Ihminen on kokonaisuus, joka koostuu ruumiista ja sielusta, joihin Staniloae liittää myös hengen.57 Staniloaen mukaan kristillinen usko pitää ihmisruumista tietyllä tavoin hengen sisäisenä, minkä
56 Staniloae 2000, 176–177, 178.
57 Staniloae 2000, 71. Staniloae selittää, että myös muut kristilliset opettajat puhuvat mieluummin ihmisen sielusta kuin hengestä. Näin siksi, että henki ei aina ole yhteistyössä ruumiin kanssa, vaan voi olla myös siitä erillään. Kuitenkaan henkeä ei ole kristillisessä opetuksessa erotettu sielusta. Päinvastoin hengen on nähty koostuvan sielun korkeimmista toiminnoista.
24
vuoksi ruumis osallistuu hengen elämästä ylittäen fysiikan, kemian ja biologian lait. Ruumiissa ra-tionaalisuus saavuttaa tietyn monimutkaisuuden ruumiin sisällä olevan hengen rikkauden vuoksi.
Toimiessaan ruumiin kautta hengen rationaalisuus on itse toteutunut suuren hienotunteisuuden ja syvällisyyden sisällä. Ruumiin ja hengen kautta koettava kipu ja nautinto, jotka ovat läsnä myös eläinten maailmassa, ilmenevät ihmisellä yksilöllisesti jokaisen oman tietoisuuden kautta. Hengen ja ruumiin kokemuksen kautta ilmenevä herkkyys merkitsee ykseyttä. Herkkyys itsessään on myös syy hengen rationaalisuuden kehittymiselle ja ilmenemiselle, joko herkkyyden palvelemisen tai ra-tionaalisuuden vahvistamisen kautta.58
Ruumiin elämä liittyy siis erottamattomasti sielun elämään, koska ruumis on hengen asuinsija. Il-man ruumista ihmisen henki ei voisi toimia maailmassa yhtä vapaasti ja tarkasti kuin se toimii ruu-miin kautta. Samanaikaisesti tämä elämä on ensimmäinen satunnainen objekti hengen vapaudelle, joko sitä kasvattaen tai heikentäen. Jos vapaus kasvaa ruumiin elämän myötä, hengellä on suurempi mahdollisuus toimia maailmassa ruumiin kautta ja maailma kohoaa lähemmäs yhteyttä korkeim-paan henkeen. Ruumis ei kuitenkaan ole pelkkä objekti, vaan se on osallinen hengestä nimenomaan subjektina. Ruumis tekee hahmosta subjektin. Ilman subjektiutta ruumis olisi irrallinen sekä hen-gestä että näkyvästä maailmasta eikä voisi toimia välittäjänä näiden välillä. Ruumis on siis sekä ob-jekti että subob-jekti, riippuen tilanteesta ja näkökulmasta.59
Sielu, vaikka se toimiikin yhdessä ruumiin kanssa, on kuitenkin ruumiista erillinen, sillä sen alku-perä on jumalallisessa Hengessä. Pyhä Henki on luonut ihmisen sielun omaksi kuvakseen. Siksi kuolemassa, jossa ihmisen maallinen ruumis lakkaa olemasta, sielu ei katoa. Sielulla on oma tietoi-nen rationaalisuutensa, joka ylittää luonnon koko passiivisen rationaalisuuden ja herkkyyden. Ruu-miin ja sielun luominen ovat kuitenkin yhtä ja samaa prosessia, ja muutenkin ne ovat kietoutuneet tiiviisti toisiinsa. Tästä seuraa, ettei ruumista voida ymmärtää ainoastaan osaksi itsensä ylittävää luontoa. Tässä kohden Staniloae viittaa Raamatun luomiskertomukseen kiistäen, että ruumis ja sielu olisi luotu peräkkäin. 60 Hän väittää, että ruumiissa itsessään oli jo mukana Jumalan antama sielu.
Tämän sielun kautta ihmisen luomisesta tuli niin erityinen tapahtuma. Toisaalta ihmisen sielua ei voida ymmärtää ennen ruumiin olemassaoloa, sillä jollei ruumis ole alusta asti mukana subjektina,
58 Staniloae 2000, 52–53, 65.
59 Staniloae 2000, 53–54.
60 Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kuvataan ihmisen luomista näin: ”Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmi-sen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäykihmi-sen. Näin ihmisestä tuli elävä olento.” (1.Moos. 2:7).
