Laulamisen kokemuksellisuus

Himanka (2002, 9) kertoo esimerkin laulamisesta ja siihen liittyvästä mää-rittelystä: Ruotsin televisiossa oli haastateltu laulajatar Aretha Franklinia.

Toimittajan kysyessä, mikä on soulin sydän, laulajatar ei heti vastannut, mutta muotoili vastauksensa kuitenkin viimein: ”Soul lauletaan.” Himanka (emt., 13) toteaa, että Arethan vastaus kysymykseen soulista on täysin fenomenolo-gisen lähtökohdan mukainen. On nimittäin niin, että pelkät faktat musiikista – tieto siitä, että D-duurissa on kaksi ylennysmerkkiä tai että kolmijakoinen tahtiosoitus merkitään nuottikuvassa symbolilla 3⁄4 – jäävät juurtumatta ko-kemuksiimme, oli niitä kuinka paljon tai olivatpa ne kuinka oikeita tahansa.

Vain soulia laulamalla voi saada kokemuksen soulin ydinolemuksesta. Aretha Franklinin vastaus soulista fenomenologian käyttämälle kielelle käännettynä on todellistumista: soul-musiikin todellisuus ei todellistu Arethan lukiessa tietokirjaa soulista, vaan hänen laulaessaan soulia. Todellistuminen kiinnittää soulin laulajan kokemuksiin (ks. emt., 13).

Kun laulamista katsotaan kokemuksellisuuden näkökulmasta, ei etsitä vastausta siihen, mitä laulaminen on, vaan siihen, miten laulaminen ilmenee laulajalle. Puhutaan siis todellistumisesta, jota fenomenologian terminologi-assa kutsutaan konstituutioksi (Himanka 2002, 13–14). Olisi siis laulamisen todellistumisen kannalta yksioikoista sanoa, että laulaminen on sanojen tai tekstin lausumista vaihtelevilta äänenkorkeuksilta. Laulaminen ei todellistu näin, vaan laulaminen on kokemuksena jotain muuta kuin äänen korkeuksia varioivaa puhetta. Miten sitten laulettu ja puhuttu teksti eroavat toisistaan?

Mikä tekee laulamisesta musiikillisen kokemuksen ja erottaa sen pelkästä sanojen lausumisesta tai puhumisesta?

Teksti ja musiikki kietoutuvat yhteen. Adnams (2004) tarkastelee laulami-sen kokemusta lähtökohtanaan uskonnollisessa seurakunnan kokoontumisessa koettu laulaminen. Adnams kirjoittaa, että laulamisessa sanat menettävät välittömän kommunikatiivisen tehtävän ja muuttuvat esteettisiksi objekteiksi.

Sanat voivat laulukokemuksessa muuttua “sanattomiksi”. Tällöin sanoilta katoaa niiden propositionaalinen kielellinen merkitys. Sanat muuttuvat eks-pressiivisiksi ja menettävät kertovan luonteensa. Laulajan laulukokemuksessa laulamat sanat vapautuvat arkipäivän semanttisesta merkityksestä ja lähtevät laulun melodian mukana kuvaannollisesti lentoon. Laulaja artikuloi laulet-tujen sanojen kautta jonkin uuden merkityksen, joka on eri kuin sanojen merkitys sellaisenaan.

Adnamsia mukaillen voin sanoa, että laulaessani koulussa oppimaani

“Satakunnan laulua”, en ajattele ilmaisevani tekstin merkitystä sanojen tai säkeiden tasolla. Laulu on kokemuksissani tekstin ja melodian (ja kansan-koulun laulutuntien tunnelmien ja tuoksujen) yhdistelmänä, ei erillisinä osina. Kun laulussa lauletaan “Kauas missä katse kantaa yli peltojen, missä kaartaa taivonrantaa salo sininen, siellä Satakunnan kansa, tyynnä kyntää aurallansa maata isien”, on laulamisen kokemuksessa mukana laulun teks-tin ohella monia ulottuvuuksia. Teksti kertoo tyynestä satakuntalaisuudesta, mutta tekstin laulaminen muuttaa sen merkitystä; se ei minulle merkitse semanttisen tarkasti satakuntalaisen tyyneyden ylistystä, vaan esimerkiksi kokemuksellista kaihoa synnyinseudulle ja juhlallisia muistikuvia tilanteista, joissa olen laulua laulanut.

Kerzberg (1999, 187–188) näkee tekstin ja musiikin yhteenkuuluvuuden hieman toisin. Kerzbergin mukaan ei voida olettaa, että vokaalimusiikki on

koherentti kokonaisuus, joka merkitsee jotain muuta kuin teksti, ikään kuin laulu voisi itse kertoa, mitä se on. Kerzbergin mukaan menestyksekkään musiikin voima on siinä, että kaksi itsenäistä järjestelmää – kieli ja musiikki – kohtaavat yhdessä tai useammassa kohdassa, mutta nämä itsenäiset järjes-telmät eivät pienessäkään määrin fuusioidu yhteen. Yhdessä ne kuitenkin muodostavat ikään kuin yhteenvedon tai luonnoksen siitä, millainen koko-naisuus olisi, jos kieli ja musiikki olisivat yhdistyneet. Kerzbergin mukaan tämä yhdistelmä “liikuttaa” meitä juuri siksi, ettei se koskaan ole enempää kuin yhteenveto tai luonnos. Luonnoksella ei koskaan ole mahdollisuutta olla muuta kuin luonnos – ei edes musiikin ja tekstin hypoteettinen fuusio.

