1/2014 niin & näin 69
I: Filosofian kolme osaa
Läntinen filosofia jakautuu tätä nykyä kolmeen osaan:
analyyttiseen filosofiaan, mannermaiseen filosofiaan ja fi-losofianhistoriaan.
Moninaisuudestaan huolimatta analyyttisella filoso-fialla on neljä silmiinpistävää piirrettä. Ensinnäkin sen harjoitus ilmentää teoreettista ankaruutta kaikissa muo-doissaan. Toiseksi sen harjoittajat eivät yleensä usko, että filosofia on tai voisi olla tiedettä – he eivät usko, että fi-losofia voisi tarjota mitään lisää positiivisen inhimillisen tiedon varantoon. Kolmanneksi niillä filosofeilla, jotka viime vuosiin saakka edustivat esikuvallisesti teoreetti-seksi hankkeeksi ymmärrettyä filosofiaa – Chisholmilla, Davidsonilla, Armstrongilla, Putnamilla, Kripkellä, Sear-lella… – ei ole selviä perillisiä. Ja viimeiseksi analyyttinen filosofia on instituutiona onnistunut tuottamaan yhä kasvavan määrän korkeasti koulutettuja, itseään hyvin il-maisevia ja älykkäitä nuoria filosofeja. Näitä piirteitä kos-kevat väitteet ovat empiirisiä ja kohtuullisen kiistattomia.
Mannermainen filosofia on miltei yhtä monimuo-toista kuin analyyttinen filosofia, mutta se on aina anti-teoreettista. Tämä pätee erityisesti sen niihin muotoihin, jotka käyttävät nimessään sanaa ”teoria”, mutta väite on totta myös niistä mannermaisista perinteistä, joissa po-liittiset päämäärät ohittavat jotakuinkin kaiken muun.
Myös mannermaiset suurnimet – Heidegger, Foucault, Deleuze, Derrida – kuuluvat menneisyyteen, eikä heil-läkään ole ilmeisiä manttelinperijöitä.
Yhtä lailla analyyttiset filosofit kuin heidän manner-maiset consoeurinsakin tutkivat filosofianhistoriaa. Filo-sofia on suuressa määrin juuri sitä Manner-Euroopassa – pois lukien Pohjoismaat ja Puola. Anglosaksisissa maissa useimmat filosofeista eivät sen sijaan ole oppialansa his-torioitsijoita. Manner-Euroopassa vallitseva miltei täydel-linen filosofian ja sen historian samastaminen kielii laa-jasta epäilystä, joka suuntautuu mihin tahansa filosofian teoreettisiin tavoitteisiin. Nämäkin väitteet ovat hyvin uskottavia, niin kuin voi helposti huomata tutustumalla mannereurooppalaisten filosofien julkaisuihin.
Kuinka on mahdollista, että monet analyyttiset fi-losofit tekevät työtään jotakuinkin täsmällisesti ja aina teoreettisesti mutta eivät siltikään usko filosofian tieteel-lisyyteen tai kykyyn tarjota mitään lisää positiiviseen in-himillisen tiedon varantoon? Toisinaan tämä yhdistelmä syntyy vakaumuksesta, jonka mukaan filosofia ei koskaan voi olla muuta kuin aporeettista1. Toisinaan syynä on uskomus, että filosofia voi tavoitella korkeintaan nega-tiivisia tuloksia. Toisinaan syynä on uskomus, että filo-sofian viimekätinen määränpää ei ole teoreettinen (kai-kesta matkan varrella tapahtuvasta teoretisoinnista huo-limatta) vaan käytännöllinen, esimerkiksi terapeuttinen.
Toisinaan syynä on varovaisuus, toisinaan itsepetos, toi-sinaan salakavalasti turmelevat Kant-vaikutteet.
II: Analyyttinen filosofia
Kenties kaikkein selvimmin näitä väitteitä havainnol-listavat metafysiikka ja ontologia, jotka logiikan kanssa muodostavat teoreettisen filosofian ytimen. Vaikka me-tafysiikka ja ontologia ovat aina olleet osa filosofiaa ja vaikka ne nykyään analyyttisen filosofian piirissä ovat ehkäpä suositumpia kuin koskaan, silti tässä traditiossa niihin kohdistuu skeptisyyttä, jota epistemologia tai edes käytännöllinen filosofia eivät saa osakseen. Skeptisyyden lähdettä ei ole vaikea löytää. Jos uskotaan, että filosofia on tai voi olla tiedettä, metafysiikka ja ontologia selväs-tikin ansaitsevat perinteisen, keskeisen paikkansa filoso-fiassa. Jos taas epäillään filosofian tieteellisiä tavoitteita, voimakkainta epäily on metafysiikassa ja ontologiassa.
