Jumala loi maailman tyhjästä ajassa ja tilassa. Ihmisellä ja maailmalla on alku ja loppu sekä muoto, joka on nyt tai jonka he itse tekevät. Jollei alkua olisi, luominen ei olisi syntynyt tyhjästä eivätkä luonto tai ihminen olisi Jumalan rakkauden ja vapauden eksklusiivisia töitä eikä heitä olisi kutsuttu olemassaoloon Jumalan täyteydessä. Alku ja loppu, joka ei ollut totaalinen, todistavat Jumalan rak-kaudesta luotua kohtaan ja antavat luoduille merkityksen. Luomisen hetki merkitsee ensimmäistä liittoa ikuisuuden ja ajan välillä, alkua Jumalan alas tulemiselle ja ajan kohtaamiselle sekä myös ajan alkua itsessään. Omien attribuuttiensa kautta Jumala tekee olemuksestaan jotain näkyväksi, mutta tämä ”jokin” spesifioituu jatkuvien uusien tekojen laajan ja keskeytymättömän sinfonian kautta. Sinfonia ohjaa luotua ja sen jokaista yksittäistä elementtiä kohti lopullista päämäärää, Juma-lan täydessä yhteydessä oloa. Teollaan Jumala pyrkii täyttämään tämän suunnitelmansa.99
Staniloae kuvaa kristillisen uskon mukaisesti Jumalan luomistapahtumaa tietystä tarkoituksesta ja tietystä motiivista tehdyksi. Tämän vuoksi maailmalla on merkitys. Kirkkoisiin vedoten hän pitää Jumalan hyvyyttä luomisen motiivina kumoten samalla ajatuksen luomisesta sisäisen tarpeen täyttä-misenä panteistisena100. Jumala loi hyvyydessään maailman, jotta luodut olennot pääsisivät osallis-tumaan Hänen kolmen Persoonansa välisestä rakkaudesta. Maailma, kun sillä tarkoitetaan luontoa, osoittaa olevansa rationaalinen ja jakamaton todellisuus, joka on olemassa ihmisten välisen dialogin vuoksi ja edellytyksenä ihmisten henkiselle kasvulle ja ihmiskunnan kehittymiselle. Isien ajatuksen esittäen Staniloae toteaa, että kaikkien asioiden sisäiset prinsiipit/syyt löytyvät jumalallisesta Lo-goksesta tai korkeimmasta Syystä. Kuitenkin maailman rationaalisuudella on useita merkityksiä,
99 Staniloae 2000, 7, 9; Staniloae 1994, 128.
100 Panteismi (kreikan pan, ’kaikki’ ja theos, ’jumala’) on näkemys, jonka mukaan kaikkeus eli luonto on sama kuin ju-mala. Panteisti ei usko useisiin persoonallisiin jumaliin vaan yhteen jumalaan, joka on maailmankaikkeus ja sen aine, voimat ja luonnonlait. Panteismissa Jumalan ajatellaan olevan persoonaton ja ääretön, eikä jumalan lisäksi voi olla muuta todellisuutta.
Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Panteismi Luettu 1.5.2020.
40
sillä se on mukautuvainen ja sattumanvarainen ja juuri ihminen käyttää näitä ominaisuuksia nostaen niitä esille.101
Luonnollinen ilmoitus, joka tulee esille näkyvässä maailmassa ja yliluonnollinen ilmoitus, näkyvän ulkopuolinen maailma ja iankaikkisuus, ovat Staniloaelle erottamaton kokonaisuus. Staniloae sanoo Maksimos Tunnustajaa tulkiten, että yliluonnollinen ilmoitus tulee näkyväksi ja kantaa hedelmiään näkyvän maailman kehyksissä. Lisäksi maailman alussa luonnollinen ei ollut erottunut yliluonnolli-sesta, vaan yliluonnollinen asetti luonnollisen ilmoituksen itsessään selvempään valoon.102 Tämän voisi tulkita niin, että syntiinlankeemus erotti luonnollisen jossain määrin yliluonnollisesta, ja näky-västä maailmasta tuli ihmiselle itsessään merkityksellinen objekti ilman Jumalaa, vaikkei sitä teks-tissä sanotakaan. Kuitenkaan ortodoksisen uskon mukaan, luonnollista ja yliluonnollista ei voida täysin erottaa toisistaan, sillä Jumala on luonut molemmat, vaikka ne ovatkin eri tasoissa toisiinsa nähden.
