Alue ja työ - jatkuvuudet ja katkokset

Tutkimuksessani väitän, että alue, työ ja sukupuoli ovat yhteydessä toisiinsa.

Tutkimukseni empiirisenä kohteena ovat Lapin alueesta laaditut maakun-tasuunnitelmat ja -ohjelmat sekä alueen ja sen työllisyyden kehittämiseen pyrkivät strategiat. Kysyn, millaisia työn ja sukupuolen välisiä eroja ja järjes-tyksiä alueen kehittämiseen pyrkivät tekstit oikeuttavat ja mitä tästä seuraa.

Väitöskirjatyöni on yhdistelmä yleistä ja erityistä. Yleisenä tavoitteena on tehdä näkyväksi alueen ja työn sukupuolta. Erityistä on se, että tutkimuksen kohteena on Lapin maakunta. Tutkimuksen tarkoituksena on yhden ilmiön kautta tutkia yleisiä mekanismeja työn, alueen ja sukupuolen yhteyksien synnyttämistä prosesseista. (vrt. Alajärvi ym. 1990.)

Maakuntasuunnitelmat ja –ohjelmat ovat kirjallisesti laadittuja asia-kirjoja, joiden tarkoituksena on kehityssuuntien hahmottamisen ohella, saada alueelle EU:n myöntämiä varoja. Käytännössä tämä on tarkoittanut alueen erityispiirteiden tunnistamista ja niin sanottujen kärkialojen eli alueen kasvun ja kehityksen kannalta merkittävien alojen nimeämistä. Kun maakuntasuunnitelmissa ja –ohjelmissa nimetään alueen tulevaisuuden ja selviytymisen kannalta merkittävää työtä, tullaan samalla järjestäneeksi työn ja tuottavuuden välisiä hierarkkisia valtasuhteita. Kärkialojen yksi-selitteinen määritelmä on kuitenkin vaikeasti tavoitettavissa. Niin sanotut kärkialat kuvaavat erilaisia elinkeinoja, alueen työmarkkinoita ja niiden työllistävyyttä. Usein kärkialan valintaa perustellaan sen työllistävyydellä ja kehityskelpoisuudella, vaikka kärkialan työllistävyys on tilastollisesti hankalasti jäljitettävissä. Ne eivät vastaa suoraan olemassa olevia tilastollisia luokituksia, kuten toimialaluokituksia. Kärkialat ovat pikemminkin erilaisia elinkeinoja, tehtäviä, toimintoja, aloja ja ammatteja sekä näiden yhdistelmiä.

Tämän vuoksi päädyn tutkimuksessani käyttämään eri alojen hajanaisesta kentästä määritelmää työ.

Alue viittaa pääsääntöisesti hallinnollisesti rajattuun alueeseen eli tässä tutkimuksessa Lapin maakuntaan, jonka muodostavat Tunturi-Lapin, Pohjois-Lapin, Tornionlaakson, Itä-Lapin, Kemi-Tornion ja Rovaniemen seudun seutukunnat. Käsitteellisesti alue on yhtäältä jotakin staattista ja muuttumatonta sekä toisaalta moninaista ja jaettua. (ks. Massa & Snellman 2003, 7.) Alue on myös dynaamista ja muuttuvaa, arkisten toimintojen taloudellisia, fyysisiä ja mentaalisia suhteita, joissa työn ja sukupuolen erot ja järjestykset tuotetaan sekä uusinnetaan. (ks. Jolkkonen ym. 1991.) Tut-kimuksessani käsitteellistän alueen samanaikaisesti yhtäältä maantieteellis-hallinnolliseksi alueeksi, jota voidaan kuvata tilastollisin tunnusluvuin, kuten väestökehitys, työllisyys ja työttömyys. Toisaalta käsitteellistän alueen paikkana eli arkisina, taloudellisina ja työnjaollisina suhteina, jotka tekevät alueesta erilaisten dynaamisten käytäntöjen kentän, jossa rakennetaan, pure-taan ja järjestetään sukupuolta aina uudelleen. Paikka on yhtäältä globaalin ja paikallisen välinen suhde sekä toisaalta paikallista ainutkertaisuutta. (ks.

Massey 1993; 1995; Jolkkonen 1998, 30.)