Olettakaamme, että ontologia tutkii sitä, mitä voisi olla, ja metafysiikka sitä, mitä on. Tällöin metafysiikkaa ja empiirisiä tieteitä ei voi erottaa. Eikä siten voi erottaa myöskään metafysiikkaa ja todelliseen maailmaan koh-distettua kiinnostusta. Tällaisen kiinnostuksen voi luon-nollisesti ymmärtää ulottuvan esimerkiksi rajojen meta-fysiikkaan – kuten kuoleman ja elämän tai terveyden ja sairauden rajoihin – tai määrien ja laatujen tai voimien ja funktioiden metafysiikkaan, tai itse asiassa mihin tahansa
Kevin Mulligan, Peter Simons & Barry Smith
Mikä nykyfilosofiassa on vialla?
Läntinen filosofia jakautuu kolmeen osaan: analyyttiseen filosofiaan, mannermaiseen filosofiaan ja filosofianhistoriaan. Eikä niistä yksikään ole hyvällä tolalla. Analyyttinen filosofia suhtautuu epäilevästi filosofian tieteellisyyteen, eikä se siksi välitä tosimaailmasta.
Mannermainen filosofointi ei koskaan ole kunnollisen teoreettista, ja se räätälöidään jo
metafysiikkaan, joka koskee jotain niistä lukemattomista teoreettisesti kiinnostavista kohdealueista filosofian ulko-puolella.
Maailmasuuntautuneisuus ei kuitenkaan satu olemaan luonteenomaista analyyttiselle ontologialle ja metafysiikalle. Ajatellaan esimerkiksi sosiaalisten olioi-den ja tosioiolioi-den (rahan ja sopimusten, tahtotilojen ja yhtiöiden) metafysiikkaa. Voisi perustellusti kuvitella, että tämän metafysiikan saran nostattamat kysymykset olisivat erityisen tärkeitä mille tahansa sosiaalisen, poliit-tisen tai kulttuurisen ilmiön käytännölliselle tai teoreetti-selle filosofialle. Mutta analyyttinen sosiaalisen maailman metafysiikka alkaa vasta John Searlen vuonna 1995 il-mestyneestä teoksesta The Construction of Social Reality, eikä ala ole juuri edennyt Searlea pidemmälle.
Toisen esimerkin analyyttisen metafysiikan ja onto-logian maailmalle vieraudesta tarjoaa surullinen tarina tutkimuksen nykytilanteesta sellaisilla aloilla kuin bioin-formatiikka, tekoäly ja niin kutsuttu ”semanttinen web”.
Ontologian ja metafysiikan suuri merkitys näille aloille tulisi selvästikin tunnustaa2. Siitä huolimatta mainituilla aloilla vallitsee filosofinen hämmennys, koska analyyttisista filosofeista ontologiaa tuntevat osoittavat vain mitätöntä intoa tarttua niiden ongelmiin. Analyyttisia filosofeja vai-vaavan horror mundin vuoksi muut, filosofisesti naiivit tut-kijat saavat rauhassa tuottaa ontologista sekasortoa omilla aloillaan. Filosofit puolestaan puuhastelevat omien kom-piensa ja älypähkinöidensä parissa välittämättä vahingoista, joita heidän laiminlyöntinsä muulle maailmalle aiheuttaa.
Ja mikä pätee ontologiaan ja metafysiikkaan, pätee myös muihin analyyttisen filosofian osa-alueisiin. Suun-tauksen lähihistorian saatossa joukko älypähkinöitä on esitetty, tullut muodikkaiksi ja kiehtonut merkittävää määrää filosofian jatko-opiskelijoita, minkä jälkeen nämä ongelmat ovat kuihtuneet pois ilman tietoa ilmeisistä ratkaisuista tai maailman paljoakaan viisastumatta. Täl-laisten pähkinöiden joukkoon lukeutuvat ainakin para-digmat, säännöt, perheyhtäläisyys, kriteerit, ”gavagai”,
Gettier, jäyhä viittaaminen, luonnolliset luokat, funk-tionalismi, eliminativismi, totuusminimalismi, mielen kapea ja laaja sisältö, mahdolliset maailmat, eksternalismi ja internalismi, epätarkkuus, neliulotteisuudellisuus ja aivan viimeisimpänä presentismi3.
