äärettömään käsitteiden avulla. Jäsennystapa voi olla konstruktiivinen, destruktiivinen tai dekonstruktiivinen, yhtä kaikki sen suunta on kohti ääretöntä.
Filosofian ytimessä on siis kysymys, käsite ja univer-saali tai ääretön. Näistä kolmesta lähtee liikkeelle dis-kursiivinen akti, joka tuottaa nautintoa ja totuutta, nau-tintoa totuudesta, naunau-tintoa, jota Aristoteleen mukaan ei voi verrata mihinkään muuhun. Kummastakaan ei saisi tinkiä, ei totuudesta eikä nautinnosta, sillä jos menettää yhden, menettää toisenkin: filosofiassa ainoa indikaatio totuudesta on totuuden tuottama nautinto, ja toisaalta nautinnon lähteenä on oltava nimenomaan totuus, eivät kuukausipalkka, tittelit, kunniamerkit ja kollegoiden kehut tai kiitos ja kunnia missään muodossaan. Näin on siksi, että kaikessa hienoudessaan kuukausipalkka, tit-telit, kunniamerkit ja kollegoiden kehut ovat äärellisiä, eivät universaaleja. Ne kohdistuvat tiettyyn yksilöön.
En sano, että on aivan sama, myykö totuuden Kataisen vai Hitlerin hallitukselle – näiden välillä on varmastikin oleellinen historiallinen, äärellinen ero – mutta filosofian kannalta tulos on sama: se mitä tehdään, ei ole enää fi-losofiaa.
Tämä selittää, miksi yliopistoissa ei synny filosofiaa:
yliopistoissa syntyy – riippumatta siitä, ovatko itse työ-suhteet virkoja vai toimia – virkamiesten tekemiä dis-kursiivisia virkamiespäätöksiä. Virkamiesfilosofia ei ole
1/2014 niin & näin 57
A
nalyyttisesti tarkasteltuna filosofia on lä-hinnä traditio, jonka nykyinen laajuus on aate- ja tieteenhistoriallisten oikkujen tu-losta ja jonka eri osa-alueita sitoo yhteen korkeintaan ’perheyhtäläisyys’. Runol-lisempi näkemys on käsittää filosofia vapaaksi alueeksi tai ”kehykseksi” tieteen yläpuolella: filosofia on ajattelu-toimintaa, joka jää varsinaisen tieteen rajojen ulkopuo-lelle, koska se kohdistuu tietoon ja ajatteluun itseensä tai koska sen kohteet ovat niin yleisiä, abstrakteja taikka vai-keasti hahmotettavia. Silti sen päämäärä on tiedollinen, toisin kuin uskonnon tai taiteen.Yritän tässä kirjoituksessa puolivakavasti ja henki-lökohtaisista lähtökohdista pohtia, mitä mahdollista annettavaa filosofialla voi taiteentekijälle olla ja mitä itse olen (varsin vaatimattoman) filosofiaharrastukseni myötä saanut omaan tekemiseeni. Filosofia on ajattelua rikastavan ja yleissivistävän, eurooppalaista kulttuuripe-rintöä avaavan vaikutuksen lisäksi ensinnäkin antanut hyödyllisiä käsitteitä (kuten yllä käytetty Wittgensteinin perheyhtäläisyys), joiden avulla hahmottaa maailmaa ja ihmistä. Toiseksi se on tarjonnut mallin siitä, miten voi yrittää lähestyä vaikeita ja määrittelyä pakenevia kohteita analyyttisesti. Lisäksi filosofia on opettanut oman näkö-kulman ja oman ajattelun rajojen huomioimista – yli-päätään oman position tarkastelua.
Käyttökelpoisista käsitteistä hyvä esimerkki on ’loo-ginen syvyys’, joka ehkä oireellisesti ei tule varsinaisen fi-losofian piiristä vaan on peräisin fyysikko ja informaatio-teoreetikko C. H. Bennettiltä. Itse löysin käsitteen Leena Krohnin esseestä. Loogisella syvyydellä tarkoitetaan lop-putulemaan johtaneiden loogisten askeleiden määrää merkityksen mittarina: lauseen merkitystä ei määritä ai-noastaan sen sisältämä informaatio vaan myös taustalla olevat näkymättömät askeleet. Voidaan siis ajatella, että lause X eroaa loogiselta syvyydeltään ja siten myös merki-tykseltään lauseesta Y, joka muutoin näyttää identtiseltä, jos X:ään on päästy yhdeksän ja Y:hyn kolmen askeleen kautta.
