Jyrkkä verifioituvuusvaatimus johti kuitenkin ongelmiin, kuten loogiset positivistit itsekin pian huomasivat. Tie-teelle tyypilliset universaalilauseet olivat sen johdosta mielettömiä, samoin tieteellinen puhe taipumuksista eli dispositioista (esimerkiksi lasi on särkyvää ja syanidi on myrkyllistä). Itse asiassa todennettavuusteesi olisi myös itse itsensä johdosta mieletön. Myös vaatimus mielek-käiden lauseiden käännettävyydestä havaintokielelle osoittautui liian ahtaaksi. Carnap totesi jo 1936, että esimerkiksi dispositiokäsitteitä sisältäviä lauseita ei voida tällä tavoin palauttaa. Ajatus yhdestä kaikenkattavasta loogisesta ihannekielestä osoittautui sekin ongelmalli-seksi. Carnap ottikin 1934 ohjenuorakseen suvaitsevai-suuden periaatteen: sen mukaan jokainen voi vapaasti valita kielensä ja logiikkansa, kunhan vain lausuu julki sen säännöt.
Näin alkuperäinen looginen positivismi alkoi ”mu-rentua sisältäpäin”, pitkälti sen edustajien oman kriit-tisen keskustelun vauhdittamana. Sen keskeisiä oppeja tai periaatteita jouduttiin väljentämään. Jäljelle jäi
epä-määräinen vaade tieteellisten teorioiden jonkinlaisesta empiirisestä koeteltavuudesta. Haave yksiselitteisestä rajanvedosta tieteellisen tiedon ja metafysiikan välillä osoittautui mahdottomaksi, ja raja näiden kahden välillä jäi häilyväksi. Schlickin kirjoituksessaan julistama filo-sofian radikaali käänne ei koskaan tapahtunut. Elämään on jäänyt lähinnä ihanne selkeästä ilmaisusta. Looginen positivismi oli ainakin muotoillut omia teesejään niin yk-siselitteisesti, että niiden voitiin myös todeta tulleen ker-takaikkisesti kumotuiksi.
Schlick ammuttiin vuonna 1936. Murhan motiivi ei ollut alun perin poliittinen, vaan asialla oli henkisesti tasapainoton, katkeroitunut ja Schlickiin ihastuneesta naispuolisesta opiskelutoverista mustasukkainen nuori tohtori Hans Nelböck. Natsien noustua valtaan Schlickin maine kuitenkin liattiin ja Nelböck nostettiin sankariksi ja vapautettiin. Schlickin murha ja natsismin nousu teki-vätkin lopun varsinaisesta Wienin piiristä, mutta sen vai-kutusvalta filosofiassa on kestänyt aikaa. Vaikka loogisen positivismin alkuperäiset jyrkät kannat on hylätty kauan sitten, filosofiaa on pitkään määrittänyt välienselvittely niiden kanssa.
Looginen positivismi oli moniääninen ja keskusteleva mutta myös demokraattinen liike, ja olisi epäoikeuden-mukaista typistää se yhteen ajattelijaan – saati yhteen kir-joitukseen. Samasta syystä on mahdotonta arvioida eri-tyisesti Schlickin ”Filosofian käänteen” vaikutusta; monet muutkin esittivät nimittäin enemmän tai vähemmän samoja ajatuksia useissa kirjoituksissa. Silti Schlickin ar-tikkeli oli kiistatta yksi tämän filosofisen liikkeen keskei-simpiä ohjelmajulistuksia, ja monet loogisen positivismin tyypilliset ajatukset saavat siinä selkeän ilmaisunsa. Sa-malla siitä huokuu uuden filosofisen liikkeen innostunut henki.
Viitteet & Kirjallisuus
1 Ks. esim. Georg Henrik von Wright, Looginen empirismi. Eräs nykyisen filosofian pääsuunta (Den logiska empirismen, 1943).
