historia parhaiten ajatellun, sanotun ja perustellun histo-riana. Tällöin aiemman filosofisen kehityksen tuottama varmuus siitä, että filosofia todella voi kehittyä, määrittää filosofian, jonka historiaa tutkitaan, sekä tavan, jolla sitä tutkitaan.
Millä tavoin nykyinen tapa tutkia filosofianhistoriaa suhtautuu näihin kahteen vaihtoehtoon? Vähemmän yl-lättävästi kansallinen (paikallinen tms.) vaihtoehto hal-litsee: britit tutkivat ennen muuta Lockea ja Humea, yhdysvaltalaiset tutkivat Peircea ja Deweya, ranskalaisilla on heidän Malabranchensa ja Bergsoninsa, saksalaisilla Fichtensä ja Schellinginsä. Kaikki analyyttiset filosofit tutkivat tietenkin Fregea, Russellia ja Moorea – ja joskus näyttää siltä, että kaikkialla länsimaissa Wittgenstein on nostettu suurten filosofien Pantheoniin. Melkeinpä joka paikassa nauttii huomiosta myös pieni modernien filo-sofien kaanon – Hobbes, Descartes, Leibniz, Kant. Ja mikä vielä oleellisempaa, syventyminen antiikkiin ja kes-kiaikaan ei tunne maantieteellisiä rajoja.
Pohditaan sitten toista vaihtoehtoa. Se on nykyään harvinainen poikkeus, kerrassaan kuollut. Ehkäpä vii-meisiä vakaumuksellisesti tähän vaihtoehtoon uskoneita olivat Brentano ja jotkut hänen oppilaansa. Nykyään sen, että ottaa jälkimmäisen vaihtoehdon vakavasti, koetaan usein johtavan kunnollisen historiantutkimuksen vaati-musten hylkäämiseen. Jokusen analyyttisen historioit-sijan on epäilty noudattaneen tätä vaihtoehtoa, mutta nyttemmin historioitsijat, jotka vannovat raa’an tekstu-aalisen eksegeesin ja puolueettoman vaikutussuhteiden metsästämisen nimiin, paheksuvat heitä suuresti.
Voimme tiivistää kahden erilaisen filosofianhistorian vastakkainasettelun sen vastakkaisuutena, tutkitaanko mennyttä filosofiaa riippumatta siitä, oliko se hyvää, huonoa tai noloa, vai tutkitaanko aiempia filosofisia tu-loksia. Erityisesti jälkimmäinen vaatii filosofisten saavu-tusten ja umpikujien välisen eron ymmärtämistä. Ja tämä taas vaatii käsitystä filosofiasta sellaisena teoreettisena hankkeena, joka voi johtaa positiiviseen tietoon.
Miksi ensimmäinen vaihtoehto (kaikissa alueelli-sissa muodoissaan) vallitsee? Tämä on laaja ja vaikea kysymys. Mutta yksi pääsyy vaihtoehdon valta-asemaan Manner-Euroopassa on se, ettei filosofiaa oteta vakavasti teoreettisena hankkeena. Filosofian ja sen historian lähes täydellinen samastaminen ei jätä sijaa teoreettiselle filo-sofialle eikä perustaa, jolle rakentaa muuta kuin täysin alueellinen käsitys oppialan historiasta. Tilanne on todel-lakin se, että toisaalta laajalti tunnetaan Fichten egologia, Reinholdin ja Kantin Auseinandersetzungenin yksityis-kohdat sekä ontologinen ero à la Heidegger9. Toisaalta esimerkiksi Bolzanon käsitys loogisen seurauksen ja selityksen erosta on vaipunut miltei täydelliseen unoh-dukseen.
Sitä vastoin analyyttisessa filosofiassa filosofianhis-toria on kiusallinen kahden hisfilosofianhis-toriakäsityksen mikstuura.
Analyyttinen filosofianhistoria on tietenkin keskittynyt logiikan, mielen ja kielen aiheisiin. Mutta se ei kui-tenkaan piittaa juuri näiden sille hedelmällisimpien käsit-teiden historiasta. Siksi kaikki lukemattomista Wittgen-stein-kommentaareista ohittavat lähes täysin hänen kes-keisten aatostensa itävaltalais-saksalaiset taustat. Anton Martyn Gricen merkityskäsitystä ennakoivia ajatuksia ei tunneta. Ja yhtä huonosti tiedetään, että Adolf Reinach ennakoi Austinin ja Searlen puheaktiteorioita.