Kerzbergin esittämä ajatus ei tunnu todelliselta arkipäivän kokemuksen valossa. Kun Kerzberg esittää, etteivät kaksi itsenäistä elementtiä, teksti ja musiikki, milloinkaan fuusioidu, voin omaan kokemukseeni perustuen esittää seuraavaa: Minun kokemukseni “Satakunnan laulusta” ei tuntuisi autenttiselta eli aidolta, jos laulun sanat alkaisivat jotenkin muuten kuin “Kauas missä katse kantaa…” Sanat ja laulun sävel ovat kokemuksellisesti fuusioituneet, ne kuuluvat yhteen. Samasta asiasta kertoivat ne lukuisat ihmiset, jotka vir-sikirjauudistuksen yhteydessä joutuivat kokemukselliseen kapinaan: kun me-lodiakuluiltaan tutun virren sanat on muutettu, on kokonaisuus muuttunut, eikä sitä enää voi kokea tutuksi tai samaksi kuin ennen.

Laulaminen muuttaa arkipäivän realiteetteja. Adnamsin (2004) mukaan laulaminen voi herättää hyvin primäärejä tunteita ja kokemuksia ja muuttaa arkipäivän realiteetteja. Laulaminen saa aikaan samalla sekä voimakkaan emotionaalisen rauhan ja täyteyden kokemuksen että pyrkimyksen ylläpitää ja jatkaa kokemusta.

“The church was filled with mostly college aged youth. I was still in high school at the time. I remember that I was standing in the aisle, jiving a little, singing “We will Worship” with my hands raised as if I was reaching up to heaven. At a climactic moment, I went up on my tiptoes, trying to reach as high as I could. I felt so engaged in the worship of the Lord that I wanted to reach higher. I had a feeling of awe; I wanted to see more, know more. I had an incredible peace and comfort but still that wanting of more. I was content with where I was at, but striving for more. It was an indescribably good feeling.

The music ushered me into the experience.” (Adnams 2004.) Yllä olevan sitaatin voi sanoa kuvaavan virtaavaa kokemusta, jossa aika ja paikka katoavat ja menettävät jokapäiväisen merkityksensä. Csikszentmi-halyi (1991) nimittää flow-kokemukseksi onnistumisen ja tyytyväisyyden kokemusta, jossa sopivan haasteelliset tavoitteet, niihin tietoisesti

pyrkimi-nen ja niiden saavuttamipyrkimi-nen saavat aikaan onnellisuuskokemuksen, flown.

Csikszentmihalyi (emt., 49) jakaa flow-kokemuksen syntymisprosessin kahdeksaan pääkomponenttiin.

1. Flow esiintyy silloin, kun tavoite on sopiva eli se on saavutettavis-2. Tehtävään tulee voida keskittyä.sa.

3. Keskittyminen on yleensä mahdollista, koska tavoitteet ovat sel-keät.

4. Palaute on välitöntä.

5. Toiminta tavoitteeseen pyrittäessä on sitoutunutta, mutta rentoa.

Tietoisuus arkipäivän realiteeteista häviää.

6. Nautinnollinen kokemus tekee mahdolliseksi oman toiminnan kont-rolloimisen.

7. Tietoisuus minuudesta loittonee, toisaalta kokemus omasta minästä (sense of self) vahvistuu flow-kokemuksen jälkeen.

8. Kokemus ajankulusta muuttuu: tunnit kiitävät ohi kuin minuutit tai minuutti voi tuntua kestävän tunteja.

Vaikka päällisin puolin näyttää, että edellä esitetty sitaatti kuvaa flow-kokemusta, voi tarkempi tarkastelu osoittaa, että laulajan kokemus arki-päiväisyyden katoamisesta ei ole sama, mitä Csikszentmihalyi tarkoittaa flow-kokemuksella. Tärkein ero on tavoitteen puuttuminen: laulamisen merkitys ei laulajalle ilmene tavoitteeseen suuntautuneena. Laulaminen on ennemminkin henkilökohtainen tie tai polku, joka johdattaa laulajan kokemaan subjektiivisen elämyksen. Elämystä voi kuvata emotionaalisena eläytymisenä näkymättömään todellisuuteen.

Flow-kokemuksen analyysi Csikszentmihalyin tapaan voi kuitenkin olla pätevä ja sopiva tapa tarkastella laulamista esimerkiksi koululuokan musiikilliseen tavoitteeseen suuntautuneen toiminnan yhteydessä. Kun on keskittyneesti harjoiteltu ikäryhmän taitotasoon sopivaa laulua, sen sanoja, rytmiä, melodiaa ja esitystapaa, ja kun se harjoitusprosessissa on opittu, saattaa parhaimmillaan syntyä flow-kokemusta muistuttava onnistumisen ja mielihyvän tunne, joka saattaa vielä olla intersubjektiivinen eli useille ihmisille saman laatuisena ilmenevä.