Suom. Hilppa Kinos. Otava, Helsinki 1945; Matti Sintonen, Empirismi ja positivismi. Teoksessa Nykyajan filosofia. Toim. Ilkka Niiniluoto & Esa Saarinen. 2., uudistettu painos. WSOY, Hel-sinki 2002, 45–109.
2 Ks. lisää Wienin piiri. Toim. Ilkka Niiniluoto & Heikki J. Koski-nen. Gaudeamus, Helsinki 2002.
3 Tapahtumia järjestettiin esimerkiksi Prahassa 1929 ja 1934, Königsbergissä 1930, Pariisissa 1935 ja 1937, Kööpenhaminassa 1936 ja Cambridgessa 1938.
4 Henkiin herätettyä lehteä toimitti kuolemaansa asti myös yksi alkuperäinen Berliinin ryhmän jäsen, sittemmin arvostettu tie-teenfilosofi Carl Hempel (1905–1997).
5 Vrt. Ludwig Wittgenstein, Tractatus logico-philosophicus (1921).
Suom. Heikki Nyman. WSOY, Helsinki 1972, 5.6.
6 Sama, 4.112.
7 Ks. Moritz Schlick, Positivismi ja realismi (Positivismus und Realismus, 1932). Suom. Risto Vilkko. Teoksessa Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Toim. Panu Raa-tikainen. Gaudeamus, Helsinki 1997, 70–94.
Viljami Heinonen, Evil Skin (2012), akryyli, öljyväri, kollaasi ja spray kankaalle, 142 x 150 cm
Valokuva: Noora Geagea © Terike Haapoja
I
lta-Sanomien Oscar-uutisointi nosti keskuste-luihin median epätasa-arvoisen suhtautumisen naisiin tekijöinä. Vaikka uutisointi oli monelle naiselle vain kärjistys usein rivien välissä koe-tusta vähättelystä, oli ylilyönti kuitenkin mie-luisinta nähdä päivälehden junttiutena – hallitsevathan kaikensorttiset toiseuskysymykset akateemisen keskus-telun ja taiteen alueita. Näissä keskusteluissa seksismi ja sovinismi kuuluvat yhdessä rasismin, spesismin tai kolo-nialismin kanssa ideologioiden hautausmaalle. Samalla ajattelijoiden terävin kärki julistaa valistusmiehen kuo-lemaa. Tasa-arvo on itsestäänselvyys, koska siitä puhutaan sellaisena – Iltiksen maailmankuva koskettaa heitä, joiden ajattelu vielä laahaa teorian perässä.***
Selailin kolumnin aihetta pohtiessani Ville Lähteen Niukkuuden maailmassa -kirjaa. niin & näin -kirjasar-jassa julkaistua teosta suosittelen kaikille asiasta kiinnos-tuneille ja erityisesti niille, jotka eivät ole, rakentaahan teos tehokasta argumentaatiota kulutuskulttuurin puo-lustajia vastaan. Kirjan lopussa ollutta kirjasarjan jul-kaisuluetteloa lukiessa käy ilmi, että etiikka, toiseus, luonto ja yhteiskunnallinen radikalismi ovat kirjoittajien mieliaiheita. En voinut olla tekemättä pientä laskelmaa.
Sarjan 69 kirjasta yhdeksässä oli mukana naisen kosketus – tosin näistä viidessä kirjan synnyttämiseen oli tarvittu avuksi yhtä tai useampaa mieshenkilöä (lohdutukseksi voinee arvioida, että kirjasarjan miehisistä edustajista naisia suurempi prosenttiosuus on edesmenneitä).