Mannermaisen filosofian innottomuus teoretisoivaa filosofiaa kohtaan näkyy selvimmin sen suhteessa feno-menologiseen suuntaukseen. Heidegger, Sartre, Derrida ja monet muut tärkeät mannermaiset ajattelijat ponnis-tivat fenomenologiasta. Kuitenkin mannermainen filo-sofia hylkää näkemyksen filofilo-sofiasta sellaisena teoreet-tisena hankkeena, jota Husserl ja muut fenomenologian alullepanijat kannattivat – ja ilman minkäänlaista yritystä oikeuttaa tämä hylkääminen. Itse asiassa mannermaista filosofiaa on tavattu tehdä paljoontaipuvan fenomeno-logian varjolla – marxilainen fenomenologia, feminis-tinen fenomenologia, hermeneutiikka, Derridan raivo-päinen vaahtoaminen ”fallologosentrismiksi”
nimeä-”Filosofian ja sen historian
1/2014 niin & näin 73
mästään ilmiöstä10. Mutta aina fenomenologian alullepa-nijoiden totuuden paljastamisen pyrkeet on alistettu joko poliittisille tai sosio-kulttuurisille ei-teoreettisille tavoit-teille, tai kuten Derridan tapauksessa tavoittavoit-teille, jotka ovat häpeilemättömän antiteoreettisia.
Sitä paitsi vaikka fenomenologialla on valta-asema mannermaisessa filosofiassa, silti mannermainen filo-sofia tuntee silmiinpistävän huonosti fenomenologian historiaa. Rinta rinnan elävät toisaalta se rakkaudellinen huomio, johon Heideggerin ja Finkin käsikirjoitukset hukutetaan, ja toisaalta sellaisten todella tärkeiden fe-nomenologien kuin Reinachin, Ingardenin ja Schelerin melkein täydellinen unohtaminen.
V: Lopuksi
Euroopassa mannermainen filosofia on menestynyt insti-tutionaalisesti ja kulttuurisesti, vaikka – tai osittain sen vuoksi että – se ei ole koskaan voittanut ainoatakaan teo-reettista kamppailua ja se on kukoistanut lähinnä lehtien kulttuurisivuilla. Myös eräillä pohjoisamerikkalaisilla fi-losofian laitoksilla mannermainen filosofia on hiljalleen pääsemässä valta-asemaan, mikä mukailee voittokulkuja, joita mannermaisesti värittyneet anti-teoreettiset suun-taukset ovat saavuttaneet Yhdysvaltain yliopistojen so-siologian, kirjallisuuden, kulttuurintutkimuksen, maan-tieteen, antropologian, arkeologian ja vastaavien alojen laitoksilla. Englanninkielisten maiden johtavilla filosofian laitoksilla analyyttinen filosofia pysyy kuitenkin vahvana, mitä nyt itsetarkoituksellisen akateemiselta maistuvana ja maailmakammollaan ylpeilevänä. Ja vastaavasti filosofi-anhistoria on kaikkialla luhistunut kansallisten tai alueel-listen pyhimysten elämäkertojen kirjoitteluksi.
Niinpä 1900-luvun filosofia on suurilta osin päätynyt epäonnistumisiin. Ja epäonnistumisen sattuessa kohdalle perinteinen ja hyväksi havaittu tapa on kaivautua syvem-mälle poteroon. Russellin melkein sadan vuoden takaiset sanat ovat ajankohtaisempia kuin koskaan:
”Filosofiassa on jo liiaksi nähty sankariratkaisuja; aivan liian usein tarkkuutta vaativa työ on lyöty laimin; liian usein on oltu malttamattomia. Kuten aikoinaan fysiikassa, hypotee-seja keksitään ja niiden varaan rakennetaan eriskummalli-sia maailmoja vaivautumatta vertaamaan niitä todelliseen maailmaan. Oikea metodi filosofiassa on luonnontieteiden tapaan induktiivinen, pikkutarkka ja yksityiskohtia kun-nioittava, eikä se uskottele, että jokaisen filosofin velvolli-suus on yksinään selvittää jok’ikinen ongelma. Tämä on se metodi, joka motivoi analyyttisen realismin, ja jollen erehdy, se on ainoa metodi, jolla filosofia voi onnistua saavuttamaan yhtä vankkoja tuloksia kuin luonnontieteet ovat saavutta-neet.”11
Jotain analyyttisen suunnan varhaisen ja rakentavan vaiheen rehellisen uudisraivaushengen kaltaista näkyi myös ensimmäisillä fenomenologeilla – jopa siinä määrin, ettei vuosisata sitten suuntausten välillä ollut juopaa. Juuri tämä henki on herätettävä uudelleen eloon.