25
se tuottaa jälkiseurauksia ihmisen koko elämään ja hänen yhteyteensä luonnon kanssa. Tällaisia jäl-kiseuraamuksia Staniloae kuvaa Platonilta61 ja Origeneelta62 tutulla teorialla ruumiista sielun vanki-lana. Sielu ei ole osa ruumista, vaan se jää irralliseksi sekä ruumiista että sitä ympäröivästä luon-nosta.63 Toinen Platonilta itseltään peräisin oleva lainaus, jonka Esa Saarinen kirjassaan esittelee, korostaa juuri ruumista sielun vankilana: ”Käyttäen puhdasta ajatusta filosofi yrittää saada selville asioiden puhtaan olemuksen sinänsä, mahdollisimman riippumattomina silmistään, korvistaan ja koko ruumiistaan, koska se häiritsee ja läsnäolollaan estää sielua pääsemästä käsiksi totuuteen ja viisauteen”. Laajemmin tämä jako liittyy filosofiassa ilmenneeseen ”mieli-ruumis -ongelmaan”, joka askarrutti varsinkin ranskalaisfilosofi René Descartesia64.65
61 Platon (427–347 eaa.) oli Ateenassa syntynyt ja vaikuttanut filosofi, jonka tunnetuimpia teoksia ovat mm. Valtio, Pi-dot ja Faidos. Platon oli myös Ateenaan perustetun Akatemian johtaja, Sokrateen oppilas ja Aristoteleen opettaja.
Staniloaen käyttämä ajatus ruumiista sielun vankilana perustunee Platonin dikotomiseen ajatteluun, jossa maailmaa tar-kastellaan vastakohtaparien kautta. Ideat ovat kaiken lähtökohta ja aistimaailma vain ideamaailman heijastuma. Järki ohjaa ihmistä kohti ideamaailmaa, kun taas tunteet ovat aistimaailman tuotetta. Esa Saarinen esittelee erään Platonin käyttämän vertauksen ihmisen sielusta: ”Platon vertaa ihmisen sielua hevosen ja ajomiehen muodostamaan kokonaisuu-teen. Ihmisen himot ja halut ovat hevonen, jota ajomies ohjaa. Ilman ajomiestä, järkeä, ihminen rimpuilee ja laukkaa päättömästi.” Saarinen 2001, 77–86.
Platonin elämästä kts. myös http://filosofia.fi/node/5315 Luettu 16.10.2017.
62 Origenes (n. 185- n. 254) on yksi kaikkein tärkeimmiksi nimetyistä patristisen ajan teologeista. Hän puolusti elinaika-naan voimakkaasti kristinuskoa luoden samalla perustan idän kristillisen ajattelun kehitykselle. McGrath mainitsee Ori-geneen kahdeksi huomattavimmaksi teoksi allegorisen raamatuntulkinnan käsitteen kehittämisen sekä kristologisen tra-dition vakiinnuttamisen, jossa Isän täyden jumaluuden ja Pojan vähäisemmän jumaluuden välille tehtiin ero. McGrath 1996, 24–25.
63 Staniloae 2000, 66–70.
64 René Descartes (31. maaliskuuta 1596 La Haye en Touraine – 11. helmikuuta 1650 Tukholma) oli huomattava rans-kalainen filosofi, matemaatikko, kirjailija ja tutkija, jota on kutsuttu uuden ajan filosofian perustajaksi. Hän oli rationa-listi, joka pyrki järjestelmällisesti epäilemään kaikkea mahdollista. Hänen tavoitteenaan oli löytää varma pohja varmalle tiedolle. Descartes perusti 1600-luvun mannermaisen rationalismin, jota myöhemmin edustivat Baruch Spinoza ja Gott-fried Leibniz. Descartesin tunnetuin ajatus on Cogito ergo sum ("Ajattelen, siis olen"). Hänen ajatteluunsa yhdistetään kartesiolainen dualismi. -- Descartes tuli siis siihen tulokseen, että hän ei voisi epäillä, ellei hän olisi subjektina ole-massa, mutta toisaalta hänen oma ruumiinsa voisi olla unta tai näköharhaa. Mieli ei Descartesin mukaan tämän vuoksi voi olla aineellinen, koska aineen olemassaolo ei ole yhtä varmaa kuin ajattelevan subjektin. Onneksi hyvä Jumala ei kuitenkaan voisi johtaa ihmisiä harhaan, joten ruumiskin on olemassa. Descartes ajatteli täten, että mielen ja ruumiin jaon pitäisi tämän perusteella olla selvää kaikille järkiperäisesti ajatteleville ihmisille. Descartesin kaksinaista oppia ruumiista ja mielestä kutsutaan nimellä kartesiolainen dualismi. Hänen mukaansa mieli ja ruumis viestivät keskenään käpyrauhasen välityksellä; miten tämä sitten tapahtuu, jää kuitenkin epäselväksi. Descartes kuitenkin päätyi tähän lop-putulokseen sen pohjalta, koska ihmisruumissa ei ole ainuttakaan turhaa osaa, eikä Descartes tiennyt, että käpyrauha-sella olisi jokin toiminto. Näin käpyrauhanen sai toiminnan ja sielu tarvitsemansa kanavointiympäristön.