Tein aikanaan samantyyppisen laskelman hermostut-tuani Hesarin kulttuuritoimituksen edelleen uutisoimaan Ars Fennica -taidepalkinnon lausumaan. Vuonna 2009 ehdolla oli vain miehiä, mitä säätiö perusteli aiempien vuosien ”naisten yliedustuksella”. Olen itsekin saanut kunnian olla ehdokas, mutta silti näppituntumani oli toinen. Säätiön verkkosivulla olleen nimilistan pe-rusteella luvut menevät suunnilleen näin: työryhmät mukaan lukien kaikista 127 palkintoehdokkaasta 83 on miehiä, 44 naisia. Palkinnonsaajia on yhteensä 20, joista 15 miehiä. Palkinnon valitsevista 20 asiantuntijasta 14 on miehiä. Säätiön myöntämät elämäntyöpalkinnot me-nivät nekin Ilkka-Juhani Takalo-Eskolalle ja Harry Kivi-järvelle. Vuosittain jaettavan tunnustuksen on kopannut naisväki viimeksi kymmenen vuotta sitten.
Taidekoulutasolla sukupuolijakauma on vielä ta-saisehko. Kokemukseni mukaan myös työkentällä ar-vostus kallistuu tasaisesti molempiin suuntiin. Ars Fen-nicaa kuitenkin tituleerataan pohjoismaiden suurimpana taidepalkintona eikä erityisesti miestaiteen foorumina.
Mielenkiintoista on, että palkinnonsaajan valitsee joka
Terike Haapoja
Teorioita ja käytäntöjä
1/2014 niin & näin 37
vuosi vaihtuva kansainvälinen taiteen ammattilainen;
näin pyritään, aivan oikein, mahdollistamaan taiteen ar-viointi ennakkoluulottomalta pohjalta.
Palkinnonsaajat ovat ehdottomasti tunnustuksensa ansainneet. Listassa on ystäviäni ja paljon arvostamiani kollegoja. Mutta ehkä palkitsemistilanteessa – ja nyt kieli keskellä suuta – perinteisesti poikamaisuuteen lii-tetyt elementit ovat helpompia arvottaa historiallisella mittaristolla. Viime vuosien voittajataiteilijoiden teoksia leimaavat pellepelotonmainen työtapa, huumori, ark-kitehtoniset lähestymistavat, keräily tai pitkälle viety laitteiden ja kojeiden hallinta. Pilvi Takalan sosiaalisten teosten hiljainen radikaalius, Hannaleena Heiskan mys-teeriset eläinhahmot, Elina Brotheruksen omakuvat tai Salla Tykän kehoon ja kauneuden ideaaleihin pureutuvat videoteokset ovat yhtä vaikuttavia, mutta kun pitää valita Pohjoismaiden Paras, jäävät kehot, emootiot, naiset ja eläimet ehkä alitajuisesti toiseksi.
Koska miesäänet hallitsevat usein myös sellaisia aloja, jotka kulkevat feministisen teorian kanssa rinnak-kaisia polkuja (kuten kriittinen eläintutkimus, posthu-manismin lukuisat alalajit tai filosofiset kirjasarjat), on ilmiötä vaikea hahmottaa. Miehethän ovat tasa-arvon asialla. Kuitenkin olen monessa tilaisuudessa todistanut, kuinka sekä naisten että miesten tasa-arvopuhe on rivien välissä suunnattu nimenomaan läsnä oleville miehille, sille homososiaaliselle joukolle, jota yhteisö käytännössä arvostaa. Toiseudet ovat kiinnostava aihe, mutta asian-tuntemuksen takeena toimivat lopulta perinteiset ”mie-hiset” hyveet. Kyse ei ole siitä, ettei tasa-arvo (ja muiden
”ei-fallogosentristen” mallien arvostus) olisi yhteinen, jaettu ideaali, vaan pikemminkin siitä, että ideaalin ja käytännön välillä on sokea piste.
