Luvun johtopäätökset

Alueiden kehittämisen perinteeseen ja jatkuvuuteen liittyy kahdenlaista ajattelumallia. Yhtäältä taloudelliset, kuntatalouteen liittyvät tekijät kytkevät kehittämisen elinkeinollisiin ja taloudellisiin arvoihin ja toisaalta holistiset, tunteenomaiset ja subjektiiviset tekijät kytkevät sen perinteisiin arvoihin ja muuttumattomuuteen. Ensin mainitussa ajattelumallissa rakennettu

Edellä esitetty jaottelu uusliberalistisiin ja perinteisiin arvoihin perustu-vaan alueiden kehittämiseen herättää kysymyksen myös siitä, kuinka paljon alueiden kehittämistä ja sen kirjoittamalla tehtyjä sisältöjä voivat ohjata myös tunteet, vaikka sisällöt ja niiden oikeuttaminen perusteltaisiin taloudellisin rationaliteetein. (ks. Boltansky & Thevenót 2006.) Holistisille arvoille pe-rustuvassa alueiden kehittämisessä taloudellisten rationaliteettien ohella voi olla Lapissa rakennettua ympäristöä priorisoiva vaikutus. Rakentaminen luo mielikuvan sodan jälkeisestä jälleenrakentamisesta ja täystyöllisyydestä, joilla on ollut terapeuttinen vaikutus jatkosodan sekä erityisesti lapin sodan jälkeen jättämälle ahdistukselle ja häpeän tunteelle. (Tuominen 2003, 118-119.)

Tekijät, jotka kehystävät asiakirjojen laatimista, määritellään lainsää-dännössä, Suomen kuntaliiton ja Sisäministeriön laatimissa ohjeistuksissa.

Suomen liityttyä Euroopan Unioniin ja ensimmäisen rakennerahastokauden käynnistyminen vuonna 1996 käynnistivät maakuntien suunnittelujärjestel-mien syntymisen. Suunnittelujärjestelmä on merkinnyt maakuntien liitoille, jotka ovat vastuussa alueen kehittämistä tekevien tekstien laatimisesta, monitahoista yhdistelmää. Yhtäältä lainsäädäntö, kuntaliiton ohjeistukset ja maakuntien liitoille määrittelemät tehtävät asettavat ne kehykset, joiden puitteissa maakunnallisen suunnittelun tulee pysyä, kuten aikarajat. Toi-saalta lainsäädäntö, ohjeistukset ja tehtävämäärittelyt jättävät asiakirjojen sisällöt väljiksi. Maakunnat voivat itse päättää siitä, millaisin toimin ja ra-hallisin avustuksin maakunnan kehitykselle ja kehittämiselle saadaan paras mahdollinen lopputulos, sekä millaiseen lopputulokseen pyritään. Nämä ympäristö edustaa erilaistumisen mahdollisuuksia maankäyttömuodoittain tuotantoon ja uusintamiseen. Erilaistumista ohjaavat kiinteistömarkkinat ja maankorko. Määritellessään kiinteistöille ja maalle vaihtoarvon markkinat integroivat yksittäiset osa-alueet seudulliseen kokonaisuuteen. (Schulman 1990, 26). Kuntien kiristyvä talous (esim. Suikkanen ym. 2009, 65-66) asettaa rakennetun ympäristön vaikutukset etulyöntiasemaan luonnon sijaan. Kun-nat suosivat kaavoituksissaan alueidensa rakentamista, sillä se tuo kunnalle tuloja joko tonttikauppoina tai vuokratuloina. Käytännössä tämä tarkoittaa kaivos- ja energia-alan sekä liikenteen infrastruktuurin priorisoimista alueen kehittämisessä sivuuttaen maisema-, luonto- ja kulttuuriperintöarvot sekä luontaiselinkeinot.

seikat ovat yhtäältä vahvistaneet maakunnan liittojen asemaa toimijoina ja kehittäjinä, mutta toisaalta aiheuttaneet sen, että maakuntien liitot, jotka ovat vastuutettuja ja velvoitettuja tekemään alueen kehittämistä erilaisten asiakirjojen avulla, kohtaavat monitahoisen hallintakoneiston vallankäytön ja vaatimukset. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 18; Fraser 2009, 127.)

Laki alueiden kehittämisestä ja sen myötä Kuntaliiton ohjeistukset ovat vuosina 2003-2009 kokeneet sisällöllisiä muutoksia, joissa alueen kehittämisestä vastaaville maakuntaliitoille on enenevässä määrin asetettu vaatimuksia elinkeinoelämän ,eli niin sanotun yksityisen rahan, mukaan ottamisesta kehittämistyöhön. Monimutkaisen hallintakoneiston ja elin-keinoelämän kytkeytyminen osaksi alueiden kehittämistä ovat esimerkkejä hallintavallan logiikoista, jotka ovat riippuvaisia hajottavista ja markkinoi-tuvista toiminnoista. Tällöin talouden rationaliteetit laajenevat alueiden kehittämistyöhön muuttaen neuvottelevan yhteistyön strategiajohtamiseksi ja tuottaen kilpailuasetelman eri alueiden ja alueiden töiden välille tilanteessa, jossa alueen tulee kilpailla omalla erityisyydellään tai erityisosaamisellaan.