Myös Kerzberg (1999, 176) kirjoittaa, että musiikki voi viedä mukaansa niin, että ihminen kokee musiikin kautta ainutlaatuisen kokemuksen (uni-que experience), jonka sisältö on syvä inhimillisen merkityksen ja älyllisen kiinnostuksen tunne ja joka koetaan keskeytyksettömänä aina täydellistymi-seen asti. Tämänlaatuinen musiikin avulla saavutettava kokemus on hyvin erilainen kuin arkipäivän kokemukset, jotka tavallisesti ovat päällekkäisiä

ja keskeytyvät eivätkä siten anna mahdollisuutta syvän tyytyväisyyden ja täydellisyyden kokemukseen.

Laulamisen kokemus yhteisöllisenä. Puhuttaessa toisten ihmisten kans-sa ei voi koskaan tietää, mihin puhe kääntyy ja mitä toinen ihminen kans-sanoo seuraavaksi. Tässä mielessä yhdessä laulaminen ja puhuminen eroavat toisis-taansiten, että laulaminen on kuin sovittu tiekartta. Tiedämme jo etukäteen, mihin suuntaan menemme. Kartan sisältämää etukäteen olemassa olevaa konstruktiota on seurattava, jos aiomme laulaa yhdessä. Adnams (2004) toteaa, että kun lauletaan yhdessä, yksi laulaja ei voi keskeyttää meneillään olevaa laulamista. Hänen on joko oltava mukana tai jäätävä matkalta pois.

Laulamisessa syntyy merkityksellinen koherenssi, joka on riippuvainen juuri laulamisen eksistenssistä ajallisesti virtaavana. Siten, kuten Adnams päättelee, laulaminen kokoaa yhteen kaikki ne, jotka laulavat yhdessä, kokemaan mystisen musiikillisen aikamatkan, joka on herkkä ja hauras.

Herkkyys ja hauraus saattavat johtaa siihen, että musiikillinen aikamatka ei muodostu kaikkien yhdessä laulavien yhteiseksi kokemukseksi. Kokemus lienee arkipäivästäkin monelle tuttu: Joskus vain laulaminen ei valtaa mie-lenkiintoamme, vaan me “vain laulamme”. Tällöin laulamisen kokemus ei tarjoa yhteisöllistä kokemusta .

Laulamaton laulu dialogisena kokemuksena. Musiikki ei todellistu vii-voina ja pisteinä nuottikuvassa. Suurin osa meistä ei saa musiikkikokemusta liikkeelle katselemalla nuottiviivastolle piirrettyjä nuotteja. Nuottikuvan sym-boleille pitää antaa ääni. Nuotteihin merkitty laulu kutsuu laulajaa antamaa itselleen soivan olomuodon. Tätä kautta voidaan ajatella, että laulamattoman laulun ja laulajan välille syntyy keskustelu: Potentiaalinen laulu tarjoaa hiljai-suudessa merkit ja musiikilliset ideat, jotka laulaja muuttaa soivaan muotoon ääneksi. Tapahtuu simultaanitulkkaus, jossa laulamaton laulu ja sen laulaja ovat dialogissa ja liittyvät yhteen (ks. Adnams, 2004).

Uuden laulun oppimiseen sisältyy paradoksaalinen suhde, jota Adnams (emt.) kuvaa toteamalla, että olemme vapaita tanssimaan heti, kun olemme oppineet askeleet. Kun askeleet on opittu, ei tarvitse ajatella jalkoja tai askelkuvioita. Laulamisen kokemus on paralleeli; laulamisen kokeminen kokonaisvaltaisena elämyksenä on tulos prosessista, jossa laulun sanat ja sävel on “unohdettu”. Unohtaminen merkitsee laulun omaksumista. Kun laulu on omaksuttu, ei tarvitse ajatella ja muistella sitä, miten laulu menee.

Laulun oppimisessa on siten kyseessä taito, joka automatisoituu. Tässä merkityksessä sanojen ja sävelen unohtaminen avaa väylän laulamisen kokemuksellisuuteen ja ekspressiiviseen ilmaisuun.

Laulaessa koettu ulkoinen ja sisäinen aika. Adnamsin (emt.) mukaan laulaminen voi joskus olla kokemus, jossa laulaja ikään kuin astuu toiseen

aikaan ja paikkaan. Silloin on kysymyksessä eletty kokemuksellinen aika.

Adnams käyttää termiä“musiikin sisäinen ja ulkoinen aika”. Ulkoinen, kellolla tai metronomilla mitattava aika, esimerkiksi laulun kesto sen alusta loppuun on eksplisiittinen, sisäinen aika on kokemuksellinen, implisiittinen.

Musiikissa ja laulamisessa sisäisesti koettu aika tarkoittaa ajallista kokemusta musiikin virrassa.