Filosofian määrittäminen viisauden rakastamiseksi pa-lauttaa takaisin kysymykseen filosofisesta asenteesta.
Onko rakastaminen kuvaus filosofisesta asenteesta? Pi-tääkö filosofian opettajan opettaa rakastamaan? Jos seuraa vakavasti klassista perinnettä, tämä on käsit-tääkseni välttämätöntä. Olennaista on tietysti kysyä, mitä pitää oppia rakastamaan, ja vastaushan tulee jo filosofian nimestä: intohimoisesti suhtaudutaan viisauteen, sen tie-tämiseen, missä yhteydessä tiedot ovat tietoja. Ja vielä:
viisauteen, jota meillä ei ole. Juuri siksi filosofian tehtävä ei ole opettaa viisautta vaan oikeaa asennetta viisauteen.
Asenteen nimi on lyhyesti filein, joka saa eri tulkitsijoilla erilaisia suomennoksia: ystävyys, rakkaus, intohimo.
Filosofian opettajan asenteen on oltava viisautta ra-kastava, jotta hän voisi opettaa tätä asennetta myös op-pilailleen. Tämä ei ole kaukana hyvän opettajan yleisestä asenteesta, jota Huttunen ja Kakkori kuvaavat sanalla pe-dagoginen ystävyys ja jotkut muut sanalla pepe-dagoginen rakkaus9.
Viisauden rakastamisen tehtävä tulee lyhyesti ku-vattua, kun kysytään, missä yhteydessä mikäkin tieto on tietoa. Jo tämä edellyttää tietoa erilaisista yhteyksistä ja myös tietoa siitä, ovatko kunkin yhteyden tiedot siirret-tävissä uusiin yhteyksiin ja missä määrin.
Yksi mahdollinen ja klassisen filosofian korostama ratkaisu on, että lopulta on olemassa yksi kaikille yh-teinen merkitysyhteys, jonka erilaisia heijastumia tai ra-jaumia rajautuneemmat merkitysyhteydet ovat. Tämä antaa samalla filosofialle tehtävän: tämän laajimman merkitysyhteyden ajatteleminen. Samalla tieto laajim-massa merkitysyhteydessä koskisi myös erityisiä merki-tysyhteyksiä, koska laajimman merkitysyhteyden kautta yksittäiset asiat asettuvat omiin mittasuhteisiinsa. Tie-teellisessä perinteessä yksi tämän ajattelutavan muoto on ollut deduktiivisen päättelyn korostaminen. Lähtemällä yleisestä saamme luotettavampaa tietoa myös yksittäisistä yhteyksistä. Filosofian opettamisessa tämäkään ei näytä riittävän, koska edelleen siirtymät yleisyystasolta toiselle jäävät ongelmiksi. Jussi Kotkavirta ehdottaa ratkaisuksi erityistä filosofista tietämisen tapaa: nähdä yksittäinen ja yleinen yhdessä10. Ajatuksen hyvä puoli on, että siinä erilaiset merkitysyhteydet ovat koko ajan näkyvissä; siinä siirrytään jatkuvasti yksittäisestä yleiseen ja yleisestä yk-sittäiseen. Tarkastelemalla yksittäistä pyrimme näkemään siinä olevan yleisen (tai yleisemmän yhteyden, jossa yk-sittäinen on). Yleisen merkitysyhteyden kautta voi taas lähteä tarkastelemaan jotakin toista yksittäistä ja nähdä
sen yksittäisyys, ja samalla kuitenkin tarkastella uudelleen yleistä merkitysyhteyttä.
Yksi tapa hahmottaa tämä laajin merkitysyhteys on ollut metafysiikka, ainakin sen aristoteelisessa merki-tyksessä: mitkä ovat olevalle yleensä kuuluvat yhteiset piirteet riisuttuna kaikesta ainutlaatuisesta, erityisestä ja tilannesidonnaisesta. Toinen tiedollisempi suunta on ollut pyrkiä jäsentämään, mitä asenteita, käytäntöjä, taitoja ja tietoja ihminen kuljettaa näissä siirtymissä mu-kanaan. Asenteet ja käytännöt ovat osittain tiedostamat-tomista asioita, joita ihminen siirtää uusiin tilanteisiin.
