Tapani Kilpeläinen & Jouni Avelin
Tehtävä Ranskassa
U
seimmille jo ajatus maail-mankaikkeuden mielettö-myydestä on riittävän lan-nistava, mutta Andy Martin paljasti viime vuoden marraskuussa Prospect-lehdessä, että Jean-Paul Sartrella ja Albert Camus’lla oli absurdin ole-misen lisäksi vastassaan myös FBI:n G-miehet. J. Edgar Hoover (1895–1972), joka toimi FBI:n johtajana sen perustamisesta vuonna 1935 aina kuolemaansa saakka, oli nimittäin usuttanut Jerry Cottonin esikuvat ranskalaisajattelijoiden perään pelä-tessään eksistentialismin olevan jon-kinlaista kommunismin salalevitystä filosofian valekaavussa.
FBI:n arkistoja lehteillyt Martin sai selville, että FBI oli seurannut Sartrea vuodesta 1945, ja Camus – jonka nimen Hoover kirjoitti muodossa ”Canus” – sai agentit kannoilleen seuraavana vuonna.
Miesten osallisuus toisen
maail-mansodan aikaisessa vastarintaliik-keessä teki heistä automaattisesti epäilyttäviä, mutta usein vakoilu oli helpommin sanottu kuin tehty:
esimerkiksi muuan Sartren päivä-kirjoihin käsiksi päässyt FBI-agentti valitti, että kaikki on kirjoitettu ranskaksi. Mikäpä sen salakieli-sempää. FBI:n tapana ei kuitenkaan ollut jättää asioita puolitiehen, joten englanninkielistä selkoa tekemään pestattiin kääntäjä, ja tutkimus saattoi jatkua.
Julkisuushakuinen Sartre häm-mensi agentteja suorastaan levit-telemällä tietoa ympärilleen, yk-sityisyyttään arvostavan Camus’n poliittisista mielipiteistä taas ei saanut selvää. Filosofian lukeminen ja luentojen kuunteleminen häkel-lytti FBI:ta, mutta kaikki oli hyvin, kunhan John F. Kennedyn murhan ympärillä ei ollut yksinäisen pyssy-miehen Oswaldin sijasta suunna-tonta salaliittoa. Martinin mukaan Hooverin FBI:n liikkeelle paneva voima oli siinä, ettei minkään us-kottu olevan sitä, miltä se näyttää, vaan kaikki saattoi olla
kommu-nistien koodikieltä. FBI etsi kaik-kialta salattuja merkityksiä mutta huokaisi helpotuksesta, jos niitä ei sittenkään löytynyt. Agentit olivat hermeneutikkoja vastoin tahtoaan.
Karu karpaasi
K
aksi ja puoli tuhatta sivua pessimismiä ja eksentrisiä filologisia teorioita ei to-dennäköisesti ole jokaisen kuppi teetä. Marraskuun The New Repub-licin Adam Kirsch katsoi kuitenkin esseen arvoiseksi tiedottaa, että Giacomo Leopardin postuumi Zi-baldone (1898–1900) on vihdoinkin julkaistu englanniksi yksissä kansissa ja koko lyhentämättömässä lois-tossaan.Kirsch myöntää, että teok-sesta yli kolmanneksen täyttävät analyysit klassisista kielistä ovat tätä nykyä käsittämättömiä suu-rimmalle osalle lukijoita, mutta samalla hän huomauttaa, että muistiinpanokoosteen helpommin
1/2014 niin & näin 131
otteita ajasta
lähestyttävät osat, epäonnen psy-kologia ja rappion historiankir-joitus, perustuvat juuri Leopardin antiikkierittelyyn. Muinoin teot olivat suuria ja ihmiset onnellisia, mutta uuden ajan tieteellinen järki on tuominnut ihmisen on-nettomuuteen, sillä luonnontiede näyttää maailman juuri niin mie-lettömänä kuin se todella onkin.
Lisäksi ihmisen kohtalona on ta-voitella mielihyvää, ja koska mie-lihyvä on väliaikaista ja alati pa-kenevaista, ihmisen osana on olla aina onneton. Melankolia ei ole satunnainen sieluntila vaan selvä-järkisyyttä.
Ankean elämänkatsomuksensa ansiosta Leopardi ei ryhtynyt et-simään lohdutusta romantillisesta henkisyydestä vaan pysytteli tiukasti materialistina. Masennus ei ollut hänelle parannettava häiriö vaan merkki siitä, että on ymmärtänyt asiat sellaisina kuin ne ovat. Leo-pardin johtopäätökset eivät ehkä ole erityisen mieluisia, mutta päivän-paisteettomuudessaan ne osoittavat, ettei ajatteleminen ole onnellistu-misoppien noudattamista. ”Melan-kolia on totuuden ystävä ja valo, joka sen paljastaa, ja vähiten altis tekemään virheitä.”
Jalkatyöstään kulkuri
tunnetaan
F
ilmihullussa (6/13) Aki Kaurismäki nakkelee ha-jahuomioita Peter von Baghin teoksesta Chaplin (2013).Hyväntahtoista vinoilua tiukkuva kirjoitelma koostuu enimmäkseen lainauksista ja täydentävistä kom-menteista, joiden seassa eräs pistää silmään aivan erityisesti. Kaurismäki nimittäin toteaa, että kulkuri-hahmon ”suosion suurin syy” piilee
”kenties kuitenkin yksinkertaisesti Charlie Chaplinin näyttelijäntyössä, tarkemmin sanoen hänen kas-voillaan. Ne onnistuvat usein jopa fyysisten gagien aikana ilmaisemaan
koko inhimillisten tunteiden kirjon […].” Jokseenkin välittömästi tämä kommentti herättää lukijassa sisäisen marisijan.