Alueiden tulevaisuutta ennakoitaessa ja suunniteltaessa alueen kehitys ei ole mitä tahansa kehitystä, vaan se on työllisyyden, työvoiman ja talou-den kehitystä. Kehittämistä tarkastelevissa tutkimuksissa tätä kehitystä on kuvattu modernisaatiokäsitteistöllä (ks. Conelly et. al. 2000), jolloin alue ymmärretään kehittämisen ja kasvun kohteena. Eräs modernisaatiokäsit-teistöön nojaava jatkuvana ja katkeamattomana esitetty tulkintakehikko on jäsennys työn muutoksesta, joka on liitetty osaksi yhteiskuntien muutosta traditionaalisesta moderniin ja jälki- tai postmoderniin. Työn tutkimuksissa tämä on tarkoittanut työn muutosta alkutuotannosta teolliseksi ja jälkite-olliseksi. (ks. Aro & Jokivuori 2010, 277; Julkunen 2009, 13; Suopajärvi 2003.) Työn muuttumista on edellä mainituissa tutkimuksissa käsitteel-listetty siirtyminä, joissa teollisuustyön murtuminen nousee keskeiseksi käsitteeksi. Modernin jälkeistä muutosta on kuvattu myös siirtymänä en-simmäisestä toiseen moderniin. Ensimmäisessä modernissa talouden tärkein tuotantomuoto on teollisuus. Toiseen moderniin siirryttäessä teollisuuden korvaavat uudet tuotantomuodot, kuten palvelut ja informaatiosektori ja

niiden varaan perustuva talous. (Martin 2001, 75) Siirtymä ensimmäisestä toiseen moderniin tarkoittaa myös eri asteisia murtumia työssäkäynnissä ja yksilöiden elämänkulussa. Murtumat ilmenevät yksilöllistymisenä, (palkka)työn epävarmuutena ja epävakaisuutena, mikä on näkynyt yk-silöllisissä elämänkuluissa sosiaalisena ja taloudellisena epävarmuutena sekä yksilöllisinä pakkoina ja valintoina. (Kinnunen & Suikkanen 2009, 14; Suikkanen ym. 2001.) Pidettiinpä työn muutoksen tulkintakehikko-na sitten palkkatyön merkityksen vähenemistä (Rifkin 1995), siirtymää aineellisen työn yhteiskunnasta tietotyön yhteiskuntaan (Castells 1998), työn epävarmuuden kasvua (Beck 2000) tai erilaisia siirtymiä työsuhteissa, ammateissa ja toimeentulossa (Schmid 1998), esitetään erilaiset tulkinta-kehikot eräänlaisina skenaarioina, jotka ovat jatkuvia ja kattavia ja usein myös sukupuolineutraaleita. (ks. Kinnunen & Suikkanen 2009, 12-14;

Huilaja 2009.) Modernin murtuminen on merkinnyt myös uutta työtä, sen mahdollisuuksia ja pakkoja. Työn muutosta voidaan kuvata globaalina ilmiönä, kuitenkin se on globaalisti eriytynyttä ja luo erilaisia tilanteita ja fragmenteisuutta. (Larner & Walters 2004, 506.) Raija Julkusen (2009, 20) mukaan uusi työ on hybridi ja mosaiikki. Se on erilaista eri paikoissa ja yhteiskuntaluokissa, miehillä ja naisilla.

Lapissa työn muutos ja toinen moderni näyttäytyvät ”suurten projek-tien” loppumisena. Tällä tutkijat viittaavat päätepisteen saavuttaneeseen kehitykseen, jossa Lappi on vuosikymmeniä ollut sidoksissa kansallisen valtion suuriin projekteihin, kuten sodanjälkeiseen jälleenrakentamiseen ja Lapin teollistamisen projektiin, hyvinvointivaltioprojektiin ja 1990-luvun laman aiheuttamiin valtiontalouden tasapainottamistalkoisiin. (Haveri &

Suikkanen 2003; Suopajärvi 2003; Kerkelä 2003.) Lapin alueen elinkeinoja on historian kuluessa usein peilattu moderneihin yhteiskuntiin ja niiden kehittymiseen, ja todettu, ettei Lapin kehitys näytä modernin yhteiskunnan peilikuvalta. Esimerkiksi Urho Kekkosen vuonna 1952 lanseeraaman alue-politiikan tavoitteena oli valtion tukitoimin Lapin teollistaminen ja maa-kunnan nostaminen osaksi modernisoituvan Suomen kehitystä. Pohjoiset luonnonvarat oli otettava kansantalouden käyttöön ja valtion oli otettava päävastuu tästä tehtävästä. (Suopajärvi 2003, 144-145; Kerkelä 2003, 142.) Lapin ensimmäinen moderni oli Lapin teollistamista valtion toimesta.

Toi-nen moderni näkyy teollisuuden purkautumisena, tehtaiden lopettamisina, irtisanomisina, rakennemuutosalueina ja valtion väliintuloina.

Modernisoituminen ja modernin projektit näyttäytyvät Lapin kohdalla valtion harjoittamana aluepolitiikkana ja alueiden tasa-arvoistamisena.

