Lastensuojelun sosiaalityön määrittelyyn hain tutkimuskirjallisuutta UEF Primosta hakusanoilla sosiaalityö, lastensuojelu sekä hakulausekkeilla kuten lastensuojelu AND historia (55 hakutulosta).
Ennen lastensuojelun sosiaalityön määrittelyä on tärkeää määrittää, mitä sosiaalityö on.
Sosiaalityötä ohjaavat vahvat eettiset periaatteet (ks. Talentia 2017). Eettisten periaatteiden mukaisesti sosiaalityössä autetaan ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet heikompaan asemaan. Hyvänä esimerkkinä on köyhyys, vaikeudet perheessä, päihdeongelmat, syrjäytyminen sekä asunnottomuus. Ongelmat saattavat monesti kasautua sekä jatkua sukupolvelta toiselle, jolloin tilanteet monimutkaistuvat ja vaikeutuvat. Näissä tilanteissa sosiaalityö ja sosiaalityöntekijät ovat avainasemassa, jotta ihmisten asemaa ja tilannetta saataisiin paremmaksi. Heistä huolehditaan. Sosiaalityö ei kuitenkaan saa olla vain ”meidän”
huolehtimista. Meillä tarkoitetaan ihmisryhmiä, joihin voi samaistua. Samaistumisen vaarana on, että huolenpidon ulkopuolelle jäävät ne ihmisryhmät, joiden auttaminen koetaan niin vieraaksi, että kohtaaminenkin on vaikeaa. Ääriesimerkkeinä voivat näistä ryhmistä olla päihdeongelmaiset asunnottomat sekä laitoskierteessä olevat lastensuojelunuoret. Pelkkä sosiaalityön huolenpito ei yksistään riitä näiden ryhmien huolenpitoon ja auttamiseen, vaan yhteiskunnassa olisi hyvä ilmetä laajempaa välittämisen ilmapiiriä. (Pohjola, 2016, 87; Juhila 2006, 158.)
Hämäläinen ja Toikko (2020, 274, 281) käsittelevät historiatietoisuuden merkitystä sosiaalityön itseymmärrykselle, käytännön ammattitaidolle ja ammatilliselle kehitykselle. He määrittävät sosiaalityön osaksi yhteiskunnallisen kehityksen rakennetta ja sitä muovaa yhteiskunnallinen todellisuus. Sosiaalityö ei ole vain vastaanottavana osapuolena muovaamistyössä, vaan se myös muovaa yhteiskunnan kehitystä. Voi jopa sanoa, että sosiaalityön käytännöissä näkyy haluttu yhteiskunta. Muutostietoisuus on siis oleellista sosiaalityön ymmärtämisessä ja sama muutostietoisuus näkyy myös sosiaalityöhön liittyvässä asiakastyössä. Asiakastyön ytimessä on kulloisenkin asiakkaan mennyt, nykyinen ja tuleva, jotka vaikuttavat toisiinsa.
Historiatietoisuudessa huomioidaan myös sosiaalityön kehityshistoria osana yhteiskunnan toimintajärjestelmää. Tässä on hyvä huomioida, että sosiaalityön kehityshistoria on paljolti maakohtaisia politiikkoja, traditioita ja käytäntöjä. Samalla vaikutteita on ollut kuitenkin myös
kansainvälisesti. Historian ja sen vaikutusten tieostaminen osana sosiaalityön kehittymistä on tärkeää niin koko alaa kuin yksittäisen työntekijän ammatti-identiteetin vuoksi.
Pelkkä sosiaalityöntekijä ei voi toimia ilman hänelle annettuja valtuuksia. Raunion (2003, 11) mukaan suomalainen sosiaalityö on ammatillista toimintaa, jota ohjaa hyvinvointivaltio sekä sen julkiset organisaatiot. Ilman hyvinvointivaltiota ei sosiaalityöllä olisi valtuuksia tai keinoja toimia. Suomalaiselle sosiaalityölle leimallista on, että se toteutuu asiakkaiden tasolla, mutta on samalla yhteiskunnallista toimintaa. Sosiaalityössä kohdataan ihmisiä ongelmineen, mutta se ei ole terapiaa, vaan psykososiaalista työtä. Sosiaalityö vaatii sosiaalityöntekijältä taitoa asiakastyön taidoissa, jotta psykososiaalinen työ toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla.
Lisäksi sosiaalityössä on osattava suhteuttaa kohdattavan asiakkaan tilanne ympäröivän yhteiskunnan tilaan ja vaatimuksiin.