Tämä helpottaa elokuvantekijää, joka ahdistuu, kun kommentaattorit tai taiteilija itse eri syistä typistävät teoksen kovin lattean tuntuisiksi päälauseiksi. Vaikka teos ei supistukaan sen informaatiosisältöön ja vaikka infor-maatio on eri asia kuin syvemmin koettu ymmärrys (joka on lähempänä taiteen tavoitteita), on silti ikävää kohdata oman teoksensa informatiivinen banaalius. Mutta loo-gisen syvyyden hengessä voi ajatella, että teoksen sisäinen ajatteluprosessi on lopputulemassa läsnä ja jollain tapaa aistittavissa. Aku Ankan ja Dostojevskin moraaliset poh-diskelut eivät ole identtisiä, vaikka tulos olisi sama (”ri-kosta seuraa rangaistus”). Näin taiteilijakin voi tältä osin
päästä banaaliuden pelosta (kuvitella olevansa kuitenkin lähempänä Dostojevskiä).
Hyödyllisten käsitteiden lisäksi toinen filosofian oppi on yritys tutkia analyyttisesti myös kohteita, jotka eivät helposti tällaiseen käsittelyyn taivu. Kertovan taiteen (kirjallisuus, elokuva, teatteri) yksi tehtävä on pohtia nii-täkin inhimillisen elämän kysymyksiä, joihin ei ole mah-dollista löytää tyydyttäviä ja lopullisia vastauksia. Tämä pohdinta voi johtaa ainoastaan tapauskohtaisiin osato-tuuksiin, ei yleisiin lakeihin, mutta se on silti arvokasta, koska käsityksemme maailmasta ja ihmisestä rikastuu ja monipuolistuu. Vaikka taideteos voi pureutua kohtee-seensa loogisella ehdottomuudella, se silti samalla moni-mutkaistaa, purkaa yksinkertaistuksia, näyttää, ettemme tiedä, että jotain jää aina katveeseen. Liian looginen teos, joka on täysin aukoton ja selittää itsensä täydellisesti, tuntuu helposti taiteellisessa mielessä valheelliselta, ja siitä lukee muodon edessä antautunutta mauvaise foi’ta.
Elokuvaväen piirissä saattaa kohdata ajatuksen, että avoimeksi jäävän taide-elokuvan aukkoisuus on löy-syyttä, kyvyttömyyttä ajatella loppuun asti ja päästä tyydyttävästi sulkeutuvaan lopputulokseen. Näin usein onkin, mutta hienoimpien teosten aukkoisuus kurkottaa toki sulkeutuvan lopputuloksen tuolle puolen. Loogiseen syvyyteen palatakseni: tulkintaero saman teoksen koh-dalla, löysyys vastaan kompleksisuus, saattaa riippua siitä, montako loogista askelta teoksen kokija käy läpi yhdessä teoksen kanssa.
Minulle tämä on myös moraalinen kysymys: tai-deteos, joka asettaa kokijansa kaikkitietävään asemaan kohteensa yläpuolelle, on lähtökohtaisesti hieman mo-raaliton. Tieto on valtaa, ja tiedon illuusiota seuraa myös vallan illuusio. Ihmisestä (tai laajemmin maailmasta) katoaa toiseuden mysteeri, ja tämä muuttuu objektiksi.