***
Taidehistorioitsija Claire Bishop analysoi teoksessaan Installation Art 1900-luvun installaatiotaiteen kehitystä prosesseina, joita leimaa valistusajattelun muovaaman rationaalisen, autonomisen ja koherentin subjekti-käsityksen asteittainen kyseenalaistuminen. Katsojan kehollisuuteen pureutuvat, tilaan avautuvat ja maa-ilmankuvaltaan yhä sirpaleisemmat teokset jatkavat psykoanalyysin, feminismin, fenomenologian tai post-strukturalismin kaltaisten suuntausten työtä. Ne tuovat näyttämölle kehoja ja niiden yhteenkytkeytyneisyyttä, eläimyyttä, luontoa ja kaikkea sitä, minkä valistusmies toivotti akkojen asiaksi. Bishop kuitenkin huomauttaa, että tulkintaan sisältyy olennainen ristiriita: kun teokset teorian tasolla ehdottavat koherentin subjektin pirstaloi-tumista, ne käytännössä edellyttävät tuon subjektin, joka tarkastelee tätä prosessia. Bishop tuntuu vihjaavan, että valistusmies ei ole poistunut näyttämöltä, vaan pikem-minkin muuttunut valokeilassa olevan, pirstaloituneen post-post-modernin ihmisenkuvatuksen varjoksi, ohjaa-jaksi, jonka olemassaolon katsoja haluaa unohtaa.
Vastaavan ristiriidan voi pienellä vaivalla löytää useimmilta taiteenalueilta: Samaan aikaan, kun
biotai-teilija työstää studio-laboratoriossaan perinteisiä dua-lismeja haastavia, hybridisiä elämänmuotoja, hän tekee sen perinteistä tiedemies–tutkimuskohde-rakennetta uu-sintamalla. Samaan aikaan, kun ekoartisti pohtii luonnon ja ihmisen yhteyttä, hän eristää tämän pohdintansa taide-gallerian kaiken (myös luonnon) merkeiksi muuttavaan logosfääriin. Samaan aikaan, kun eläimistä innoittunut allekirjoittanut puhuu kehollisuuden ja ei-kielellisyyden puolesta, hän tekee sen rationaalisuuden asein, abstraktin kielen tilassa. Perinteiset dualismit haastetaan filosofis-taiteellisissa ajatuskokeissa, mutta itse ajatuskoe sijoittuu näiden dualismien hallinnoimaan tilaan.
***
Myös yhteiskunta on jakautunut kahtia. Samaan aikaan, kun post-humanististen teorioiden ja luonnontieteiden rikas ja laajeneva kenttä julistaa ihmisen ekosysteemiksi, sosiaaliseksi konstruktioksi, kumppanilajiksi ja aineella ajattelijaksi, porskuttaa uusliberalismin rationaalinen in-dividuaali häiriintymättä asioiden ja esineiden maailman aallonharjalla siinä määrin menestyksekkäästi, että sen mukaan on nimettävä geologinen aikakausi, antropo-seeni. Samaan aikaan, kun teoria diagnosoi narsismin ja etsii syitä lapsuudesta, ovat kyseisen sairausluokituksen piirteet juuri niitä, joilla käytännössä elämässä pärjää.
Samaan aikaan, kun teoriassa meidän tulisi vähentää turhaa kulutusta, on käytännössä ostovoimaa lisättävä hinnalla millä hyvänsä. Väestönkasvu on pysäytettävä, mutta syntyvyys on saatava nousuun. Listaa voi jatkaa maailman ääriin: kuilu oman teoriamme ja oman käy-täntömme välillä aukeaa mille tahansa työn- tai elämän-alueelle katsomalla.
Jakomielitaudin vallassa oleva maailma ei huomaa ti-laansa, koska pystyy tarkentamaan vain yhteen olemisen tasoon kerrallaan.