Descartes hyväksyi tiedonhankintamenetelmistä ainoastaan deduktion. Mietiskelyjen puolessa välissä hän väittää myös todistaneensa hyvänsuovan Jumalan olemassaolon ontologisen todistuksen avulla. Tältä pohjalta Descartes johti veraci-tas dei -periaatteen, jonka mukaan hyvänsuopa ja totuudellinen Jumala ei anna vääriä havaintoja tai muuten petä häntä.
Näin aistit antoivat päteviä todisteita. Descartesin argumentti on kuitenkin hatara, koska hänen käsityksensä Jumalasta on peräisin aiemmista kokemuksista ja aisteista, jotka hän oli hylännyt aiemmin. Ongelmaa kutsutaankin kartesio-laiseksi kehäksi: Descartes todisti Jumalan olemassaolon sillä, että hänellä on kirkas ja selkeä ajatus Jumalasta, ja kirk-kaiden ja selkeiden ajatusten luotettavuuden sillä, että Jumalan olemassaolo ja totuudenmukaisuus takaa ne.
Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Descartes Luettu 30.4.2020.
65 Saarinen 2001, 85, 87–90.
26
Staniloaen mukaan vanhemmassa teologiassa66 oppi sielun kuolemattomuudesta on perustunut nä-kemykseen sielun häviämättömästä, hengellisestä ja yksinkertaisesta olemuksesta. Mutta jos opin pohjana on filosofian sijasta usko, sielun kuolemattomuus perustuu uskomukseen, että Jumala tah-too (ihmisen) sielun olevan kuolematon. Näin ollen sielu ei ole häviämätön omasta voimastaan, vaan Jumalan tahdon vuoksi. Jumala tahtoo ihmisen muistavan jatkuvasti olevansa riippuvainen Hä-nestä, ja häviämätön sielu palvelee tarkoitusta. Jumala on varustanut sielun muistamaan ihmisen teot ja itsetietoisuuden kautta katumaan Jumalan vastaisia tekoja, muistamaan ihmisen olevan riip-puvainen Jumalasta sekä ylistämään ja rakastamaan Jumalaa. Näiden syiden vuoksi Jumala varusti ihmisen heti luomishetkellä omalla armollaan. Lisäksi Kristus oman inkarnaationsa avulla, kasteen kautta tuli asumaan ihmisiin ja vahvisti uskovaisten keskuudessa uskon sielun kuolemattomuuteen.
Koska jos Kristus asuu ihmisessä, kuinka kuolema voisi tuhota ihmisen sielun? Ihmisen sielu on valmistettu ikuista elämää varten. Siinäkin tapauksessa, jos ihminen ei usko Jumalaan, sielu elää ikuisesti, jotta se voi maistaa, millaiseen elämään se olisi tarkoitettu ja katua eroaan Jumalan valta-kunnasta.67
Jotkut protestanttiset teologit väittävät, että kuoleman ja yleisen ylösnousemuksen välillä sielu ei olisi elossa. Tällaisessa ajattelumallissa sielu joko tuhoutuu yhdessä katoavan ruumiin kanssa tai siirtyy jonkinlaiseen ”ei-olemisen” tilaan, josta se kutsutaan – yhdessä ruumiin kanssa – yleisessä ylösnousemuksessa, jos ihminen on uskonut eläessään Kristukseen. Tällainen ajattelu kuitenkin
hyl-66 Ainakin kirkkoisä Augustinuksella on tämänkaltainen käsitys sielusta, mutta mihin Staniloae viittaa, jää epäselväksi.