Toinen moderni teollisuuden purkautumisineen ja valtiollisen aluepolitiikan loppumisineen aiheuttavat huolta ja herättävät kysymyksiä Lapin alueen tulevaisuudesta. Huolen aiheet koskevat väestökehitystä ja työllisyyttä, kuten syntyvyyden vähäisyyttä, työpaikkakehitystä, työmarkkinoiden epävakautta sekä huolta vähäisen väestöpohjan vaikutuksista julkisten ja yksityisten palveluiden ylläpidolle. (Haveri & Suikkanen 2009, 56-61.) Kun tulkinta-kehikkona on toinen moderni ja kun Lappia verrataan moderniin, moder-nisoitumiseen, kaupungistumiseen ja muuhun Suomeen, Lapin tulevaisuus näyttää ongelmalliselta. Ongelmiin vaikuttaminen on alueen kehittämistä ja uskoa sen kehitykseen.

Alueiden kehittäminen on yhteydessä alueelliseen suunnitteluun ja aluepolitiikkaan. Jussi S. Jauhiainen ja Johanna Niemenmaa (2006, 18) ku-vaavat aluesuunnittelun, aluepolitiikan ja aluekehittämisen välisiä suhteita vuorovaikutteisiksi. Heidän mukaan alueellinen suunnittelu on yhteiskun-tavastuullista toimintaa, johon liittyvät politiikka ja talous sekä julkinen ja yksityinen etu. Julkisen suunnittelun oikeuttajana pidetään käsitystä yleisestä edusta. Sen perustana ovat yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja kestävä kehitys. Aluepolitiikka on käytännön toimeenpano, joka on tietoista talouspoliittista toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan alueellisesti määrittyvien kohteiden – paikkakuntien, seutujen, maakuntien ja valtioiden – taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen. (emt. 71.) Suomessa varsinaisen aluepolitiikan alkuvaiheet voidaan ajoittaa 1960-luvun jälkipuoliskolle ja 1970-luvun alkuun. Vuonna 1961 asetettiin kehitysaluekomitea, ja vuonna 1966 laadittiin ensimmäinen aluepolitiikan laki. Sen yhtenä pyrkimyksenä oli kehittää koko maata valtion tuella luomalla perusinfrastruktuuria ja teollisuutta syrjäseuduille.

Leena Suopajärvi (2009, 86) vertailee vuosien 1977 ja 2008 aluepoliit-tisia ohjelmia Lapin erityisongelmien ratkaisemiseksi. Ohjelmien vertailu osoittaa aluepoliittisten ja perifeeristen alueiden kehittämisparadigman muuttumisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Perifeeristen alueiden

yh-täläisiä mahdollisuuksia priorisoivasta toiminnasta on siirrytty taloudellisen kilpailukyvyn tunnistamiseen ja sen maksimoimiseen. Kehittämisparadig-man muutos on yhteydessä myös Euroopan Unioniin. Suomen liittyminen osaksi Euroopan Unionia vuonna 1995 merkitsi samalla muutoksia kan-salliselle aluepolitiikalle ja –kehitykselle. Aluepolitiikasta tuli ohjelmallista ja aluekehittäminen tapahtui projektien ja hankkeiden avulla. (Jauhiainen

& Niemenmaa 2006, 93.)

Sukupuoli, alueellinen kehittäminen ja Euroopan Unionin politiikka ni-voutuvat toisiinsa. Euroopan Unioni on sitoutunut naisten ja miesten välisen tasa-arvon edistämiseen, mikä julkilausuttuna tarkoittaa erityisesti naisten osallisuuden lisäämistä työssä ja taloudessa. (Kantola 2010, 218.) Lissabo-nin sopimuksen¹ mukaisesti tulee Unionin kaikessa toiminnassa soveltaa sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisen periaatteita, mikä tarkoittaa sitä, että sukupuolinäkökulma ja tasa-arvon edistäminen sisällytetään kaikkeen julkiseen toimintaan. Suomessa EU:n rakennerahasto-ohjelmissa ja sitä noudattavissa projekteissa sukupuolten tasa-arvoa edistetään positiivisen erityiskohtelun mahdollisuuksin ja sukupuolen valtavirtaistamisen keinoin, jotka yhdessä toteutettuina muodostavat kaksoisstrategian. (Kantola & Nou-siainen 2012, 135; Haataja ym. 2011, 7-11.) Konkreettisesti kaksoisstrategian tulisi näkyä alueilla samanaikaisesti toteutettavina sukupuolierityisinä eli tasa-arvoprojekteina ja kaiken projektitoiminnan valtavirtaistamisena, mikä tarkoittaa sitä, että sukupuolinäkökulma on sisällytettävä projektin toimintaan sen kaikissa vaiheissa. Sukupuolinäkökulma ja sukupuolen sisällyttäminen osaksi alueen kehitystä on työn, talouden ja kehittämisparadigmojen muu-tosten ohella tekijä, joka rikkoo katkeamatonta, jatkuvana esitettyä kehitystä.