***
Virginia Woolf kirjoittaa esseessään ”Oma huone”, että vasta, kun on pystynyt henkisesti irrottautumaan uhrin, naisen, sukupuolen tai taloudellisen aseman asettamista rooleista, voi todella kirjoittaa. Tästä näkökulmasta ym-märrän niitä naiseksi syntyneitä tai sellaisiksi tulleita te-kijöitä, jotka sanoutuvat irti feminismistä. Kieltäytymällä underdogin asemasta voi lunastaa sisäisen vapautensa – ja taiteilijalle harva asia on tätä vapautta merkityksellisempää.
Teorian ja käytännön välinen jännite koskettaa kui-tenkin jokaista, joka ajattelee maailmaa työkseen. Ky-symys toteutumattomasta tasa-arvosta ei näin olekaan vain sukupuolten välinen ongelma, vaan osa aikaamme leimaavaan ristiriidan periaatetta. Syyttelyn sijaan tulisi pohtia, missä määrin kukin tahollamme toteutamme kaksoisstandardia, joka ottaa annettuna ajattelun ja elämän yhteensovittamattomuuden. Olemmeko aidosti haastaneet valistuksen perinnettä, vai olemmeko vain luoneet uuden retoriikan, joka sallii meidän unohtaa teo-rioidemme alustana olevan käytännöllisen todellisuuden?
K
uten johdantokurssin opiskelijat oppivat, filosofista ajattelua ja tutkimusta leimaa erityisellä tavalla kriittinen asenne. Val-miina annettuja lähtökohtia ei hyväksytä;kaikkea koetellaan ja arvioidaan. Samalla filosofian tulee olla merkityksellistä ihmisten elämälle.
Tästä vaatimuksesta – kriittisyyden velvoitteesta tinki-mättä – on mielestäni syytä lähteä liikkeelle, kun poh-ditaan, millaista filosofiaa tulisi harjoittaa ja mikä on fi-losofian tehtävä yhteiskunnassa. Fifi-losofian inhimillinen merkitys ei saa syntyä miten tahansa, kriittisen tutki-muksen lähtökohdista ja menetelmistä välittämättä.
Kriittisen filosofian näkökulmasta on helppoa va-kuuttua negatiivisen ajattelun voimasta filosofiassa. Fi-losofinen kritiikki voi tarkastella esimerkiksi tieteellistä menetelmää tutkimalla tieteen ja epätieteen rajanvetoa tai moraalista velvollisuutta pohtimalla pahuutta ja epämoraalisuutta. Rajojen piirtäminen, siirtäminen ja koetteleminen ovat etenkin Immanuel Kantin Kritiikeistä (1781–1790) lähtien kuuluneet keskeisimpiin filosofisiin hankkeisiin. Tämä negaation kautta eteneminen so-veltuu filosofiaan itseensä. Tärkeintä ei ole selvittää, mitä filosofia (tai elämä, jota filosofian pitäisi palvella) par-haimmillaan tai ”kukoistavimmillaan” on. Tärkeämpää on kysyä, mitä filosofia ei ole (tai millainen elämä ei ole hyvää). Negatiivinen ajattelu on suunnattava paitsi elämän ongelmiin, kuten moraaliin, myös filosofiaan ja sen metodeihin.
Näistä premisseistä päästään melko nopeasti metafilo-sofiseen pluralismiin. Ei ole vain yhtä oikeaa filosofian har-joittamisen tapaa vaan monia hyviä ja huomionarvoisia filosofioita. Näin ajattelevan ei tarvitse olla postmodernisti, jonka mukaan filosofian ongelmat voitaisiin jättää his-torian lehdille ja korvata esimerkiksi pelkällä kulttuurikes-kustelulla ja -politiikalla, kuten 1900–2000-lukujen tun-netuin yhdysvaltalaisfilosofi Richard Rorty ehdotti. Mutta metafilosofisen pluralistin ei myöskään tule olla pelkkä
ongelmanratkaisija, joka tavoittelee systemaattisen filoso-fisen tutkimuksen tuloksia ja etsii mallinsa tieteestä. Hän ei helposti vakuutu siitä, että filosofian ongelmat voidaan ratkaista (ja siten lopettaa niistä keskusteleminen) esimer-kiksi kehittämällä ilmaisuvoimaisempaa logiikkaa. Sen sijaan pitäisi tunnustaa näiden ongelmien olevan ihmis-elämään juurtuneita, käytännöistämme erottamattomia, pragmatismin klassikon John Deweyn termein ”ihmisten ongelmia” – ja samalla tietyssä mielessä ratkeamattomia.