Taiteesta suuri osa ei ole hahmottelemallani tavalla yksilöllistävää, rikkovaa, vaan päinvastoin kokonai-suuksiin ja yleisiin totuuksiin pyrkivää. Mutta tällainen taide on omasta näkökulmastani usein yksinkertaisesti huonoa taidetta, tai enemmänkin viihdettä, jolla sil-läkin on tärkeä tehtävänsä. On raskasta viettää kaikki aikansa toiseuden mysteerien keskellä; kaipaamme myös viihteen tarjoamia keventäviä varmuuksia. On-gelmiin joudutaan vasta, kun viihteen välttämättömiin yksinkertaistuksiin aletaan suhtautua totuuksina. Sen sijaan esimerkiksi uskonnolliset teokset paradoksaa-lisen tuntuisesti usein jättävät mainitun katvealueen, ei pelkästään suhteessa Jumalaan, vaan myös toiseen ih-miseen. Bressonin tai Tarkovskin tietyt elokuvat tekevät maailmasta monimutkaisemman paikan kaltaiselleni ei-uskovaiselle ihmiselle antamalla minullekin aavistuksen pyhän kokemuksesta.
Jan Forsström
Filosofiasta ja taiteen tekemisestä
Yksinkertaistettuna tieteen ja myös filosofian tehtävä on sisyfosmaisesti yrittää luoda synteesejä ja sisällyttää kaikki poikkeuksetkin lopulta suureen systeemiin tie-toisena siitä, että systeemi ei koskaan valmistu. Taiteen tehtävä on päinvastainen, vaikka taide käyttäisikin filo-sofian metodologista päättäväisyyttä: taide purkaa, mo-nimutkaistaa, se näyttää yksilön yksilöllisyyden – jopa tavoitellessaan universaalia.
Tästä näkökulmasta filosofia helposti näyttäytyy hu-vittavan hybristisenä puuhasteluna. Nuori Wittgenstein, joka vetäytyy opettajaksi kyläkouluun kuviteltuaan luo-neensa aukottoman systeemin ja siten jo ratkaisseensa kaiken, on myös auttamattoman koominen hahmo.
Tällainen traaginen korskeus vertautuu uskonnolliseen paatokseen, joka sekin on taiteen suhteellistavan ja mo-nimutkaistavan prisman läpi nähtynä hieman huvittavaa.
Bressonin askeettinen pyhyys on vain yhden askeleen päässä komediasta, minkä myös Aki Kaurismäki eloku-vissaan selväksi tekee.
Kolmas filosofian taiteeseen tarjoama näkökulma – oman position huomioon ottaminen – kääntää ase-telman päälaelleen ja tekee Wittgensteinista jälleen ehdottomuudessaan ihailtavan hahmon. Yksinker-taisimmillaan position huomioiminen tarkoittaa it-sensä asettamista tarkasteltavan maailman sisälle, sen ymmärtämistä, että totuus ei ole absoluuttinen vaan katsojan positiosta kiinni, esimerkiksi Nietzschen perspektivismin hengessä. Mutta taiteen tekijäposition voi nähdä myös toisella tavalla: vaikka taide suhteel-listaa, osoittaa totuutensa osatotuuksiksi, sen täytyy suhtautua näihin osatotuuksiin väliaikaisesti absoluut-tisina. Taide on tekoprosessina usein myös sokeutta, tiettyyn näkökulmaan heittäytymistä, suhteellisuuden hetkellistä unohtamista. Aina tarvitaan kyseenalais-tajia, satiirikkoja, buñueleita ja sternejä, mutta tar-vitaan myös hulluja monomaaneja, oman totuutensa
tavoittelijoita, célinejä, tarkovskeja, nuoria wittgen-steineja. Käsitelty osatotuus täytyy kokea maailman tärkeimmäksi totuudeksi, ohi (yksinkertaisen) mo-raalin, ohi taidekentän tai laajemmin yhteiskunnan vaatimusten ja toivomusten. Taide vaatii sokeutta, jossa katoavaiseen ja yksittäiseen suhtaudutaan kuin ikuiseen ja yleiseen.
Tämän lisäksi on oltava sokea myös sille, millaisena teos näyttäytyy osana yleistä taiteensisäistä keskustelua, sekä suhteessa laajempaan traditioon että paikallisemmin omaan taideyhteisöön. Teoksen ”repliikki” ei välttämättä ole se, jonka taiteilija itse haluaisi lausua, mutta teoksen totuudellisuus on kuitenkin tärkeämpää kuin sen panos taidekeskusteluun (mikä ei tarkoita, etteikö myös ensi-sijaisesti taidekeskustelua hämmentäville teoksille olisi paikkansa). Samoin ei ole hyvä olla liian tietoinen siitä, mitä taideteos kertoo tekijästään, joka on toki aina teok-sessa läsnä, kaikista (post)strukturalistien hämäysyrityk-sistä huolimatta.