Juhilan (2006, 13–14, 49, 103–104, 151, 201) mukaan sosiaalityö kuvastaa hyvin sitä aikaa, missä elämme. Sosiaalityö ajan kuvaajana kertoo koko yhteiskunnasta sen kautta, miten sosiaalityön asiakkaihin suhtaudutaan ja kuinka paljon heitä on. Juhila jäsentää sosiaalityötä sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välisinä suhteina. Suhteita hänen mukaansa ovat liittämis- ja kontrollisuhde, kumppanuussuhde, huolenpitosuhde sekä vuorovaikutuksessa rakentuva suhde.
Liittämis- ja kontrollisuhteessa sosiaalityö ja sitä kautta sosiaalityöntekijän tehtävä on liittää asiakkaita vallalla olevaan kulttuuriin yhteiskunnassa ja kontrolloida niitä, jotka siihen eivät helposti liity. Tässä asiakkaan roolina on olla sosiaalityöntekijän toimenpiteiden kohteena ja monesti tällainen sosiaalityön määritelmä tulee sosiaalityön ulkopuolelta. Sosiaalityön kumppanuussuhteessa asiakas ja sosiaalityöntekijä toimivat toistensa kanssa rinnakkain, jolloin esimerkiksi muutostarpeita tarkastellaan yhdessä ilman hierarkkista asemaa. Usein tämä näkemys nousee sosiaalityön sisältä päin. Huolenpitosuhteessa sosiaalityön ja sosiaalityöntekijöiden rooliksi nähdään pitää huolta niistä, jotka tarvitsevat apua ja tukea.
Sosiaalityöntekijät myös huolehtivat tämän näkökulman mukaan siitä, että asiakkaat saavat apua ja tukea muualta, kuin sosiaalityöstä. Vuorovaikutuksessa rakentuvassa suhteessa sosiaalityö nähdään asiakkaan ja sosiaalityöntekijän välisinä rooleina. Rooleille tunnusomaista on, että ne vaihtelevat tilanteiden mukaan ja sosiaalityölle kuuluvat yhteiskunnalliset tehtävät tulevat näkyviksi asiakkaan ja sosiaalityöntekijän välisessä suhteessa ja niissä on vaihtelua.
Juhila muistuttaa (257–258), että edellä kuvatut suhteet eivät yksiselitteisesti ole yksi kerrallaan vallalla, vaan niissä voi ilmetä muiden suhteiden elementtejä. Suhteen tarkasteluun vaikuttaa myös kulloinkin vallalla olevat poliittishallinnolliset suhteet.
Kaikkein pelkistetyimmillään lastensuojelu tarkoittaa lapsen kehityksen ja terveyden turvaamista sekä turvallisen kasvuympäristön takaamista niissä tilanteissa, kun lapsen oma koti ei sitä syytä tai toisesta pysty tarjoamaan. Se eroaa lasten suojelusta siten, että lasten suojeleminen kuuluu kaikille ihmisille ja koskee kaikkia lapsia. Lastensuojelu taas koskee vain niitä lapsia, joiden kehitys ja terveys ovat vaarantuneet ja tilanteeseen täytyy puuttua institutionaalisella tasolla. Tätä lastensuojelua ja puuttumisen syitä sekä keinoja määrittää vahvasti lait sekä kansainväliset sopimukset. Lait ovat muuttuneet ajan saatossa – koko ajan varmasti parempaan päin, mutta vielä on paljon tekemistä, jotta lastensuojelu olisi tasalaatuista koko maassa. Monesti julkisuudessa lastensuojelua leimaavat epäonnistumiset ja ikävät kohtalot, joiden vuoksi lastensuojelun julkisuuskuva saattaa olla hyvin kielteinen. Mielikuvissa ovat huostaanotot ilman perusteita sekä tarpeeton inhimillinen kärsimys. Helposti huomiotta jää kaikki hyvä, mitä lastensuojelu on saanut aikaan ja miten paljon parempaan suuntaan se on kehittynyt. (Pätäri ym. 2018, 9–11; Salenius, Malinen & Markkola 2020, 197.)
Lastensuojelun historiaa tarkasteltaessa on tultu kauas niistä ajoista, jolloin se ei ollut järjestäytynyttä toimintaa ja jolloin heikommassa asemassa olevia lapsia ei eroteltu muusta osattomien joukosta. Nykymittapuulla katsottuna toiminta oli ihmisarvoa loukkaavaa ja lapsille varmasti jopa järkyttävää, koska köyhiä, myös lapsia, huutokaupattiin työvoimaksi. Lapsuutta ei nähty erityisenä aikana, jolloin kasvavan lapsen kehitystä ja hyvinvointia tulisi erityisesti tukea. Lapsuuden erityisyyteen herättiin teollisen ajan aikana ja siihen myötävaikutti myös kansainvälinen keskustelu lasten asemasta. Osaltaan lasten aseman parantamiseen vaikutti koululaitoksen kehittyminen, jolloin perheille tarjoutui tilaisuus tarjota lapsilleen parempaa tulevaisuutta, kuin mitä heillä itsellään sillä hetkellä oli. Vieläkään 1800-luvun lopussa kaikki lapset eivät päässeet koulutuksen piiriin, mutta herääminen lasten asemaan oli jo tapahtunut.