(Kantola 2010, 107-108.)

Alueiden kilpailukykyyn tähtäävän toiminnan nähdään lisäävän valtion kokonaiskilpailukykyä. Lisäksi alueiden välinen kilpailu lisää alueellisten toimijoiden pyrkimystä nostaa esiin piilossa olevia vahvuuksiaan. Myös hyvinvoinnin tuottaminen on järkevää, jos se vain lisää kilpailukykyä. Hyvin-voinnin tuottamisesta tulee ainakin osittain alisteista kilpailukykypolitiikalle.

Kilpailuvaltiossa markkinat ja kilpailukyky asetetaan politiikan keskeiseksi toimintaperiaatteeksi. Kilpailuvaltiokapitalismissa korostuu toive näennäisen markkinaohjauksen tuomisesta poliittiseen toimintaan sekä halu vanhaksi koetun hyvinvointivaltion purkamiseen. Lisäksi uhrataan paljon energiaa finanssipääoman houkuttelemiseksi. Näin sijoittajasta tulee kilpailuvaltiossa keskeinen poliittinen toimija: ”kansainvälisen sijoittajan” oletetut preferenssit alkavat aikaisempaa voimakkaammin ohjata valtiostrategioiden uudelleen-muotoilua. (Moisio 2012, 167-169.)

Taloudellisessa mielessä maakuntien liitot hallintakoneiston toteuttajina ja kohteina ovat uuden talouden subjekteja eli aktiivisia vastuullisia toimijoi-ta, jotka ovat pakotettuja palvelemaan alueen kehittämistyötä, kehittämään aluetta ja kasvattamaan aluetaloutta ja asukkaiden elämän laatua omien

päätöstensä kautta. (Fraser 2009, 127.) Tämä kaikki tapahtuu kirjoittamalla hallitsevaa käsikirjoitusta, joka lupaa kaikille hyvää. (Miller & Rose 2008;

Dean 1999.) Taloudellista kasvua lupaava ja todistava retoriikka kirjoittaa ihmiselämän käsikirjoitusta, joka yhdelle merkitsee vastuullista itsensä joh-tamista ja toiselle sorron ja kontrollin kohteena olemista. (Nussbaum 2011, 186.) Asiakirjojen kirjoittaminen, vaikka perustuukin lakisääteisyyteen eli jonkinlaisten tosiasioiden tunnistamiselle, on mitä suurimmassa määrin suostuttelevaa retoriikkaa. Se on alueen tulevaisuuden tekemistä retorisin keinoin ja siihen liittyvät tunteet, politiikka, intressit ja käytännöt.

Suunnitteluprosessissa tapahtunut muutos, mikä on tarkoittanut asiakir-jojen sisällöllisten esitysten muuttumista vuosina 2003–2009 laajapohjaisesta valmistelutyöstä toimintaan sitouttamiseen ja strategiajohtamiseen, sulkee ulos kehittämistyöstä, kuten saamelaisalueen ja -kulttuurin. Samalla tavalla suunnitteluprosessissa tapahtuneet muutokset rajaavat kehittämistyön ulko-puolelle myös muita, Lapin tulevaisuuden kannalta potentiaalisia töitä, kuten terveydenhuoltoa, sosiaalipalveluita ja alkutuotantoa. (vrt. Mills 2008, 10.) Toistojen ja ulossuljettujen alueiden myötä aluekehittämisestä itsestään tulee ylivaltaa. Hallitseviin päämääriin ja yhteiseen ymmärrykseen sitoutu-misesta tulee alueen kehittäjiksi kutsuttujen toimijoiden pakkomielteinen sanoma, jota toistamaan tarvitaan käytäntöjä, kuten strategista johtamista ja strategiaviestintää, jotka toteuttavat modernin hallinnan ideaa. (Kantola 2010, 115.) Toistoja ylläpidetään kahdenlaisilla käytännöillä; asiakirjoissa esitetyllä laaja-alaisen yhteistyön kuvauksilla sekä ohjelmaperusteisella arvioinnilla. Laaja-alainen yhteistyö asiakirjojen laadinnan käytäntönä osoittautuukin lähiluvun jälkeen yksimielisenä vaihtoehdottomuutena, mikä sulkee kehittämisdiskurssin ulkopuolelle työtä ja ihmisiä.

taulukko 5. Tekstit - luvun yhteenveto Alueen

kehittämistä tekevät tekstit

Ydinsisällöt Erot ja järjestykset Seuraukset sukupuolille Lainsäädäntö Lakisääteisyys

asettaa kehykset kehittämiselle, alueilla vapaus päättää sisällöistä

Alueen erityispiirteiden tunnistamisen ensisijaisuus alueen kilpailuetuna

Työn järjestyk-set - toistot

Yhteistyö Paras saavutetaan

neuvottelemalla Maakuntakaavoituksen ensisijaisuus neuvottelijana Rakennetun ympäristön en-sisijaisuus luontoon nähden

Rakentaminen on kehittämistä

Strategia Paras saavutetaan sitouttamalla ja sitoutumalla

Yksimielisyyden ja vaihto-ehdottomuuden ensisijaisuus neuvotteluihin ja moniin mahdollisuuksiin nähden

Kehittämisdis-kurssin ulko-puolelle jäävät työt ja ihmiset