Positionsa tiedostaminen tarkoittaa minulle siis paitsi oman tekemisensä ja positionsa suhteellisuuden ja osato-tuudellisuuden ymmärtämistä, myös vähintään tikapuu-vaihemielessä wittgensteinilais-heideggerilais-pyhimyk-sellistä hybristä, ehdottomuudessaan sokeaa totuuden tavoittelua. Yksinkertaistaen näitä voisi nimittää taiteen inhimillisiksi ja epäinhimillisiksi puoliksi.
Filosofialla on konkreettisia vaikutuksia – aatteiden vaarallisuus ja toisaalta myös ajatuskokeiden yllättävätkin konkreettiset sovellukset tunnetaan – mutta minulle se on ennen kaikkea ajattelun avaamista rikastuttavalla tavalla. Ohjelmallisempi filosofisten teorioiden käyttö taiteen tekemisessä on sen sijaan itselleni kauhistus.
Taiteen täytyy olla pyrkimyksissään ehdoton ja olla alis-tumatta mihinkään sen ulkopuoliseen agendaan, oli se sitten taloudellinen, narsistinen, sosiaalinen, poliittinen tai filosofinen. Sanni Seppo, Hirtettyjen puisto (2013). Kuvauspaikka: Havanna
”
Filosofia on länsimaisen yhteiskunnan vanhin instituutio: sen historia on jatkunut katkeamattomana kaksi ja puoli tuhatta vuotta. Ei siis ole hätiköityä samastaa länsimaista kulttuuria filosofiaan. Kysymykset, kuten ’miksi filosofiaa?’ kertovat länsimaisen sivilisaation syvästä epäluottamuksesta itseään kohtaan ja paljastavat itsetuhoprosessin, joka ilmenee hyvin selvästi kaikenlaisesta fanatismista, konsumeris-mista, populiskonsumeris-mista, teknologian ihannoinnista ja niin edelleen. Ei ole tärkeää tietää, moniko on kiinnostunut filosofiasta, sillä sen selviytyminenon länsimaiden ihmisten edun mukaista, elleivät he tahdo joutua itsetuhovietin uhriksi. Mikään ei ole ikuista ja sivilisaatiot romahtavat siinä missä kaikki muukin. Mutta minusta ei ole hyvä ajatus ruokkia tätä prosessia kysymällä filosofian kelpoisuuden perään, koska filosofia on hyvän ja pahan tuolla puolen. Aivan kuin kysyisimme jol-takulta: ’Oletko kiinnostunut olemassaolostasi?
Ehkä se ei ole sen arvoista!’ Moinenhan houkut-telee itsemurhaan.”
– Mario Perniola
1/2014 niin & näin 59
M
iksi filosofiaa? Missä on filosofian paikka nykypäivänä?En pidä filosofian määritelmistä tai yhtenäisyyteen pyrkivistä filo-sofian tehtävän kuvauksista. Filosofia on monta asiaa, ja sen paikka on siellä, missä ihmiset haluavat sen olevan. Esimerkiksi logiikan filosofialla on hyvin vähän yhteistä yhteiskuntafilosofian kanssa ja ne kiinnostavat eri ihmisiä. Jos kysymys rajataan yhteis-kuntafilosofiaan, kiinnostavia aiheita ovat ’poliittinen oikeudenmukaisuus’ ja siihen liittyvät kysymykset. Yh-teiskuntafilosofia voi myös auttaa suunnittelemaan oi-keudenmukaisempaa huomista. Filosofia tarjoaa usein rikkaampia normatiivisia kuvauksia kuin yhteiskunta-tieteet, erityisesti taloustiede, joten sen täytyy jatkuvasti kyseenalaistaa muiden oppialojen usein yksinkertaistavia malleja.