Aidosti itsekriittisen ajattelijan on varottava etsimästä niihin pinnallisia pseudoratkaisuja.
Niin filosofien itsensä kuin muidenkin alojen toimi-joiden onkin syytä pysähtyä pohtimaan, mitä filosofia oikeastaan on ja (ennen kaikkea) mitä se ainakaan yksin-omaan, olennaisesti tai ensisijaisesti ei ole. Melko laajalti ollaan yhtä mieltä siitä, ettei filosofia ole ainakaan seu-raavia asioita, vaikka se voi jossain määrin olla myös näitä tai ainakin tulla niitä lähelle.
Ensinnäkään filosofia ei – tietenkään – ole uskontoa.
Filosofiassa ei voida hyväksyä dogmaattisia uskomus-järjestelmiä (mikä ei tarkoita, että uskonnollisuus olisi väistämättä dogmaattista). Filosofia ei myöskään ole politiikkaa. Siinä ei ole pakko päätyä päätöksiin, vaan ongelmat jäävät usein avoimiksi, ja pelkkä ongelman identifioiminen tai muotoileminen voi olla merkittävä
”tulos”. Filosofia ei ole taidetta tai kirjallisuutta, koska filosofia on ensisijaisesti argumentatiivista, vaikka esteet-tisilläkin kriteereillä on filosofisessa työssä merkityksensä ja taiteen avulla voidaan ilmaista filosofisia kysymyksiä ja ideoita. Yleisemmin ja samoista syistä filosofia ei ole pelkkää kulttuurikeskustelua tai esseistiikkaa vaan näitä systemaattisempaa ja – näin kai voidaan sanoa – ”tieteel-lisempää”.
Filosofian ytimessä on argumentaatio, mutta filosofia ei ole pelkkää argumentaatiota – eikä siten pelkkää tie-teellistä järjenkäyttöä. Voi olla perusteita hylätä jokin sinänsä ansiokas argumentaatioketju, jos se johtaa
inhi-Sami Pihlström
Filosofian paikattomuudesta
– Mitä filosofia ei ole ja mitä se (ehkä) voisi olla
1/2014 niin & näin 39
millisesti, esimerkiksi moraalisesti, sietämättömiin tu-loksiin. On vakava filosofinen virhe ajatella, että ”paras argumentti voittaa aina”. On tarkasteltava argumentin kontekstia, etenkin sitä moraalista ympäristöä, jossa ar-gumentoidaan.
Järkevä filosofi pyrkii tasapainottamaan näitä (ja muita) käsityksiä siitä, mitä filosofia ei ole. Näin hän tutkii jatkuvasti filosofian käsitettä ja voi tutkimuksessaan luovasti hyödyntää paitsi filosofian eri traditioita myös akateemisen filosofian rajoille ja ulkopuolellekin astu-neiden ajattelijoiden työtä. On erityisen tärkeää korostaa, ettei filosofia myöskään ole – ainakaan yksinomaan – tiedettä. Filosofian harjoittaminen ja opettaminen toki sijoittuvat pääasiassa yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin, myös tieteidenvälisyyttä edistäviin instituutteihin. Tästä huolimatta esimerkiksi julkaisutoiminnassa filosofien työskentely on monitahoisempaa kuin tyypillisten tie-teenharjoittajien: ei julkaista vain ”huippulehdissä” vaan hyvin erilaisilla foorumeilla, eri kielillä, eri yleisöille. Toi-saalta filosofiassa on kiistatta vahvasti tieteellisiä tai ”tie-teenkaltaisia” elementtejä.