Taidot ja tiedot ovat tietoisempia kykyjä, jotka samalla tavalla kulkevat näissä siirtymissä. Filosofisessa perin-teessä tämä on johtanut ajattelun periaatteiden hahmot-tamiseen, logiikan tutkimiseen, tietoisuuden muotojen selvittämiseen ja niin edelleen.
Viitteet
1 Ruonakoski 2007, 56.
2 Sama, 56.
3 Lehtinen & Kuusinen 2001, 126–134.
4 Vrt. Lehtinen & Kuusinen 2001, 154.
5 Ks. esim. Metafysiikka, I kirja, 1. luku; Nikomakhoksen etiikka, VI kirja, 4. luku.
6 Ks. esimerkiksi Fysiikka, I kirja.
7 Heidegger 1953.
8 Descartes 1994, 122.
9 Huttunen & Kakkori 2007, 92.
10 Kotkavirta 1999, 145.
Kirjallisuus
Aristoteles, Metafysiikka. Suom. Tuija Jatakari, Kati Näätsaari & Petri Pohjanlehto. Gaudeamus, Helsinki 1990.
Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka. Suom. Simo Knuuttila. Gaudea-mus, Helsinki 1989.
Descartes, René, Teoksia ja kirjeitä (Meditationes de prima philosophia.
Objectiones. Responsiones, 1641). Suom. J. A. Hollo. WSOY, Helsinki 1994 (1956).
Heidegger, Martin, Was Heisst Denken? Max Niemeyer Verlag, Tübin-gen 1953.
Huttunen, Rauno & Kakkori, Leena, Aristoteles ja pedagoginen etiikka. niin & näin 1/07, 87–94. Verkossa:http://netn.fi/artik-keli/aristoteles-ja-pedagoginen-etiikka
Kotkavirta, Jussi, Opin välittäminen ja sen välttäminen – filosofiasta ja sen opettamisesta. Teoksessa Opin filosofiaa – filosofian opit. Toim.
Timo Airaksinen & Katri Kaalikoski. Yliopistopaino, Helsinki 1999.
Lehtinen, Erno & Kuusinen, Jorma, Kasvatuspsykologia. WSOY, Hel-sinki 2001.
Platon, Apologia eli Sokrateen puolustuspuhe. Suom. Marianna Tyni. Teokset I (1977). Otava, Helsinki 1999.
Platon, Theaitetos. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Teokset III (1979).
Otava, Helsinki 1999.
Platon, VII kirje. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Teokset VII (1990).
Otava, Helsinki 1999.
Ruonakoski, Erika, Ympäristöfilosofian opetus ja politiikka. niin &
näin 1/07, 52–57. Verkossa: http://netn.fi/artikkeli/ymparisto-filosofian-opetus-ja-politiikka
Anni Leppälä, Small Forest (2014), pigmenttivedos, pohjustettu alumiinille ja kehystetty, 41,5 x 60,5 cm
Aunus (2009), edos, 24,2 x 59 cm.
1/2014 niin & näin 69
I: Filosofian kolme osaa
Läntinen filosofia jakautuu tätä nykyä kolmeen osaan:
analyyttiseen filosofiaan, mannermaiseen filosofiaan ja fi-losofianhistoriaan.
Moninaisuudestaan huolimatta analyyttisella filoso-fialla on neljä silmiinpistävää piirrettä. Ensinnäkin sen harjoitus ilmentää teoreettista ankaruutta kaikissa muo-doissaan. Toiseksi sen harjoittajat eivät yleensä usko, että filosofia on tai voisi olla tiedettä – he eivät usko, että fi-losofia voisi tarjota mitään lisää positiivisen inhimillisen tiedon varantoon. Kolmanneksi niillä filosofeilla, jotka viime vuosiin saakka edustivat esikuvallisesti teoreetti-seksi hankkeeksi ymmärrettyä filosofiaa – Chisholmilla, Davidsonilla, Armstrongilla, Putnamilla, Kripkellä, Sear-lella… – ei ole selviä perillisiä. Ja viimeiseksi analyyttinen filosofia on instituutiona onnistunut tuottamaan yhä kasvavan määrän korkeasti koulutettuja, itseään hyvin il-maisevia ja älykkäitä nuoria filosofeja. Näitä piirteitä kos-kevat väitteet ovat empiirisiä ja kohtuullisen kiistattomia.