Staniloaen lainaaman pyhän Athanasioksen103 mukaan ihmisluonto on osa luotua luontoa. Luonto luotiin tyhjästä, olemattomuudesta, ja syntiinlankeemuksen jälkeen luonto palasi kohti olematto-muutta. Ainoastaan yhteys Jumalaan suojelee luontoa ja edistää sen elämää. Tämän vuoksi ihmis-luonnon olemassaolon perustana on Jumala, tai toisin sanoen se, mikä tekee ihmisestä kykeneväisen säilyttämään itsensä yhtä aikaa kuolemattomana ja syvällisenä, on ihmisen henkeä vahvistava juma-lallinen Henki. Pyhä Irenaeus104 taas Staniloaen mukaan toteaa, ettei langennut ihminen ole enää todellinen ihminen, sillä hänellä ei enää ole todellista luontoa. Luonto, joka on jaettu yksilöille –
101 Staniloae2000, 17, 27.
102 Staniloae 1994, 1.
103 Pyhä Athanasios Suuri, tunnetaan myös nimellä Athanasios Aleksandrialainen (293–397) oli Aleksandrian patri-arkka, joka kirjoitti useita tekstejä areiolaisuuden harhaoppia vastaan. Ortodoksissa maailmassa hänet tunnetaan Orto-doksisuuden isänä, sillä hän puolusti Nikean uskontunnustusta ja oppia Isän ja Pojan yhdestä olemuksesta. Athanasios joutui vainojen vuoksi pakenemaan useita kertoja Aleksandriasta työuransa aikana. Athanasioksen yksi suurimmista kirjallisista töistä on erämaaisä Antonios Suuren pyhimyselämäkerran ”Antonios Suuren elämä” kirjoittaminen. Athana-sios tutustui Antoniokseen oleskellessaan erämaaluostareissa pakojensa aikana. Elämäkerta käännettiin useille kielille ja se on aikakautensa merkittävimpiä hengellisiä klassikoita. Pyhää Athanasiosta kunnioitetaan ortodoksisessa kirkossa vuosittain 18. tammikuuta.
Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Athanasios_Suuri Luettu 16.11.2019.
104 Pyhä Irenaeus (joskus myös Irenaeos tai Irenaios, m.kreik. Ειρηναίος της Λυών) (noin 130–202) oli Lugdunumin, nykyisen Lyonin, piispa Ranskassa. Hänen kirjoituksensa olivat merkittäviä varhaisen kristillisen teologian kehityk-sessä. Hänet tunnettiin erityisesti gnostilaisuuden vastustajana. Irenaeus kirjoitti lukuisia teoksia. Niistä merkittävin säi-lynyt teos on viisiosainen Harhaoppeja vastaan (Adversus Haereses) eli Niin kutsutun gnosiksen tunnistamisesta ja ku-kistamisesta. Irenaeuksen teologian ydinkohta oli Jumalan ykseys, vastakohtana gnostilaisten ajattelumaailmalle, jossa Jumala jaettiin useisiin Aioneihin, ja jossa tehtiin ero ”Ylemmän Jumalan” ja riivatun, maailman luoneen demiurgin välille. Irenaeus käytti Justinus Marttyyriltä perimäänsä Logos-teologiaa, mutta puhuu Pojasta ja Pyhästä Hengestä mie-luummin ”Jumalan käsinä”. Hän katsoi, että Kristus teki näkymättömän Isän näkyväksi. Irenaeusta pidetään pyhänä (marttyyrina) sekä katolisessa että ortodoksisessa kirkossa. Hänen muistopäivänsä on 28. kesäkuuta.
Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Irenaeus Luettu 16.11.2019.