67 Staniloae 2013, 21–22.
27
kää opetuksen ihmisen dualistisesta rakenteesta. Tällaista ajattelutapaa edustaa esimerkiksi luterilai-nen teologi Paul Althaus68, jonka opetuksia Staniloae kirjassaan voimakkaasti vastustaa.69 Edellä esitetty on äärimmäinen muunnos Martti Lutherin opetuksesta, jonka mukaan sielu vaipuu uneen ihmisen kuollessa, odottaessaan viimeistä tuomiota. Yleisesti ottaen luterilainen ja kalvinistinen teo-logia ovat kuitenkin pitäytyneet opetuksessa, jonka mukaan kuolema on vain sielun erottumista ruu-miista ja että sielu jatkaa olemassaoloaan myös kuoleman jälkeen.70
Staniloaen johtopäätös perustuen ortodoksisen teologian periaatteisiin on, että sielun kuolematto-muus ei perustu sielun olemuksen häviämättömyyteen, vaan persoonan häviämättömyyteen. Toisin sanoen kuolemattomuus pohjautuu Jumalan ja ihmisen persoonan väliseen häviämättömään yhtey-teen, silloin kun persoona on aktiivinen toimija tässä suhteessa. Jos Jumala on tehnyt ihmisen per-soonana toimimaan Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa, silloin tämän suhteen tulee olla katkea-maton ja ikuinen, eikä ajatus sielun häviämisestä kuoleman jälkeen sovi tähän millään muotoa. Täl-löin myös henkilökohtaisen tuomion tulee tapahtua heti kuoleman jälkeen, ja ihminen maallisen elä-mänsä mukaan saa joko palkinnon tai rangaistuksen ja sen mukaisen uuden elämän. Yleinen tuomio seuraa silloin, kun koko maailma loppuu. Staniloae muistuttaa, että ainoastaan objektit liukenevat olemattomuuteen. Ihmiset pysyvät kuitenkin myös kuolemassa ainutlaatuisina ja alkuperäisinä enti-teetteinä, kuitenkin samalla uusiutuvina oman tahtonsa ja asenteensa mukaisesti. Maailmassa olevat ihmiset eivät unohda kuollutta persoonaa, olipa kuollut tehnyt eläessään hyvää tai pahaa.
Molem-68 Paul Althaus (4 February 1888 – 18 May 1966) was a German Lutheran theologian. He was born in Obershagen in the Province of Hanover, and he died in Erlangen. He held various pastorates from 1914 to 1925, when he was ap-pointed associate professor of practical and systematic theology at the University of Göttingen, becoming full professor two years later. Althaus was moderately critical of Lutheran Orthodoxy and evangelical-leaning Neo-Lutheranism. He termed it a “mistake” to “defend the authenticity and infallibility of the Bible.” With his doctrine of 'original' or 'funda-mental' revelation, Althaus opposed the Christocentric theology of revelation of dialectical theology, especially that of Karl Barth, who had denied any self-disclosure of God outside Christ. For Althaus God reveals himself outside of Jesus Christ in, for example, human existence, in fate, in history, in nature and in humanity's consciousness of truth and sin.
Original revelation is however subordinated to the revelation of salvation in Christ, owing to its being tainted by the attributes of the sinful world.
Althaus treated institutions such as marriage, family, work, the economy, the people (das Volk), state, church and soci-ety as originally ordained by God as part of God's good creation. They are not to be understood (in Lutheran terms) as mere orders of preservation but as orders of creation, because God acts continually through them. The orders are the ways God draws the world towards God's kingdom and secures human common life. For this reason the orders bind humanity: it is obligated towards them in its freedom for responsible decision. Althaus' view of the people (das Volk) as an order of creation led to his contentious declarations about National Socialism and Judaism.
Althaus is considered one of the foremost experts of Martin Luther's theology. In particular his works The Theology of Martin Luther and The Ethics of Martin Luther remain standard works in the field.
Althaus called for the introduction of the death penalty after the passing of the German Constitution of 1949.
Lähde: https://en.wikipedia.org/wiki/Paul_Althaus Luettu 2.5.2020.