Olette läpi uranne haastanut vallitsevia näke-myksiä filosofiassa ja sen lähialoilla. Teoksessanne Love’s Knowledge (1990) kerrotte, että kirjallis-filo-sofista jatkotutkimustanne Harvardissa vastustettiin kolmella suunnalla: se ei sopinut silloiseen analyyt-tiseen filosofiaan, antiikin filosofiaan eikä antiikin kirjallisuuden tutkimukseen. Teitä luonnehditaan usein analyyttiseksi filosofiksi sillä varauksella, ettette vastaa perinteistä käsitystä analyyttisesta filosofista.
Mikä on akateemisen filosofian nykytila ja miten se sopii omaan filosofiakäsitykseenne?
Olen analyyttinen filosofi, ja jos en vastaa ”perinteistä käsitystä” analyyttisesta filosofista, silloin tuo käsitys on vanhentunut – todella vanhentunut, jämähtänyt 50-lu-vulle! Minuun vaikuttaneet filosofit Bernard Williams, John Rawls, Hilary Putnam ja Stanley Cavell pitivät kaikki itseään analyyttisina filosofeina vaikka haastoi-vatkin loogisten positivistien kapeakatseiset mallit. Itse asiassa he kaikki rohkaisivat minua tutkimaan kirjallisia kysymyksiä eivätkä vastustaneet työtäni!
Millainen on filosofian ja julkisen keskustelun
ihanteellinen suhde? Onko filosofeilla velvollisuuksia – ja millaisia rooleja filosofin tulisi ottaa?
Haluat selvästi, että kertoisin ihmisille, mitä tehdä!
Minusta on kuitenkin jo riittävän vaikeaa keksiä, mitä minun itseni pitäisi tehdä. Ei siis mitään yksittäistä ihannetta, kiitos. Uskon että filosofeilla voi olla monia hyödyllisiä julkisia rooleja. Jotkut sopivat virkamie-hiksi. Jotkut voivat neuvoa tai johtaa toimikuntia, kuten Bernard Williams, tai toimia valtionjohtajien neuvonan-tajina, kuten Philip Pettit Zapaterolle.
Jotkut voivat kirjoittaa tai luennoida suurelle ylei-sölle. Myös työtoverini Amartya Sen tasapainottelee teoreettisten tutkimusten ja yleistajuisten kirjoitusten vä-lillä. John Rawls sanoi minulle kerran, ettei hän itse voisi millään pitää yleistajuisia esitelmiä (hän oli hyvin ujo ja hänellä oli puhevika), mutta jos hän kykenisi puhumaan suurelle yleisölle, hänellä olisi siihen velvollisuus. Silti Rawlsin kaltaiset ihmisetkin osallistuvat julkiseen keskus-teluun kirjoillansa, ja sekin on hienoa.
Miksi monet filosofit epäröivät ottaa kantaa käy-tännön ongelmiin yliopiston ulkopuolella?
Enpä tiedä, epäröivätkö filosofit todella osallistua julkiseen keskusteluun. Yhdysvalloissa ongelma on näh-däkseni se, ettei kukaan halua suoda heille tuota tehtävää.
Filosofeja pidetään usein liian vasemmistolaisina ver-rattuna tavalliseen poliittiseen kirjoon, ja jossain määrin tämä onkin totta. Filosofeja pidetään myös militantteina ateisteina, ja olemme hyvin uskonnollinen kansa. Ateismi-syytös ei pidä paikkaansa, sillä filosofeilla on monenlaisia uskonnollisia katsantoja. Tuon harhakäsityksen vuoksi fi-losofeihin kuitenkin suhtaudutaan varauksella.
Kolmas syy julkisen keskustelun puutteeseen on va-kavan keskustelukulttuurin romahtaminen. Minne fi-losofit kirjoittaisivat, jos he haluaisivat osoittaa sanansa suurille joukoille? Kirja-arviot olivat pitkään niitä harvoja tekstilajeja, joissa filosofi saattoi välittää ajatuksiaan suu-relle yleisölle. Nykyään kuitenkin jopa ne on käytännössä lakkautettu lehdistä.