Kaikki mainitut kysymykset ovat aidosti filoso-fisia, mutta silti filosofeista – jälleen horror mundinsa ohjaamina – niitä tutkivat lähinnä vain ne, joiden nä-köpiiri ei yllä juurikaan Mindin tai The Journal of Phi-losophyn uusinta numeroa pidemmälle. Analyyttisen filosofian ammatilliset rakenteet suosivat introspektiota ja suhteellista eristyneisyyttä, koska filosofian ulkopuoli-silla, maailmaa koskevilla tieteen kysymyksillä ei nähdä olevan suoraan merkitystä filosofialle: kun keskeisimmät vastausvaihtoehdot on tutkittu – mihin kuluu kahdesta kymmeneen vuotta – käy hankalaksi enää pohjata uraa tälle keskustelulle ja siksi mielenkiinto kääntyy muualle, seuraavaan muodikkaaksi muodostuvaan kysymykseen.
Tuloksena on sarja ratkaisemattomia ongelmia. Nämä ongelmat eivät ole ratkeamattomia, eivätkä ne liioin ole yhdentekeviä, mutta niiden ratkaisuyrityksiä eivät rajoita tarpeeksi seikat, jotka jäävät sisäänlämpiävän ja kapean filosofiakäsityksen ulkopuolelle. Mahdollisia ratkaisuja rajoittaa liian vähän myös sellainen jatkuvilla yhteisillä ponnistuksilla rakennettava yleisnäkemys, jossa filoso-fiset kannat substanssista, materiasta, ominaisuuksista, tieteestä, merkityksestä, arvoista ja muista vastaavista asi-oista muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden.
Positiivisilta tieteiltä sopii odottaa tuloksia. Analyytti-sessa filosofiassa kaikki odottavat vain uutta älypähkinää.
Samoin kuin leikkisät pulmat ja arvoitukset, joita loma-laisten on hauska ratkoa rannalla loikoillessaan, myös fi-losofiset pähkinät vieroittavat tosielämän hankaluudesta.
Kukoistavassa teoreettisessa kulttuurissa niillä epäile-mättä on paikkansa. Mutta pohjimmiltaan analyyttinen filosofia on kulttuuria, jota ohjaavat älypähkinät, eivätkä niinkään laajamittaiset, teoreettiset tavoitteet. Jo vuonna 1905 Russell kehotti keräämään tällaisia pähkinöitä4;
”Positiivisilta tieteiltä sopii
odottaa tuloksia. Analyyttisessa
filosofiassa kaikki odottavat vain
uutta älypähkinää.”
1/2014 niin & näin 71
Analysis perustuttiin niiden ratkaisulehdeksi5. Nopein tapa edistää uraansa kilpailuhenkisessä analyyttisen fi-losofian nykymaailmassa on valita trendikkään tutki-musalan älypähkinä – on se sitten epätarkkuus, modaa-liset kaksoiskappaleet, jäyhä viittaaminen, tietoisuuden
”vaikea ongelma” tai totuuden eliminointi – ja keksiä uusi kielellinen nokkeluus, jolla ansaitsee muutaman uuden viitteen jossain niistä suosituista filosofisista kiistoista, joita juuri silloin sattuu olemaan käynnissä.
F(a)ntologinen6 filosofia jatkaa voittokulkuaan, koska tyylikkäästi rakennetut mahdolliset maailmat ovat tutki-musmatkailuun niin paljon mukavampia paikkoja kuin se kouriintuntuva todellisuus, joka ympäröi meitä täällä maan päällä.
Ei ole epäilystäkään, etteivätkö yksittäiset todelli-sesta maailmasta vähät välittävät filosofit voisi ajoittain tuottaa jotain filosofisesti merkittävää. Mutta filosofinen traditio, jota vaivaa laajalti horror mundin pahe, on tuo-mittu tuloksettomuuteen. Ehkäpä myös empiirisissä tie-teissä kokonaiset tutkimusyhteisöt voivat hetkellisesti kukoistaa kiinnostumatta todellisesta maailmasta. Mutta näin on vain siksi, että riippumatta tieteilijöiden mielen-kiinnon kohteista tai väitteistä, tosimaailma kyllä takoo järkeä päähän, mikäli tieteilijät erkanevat liian kauaksi todellisuudesta. Filosofit ideoineen eivät kuitenkaan voi kohdata todellisuutta niin suoraan. Siksi menestyä voivat myös ne filosofiset perinteet, jotka eivät piittaa todelli-sesta maailmasta.