69 Staniloae 2013, 23–24.
70 Staniloae 2013, 22.
28
missa tapauksissa ihmiset haluavat kuolleelle ikuista elämää, joko ikuisessa katumuksessa tai jatku-vassa rakkaudessa, joka säteilee myös eläville ihmisille. Rakkaus on sielun kuolemattomuuden pe-rusta. Jumala loi ihmisen sielun kuolemattomaksi omassa rakkaudessaan, eikä Jumala koskaan lak-kaa rakastamasta. Tämä pätee myös niihin ihmisiin (ja heidän sieluihinsa), jotka eivät rakasta Juma-laa. Kristuksessa Jumala on sitonut oman olemassaolonsa ihmisyyteen ja toisin päin. Jumala kaikki-valtiudessaan sietää ihmisiä ja jopa demoneja, jotka eivät toimi Hänen tahtonsa mukaisesti. Tämä osoittaa sen vapauden, jonka Jumala on ihmisille antanut ja jota Hän ei millään tavalla rajoita. Huo-limatta negatiivisesta vastauksestaan Jumalan rakkauteen myös näiden ihmisten sielut todistavat riippuvuutensa Jumalasta.71
Korkeimpana ja älykkäimpänä sielun osana ortodoksiset kirkkoisät pitävät järkeä. Oletuksena on, että kun järki on vapautettu kaikista maailmaa koskevista väitteistä ja kuvista, se tuntee Jumalan suoraan intuitiivisella tavalla. Joidenkin ortodoksiteologien mukaan, näin Staniloae väittää, idän ja lännen teologien ajatusten välillä on asian suhteen eroa. Idässä puolustetaan ajatusta Jumalan suo-rasta tuntemisesta, kun taas lännessä ajatellaan tiedon Jumalasta tulevan epäsuorasti analogioiden ja päättelyn kautta. Järki ei tässäkään yhteydessä ole idän teologeille erillinen ruumiista ja maailmasta, vaan Jumalasta saatava suora tieto vaikuttaa näihin kaikkiin. Tämä tiivistyy pyhän Gregorios Pala-maksen esittämässä ajatuksessa, jonka mukaan on ”puhdasta hulluutta” antaa järjen vaellella abst-raktissa ajattelussa irrotettuna henkilön täydellisestä olevaisuudesta. Näin tehdessään ihminen irrot-tautuu itsestään, todellisuudesta ja Jumalasta. Staniloae viittaa myös pyhään Simeon Uusi Teolo-giin, jonka mukaan järjen saama suora tieto Jumalasta on hengellisen valon ”näkemistä”. Tällä ku-motaan skolastinen72 näkemys ymmärryksestä suhteessa Jumalaan matkan päästä ja päättelemisen avulla saatuna tietona, ja korostetaan sen olevan Jumalan ja järjen yhteydestä syntyvää.73
Kuten jo johdannossa kävi ilmi, Staniloae oli itse omien opiskelujensa aikana tutustunut skolasti-seen oppiin ja vastusti sitä. Hänelle skolastiikka oli harha, joka ei kertonut Jumalasta tarpeeksi tai kokonaisvaltaisesti. Staniloae tunnetaan myös pyhien kirkkoisien rakastajana, ja se näkyy hänen ajattelussaan. Vaikka hän kävi mielellään ekumeenista keskustelua, hänen pohjanaan olivat aina kirkkoisät ja ortodoksinen traditio.
71 Staniloae 2013, 26, 27–29, 30.
72 Alister McGrath kuvaa skolastiikkaa ”keskiajan liikkeeksi, joka kukoisti 1200–1500-lukujen välisenä aikana ja joka halusi korostaa uskonnollisen uskon rationaalista oikeutusta ja siihen liittyvien uskomusten systemaattista esittämistä”.
Kyseessä on siis määrätty teologian esittämisen tapa, jossa on esiintynyt monia erilaisia variaatioita tai ”koulukuntia”, mutta joissa kaikissa logiikalla ja järjellä on vahva asema. McGrath 1996, 45–47.
73 Staniloae 2000, 74–75, 77.
29
Staniloaen esittelemässä ortodoksisessa traditiossa vahvasti läsnä oleva sydämen rukous yhdistää mielen ja sydämen erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Sydän ja mieli eivät voi toimia erillään, sillä silloin rukous jäisi vajavaiseksi. Jos ihminen rukoilisi vain tietoisella mielellään, rukous olisi kylmä.
