Mulliganin, Simonsin ja Smithin yleinen huoli koskee sekä filosofianhistoriaa että analyyttista filosofiaa: kum-pikin näyttää etääntyvän siitä maailmasta, jossa elämme.
Ehkä filosofian historian tutkimuksessa kohde ei olekaan
tämä maailma vaan jokin vanha maailma, aikansa elänyt ajattelutapa? Tutkijan motiivit voivat olla osittain eska-pistisia: menneisyyden ajattelutavat ja niiden ilmaisema maailma ovat kaukaisuudessaan eksoottisia. Mennyttä filosofiaa ei vaivaa sama läpituntematon sotkuisuus kuin nykyfilosofiaa, eivätkä historian tapahtumat kyseenalaista teorioita samalla tavalla kuin nykyisyyden jatkuvasti ja kaikilta osin muuttuvat tilanteet. Lähteitä on rajallisesti, ja vaikka tulkinnat niistä muuttuvat, ne itse eivät enää muutu. Jäljellä on enimmäkseen helmiä, ei puoliksi aja-teltuja tekeleitä. Poliittiset ja henkilökohtaiset motiivit ja antagonismit, jotka ovat saattaneet ohjata filosofista kir-joittamista, ovat joko tutkittavissa tai painuneet peruut-tamattomasti unholaan, eivätkä ne sotke tutkijan ajat-telua tai tunteita.
Filosofian historia ja teoreettinen (eli systemaattinen) filosofia voidaan erottaa toisistaan käsitteellisesti. On kuitenkin virhe kuvitella, että nykyfilosofia ja menneet filosofit olisivat täysin erilliset tutkimuskohteet. Mennei-syyttä tutkitaan väistämättä nykyisyyden lähtökohdista.
Käytetyt käsitteet ja kiinnostuksen kohteet mukailevat nykyaikaa. Hans-Georg Gadamerin ajatusta seuratakseni:
tutkimuksessa pyritään välttämään omien ajatustemme lukemista historialliseen aineistoon, mutta tutkija ei voi irrottautua tekstin ja tulkitsijan vuorovaikutussuhteesta ulkopuoliseksi, objektiiviseksi havaitsijaksi.
Nykyfilosofia taas on määritelmänsä, käytäntöjensä ja työkalujensa välityksellä monin tavoin historiallinen pro-jekti. Se muotoutuu osittain itsereflektiossa, mietittäessä, mitä se on ollut, mitä se on nyt ja mitä se voisi olla. Eri vaiheissaan filosofia on vaihtanut paradigmaansa tai mur-tautunut johonkin uuteen nimenomaan tulkitsemalla omaa historiaansa uudelleen.5 Itseään ja lähtökohtiaan arvioidessaan se kutoo menneisyytensä erottamattomaksi osaksi itseään.
Viitteet & Kirjallisuus
1 Calvin Normore, What Is To Be Done in the History of Philoso-phy. Topoi. Vol. 25, No. 1–2, 2006, 75–82.
2 Lisäksi filosofian historian tutkimukseen on sisäänrakennettu tutkimuskohteen tiedostamattomien ajattelutottumusten ja ennakko-oletusten paljastaminen. Tämä auttaa myös kyseenalais-tamaan omia totunnaisia ajattelutapojamme. Simo Knuuttila, Kadonneet merkitykset – filosofinen historiallinen semantiikka.
Teoksessa Spiritus animalis. Kirjoituksia filosofian historiasta. Toim.
Sara Heinämaa, Martina Reuter & Mikko Yrjönsuuri. Gaudea-mus, Helsinki 2003, 17–28 (24–25).
3 Ks. Richard Rorty, The Historiography of Philosophy: Four Genres. Teoksessa Philosophy in History. Essays on the Historiog-raphy of Philosophy. Toim. Richard Rorty, Jerome B. Schneewind
& Quentin Skinner. CUP, Cambridge, Mass. 1984, 49–75. Rorty erottelee klassikoksi nousseessa poleemisessa tekstissään ratio-naalisen ja historiallisen rekonstruktion sekä Geistesgeschichten ja doksografian. Nykykeskustelusta ks. myös Journal of the History of Philosophyssa vuosina 2002–2003 julkaistut puheenvuorot (Watson, Osler, Martinich).
4 Knuuttila 2003, 19. Knuuttilan artikkeli sisältää hyvän yhteen-vedon ja analyysin ns. filosofianhistoriallisen valistusmallin (edis-tysuskon) ja radikaalin ei-anakronistisen tulkinnan puolustajien (mm. Quentin Skinner) keskusteluista.
5 Normore 2006.
1/2014 niin & näin 83
www.netn.fi/kauppa 040 721 4891
Millaista olisi olla kuolematon?
Miksi jalanjäljet kadehtivat jalkoja?
Ja miten kävi kirjalle, joka ei tahtonut tulla luetuksi?
Ermanno Bencivenga
Olipa toisen kerran
(La filosofia in cinquantadue favole , 2011) Suom. Tapani Kilpeläinen
ISBN 978-952-5503-77-7 niin & näin -kirjat 2013, 134 sivua
Hinta 25
€ (kestotilaajalle 22 JUURI ILMESTYNYT! €)
Italialaisen filosofin Ermanno Bencivengan tiiviit tarinat vievät lukijansa elämän peruskysymysten äärelle ja arkisten asioiden rikkauteen. Olipa toisen kerran antaa ajattelemisen
aihetta kaikenikäisille.