Aivan toisilla vesillä, mutta sitäkin lähempänä, liikuskelee Jouko Turkka. Chaplinin liitteenä julkaistiin von Baghin ja Turkan keskustelu, joka on toimitettu Yleisradion Yöradio-lähetyksestä 17.4.1989. Sananvaihdossa Turkka toteaa, että Chaplinin suuruus on
”nimenomaan jaloissa”. Hänen mukaansa harvalla näyttelijällä on niin huonot kädet kuin
Chap-linilla, jonka ote on aina hento, eikä hän ”käytä käsiään lainkaan”.
Liian suuret ja surkeat kengät sen sijaan siirsivät huomion kasvoista hänen jalkoihinsa, joiden apea laa-hustus saattoi hetkessä vaihtua sin-gahdukseksi, käpälämäeksi, hyvin treenatuksi kompuroinniksi tai virtuoosimaiseksi rullaluisteluksi.
Mielikuvitusta Chaplinilla ei sen sijaan ollut, Turkka toteaa. Hänen syvyytensä syntyy harvojen ja sa-mojen ideoiden hyvästä ja paneu-tuneesta käytöstä – sekä tietenkin jalkatyöstä.
otteita ajasta
Valokuva: Sami Syrjämäki
E
rkki Kurenniemen elämäntyötä esittelevä näyttely Kohti vuotta 2048 ja Mika Taanilan tähänastista tuotantoa luotaava Aikakoneita resonoivat erillisinäkin näyttelyinä luonte-vasti ja kommentoivat toisiaan. Aikakoneita-näyttelyn tiloissa tulevat havaittaviksi ja hallitseviksi ääni ja kuva materiaalisuudessaan: huriseva projektori, kuvat tuhotuista VHS-nauhoista. Kohti vuotta 2048 kurottava Kurenniemi taas rönsyilee intiimin ja yleisen rajamailla;Kekkosen ajan futuristiseen tietokonefantisointiin se-koittuu punastuttavaa lihallisuutta.
Kurenniemellä oli kaksi elämäntyötä: Keksijän raken-tamat, osin yhä toimintakuntoiset Dimi-syntetisaattorit ovat edustava esimerkki paitsi konemusiikin myös tule-vaisuususkon historiasta. Toinen projekti oli ympäröivän arjen ja risteävien ajatusten tallentaminen paperi-, ääni-, ja videopäiväkirjoin. Obskuuri tajunnanvirta vaikuttaa katkeamattomalta. Muistikirjan sivulle Kurenniemi on raapustanut: ”Saako robotti nauttia kannabista?” Ääni-päiväkirjan otteessa 1970-luvun alusta hän taas mutisee:
”Primäärinen päämäärä: kahvia, mehua ja puolukkapii-rakkaa. Toisaalta tällaisena lauantaipäivänä tuntuu se koko ambivalenssi, että kun itse asiassa haluaisi mennä keskikau-pungille lorvailemaan ja katselemaan kirjakauppoja ja tyt-töjä hienommissa baareissa.”
Kurenniemen projekti muistuttaa Markku Lahtelan Sirkuksen (1978) kertojan, Xesmer Reodisiuksen, isän Theodisiuksen kymmenen pahvilaatikon jäämistöä, josta oli määrä kehkeytyä tuleville tutkijoille nykyajan sisäistä
Tytti Rantanen
Yksilöpoliittisen historian aistikas sirkus
Mika Taanila ja Erkki Kurenniemi
”Onko niin, että isä toisaalta inhosikin sitä ’nykytodellisuutta’, jonka kuvailemisen ja tutkimisen hän katsoi velvollisuudekseen? Siksikö hän sujutti sekaan kuujuttuja ja muita taruja?”
– Markku Lahtela1
”Jumalauta mulla on outo olo”, papattaa rujo, pyörillä kulkeva robottipää Master Chaynjis Kiasman Erkki Kurenniemi -näyttelyssä
2. Sama tuntemus valtaa mielen, kun viettää marraskuisen viikonlopun Pneumassa, Kurenniemen (s. 1941) ja elokuvaohjaaja, kuvataiteilija Mika Taanilan (s. 1965) tuotannolle omistetulla minifestivaalilla. 1960-luvulta 2010-luvulle ulottuvan elokuva-annin lisäksi on mahdollista kuulla Kurenniemen,
suomalaisen tietokonemusiikin pioneerin, tuotantoa ”elektroakustisen” orkesterin esittämänä. Jokin vetää toistuvasti kiroilevan robotin luo. Voiko kone herättää hellyyttä?
Mika Taanila
1/2014 niin & näin 133
otteita ajasta
ja ulkoista luonnetta valaiseva ko-koomateos. Theodisius kuvailee niin materiaalista kuin henkistä ympä-ristöään yksityiskohtaisesti tavoit-teenaan luonnostella ”uskottavia kuvia eräitten tuon ajan ihmisten emotionaalisesta historiasta, jota isä nimitti ’yksilöpoliittiseksi histo-riaksi’.”3 Toisaalta yksilöpoliittinen historia on läsnä myös Mika Taa-nilan tuotannossa, joka tutkii yhtä hyvin taustamuzakin kuin Olki-luodon ydinvoimalan vaikutusta ih-miseen. Kiasmassa esillä olevat työt edustavat vielä tekeillä olevaa, jo tu-houtunutta tai unohdetuksi tarkoi-tettua ”kaunista tarpeettomuutta”, jonka palaset ovat kölniläisen elo-kuvakriitikko Olaf Möllerin luon-nehdinnan mukaan ”inhimillisen kehityksen kaatopaikalta” haalittuja aarteita4.