Pelkällä sydämellä rukous taas jäisi sentimentaaliseksi ja jättäisi huomioimatta kaiken sen, mitä Ju-mala on meille lahjoittanut, lahjoittaa juuri nyt ja mitä Hän tulee lahjoittamaan Pojassaan Kristuk-sessa. Tällainen rukous olisi ilman perspektiiviä ja kokemusta elävästä Jumalasta, eikä olisi Staniloaen mukaan ollenkaan rukousta. Mielen ja sydämen välinen yhteys ei tarkoita, että sydän nousisi mieleen, vaan nimenomaan sitä, että mieli laskeutuu sydämeen. Siis sinne, jossa sydämen syvyydet kohtaavat Jumalan ja josta mieli löytää kaipaamansa levon. Pyhät isät puhuvat kyllä mie-len avaamisesta Jumalan äärettömyydelle, mutta Staniloaen mukaan tämä avautuminen tapahtuu ni-menomaan sydämessä. Jumalan äärettömyyttä ei voida ymmärtää ilman kokemusta Jumalan rak-kaudesta, joka kutsuu ihmisiä rakkauteen. Ja tämän rakkauden kokemus koetaan nimenomaan elä-vässä sydämessä. Mielen ideat Jumalasta poistuvat, ja tietoisuus Jumalan elävästä todellisuudesta valtaa ideoiden paikan.74
Mielen ja sydämen yhdistymisessä on kuitenkin myös esteitä. Mieli, kun se haluaa yhdistyä sydä-meen, päästää ideoista irti ja samalla vahvistaa ideoiden oikeellisuus, joutuu kohtaamaan fyysisiä tuntemuksia ja mielikuvia, jotka heijastelevat fyysisiä tuntemuksia ja joista mielikuvat kasvavat.
Osittain nämä esteet nousevat mielen omasta vaikeudesta päästä ideoiden taakse, mikä on varsin luonnollista. Fyysiset ja mielikuvalliset esteet ovat joko synnistä tai synnin halusta nousevia tai sel-laisia, joiden uskotaan johtavan hyviin tekoihin ja Jumalan luo, vaikkeivat ne sitä tee. Tämän vuoksi pyhät isät varoittavat luottamasta minkäänlaisiin mielikuviin tai vaikutelmiin. Jopa teologiset aja-tukset ovat este sydämen ja mielen yhtymiselle ja puhtaalle rukoukselle. Tämän vuoksi ainoa sal-littu ”ajatus” rukouksen aikana on tietoisuus Jumalan kaiken ympäröivästä läsnäolosta ja todellisuu-desta. Tämä tapahtuu sydämessä, joka ottaa vastaan ja levittää rakkautta. Sydän on myös surun lähde, eikä surua voida erottaa rakkaudesta. Puhdas Jeesuksen rukous tuottaa sydämeen iloa, kiitol-lisuutta, rakkautta ja nöyryyttä, joihin sekoittuu surua syntien tähden. Kuitenkin on varottava, ettei sydämestä tule paikka intohimoille, jotka erottavat ihmisen Jumalasta. Maalliset asiat ottavat ihmi-set helposti valtaansa, mutta eivät voi tyydyttää ihmisen kaipuuta ylimaalliseen. Ainoastaan koke-mus Jumalan läsnäolosta kykenee täyttämään ihmisen syvimmän kaipuun.75
74 Staniloae 1982, 8–9.
75 Staniloae 1982, 9–11.
30 2.5 Ihminen ihmiselle
Ihminen on ihmiselle susi, sanotaan. Jumala on kuitenkin luonut ihmiset toisilleen avuksi ja iloksi, rinnalla kulkijoiksi, sillä ”ei ole ihmisen hyvä olla yksinään” (1. Moos. 2:18). Samalla Jumala kut-suu ihmissieluja vapaaseen keskusteluun ja osoittamaan rakkautta sekä Jumalalle että kanssaihmi-sille. Ihmisten määrän ja Jumalan ja ihmisten välisen dialogin lisääntyessä myös ympäröivä maa-ilma kasvaa paremmin palvelemaan Jumalan ilmiselvänä välikappaleena. Jumala toimii kuitenkin yhdessä ihmisten kanssa luodessaan uutta elämää. Ihmisten vastuuna on tuoda uudet ihmiset dialo-giin Jumalan kanssa ja näyttää maailman kautta Jumalan opetukset. Ihmisten välinen kommunikaa-tio on tässä ratkaisevassa osassa. Staniloaen mukaan ihminen, joka vastaa negatiivisesti toisen ihmi-sen pyyntöön eikä näe sitä, mikä toisessa on rajatonta, säilyttää silti kyvyn ja tarpeen vastaamiseen.