41
näin selittää Staniloae – ei enää säilytä luonnon täydellisiä ja autenttisia jälkiä, sillä se ei enää il-maise itsessään harmoniaa. Persoonasta ei ole tullut yksilöä siitä syystä, että hän olisi sulautunut ih-misluonnon elementtien kanssa, vaan siksi, ettei hän sisällä koko luontoa, sillä hän tahtoo pitää eril-lään sen luonnon, jota hän itse edustaa ihmisluonnosta ylipäänsä. Tämä idea luonnosta elementtinä, jolla ei ole vapautta, on lainattu joko ulkoisesti fyysisen ja biologisen aistin kautta lähestytystä luon-nosta tai langenneesta luonluon-nosta, jossa myös ihmisluontoon kuuluva hengellinen tekijä ei enää vai-kuta itseensä kaikilla voimillaan. Tämä hengellisen tekijän heikentyminen johtaa ihmisen heikenty-miseen persoonana. Persoonan syvällisyys on pohjimmiltaan luonnon syvällisyyttä, joka säilyy kos-kemattomana. Yleisesti ottaen pyhät isät eivät tee sisällöllistä eroa persoonan ja luonnon välille.
Persoona on luontoa vain todellisessa olemassaolossaan. Normaalissa tilassaan kaikki persoonat si-sältyessään ihmisluonnon kokonaisuuteen antavat ja saavat vastavuoroisesti toisiltaan, aivan kuten pyhä Kolminaisuuskin. Juuri tämän vuoksi ihmiset voivat vain tulla tähän ontologiseen rakkauden tilaan sen voiman tähden, joka syntyy luonnon yhteydestä ja pyhän Kolminaisuuden synnyttämässä äärimmäisessä rakkaudessa.105
Luotujen asioiden kautta Jumala on antanut ihmisille kaksi lahjaa: ensiksikin kyvyn ajatella ja pu-hua ja toiseksi tarpeen ajatella ja ilmaista sisäisiä periaatteitaan. Ajattelu- ja puhekyky on annettu ihmisille, koska Jumala loi asioille sisäiset, ihmisyyteen liittyvät periaatteet. Tarve näiden periaat-teiden ilmaisemiseen liittyy ihmisten keskinäiseen kanssakäymiseen, joka taas johtaa ihmisten ja Jumalan väliseen dialogiin. Dialogi syntyy tiedon ja tekojen kautta, samalla kun ihmissielua kutsu-taan käyttämään maailmaa vapaasti Jumalan lahjana ja vastauksena jokaista ihmistä koskevaan Ju-malan rakkauteen sekä laajentamaan tätä rakkauden dialogia muille ihmisille.106
Staniloaen mukaan Jumala loi maailman pyhittääkseen sen, ei jättääkseen sitä ikuisesti relatiiviseen muotoonsa. Jumala ei myöskään luonut ihmistä täydellistääkseen hänet yksilö kerrallaan kuole-massa pelkkänä sieluna, vaan kaikki ihmiset yhdessä ruumiillisina olentoina, jotka ovat kiinteästi osa ympäröivää maailmaa. Ainoastaan näin ihminen täydellistyy kokonaisvaltaisesti. Tähän liittyy Staniloaen mukaan myös Kristuksen inkarnaatio ja ruumiillinen ylösnousemus, sillä ne täydellistä-vät Jumalan suunnitelman maailman luomisesta ja sen pyhittymisestä Kristuksessa. Maailma on saavuttanut täydellisyyden nykyisessä näkyvässä muodossaan Kristuksen kautta, jotta jumalallinen syy voisi näkyä siinä ilmiselvästi. Tai kuten Staniloae toteaa toisaalla: maailman luominen on
ope-105 Staniloae 2000, 99–100.
106 Staniloae 2000, 35, 79.
42
raatio tai useiden toisiaan seuraavien operaatioiden summa, jonka kulminoituu Jumalan Pojan inkar-naatioon ja ylösnousemukseen.107 Kuten aiemmin kappaleessa 2.5. kävi ilmi, ihminen löytää todelli-sen merkityktodelli-sensä vasta kuoleman jälkeisessä ikuisessa elämässä. Kuitenkaan ihmispersoona ei voi saavuttaa kuolemanjälkeisen elämän täydellisyyttä, jollei hän ei pysty kokemaan sitä myös ylös-nousseen, korruptiosta vapautuneen kehonsa kautta. Täydellinen ihmiselämä on ruumiillista elämää, joka antaa erityistä moninaisuutta ihmisen olemassaololle sekä antaa ihmiselle mahdollisuuden kau-nistaa hengellistä elämäänsä näkyvien muotojen rikkaudella ja harmonialla. Yksilön ruumiillinen ylösnousemus ei kuitenkaan ole mahdollinen ennen kuin nykyisen maailman saavuttaessa loppunsa.