Filosofien tulisi harjoitella ja harjoittaa analyysitaitojaan.
Heidän tulisi arvostaa teoreettisia hyveitä, johdonmu-kaisuutta, analyysin selkeyttä, selityksen kohdallisuutta ja rajoitettua yksinkertaisuutta, tiedostaa käyttämiensä käsitteiden historiallinen syvällisyys ja pettävyys sekä suhtautua epäluuloisesti oletukseen siitä, että uusi on aina parempaa. Heidän tulisi luottaa terveeseen järkeen, välttää paskan puhumista ja varoa mainetta ja kuului-suutta. Mutta ennen kaikkea heidän tulisi nousta filo-sofian yläpuolelle: opiskella ja arvostaa hyvää tiedettä ja hyvää käytäntöä sekä yrittää ymmärtää, mitä niistä seuraa. Tieteilijöiden tapaan heidän tulisi tehdä yhteis-työtä toistensa ja muiden alojen tutkijoiden kanssa, etsiä rahoitusta yhteistutkimukseen, tähdätä kokonaisvaltai-suuteen, pyrkiä silloittamaan tiedon eri osa-alueet alasta riippumattomin tiedoin ja taidoin. Heidän tulisi oppia, kuinka ajatukset esitetään selvästi kaiken tyyppisille yleisöille, eikä vain latokulisseihin keskittyneille entu-siasteille12. Ennen kaikkea filosofien tulisi nöyrtyä maa-ilman ilmeisen moninaisuuden, aiempien filosofien ja ei-filosofisten aikalaistensa viisauden sekä oman erehtyväi-syytensä edessä. Ja tämän nöyryyden valtaamina heidän tulisi horjumattoman päättäväisesti pyrkiä paljastamaan – niin monimutkaista, turhauttavaa tai vastenmielistä kuin se voi ollakin – totuus.
Suomentanut Risto Koskensilta (alun perin: What’s Wrong With Contemporary
Philosophy? Topoi 25, 2006, 63–67)
Viitteet
1 Aporia viittaa hämmennyksen tilaan vailla toivoa ulospääsystä.
Platonin varhaisiin teoksiin on toisinaan viitattu aporeettisina, koska niissä ei asioihin saada lopullista selvyyttä. Sokrates pikem-minkin onnistuu hämmentämään paikallaolijoita siinä määrin, että heidän on myönnettävä tietämättömyytensä. Aporeettinen filosofia tarkoittaa siis käsitystemme ristiriitaisuuden tai ylipäätään puutteellisuuden osoittamaan pyrkivää filosofiaa, joka ei tavoittele ongelmien ratkaisemista. – Suom huom.
2 Hakusana Gene Ontology eli ”geeniontologia” tuottaa kahdeksan miljoonaa Google-osumaa.
3 Paradigma on Thomas Kuhnin monimuotoinen käsite, joka kar-keasti ottaen viittaa yksittäistä tieteenalaa ohjaaviin käsityksiin ja käytäntöihin (ks. Kokkonen 2009). Säännöt (ja niiden seuraami-nen), perheyhtäläisyys ja kriteerit ovat wittgensteinilaisia käsitteitä, joilla on pohdittu kielellisen normatiivisuuden ja merkityksen sekä mielenfilosofian kysymyksiä (ks. Kuusela 2007). Gavagai on kuvitteellisen kielen sana, jolla W. V. O. Quine havainnollistaa ns. käännöksen alimääräytymisen teesiään (ks. Quine 1997).
Edmund Gettier esitti vuonna 1963 kaksi nykyään hänen nime-ään kantavaa ongelmaa, joiden on katsottu viittaavan siihen, että klassinen tapa ymmärtää ’tieto’ hyvin perustelluksi todeksi uskomukseksi on riittämätön (ks. Lammenranta 1993, luku 2).
Välttämättömyyksiä eritellessään Saul Kripke teki tunnetuksi aja-tuksen jäyhästä viittaamisesta (engl. rigid designation). Tämä viit-taamisen muoto poimii ns. mahdollisista maailmoista täsmälleen samat oliot. (Ks. Juti 2001, 131–133.) Luonnolliset luokat ovat maailmassa sen rakenteen perusteella määräytyviä ja inhimillisestä ajattelusta riippumattomia olioiden luokkia (ks. Pöyhönen 2010).