Vastatessaan negatiivisesti ihminen vastaa oman luontonsa vastaisesti. Ihmisen on kuitenkin mah-dollista vastata myös positiivisesti, sillä myös itsekkäällä ihmisellä säilyy kiinnostus muita ihmisiä kohtaan. Asia on kaksijakoinen, sillä itsekäs ihminen puolustaa kiinnostusta itseensä muita vastaan ja tekee itsestään ainoan absoluutin hakemalla siihen tukea muilta ihmisiltä. Nostamalla itsensä
”maailman navaksi” ihminen menettää tietoisuutensa todellisesta absoluutista tai pitää sitä vain jo-nakin persoonattomana asiana. Käytännössä egoistikaan ei voi paeta olemuksellisesta ja hengelli-sestä suhteesta muihin ihmisiin, ja näin ollen hänen on helppo löytää positiivinen suhtautuminen heihin.76
Synti sulkee Jumalan ihmiseltä ikuisena voiman lähteenä, aiheuttaen ihmiselle haluttomuuden ottaa Jumalaa huomioon sekä halun unohtaa Jumala. Synti siis kasvattaa vihamielisyyttä Jumalaa koh-taan. Sama tapahtuu suhteessa muihin ihmisiin. Jos persoona nähdään suhteessa toimijana, synti siis heikentää ihmisen persoonallista tai hypostaattista hahmoa ja hänen rakastavaa ihmisyyttään. Kui-tenkin myös syntiin langennut ihminen, joka on kadottanut oikean tien Jumalan kaltaisuuteen, on Jumalan kuva. Ihmisistä on tullut lankeemuksen myötä itsekkäitä, mutta heillä on silti kyky ja halu kuunnella muita ihmisiä. Itsekäs ihminen näkee kuitenkin tilanteet oman luontonsa mukaisesti, mikä voi vääristää dialogia. Tällainen negatiivisten odotusten ja vastausten kehä on kuitenkin kat-kaistavissa, sillä edes itsekäs ihminen ei voi paeta ontologisesta ja hengellisestä yhteydestä muihin.
Tämä yhteys on Staniloaen mukaan helppo tie positiiviseen ajatteluun. Todellinen kommunikaatio
76 Staniloae 2000, 79–80, 91–92.
31
kehittyy huomion suuntaamisesta muihin ihmisiin ja maailmaan Jumalan luomana. Tällainen huo-mion suuntaaminen toimii sekä huonoja impulsseja ja intohimoja kontrolloivana että rakkautta li-säävien hyveiden herättäjänä.77
Ylpeytensä ja omien halujensa vuoksi langennut ensimmäinen ihminen Adam näki maailman ratio-naalisesti objektina, jonka tarkoituksena on palvella ihmistä ”maailman napana”. Tällainen rationaa-linen tieto siirtyi koskemaan hänen ajatusmaailmassaan myös hyvää. Kuitenkin hyvä ja oikeastaan koko olemassaolo ilman yhteyttä Jumalaan ja kanssaihmisiin on epäilyttävä, ja siksi myös tieto siitä on epäilyksen alainen. Epäilys syöksee koko ihmisen olemassaolon äärettömään murheellisuuteen.
Ylpeyteen langettuaan Adam halusi päättää itse, mikä on hyvää ja mikä on olemassa. Näin ollen olemassaolo ja hyvä on supistettu olemassa olevien objektien tasolle, jotka voisivat sopia rajoituk-siin, joita yksittäisen yksilön näivettyneet ja ylimieliset syyt tuottavat. Ne on siis sovitettu hetkelli-siin ja vahvasti itsekkäihetkelli-siin intohimoihin ja mielenkiinnon kohteihetkelli-siin. Kuitenkaan vilpitön
Ylpeyteen langettuaan Adam halusi päättää itse, mikä on hyvää ja mikä on olemassa. Näin ollen olemassaolo ja hyvä on supistettu olemassa olevien objektien tasolle, jotka voisivat sopia rajoituk-siin, joita yksittäisen yksilön näivettyneet ja ylimieliset syyt tuottavat. Ne on siis sovitettu hetkelli-siin ja vahvasti itsekkäihetkelli-siin intohimoihin ja mielenkiinnon kohteihetkelli-siin. Kuitenkaan vilpitön