Ainoastaan Kristus kykeni siihen antaakseen ihmisille perspektiivin ja toivon ylösnousemisesta ja tullakseen vaadittavan muutoksen voiman lähteeksi.108
Staniloaen sanoin ja ortodoksisen uskon mukaan maailma ja ihmisyys ovat jatkuvassa liikkeessä kohti täydellistä päämäärää, jota niissä itsessään ei ole. Niin kauan kuin liike jatkuu, päämäärää ei ole tavoitettu ja sitä pidetään yllä, koska luoduissa ei itsessään ole liikkeen alkusyytä eikä täydelli-syyttä. Jumala, joka on luonut kaiken, kutsuu luotujaan osallisuuteensa ja on yhteydessä luotuun maailmaan nostaakseen sen iankaikkisuuteen. Vaikka Origenes väittikin toisin, maailma ja iankaik-kisuus eivät ole toisilleen vastakkaisia, eikä maailmaan itseensä sisälly lineaarista iankaikkisuutta.
Maailman alkuperä on iankaikkisuudessa, ikuisuus pitää sitä yllä ja maailman on tarkoitus saavuttaa eräänlainen iankaikkisuus, mutta se ei ole yhtäläinen Jumalan iankaikkisuuden kanssa. Maailman iankaikkisuus on eskatologista, jossa ajallinen luominen tulee päätökseensä ja jossa ylösnousemuk-sen kautta avautuu pääsy Jumalan iankaikkisuuteen.Universaali eskatologia rakentuu maailman täy-dellistymisestä, kun se on ensin kohdannut loppunsa nykyisessä muodossaan, Kristuksen toisesta tulemisesta, kuolleiden yleisestä ylösnousemuksesta ja elävien kehollisesta muuttumisesta sekä ylei-sestä tuomiosta ja sen mukaisesta elämästä joko ikuisessa ilossa tai ikuisessa onnettomuudessa.109 Staniloaen sanoin eskatologia on ”viimeinen osa luomisen olemassaolossa”.110 Viimeinen osa ei tar-koita, että sen jälkeen olemassaolo päättyisi tyystin ja kaikki katoaisi, vaan tämän osan jälkeen ei tule mitään muuta. Viimeinen osa kestää ikuisesti. Kristillisen uskon mukaan luodulla olemassa-ololla on kolme vaihetta: ensin luomisessa Kristuksen tuloon asti, toiseksi elämä Kristuksessa ja kolmanneksi luodun maailman katoaminen ja elämä ikuisuudessa. Niillä ihmisillä, jotka eivät tunne