III: Mannermainen filosofia
Metafysiikka kukoistaa myös mannermaisen filosofian perinteessä. Sen harjoittajat heittelevät ilmoille väitteitä todellisuuden ja olemisen, mahdollisuuden ja välttämät-tömyyden sekä partikulaarin ja universaalin olemuksista, aina ad nauseam. Lisäksi aito maailmaan suuntautu-minen on erottamaton osa mannermaista metafysiikkaa.
Mutta tämä suuntautuminen ei ole teoreettista.
Ensinnäkin mannermainen metafysiikka on poik-keuksetta jo ennakolta laadittu poliittisten tai eettisten johtopäätöksien mukaan. Heideggerin vuoden 1927 ontologia on nakuteltu hänen synkeään, yliluonnollis-protestanttiseen naturalismiinsa. Deleuzen ja Guattarin moninaisuudet, joissa ero ei ole sen enempää numeerista kuin kvalitatiivistakaan, on kehitelty heidän erikoislaa-tuisen vuoden 1968 infantiilivasemmistolaisuuteensa käyttöön. Habermasin käsitys totuudesta ja arvosta on mallattu sellaiseen poliittiseen kuvitelmaan, jossa kan-salaiset velvoitetaan osallistumaan loputtoman Kant-aiheisen Oberseminarin7 vastineeseen ja keskustelemaan itsensä vapautukseen.
Toisekseen mannermainen metafysiikka ei ole koskaan millään kunnollisella tavalla teoreettista, kuten eivät muutkaan mannermaisen filosofian osa-alueet. Niin kuin hyvässä runossa sisältö ja muoto ovat erottamatto-masti kietoutuneet yhteen, samoin mannermaista meta-fysiikkaa ei voi kuvitella ilman sille ominaista ilmaisun idiosynkrasiaa (différance8). Lopuksi mannermaisen filo-sofian suuntautuminen maailmaan on aina suuntautu-mista sosiaaliseen ja poliittiseen maailmaan, ei koskaan fysikaaliseen tai biologiseen maailmaan. Vain ajoittain kun tieteellinen teoria tai – mikä tavallisempaa – tieteel-linen ammattislangi sattuu resonoimaan mannermaisen metafyysikon näkemysten kanssa, hän kääntyy tieteiden puoleen (katastrofiteorian, kompleksisuusteorian, kvant-tigraviaation, Gödelin rajoituslauseiden) ja leikkii jou-kolla poskettomasti ymmärtämiään ilmauksia.
IV: Filosofianhistoria
On kaksi hyvin erilaista tapaa, joilla filosofianhistoriaa ja kaanoneita voi pystyttää ja tutkia. Yhdessä ääripäässä on filosofianhistoria joidenkin yksittäisten alueiden, kult-tuurien tai vastaavien historiana. Tällöin kunkin filosofin kansallisuus, kielialue ja kulttuuri määrittävät filosofian, jonka historiaa tutkitaan. Toisessa ääripäässä on filosofian
”Niin kuin hyvässä runossa
si-sältö ja muoto ovat
erottamat-tomasti kietoutuneet yhteen,
samoin mannermaista
metafy-siikkaa ei voi kuvitella ilman
sille ominaista ilmaisun
idio-synkrasiaa (différance).”
historia parhaiten ajatellun, sanotun ja perustellun histo-riana. Tällöin aiemman filosofisen kehityksen tuottama varmuus siitä, että filosofia todella voi kehittyä, määrittää filosofian, jonka historiaa tutkitaan, sekä tavan, jolla sitä tutkitaan.
Millä tavoin nykyinen tapa tutkia filosofianhistoriaa suhtautuu näihin kahteen vaihtoehtoon? Vähemmän yl-lättävästi kansallinen (paikallinen tms.) vaihtoehto hal-litsee: britit tutkivat ennen muuta Lockea ja Humea, yhdysvaltalaiset tutkivat Peircea ja Deweya, ranskalaisilla on heidän Malabranchensa ja Bergsoninsa, saksalaisilla Fichtensä ja Schellinginsä. Kaikki analyyttiset filosofit tutkivat tietenkin Fregea, Russellia ja Moorea – ja joskus näyttää siltä, että kaikkialla länsimaissa Wittgenstein on nostettu suurten filosofien Pantheoniin. Melkeinpä joka paikassa nauttii huomiosta myös pieni modernien filo-sofien kaanon – Hobbes, Descartes, Leibniz, Kant. Ja mikä vielä oleellisempaa, syventyminen antiikkiin ja kes-kiaikaan ei tunne maantieteellisiä rajoja.