Funktionalismi on mielenfilosofinen kanta, jonka mukaan psyko-logisten tilat määräytyvät niiden kausaalisen aseman perusteella.
Eliminativismi viittaa arkipsykologian tunnistamien ilmiöiden hävittämiseen ja korvaamiseen jonkinlaisilla ”tar-kemmilla” psykologisilla kuvauksilla.
(Ks. Pesonen 2010, 7–8, luku 3.) Paul Horwich on puolustanut totuusmini-malismiksi kutsumaansa kantaa, jonka mukaan ’totuus’ on hyvin minimalisti-nen käsite, eikä sillä ole mitään filoso-fisesti syvällistä sisältöä (tämä on yksi ns. deflationarististen totuusteorioiden muoto; ks. Lammenranta 1993, 86–88).
Mielen kapea sisältö on sellaista, joka ei riipu yksilön ulkoisista seikoista, ja laaja sisältö sellaista, joka riippuu myös ulkoisista asioista (ks. alla internalismi ja eksternalismi; Brown 2011). Modaali-logiikan kehittämisen myötä mahdolliset maailmat muodostuivat hyvin tärkeiksi käsitteellisiksi välineiksi, kun filosofit 1900-luvulla pohtivat mahdollisuutta, välttämättömyyttä, identiteettiä ja monia muita metafysiikan keskeisiä kysymyksiä (ks. Juti, 2001, luku VII, erit. 270–280). Internalismin mukaan se, onko jollakulla jokin tarkasteltava ominaisuus (esim. mielessään kielellisen ilmauksen merkitys), määräytyy pelkäs-tään yksilön sisäisten ominaisuuksien perusteella. Vastaavasti eksternalismin mukaan näitä ominaisuuksia määrittää (myös) yksilön mielen ulkoiset seikat.
(Ks. Baggini & Fosl 2010, hakusana
”Internalismi/eksternalismi”.) Epätark-kuus on tekninen termi, jolla filosofit tarkoittavat tietynlaista luonnolliseen kieleen elimellisesti kuuluvaa kielellis-ten merkityskielellis-ten (tai toiskielellis-ten mukaan maailman olioiden itsensä) sumeutta, joka tuottaa loogisia hankaluuksia, erityisesti ns. sorites-paradokseja (ks.
Koskensilta 2013). Neliulotteisuudellisuus ja presentismi ovat kilpailevia, olioiden muutoksen ongelman ratkaisemaan pyr-kiviä näkemyksiä. Presentismin mukaan vain juuri nyt olevat oliot ovat todella olemassa, ja neliulotteisuudellisuuden mukaan maailman oliot on ymmärret-tävä aika-avaruudessa jatkuviksi alueiksi.
(Ks. Juti 2001, 235–238; Lammenranta 2000.) – Suom. huom.
4 Hän ei tosin viitannut siihen, että filo-sofia olisi vain älypähkinöiden selvittä-mistä.
5 Vuonna 1933 perustettu Analysis on hyvin tunnettu analyyttiseen filosofiaan identifioitava lehti. Se on erikoistunut julkaisemaan lyhyehköjä, usein hyvin rajattuun kysymykseen keskittyneitä kirjoituksia. Lehti nauttii vaihtelevaa arvostusta. Sen sivuilla on julkaistu mm.
Gareth Evansin (1978) kuuluisa yhden sivun mittainen artikkeli epätarkan iden-titeetin mahdottomuudesta sekä Achille C. Varzin (2012) tosiasioiden nimeä-mistä käsittelevä mukaelma T. S. Eliotin runosta ”The Naming of Cats”.
– Suom. huom.
6 Ks. Smith 2005. [F(a)ntologia on Smit-hin käyttämä pejoratiivinen nimitys kannalle, jonka mukaan oikeanlainen ontologia löydetään tukeutumalla
pre-dikaattilogiikan kaavaan F(a), jossa F viittaa maailmassa yleisesti olevaan ja a yksilöolioihin. – Suom. huom.]
7 Oberseminar on saksankielinen nimitys laudaturseminaarille. – Suom. huom.
8 Différance on Jacques Derridan filoso-fiassa keskeinen uudissana, joka ääntä-mykseltään vastaa täysin ranskan ”eroa”
tarkoittavaa sanaa différence. Ks. Derrida 2003. – Suom. huom.