107 Staniloae 1994, 128.
108 Staniloae 2013, 119–120.
109 Staniloae 2000, 8–9, 14–15; Staniloae 2013, 121.
110 Staniloae 2013, 1.
43
Kristusta, vaiheita on vain yksi tai kaksi: maanpäällinen elämä syntymästä kuolemaan ja kuoleman-jälkeinen elämä, jos he uskovat sellaiseen.111 Kristukseen uskovilla ihmisillä vaiheita on Staniloaen mukaan kolme – kuten kristinuskon luodulla maailmallakin – sillä vaikka lapsi kastettaisiin heti syntymän jälkeen, ennen syntymää hän elää ilman Kristusta. Olemassaolon ikuinen vaihe on Kris-tukseen uskoville ilo, sillä tuo ilo perustuu Kristuksen ja ihmisen täydelliseen yhteyteen. Niille, jotka eivät usko Kristukseen112 ikuisuus on onneton, sillä he eivät maallisessa elämässään ole vah-vistaneet yhteyttä Häneen, joten yhteyttä ei ole myöskään tulevassa elämässä. Koko kristillinen maallinen elämä tähtää tätä ikuista elämää kohti. Tämän ikuisen elämän tähden Kristus tuli maan-päälle, kuoli ristillä ja ylösnousi kolmantena päivänä. Sen tähden Hän kutsuu ihmisiä yhteyteensä, ihmisen oman halukkuuden mukaan. Jumala loi maailman ikuisuutta varten, mutta ihminen lankee-muksessaan teki suunnitelmaan loven. Kristityt uskovat, että elämän todellinen merkitys täyttyi Kristuksessa, kun Kristus avasi uudelleen mahdollisuuden saavuttaa lopullinen täydellistyminen ja ikuinen elämä.113
Staniloae muistuttaa, että myös muissa uskonnoissa kuin kristinuskossa on usko eskatologiaan, mikä antaa uusia näkökulmia tähän maalliseen elämään. Kuitenkin vain ylösnoussut Kristus antaa Staniloaen mukaan ihmisille objektiivisen varmuuden tulevasta elämästä. Toisin sanoen yhteys ih-misenä eläneeseen ja ylösnousseeseen, mutta samalla ikuiseen Jumalaan Kristukseen, on ainoa yh-teys, joka takaa ihmisille todellisen, ikuisen, tietoisen ja täydellisen onnen. Kristityille elämä kuole-man jälkeen ei ole ainoastaan tulevaisuutta, vaan se on jo alkanut Kristuksessa ja Hänen kauttaan tässä nykyisessä elämässä. Kristuksen kanssa eläminen on avannut ihmisille ikuisuuden, sillä ”aiko-jen loppu”114 kiinnittyy Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Myös Kristuksen omat sanat vahvistavat, että kuoletettuaan itsensä tämän maailman houkutuksilta ihminen on siirtynyt kuole-masta elämään:
Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään. Totisesti, totisesti: tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen. Ne, jotka sen kuulevat, saavat elää, sillä Isä, elämän lähde, on tehnyt myös Pojasta elämän lähteen. Isä on myös antanut hänelle tuomiovallan, koska hän on Ihmisen Poika.
111 Nirvana, uudelleensyntyminen yms.?
112 Tässä Staniloae puhuu nimenomaan niistä, jotka ovat saaneet kristillisen kasteen, mutta luopuneet uskostaan.
113 Staniloae 2013, 1–2.
114 ”Nämä tapahtumat ovat varoittavia esimerkkejä, ja ne on kerrottu ojennukseksi meille, joiden osana on elää lopun aikoja.” 1. Kor. 10:11; ”Muutoinhan Kristuksen olisi pitänyt kärsiä kuolema monet kerrat maailman luomisesta lähtien.
Hän on kuitenkin tullut tähän maailmaan vain kerran, nyt aikojen lopulla, hävittääkseen synnin uhrillaan.” Hepr. 9:26
44
Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nouse-vat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen. (Joh.
5:24-29).
Jos eskatologia antaa yksinään merkityksen tälle maalliselle elämälle, silloin kuolema on syntymän tavoin välttämätön ja järkevä tapahtuma ihmisen elämässä, sillä se siirtää ihmisen eskatologiseen vaiheeseen, jossa tämän näkyvän maailman todellinen merkitys paljastuu. Vaikka ihmiset kykenisi-vät elämään maan päällä ikuisesti, elämä olisi silti merkityksetöntä. Kuoleman mysteeri johdattaa ihmisen todelliseen ja täydelliseen olemassaolon merkitykseen. Yhdessä mielessä myös helvetillä on merkitystä, sillä se vie ihmisen pois maallisen elämän sekavasta sumusta. Ja helvetissä ollessaan ihminen tajuaa myös paratiisin olemassaolon.115
Tuleva elämä Jumalan luona, jossa enkelit ja ihmiset veisaavat yhdessä kiitosvirttä, on kuin päätty-mätön sunnuntai tai uudelleen löydetty ja eskatologisesti avattu paratiisi, kahdeksannen päivän yl-lättävän ja haipumattoman valon aamunkoiton hetki, jolloin Jumala on kaikki kaikessa. Maailman loppu tai ikuinen elämä ei ole siis yksinkertainen paluu alkuun, jossa ympyrä sulkeutuu ja kierros lähtee alusta, vaan paremminkin parannus samaan jatkuvuuteen. Ihminen pääsee kokemaan jotain, josta on saanut esimakua maan päällä eläessään, mutta jota ei ennen tätä ole saavuttanut. Kuiten-kaan luodun olemassaolo ajan takana ei ole samanlainen kuin ikuisesti muuttumattomana pysyvän Jumalan. Luodussa itsessään ei ole ikuisuutta, sen saavuttaa vain yhteydessä ikuisuudessa olevaan Jumalaan. Tämän vuoksi ikuisuus läpäisee luomakunnan ajallisuuden tai pysyvyys läpäisee luodun liikkeen, kun se kehittyy Jumalassa. Kuitenkin Jumala on kaikkeus, jota kohden luodun on pyrit-tävä. Kun ajallinen elämä päättyy ja luotu on saavuttanut yhteyden Luojaansa, luodun liike ei py-sähdy, mutta se vaihtuu liikkeeksi, joka tarjoaa jatkuvaa pyhittymistä ainaisen muuttumisen sijaan.