Jukka Mikkonen
Filosofiaa monessa muodossa
Vastausvuorossa Martha Nussbaum
Akateemikko Martha Nussbaumin (s. 1947) työssä teoreettiset tarkastelut limittyvät mut-kikkaisiin maailmallisiin ongelmiin. Yhdysvaltalaisfilosofi on yliopistouransa ohessa perus-tanut inhimillistä kehitystä ja toimintavalmiuksia edistävän HDCA-yhdistyksen, osallistu-nut kenttätyöhön Intiassa ja puolustaosallistu-nut humanististen tieteiden merkitystä demokratiassa.
Chicagon yliopistossa oikeustieteen ja etiikan professorina toimiva Nussbaum toivoo lisää
tutkimusta globaalista ja ympäristöpoliittisesta oikeudenmukaisuudesta. Erikoistumisen
sijasta tärkeintä on kuitenkin monipuolisuus: ”Kuolleen alan merkki on se, että kaikki
kes-kittyvät johonkin yksittäiseen kysymykseen ja laativat vain alaviitteitä ja vastaesimerkkejä.”
1/2014 niin & näin 61 Osuuskunta Vastapaino
Yliopistonkatu 60 A puh. (03) 3141 3501
V A S T A P A I N O N K L A S S I K K O S A R J A
Vastapaino onnittelee
20-vuotiasta
kollegaa!
F
ilosofian opettamisessa oma erityinen ongel-mansa syntyy siitä, että ei ole selvää, mitä op-pijan tulisi oppia. Yksi ratkaisu on opettaa fi-losofian sisältöjä, samalla tavalla kuin esimer-kiksi biologiassa opetetaan biologian sisältöjä.Näin kyllä opitaan joko filosofian oppikirjan sisältö tai jonkin tunnetun filosofin ajattelua. Kumpikaan näistä ei silti välttämättä ole sitä, mitä filosofiassa tulisi oppia.
Erika Ruonakoski kuvaa tätä ongelmaa hyvin:
”On kuitenkin eräänlainen epäonnistuminen, jos opiskeli-jasta tulee ehdottoman foucaultlainen, heideggerilainen tai singeriläinen, eli jos hän ei enää kykene ottamaan etäisyyttä ajatuksiin diskursiivisesta vallata, modernista tekniikasta luonnon haastajana tai eläinten tasa-arvosta. Tällöinhän henkilö siirtyy yhdenlaisesta dogmista toiseen, eli ihmette-levän, kyseenalaistavan filosofisen asenteen sijaan on omak-suttu oppijärjestelmä.”1
Katkelma kuvaa hyvin filosofian opettamisen yhden paradoksin: filosofiaa ei voi opettaa opettamatta niitä sisältöjä, joita filosofit ovat siihen tuoneet. Kuitenkin näiden sisältöjen opettamisella yritetään parhaimmillaan opettaa myös jotakin muuta. Ruonakoski tarjoaa tähän ongelmaan oikeastaan kahta ratkaisua. Näistä ensim-mäinen korostaa opettajan omien näkökulmien esittä-mistä tietoisesti rajallisina. Lähtökohta on hyvä, koska samalla annetaan periaatteellinen esimerkki kaiken tiedon rajallisuudesta.
Toinen mielenkiintoinen ratkaisu on filosofian selkeä ymmärtäminen yhdessäolon muotona. Silloin ei niinkään enää puhuta sisällöistä vaan filosofian teke-misen tavasta, siitä ”miten hän opettaa”2. Filosofia yh-dessäolon muotona korostaa ennen kaikkea asennetta, ei oppisisältöä. Opettamisen ongelmana ei tällöin ole esimerkiksi ajattelun muotojen, skeemojen tai sisältöjen opettaminen vaan asenteen opettaminen. Filosofia yhdes-säolon muotona tarjoaa vähintään lähtökohdan filosofian oppimiselle. Olemalla riittävän pitkään läsnä filosofista asennetta välittävissä tilanteissa oppija omaksuu tästä asenteesta ainakin jotakin. Mutta kuten Ruonakoskikin sanoo, omaksuminen vaatii aikaa. Sama pätee myös jää-kiekkoharjoituksiin, matematiikan tunteihin ja balettiin.