9 Fichten egologia viittaa hänen ’Minän’
varaan rakentuvaan transkendentaali-filosofiaansa (ks. Fichte 2006). Saksan sana Auseinandersetzung tarkoittaa muun muassa ”kiistaa”, ”debattia” tai
”välienselvittelyä”, ja tässä viitataan Karl Leonhard Reinholdin (1757–1823) myöhempiin filosofeihin kovasti vaikut-taneisiin Kant-tulkintoihin. Heideggerin ontologinen ero viittaa erotteluun ’olemi-sen’ ja ’olevan’ välillä (ks. Backman &
Luoto 2007).
10 Marxilaisen fenomenologian perinne pyrkii nimensä mukaisesti yhdistämään nämä kaksi ajatussuuntaa (ks. Niemelä 2013).
Erotuksena konstruktionistisista ja empii-risistä kumppaneistaan fenomenologinen feminismi painottaa sukupuolelle merki-tyksiä konstituoivan kokemuksen raken-teiden tutkimista (ks. Heinämaa 2000).
Hermeneutiikka on teoria inhimillisestä ymmärryksestä ja tulkinnasta (ks. Tul-kinnasta toiseen). Fallologosentrismilla tai ehkä oikeammin ’fallogosentrismilla’ tai
’fallo-logo-sentrismilla’ Derrida viittaa maskuliinisuuden ylikorostumiseen merkityksen muodostumisessa (ks. Der-rida 2003).
11 Russell 1911, 61. Kursivoinnit KM, PS
& BM. [Käännöksen alkukielestä tarkis-tanut Tapani Kilpeläinen.]
12 Latokulissit viittaavat Gettier-ongelmiin (ks. viite 3). Tosin Gettier ei alun perin latoja maininnut. Analyyttisen episte-mologiakeskustelun universumiin ne toi Alvin Goldman, jonka esittämässä tari-nassa seikkaillaan erehdyttävästi oikeilta näyttävien latokulissien täyttämillä seu-duilla. – Suom. huom.
Kirjallisuus
Backman, Jussi & Miika Luoto, Heidegger.
Ajattelu ja teokset. Logos-ensyklopedia.
Toim. Sami Syrjämäki & Toni Kannisto.
Eurooppalaisen filosofian seura ry.
30.7.2007. http://filosofia.fi/node/2404 Baggini, Julian & Fosl, Peter S., Ajattelun pik-kujättiläinen (The Philosopher’s Toolkit.
A Compendium of Philosophical Con-cepts and Methods, 2. painos 2010).
Suom. Tapani Kilpeläinen. niin & näin -kirjat, Tampere 2013.
Brown, Curtis, Narrow Mental Content.
The Stanford Encyclopedia of Philoso-phy (Fall 2011 ed.). Toim. Edward N.
Zalta. 30.6.2011. http://plato.stanford.
edu/archives/fall2011/entries/content-narrow/
Derrida, Jacques, Platonin apteekki ja muita kirjoituksia. Toim. Teemu Ikonen &
Janne Porttikivi. Suom. Tiina Arpe,
Merja Hintsa, Teemu Ikonen, Antti Kauppinen, Miika Luoto, Marko Pasa-nen, Janne Porttikivi & Hannu Sivenius.
Gaudeamus, Helsinki 2003.
Evans, Gareth, Can There Be Vague Objects?
Analysis. Vol. 38, No. 4, 1978, 208.
Fenomenologian ydinkysymyksiä. Toim. Timo Miettinen, Simo Pulkkinen & Joona Taipale. Gaudeamus, Helsinki 2010.
Fichte, Johann Gottlieb, Tiedeopin perusta (Grundlage der gesammten Wissen-schaftslehre, 1794/1795.) Suom. Ilmari Jauhiainen. Gaudeamus, Helsinki 2006.
Heinämaa, Sara, Ihmetys ja rakkaus. Nemo, Helsinki 2000.
Juti, Riku, Johdatus metafysiikkaan. Gaudea-mus, Helsinki 2001.
Kokkonen, Tomi, Tieteen kehitysdynamiikka.
Logos-ensyklopedia. Toim. Sami Syrjä-mäki & Toni Kannisto. Eurooppalaisen filosofian seura ry. 15.11.2009. http://
filosofia.fi/node/4774
Koskensilta, Risto, Tarkkaa, aivan liian tarkkaa. Malliteoreettiset epätarkkuu-den teoriat ja liiallisen tarkkuuepätarkkuu-den ongelma. Pro gradu -tutkielma, Tam-pereen yliopisto 2013. http://urn.fi/
URN:NBN:fi:uta-201312051694 Kuusela, Oskari, Wittgenstein, Ludwig.