Mannermainen filosofia on miltei yhtä monimuo-toista kuin analyyttinen filosofia, mutta se on aina anti-teoreettista. Tämä pätee erityisesti sen niihin muotoihin, jotka käyttävät nimessään sanaa ”teoria”, mutta väite on totta myös niistä mannermaisista perinteistä, joissa po-liittiset päämäärät ohittavat jotakuinkin kaiken muun.
Myös mannermaiset suurnimet – Heidegger, Foucault, Deleuze, Derrida – kuuluvat menneisyyteen, eikä heil-läkään ole ilmeisiä manttelinperijöitä.
Yhtä lailla analyyttiset filosofit kuin heidän manner-maiset consoeurinsakin tutkivat filosofianhistoriaa. Filo-sofia on suuressa määrin juuri sitä Manner-Euroopassa – pois lukien Pohjoismaat ja Puola. Anglosaksisissa maissa useimmat filosofeista eivät sen sijaan ole oppialansa his-torioitsijoita. Manner-Euroopassa vallitseva miltei täydel-linen filosofian ja sen historian samastaminen kielii laa-jasta epäilystä, joka suuntautuu mihin tahansa filosofian teoreettisiin tavoitteisiin. Nämäkin väitteet ovat hyvin uskottavia, niin kuin voi helposti huomata tutustumalla mannereurooppalaisten filosofien julkaisuihin.
Kuinka on mahdollista, että monet analyyttiset fi-losofit tekevät työtään jotakuinkin täsmällisesti ja aina teoreettisesti mutta eivät siltikään usko filosofian tieteel-lisyyteen tai kykyyn tarjota mitään lisää positiiviseen in-himillisen tiedon varantoon? Toisinaan tämä yhdistelmä syntyy vakaumuksesta, jonka mukaan filosofia ei koskaan voi olla muuta kuin aporeettista1. Toisinaan syynä on uskomus, että filosofia voi tavoitella korkeintaan nega-tiivisia tuloksia. Toisinaan syynä on uskomus, että filo-sofian viimekätinen määränpää ei ole teoreettinen (kai-kesta matkan varrella tapahtuvasta teoretisoinnista huo-limatta) vaan käytännöllinen, esimerkiksi terapeuttinen.
Toisinaan syynä on varovaisuus, toisinaan itsepetos, toi-sinaan salakavalasti turmelevat Kant-vaikutteet.
II: Analyyttinen filosofia
Kenties kaikkein selvimmin näitä väitteitä havainnol-listavat metafysiikka ja ontologia, jotka logiikan kanssa muodostavat teoreettisen filosofian ytimen. Vaikka me-tafysiikka ja ontologia ovat aina olleet osa filosofiaa ja vaikka ne nykyään analyyttisen filosofian piirissä ovat ehkäpä suositumpia kuin koskaan, silti tässä traditiossa niihin kohdistuu skeptisyyttä, jota epistemologia tai edes käytännöllinen filosofia eivät saa osakseen. Skeptisyyden lähdettä ei ole vaikea löytää. Jos uskotaan, että filosofia on tai voi olla tiedettä, metafysiikka ja ontologia selväs-tikin ansaitsevat perinteisen, keskeisen paikkansa filoso-fiassa. Jos taas epäillään filosofian tieteellisiä tavoitteita, voimakkainta epäily on metafysiikassa ja ontologiassa.
Olettakaamme, että ontologia tutkii sitä, mitä voisi olla, ja metafysiikka sitä, mitä on. Tällöin metafysiikkaa ja empiirisiä tieteitä ei voi erottaa. Eikä siten voi erottaa myöskään metafysiikkaa ja todelliseen maailmaan koh-distettua kiinnostusta. Tällaisen kiinnostuksen voi luon-nollisesti ymmärtää ulottuvan esimerkiksi rajojen meta-fysiikkaan – kuten kuoleman ja elämän tai terveyden ja sairauden rajoihin – tai määrien ja laatujen tai voimien ja funktioiden metafysiikkaan, tai itse asiassa mihin tahansa