Olipa toisen kerran sisältää viisikymmentäkaksi
satua, joissa
ei pyritä opettamaan vaan tuottamaan oivalluksia. Ne häm-mästyttävät ja huvittavat vaikeita kysymyksiä kaihtamat-ta ja huumoria unohtamatta. Niitä tekee mieli pohtia vielä
toisen kerran.
1/2014 niin & näin 85
L
ienee parasta sanoa heti alkuun, etten pidä Kevin Mulliganin, Peter Simonsin ja Barry Smithin kirjoituksesta lainkaan – mieleni tekisi kutsua sitä halpahintaiseksi iltapäi-välehtifilosofiaksi – mutta katson siihen reagoimisen jonkinlaiseksi velvollisuudekseni. Kolmikon artikkeli on pelkkä provosoivaksi tarkoitettu pamfletti.Kärttyisään pamflettiin on vaikea vastata muuten kuin toisella ärtyneellä pamfletilla, jollainen ei tuota iloa tai kunniaa kirjoittajalleen.
Mulliganin, Simonsin ja Smithin teksti perustuu
’analyyttisen’ ja ’mannermaisen’ filosofian kaavamaiseen erottamiseen toisistaan1. Näin kolmikko pakottaa kom-mentoijansa toistamaan ja vahvistamaan erotteluja, joita itse haluaisin mieluummin kyseenalaistaa ja purkaa.
Valmistaudun siis puhumaan itseäni vastaan – mutta ennen sitä haluaisin kuitenkin korostaa, että nykyään sekä ’analyyttisen’ että ’mannermaisen’ filosofian tutki-joiden ja opiskelitutki-joiden piirissä on runsaasti henkilöitä, jotka kyseenalaistavat tämän jaon ja parhaissa tapauksissa jopa tutkivat sitä. Filosofian käytännössä näiden kahden filosofisen suuntauksen välinen kuilu ylitetään useinkin, mutta siitä huolimatta oletus kuilusta on hyvin voi-makas. Siitä on osoituksena myös käsillä oleva pamfletti.
En aio sanan varsinaisessa mielessä vastata Mulliga-nille, Simonsille ja Smithille, sillä heidän tekstissään ei ole filosofista argumenttia vastattavaksi. Kommentoin kuitenkin lyhyesti heidän kolmea keskeistä väitettään mannermaisesta filosofiasta: ensinnäkin ”mannermainen filosofointi ei koskaan ole kunnollisen teoreettista”, toi-seksi ”se räätälöidään jo ennakolta sopimaan erinäisiin poliittisiin ja eettisiin johtopäätöksiin”, ja kolmanneksi sen kieli on pelkkää sanoilla leikkimistä, pahimmillaan sellaista kuin Derridan ”raivopäinen vaahtoaminen”.
Näitä väitteitä artikkelissa toistetaan moneen kertaan, mutta niiden tukena ei ole todistuksia, tutkimusta eikä päätelmiä, vaan ne muodostavat pelkän ab auctoritate -näennäisargumentin, joka uusintaa 1960-luvulla synty-nyttä doxaa sellaisenaan. Filosofiassa väite, jonka mukaan vastustajan filosofia on epäteoreettista ja poliittisesti oh-jailtua sanahelinää, on tietysti ennen kaikkea loukkaus, jonka olennainen sisältö on se, ettei vastustajan filosofia ole filosofiaa ollenkaan. Nykyfilosofian historia on osoit-tanut, että tämäntasoisiin väitteisiin on turha vastata.
Ensinnäkin, kuten elämässä yleensä, ainoa pätevä vastaus
loukkaukseen on toinen loukkaus, ei selittely. Ja toiseksi on selvää, että nämä väitteet jäävät pelkäksi loukkauk-seksi siksi, että ne määrittelevät kiistakumppanin ajat-telun jo etukäteen ajatusten puutteeksi ja järjettömyy-deksi, josta on mahdoton keskustella. Mannermaisen ja analyyttisen filosofian välillä vuosikausia käydyssä kuu-rojen kiistassa ei siis ole oltu habermasilaisessa Oberse-minarissa etsimässä konsensusta vaan schmittiläisessä so-dassa valitsemassa liittolaisia ja vihollisia.
Tämän takia muuten Mulliganin, Simonsin ja Smithin väite, jonka mukaan mannermainen filosofia ”ei ole koskaan voittanut ainoatakaan teoreettista kamppailua ja se on kukoistanut lähinnä lehtien kulttuurisivuilla”, on kummallinen. Itse sanoisin, että mannermaisen filosofian näkökulmasta mitään debatteja ei ole edes käyty, sillä filo-sofisesta väittelystä ei voi puhua silloin, kun yksi osapuoli ilmoittaa etukäteen ottavansa huomioon vain omat miel-tymyksensä, menetelmänsä, keinonsa ja päämääränsä ja suhtautuvansa kategorisen kielteisesti vastapuolen mielty-myksiin, menetelmiin, keinoihin ja päämääriin.
Erimielisyyden historia on liian monimutkainen set-vittäväksi tasapainoisesti tällaisessa kirjoituksessa. Haluan kuitenkin kommentoida lyhyesti Mulliganin ja kump-panien kolmea väitettä ja täsmentää heidän käsitystään mannermaisen filosofian filosofianhistoriasta. Esitän myös oman näkemykseni siitä, millainen ’mannermaisen filosofian’ kenttä tosiasiassa nykyisellään on.