Pyhittymisen lisäksi liike, joka on sekä aina uutta että ikuisesti muuttumatonta, tarjoaa rakkautta ja iloa, Jumalan lahjoja luoduilleen. Rakkaus vahvistuu liikkeessä sekä Jumalaan että muihin ihmisiin.
Edellä mainitussa Staniloae yhtyy pyhän Maksimos Tunnustajan ajatuksiin, jota hän pitää suuresti arvossa. Omissa kirjoituksissaan Maksimos Tunnustaja on puolustanut luodun ajallista liikettä kohti Jumalaa Origenesta vastaan, jonka mukaan tällainen liike on sielujen putoamista alkuperäisestä
”täydellisyydestä”. Päinvastoin; pyhälle Maksimokselle liike kohti Jumalaa todistaa luodun Jumala-kaipuusta ja vetovoimasta, jonka Jumala on käyttänyt sen herättämiseen.116
115 Staniloae 2013, 2–3.
116 Staniloae 2013, 200–202.
45
Pyhä Maksimos Tunnustaja sanoo Staniloaen mukaan myös, että luodun staattinen liike Jumalaa kohti tulevassa elämässä ei ole luodun omaa tulosta, vaan joko Jumalan ehtymätöntä lahjaa tai luo-dun loppumatonta pyhittymistä Jumalasta. Kummassakin tapauksessa pyhä Maksimos ymmärtää liikkeen rakkauden kasvuksi Jumalan ja ihmisen välillä sekä ihmisten omaksi kasvuksi Jumalassa.
Maallisen elämän aikana rakkaus on ilmaus ihmisen ponnisteluista, jotka lähentävät häntä Juma-laan. Tulevassa elämässä tilanne kääntyy päälaelleen, kun rakkaudesta tulee kokemus Jumalan ar-mosta, joka ylittää kaikki ihmisen voimat. Rakkaudesta tulee ihmiselle lepopaikka ja ikuinen ilo, jossa hän voi olla jatkuvassa yhteydessä Jumalaan. Tämä rakkaus ei muutu kyllästyttäväksi tai yksi-toikkoiseksi, sillä se on koko ajan yllättävää ja uutta, vaikka sen antaja pysyy muuttumattomana.
Tämä Rakkaus erottaa hyvät pahoista, ja tekee kuilun heidän välilleen. 117 Tässä kohden on selvä ristiriita Staniloaen omien kirjoitusten väillä, sillä kuten luvussa 2.6. puheessa rukouksesta kävi ilmi, kuilu ei pitäisi olla mahdoton ylittää vahvoilla rukouksilla. Kuitenkin tässä kohden tekstiään Staniloae sanoo, että kuilu on ylittämätön, ja pahat jäävät ”ikuiseen pahoinvointiin”, jonka viimei-nen tuomio sinetöi. Vai liekö kyse siitä, kuinka kirkkoisät ovat asian ymmärtäneet, ja kuinka
Staniloae käyttää heidän ajatuksiaan oman tekstinsä pohjana? Kuitenkin Staniloaen lopullinen kanta asiaan jää arvoitukseksi.