Akateemisen filosofian harjoittamisen yliopistokon-teksti tuo filosofian lähelle muita tieteitä. Silti voitaneen todeta, että filosofit itsekin suhtautuvat toimintaansa ajoittain liian ”normaalitieteellisesti”. Aina ei ehkä muisteta, että tärkeimmät oivallukset saattavat tulla esite-tyiksi valtavirran julkaisukanavien ulkopuolella. Ainakin filosofiaan tulisi jatkuvasti sisältyä mahdollisuus ajatella toisin, myös toisin kuin johtavien aikakausjulkaisujen toimittajat ja arvioijat ajattelevat. ”Johtavat” julkaisu-kanavat ovat usein myös mainstream-kanavia. Siksikin filosofian raja-alueilla toimivien ajattelijoiden esimerkit rohkaisevat meitä tutkailemaan itsekriittisesti filosofian harjoittamisen käytäntöjämme.
Filosofisten ennakkokäsitystemme ja itseymmär-ryksemme erittely pakottaa myös pohtimaan filosofian suhdetta historiaan, teologiaan, yhteiskuntatieteisiin,
taiteentutkimukseen, matematiikkaan ja moniin muihin aloihin. Samalla avautuu kysymys siitä, mikä oikeastaan on tai voisi olla itse filosofian ydin. Viime vuosisadalla se oli suuressa määrin logiikka. Voisiko se tällä vuosisa-dalla olla etiikka: ajattelun, tutkimuksen, tieteellisen toi-minnan ja ylipäänsä ihmisenä olemisen etiikka?
”Negatiivisen ajattelun” ideaa hyödyntävä kritiikki ja itsekritiikki tulee nähdäkseni suunnata positiivisuuden hehkuttamista ja siitä seuraavaa ajattelun pinnallistu-mista vastaan. Filosofin tulisi kantaa jatkuvaa huolta siitä, että hänen filosofinen työnsä pysyy vakavana. Tässä suhteessa filosofisen käsitteistön ytimessä ovat mielestäni negatiiviset eettiset (ja metafyysiset) käsitteet – suru, pahuus, syyllisyys, kuolema, rajallisuus – pikemmin kuin vastaavat positiiviset käsitteet. Elämän ymmärtämiseksi on ymmärrettävä kuolemaa ja hyvyyden ymmärtämiseksi pahuutta, kuten tieteellistä menetelmää määrittelevän tieteenfilosofin on ymmärrettävä, milloin suistutaan epä-tieteeseen. Filosofin on ensisijaisesti selvitettävä, mikä kaikki voi maailmassa ja elämässä mennä vikaan; ”hyvän elämän” etsintä on alisteinen tälle pyrkimykselle. Täl-lainen filosofia on elämälle merkityksellistä ja ”käytän-nöllistä”.
Kun puhutaan filosofian inhimillistä merkitykselli-syyttä etsien filosofian käytännöllisyydestä (tai Kantia mukaillen käytännöllisestä järjestä), voidaan tarkoittaa monia eri asioita. Voidaan viitata esimerkiksi Aristo-teleen fronesis-käsitteelle sukua olevaan harkitsevuuteen tai Kantin etiikkaan, järjen käytännölliseen eli ei-spe-kulatiiviseen käyttöön. Yhtä lailla saatetaan viitata Karl Marxin huomioon, jonka mukaan filosofian tehtävänä on maailman muuttaminen, vaikka perinteisesti filosofit ovat lähinnä yrittäneet ymmärtää maailmaa, tai Ludwig Wittgensteinin usein siteerattuun J. W. Goethen Faus-tista poimimaan lainaukseen ”Alussa oli teko”, joka korostaa kielen juurtumista käytäntösidonnaiseen elä-mänmuotoon. Edelleen filosofian käytännöllisyys voi