Logos-ensyklopedia. Toim. Sami Syrjämäki &
Toni Kannisto. Eurooppalaisen filosofian seura ry. 25.9.2007. http://filosofia.fi/
node/2843
Lammenranta, Markus, Tietoteoria. Gaudea-mus, Helsinki 1993.
Lammenrata, Markus, Aika ja terve järki.
Teoksessa Aika. Toim. Sami Pihlström, Arto Siitonen & Risto Vilkko. Gaudea-mus, Helsinki 2000, 215–226.
Niemelä, Mikko, Mediaatioita. Fenome-nologisen marxismin mahdollisuus.
Pro gradu -tutkielma. Jyväsky-län yliopisto 2013. http://urn.fi/
URN:NBN:fi:jyu-201302111200 Pesonen, Renne, Kognitivistisen mielenteorian
kehitys ja nykytila. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2010. http://urn.fi/
urn:nbn:fi:uta-1-21024
Pöyhönen, Samuli, Luonnolliset luokat.
Logos-ensyklopedia. Toim. Sami Syrjä-mäki & Toni Kannisto. Eurooppalaisen filosofian seura ry. 18.10.2010. http://
filosofia.fi/node/5475
Quine, Willard Van Orman, Käännös ja merkitys (II luku teoksesta World and Object, 1960). Suom. Tiina Seppälä.
Teoksessa Ajattelu, kieli, merkitys. Toim.
Panu Raatikainen. Gaudeamus, Helsinki 1997, 154–200.
Russell, Bertrand, Le réalisme analytique. Bul-letin de la société française de philosophie.
No. 11, 1911, 53–61.
Smith, Barry, Against Fantology. Teoksessa Experience and Analysis. Toim. Maria E. Reicher & Johann Christian Marek.
Öbv & Hpt, Wien 2005, 153–170.
Tulkinnasta toiseen. Esseitä hermeneutiikasta.
Toim. Jarkko Tontti. Vastapaino, Tam-pere 2005.
Varzi, Achille C., The Naming of Facts. Ana-lysis. Vol. 72, No. 2, 2012, 322–323.
Heli Kurunsaari, Maininki (2012), puupiirros, 153 x 122 cm. Kuva: Matti Utriainen
L
oogisen empirismin hylkäämät metafysiikka ja ontologia palasivat analyyttisen filosofian ytimeen jo viitisenkymmentä vuotta sitten.Viimeisen vuosikymmenen aikana useat tahot ovat kuitenkin ilmaisseet tyytymättömyytensä analyyttisen metafysiikan metodologiaan – tai sen puut-teeseen. Tämä metodologinen keskustelu, jota kutsutaan yleisesti metametafysiikaksi tai metaontologiaksi on oikeas-taan jo yksi metafysiikan alalajeista, tai paremmin: me-talajeista. Vaikka edellä julkaistava käännös Mulliganin, Simonsin ja Smithin nykyfilosofian tilaa kritisoivasta ar-tikkelista ei suoranaisesti kommentoikaan metametafy-siikan nykyklassikoita, artikkelin metafysiikkaa koskevat huomiot ovat tuttuja kenelle tahansa alan kirjallisuutta tuntevalle.
Kritiikin ydin on tämä: jos metafysiikka on ”tie-dettä”, sen tulisi olla kiinnostunut ulkomaailmasta ja empiirisistä tieteistä. Mikäli metafysiikka ei ole tiedettä, siihen tulisi suhtautua skeptisesti. Mulligan, Simons ja Smith ovat epäilemättä sitä mieltä, että metafysiikan pi-täisi olla tiedettä, joten he eivät juuri paneudu toiseen mainittuun vaihtoehtoon. Tämä vaihtoehto on tosin saavuttanut jonkin verran suosiota viimeaikaisessa me-todologisessa keskustelussa. Tyypillisimmin skeptisismi metafysiikan tieteellisestä roolista yhdistyy näkemykseen, jonka mukaan metafysiikka on käsiteanalyysia. Näh-däkseni Mulligan, Simons ja Smith tekevät kuitenkin oikein sivuuttaessaan tämän näkemyksen, sillä viatto-mimmassa muodossaankin se johtaa metafysiikan vesit-tymiseen: käsiteanalyysi kuuluu pikemminkin kielifilo-sofian kuin metafysiikan alaan.