Pohditaan sitten toista vaihtoehtoa. Se on nykyään harvinainen poikkeus, kerrassaan kuollut. Ehkäpä vii-meisiä vakaumuksellisesti tähän vaihtoehtoon uskoneita olivat Brentano ja jotkut hänen oppilaansa. Nykyään sen, että ottaa jälkimmäisen vaihtoehdon vakavasti, koetaan usein johtavan kunnollisen historiantutkimuksen vaati-musten hylkäämiseen. Jokusen analyyttisen historioit-sijan on epäilty noudattaneen tätä vaihtoehtoa, mutta nyttemmin historioitsijat, jotka vannovat raa’an tekstu-aalisen eksegeesin ja puolueettoman vaikutussuhteiden metsästämisen nimiin, paheksuvat heitä suuresti.
Voimme tiivistää kahden erilaisen filosofianhistorian vastakkainasettelun sen vastakkaisuutena, tutkitaanko mennyttä filosofiaa riippumatta siitä, oliko se hyvää, huonoa tai noloa, vai tutkitaanko aiempia filosofisia tu-loksia. Erityisesti jälkimmäinen vaatii filosofisten saavu-tusten ja umpikujien välisen eron ymmärtämistä. Ja tämä taas vaatii käsitystä filosofiasta sellaisena teoreettisena hankkeena, joka voi johtaa positiiviseen tietoon.
Miksi ensimmäinen vaihtoehto (kaikissa alueelli-sissa muodoissaan) vallitsee? Tämä on laaja ja vaikea kysymys. Mutta yksi pääsyy vaihtoehdon valta-asemaan Manner-Euroopassa on se, ettei filosofiaa oteta vakavasti teoreettisena hankkeena. Filosofian ja sen historian lähes täydellinen samastaminen ei jätä sijaa teoreettiselle filo-sofialle eikä perustaa, jolle rakentaa muuta kuin täysin alueellinen käsitys oppialan historiasta. Tilanne on todel-lakin se, että toisaalta laajalti tunnetaan Fichten egologia, Reinholdin ja Kantin Auseinandersetzungenin yksityis-kohdat sekä ontologinen ero à la Heidegger9. Toisaalta esimerkiksi Bolzanon käsitys loogisen seurauksen ja selityksen erosta on vaipunut miltei täydelliseen unoh-dukseen.
Sitä vastoin analyyttisessa filosofiassa filosofianhis-toria on kiusallinen kahden hisfilosofianhis-toriakäsityksen mikstuura.
Analyyttinen filosofianhistoria on tietenkin keskittynyt logiikan, mielen ja kielen aiheisiin. Mutta se ei kui-tenkaan piittaa juuri näiden sille hedelmällisimpien käsit-teiden historiasta. Siksi kaikki lukemattomista Wittgen-stein-kommentaareista ohittavat lähes täysin hänen kes-keisten aatostensa itävaltalais-saksalaiset taustat. Anton Martyn Gricen merkityskäsitystä ennakoivia ajatuksia ei tunneta. Ja yhtä huonosti tiedetään, että Adolf Reinach ennakoi Austinin ja Searlen puheaktiteorioita.
Mannermaisen filosofian innottomuus teoretisoivaa filosofiaa kohtaan näkyy selvimmin sen suhteessa feno-menologiseen suuntaukseen. Heidegger, Sartre, Derrida ja monet muut tärkeät mannermaiset ajattelijat ponnis-tivat fenomenologiasta. Kuitenkin mannermainen filo-sofia hylkää näkemyksen filofilo-sofiasta sellaisena teoreet-tisena hankkeena, jota Husserl ja muut fenomenologian alullepanijat kannattivat – ja ilman minkäänlaista yritystä oikeuttaa tämä hylkääminen. Itse asiassa mannermaista filosofiaa on tavattu tehdä paljoontaipuvan fenomeno-logian varjolla – marxilainen fenomenologia, feminis-tinen fenomenologia, hermeneutiikka, Derridan raivo-päinen vaahtoaminen ”fallologosentrismiksi”