyttäisiin, kuka käyttää valtaa, vaan tavoitteena on selvittää millaisiksi subjektit muodostuvat tieto/vallan alaisuudessa, historiallisessa kontekstissa, joka määrittää heitä.

(Foucault 1980, 117.) Diskursiiviset käytännöt eivät ole vain tapoja tuottaa diskursseja, ne sisältyvät teknisiin prosesseihin, instituutioihin, yleisiin käyttäytymisen malleihin ja pedagogisiin muotoihin ja pitävät niitä yllä. Diskursiivisissa käytännöissä tapahtuu muutoksia, mm. kohteen määrittämisen tekniikoissa ja käsitteiden määrittelyssä. Näihin vaikuttavat myös ulkoiset muutokset (esim. poliittisissa järjestelmissä). (Ks. esim. emt., 109 ja 111-113.)

Kirjassaan Tiedon arkeologia (1985) Foucault käsittelee diskursiivisia muodostelmia, niiden rakennetta ja syntymekanismeja. Diskursiivinen muodostelma¹⁷, joka voidaan ymmärtää lyhyesti myös diskurssina on Foucault’lla monimutkainen ja monitasoinen

16 ”insurrection of subjugated knowledges”

rakennelma, jota hän kehitteli omien empiiristen tutkimustensa jäsennysvälineeksi.

Hänen määritelmänsä mukaan diskurssi¹⁸ on toisiinsa suhteessa olevien lausumien systeemi (Foucault 1985, 107).

Lausuma ei ole yhtä kuin puhe tai kirjoitus. Se ei ole looginen väittämä tai kieliopillinen lause. Se voi tietysti ilmetä näissä muodoissa, mutta jopa identtisiltä näyttävät lauseet voivat ilmentää eri lausumaa. Lausumat kytkeytyvät aina toisiinsa, Niistä tulee vakavasti otettavia vasta, kun niillä on joku rooli totuuden ja tiedon pelissä.

Lausuma kuuluu diskursiiviseen muodostelmaan kuten lause tekstiin, mutta sen säännönmukaisuutta määrittää diskursiivinen muodostelma, eivätkä selkeät lait kuten kielioppi. (Jokinen & Juhila 1991b, 21-22 ja Foucault 1985, 81-88, 91, 97, 108-116.) Diskursiivisen muodostelman yhdistävinä periaatteina ei ole viittaaminen samaan objektiin (sillä diskurssilla ei ole ennalta annettua empiiristä objektia, objekti tuotetaan diskursseissa), eikä myöskään samanmuotoinen lausumien tuottamistyyli, yhtenäinen käsitejärjestelmä tai viittaaminen yhteiseen teemaan. Saman diskurssin sisällä voi olla monenlaisia lausumien tuottamistapoja, formaaleja tekstejä, informaaleja puheita sekä ei-kielellisiä tekoja. Saman teeman sisällä voi olla useita diskursseja samoin kuin yksi diskurssi voi tukea useampia teemoja. (Foucault 1985, 32-37, ks. myös esim. Jokinen &

Juhila 1991b, 23.)

Diskursseista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä sosiaalisen todellisuuden rakentumista.

Foucault’lle todellisuus ei kuitenkaan rakennu diskursseissa vaan vallan strategioissa, joissa myös diskurssit muodostuvat. Esimerkiksi tässä työssä tutkittavana diskursiivisena kenttänä ymmärretään Itä- ja Kaakkois-Euroopan demokratisoitumisteemaan liittyvän keskustelun sekä Albanian tilanteeseen liittyvän keskustelun leikkauspinta. Lausumia näistä teemoista ovat niin aihetta käsittelevät puheet, tekstit kuin teotkin (vrt. kansainvälisten instituutioiden tukiohjelmat ja demokratisoituvien valtioiden omat toimet). Tutkimusaineistoksi on valittu viisi eri tyylistä kansainvälisten instituutioiden tekstikokonaisuutta, joissa esiintyviä Albanian

17 Jokinen ja Juhila käyttävät käsitteestä discursive formation käännöstä diskursiivinen muotoutuma, tässä työssä käytän kuitenkin käsitettä muodostelma Heini Hakosalon käännöksen mukaan (Kusch 1993).

18 Jokinen määrittelee diskurssin ”verrattain eheäksi säännönmukaisten merkityssuhteiden systeemiksi, joka rakentuu sosiaalisissa käytännöissä ja samalla rakentaa sosiaalista todellisuutta” (Jokinen et al. 1993, 27). Foucault painotti varhaisessa tuotannossaan määritelmän jälkimmäistä osaa, että diskurssit rakentavat todellisuutta (diskurssin autonomia), mutta ymmärsi myöhemmin tämän ajattelun heikkoudet ja painotti diskurssiin vaikuttavien sosiaalisten ja poliittisten käytäntöjen (ei-diskursiivisten suhteiden) merkitystä.

demokratisaatioteemaan liittyviä lausumia on tarkoitus analysoida. On tarkoitus selvittää, millaisia diskursseja näistä aineistomateriaaleista nousee. Millaiset diskurssit nousevat hegemonisiksi? Millaiseen tietämykseen nämä diskurssit nojaavat saadakseen totuuden aseman?