Paljolti lasten aseman parantaminen oli parempiosaisten naisten vapaaehtoistoimintaan perustuvaa työtä, mutta siinä otettiin ensiaskeleita kohti lastensuojelua. Myös laitoshoito otti ensiaskeleitaan 1800-luvun lopulla köyhäinhoitolaitosten ja kasvatuslaitosten muodossa.
Köyhät, ”huonojen” perheiden lapset sekä esimerkiksi rikolliselle tielle eksyneet lapset olivat osa laitosten asukaskuntaa. (Ylikännö 2018, 15–22; Annola 2020, 21–22.)
1900-luvun puolella tärkeitä merkkipaaluja lasten aseman parantamisessa olivat vuoden 1922 oppivelvollisuuslaki, 1923 köyhäinhoitolaki, neuvolatyön juurtuminen sekä vuonna 1936 säädetty ja vuonna 1937 voimaan tullut Suomen ensimmäinen lastensuojelulaki. Lastensuojelu institutionalisoitui ja kunnat alkoivat kantaa vastuun lastensuojelun tarpeessa olevista lapsista.
Uusi lastensuojelulaki ei kuitenkaan saanut osakseen pelkkää kiitosta, koska se oli vahvasti
huostaanottopainotteinen. Seuraavan kerran lastensuojelulakia uudistettiin vasta 1980-luvulla ja sen jälkeen vuonna 2007. Tuoreimmat uudistukset ovat astuneet voimaan vuoden 2020 alusta. (Ylikännö 2018, 23–29; Salenius, Malinen & Markkola 2020, 196; Sosiaali- ja terveysministeriö 2020.)
Lastensuojelun sosiaalityötä määrittää ja säätelee vahvasti Lastensuojelulaki (417/2007).
Lastensuojelulain tarkoituksena ”on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun.” (LSL 417/2007, 1 §).
Yleensä lapsen vanhempien tai muiden huoltajien on oltava se taho, joka ensi sijassa huolehtii lapsen hyvinvoinnista sekä kasvusta ja kehityksestä. Joskus tilanteet kuitenkin ovat sellaisia, että viranomaisten on turvattava lapsen olosuhteita ja puututtava perheen autonomiaan ja yksityisyyteen. Tällöin pyritään turvaamaan lapsen oikeus erityiseen suojeluun, turvalliseen kasvuympäristöön sekä tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen. Puuttumiskeinojen tulee aina olla valittu ja mitoitettu siten, että niillä puututaan vähiten henkilöiden itsemääräämisoikeuteen. Samoin puuttumisessa tulee muistaa, että lapselle ja perheelle tulee tarjota heidän yksilölliseen tilanteeseensa sopivia tukitoimia. Lastensuojelun kolmeksi päätehtäväksi voidaan nähdä lasten suojelutehtävä, vanhempien tukeminen kasvatustehtävässä sekä lasten kasvuoloihin vaikuttaminen. (Lastensuojelulaki 417/2007; Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2020; Räty 2019, 3.)
Lastensuojelua toteutettaessa ohjenuorana tulee koko ajan olla lapsen edun huomioiminen ja lastensuojelua julkisen vallan kautta toteuttavilla tahoilla tulisi olla riittävästi resursseja järjestää tarvittavat palvelut lapsille ja perheille. Pelkkä lastensuojelulaki ei ole tarkoitettu lapsien turvaamiseksi, vaan julkisen vallan palvelukentän sekä toimet tulisi suunnata aina siten, että lapsen etu toteutuu. (Räty 2019, 1.) Lapsen edun toteutumisessa avainasemassa on lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä, jolla on yliopistotasoinen koulutus (Laki sosiaalihuollon ammattihenkilöstä 817/2015, 7 §). Sosiaalityöntekijä päättää muun muassa lapsen ja hänen perheensä tarvitsemasta tuesta, joita voi olla esimerkiksi perhetyö, tukiperhe, tehostettu perhetyö, perhekuntoutus, avohuollon sijoitus ja kotipalvelu. Tukitoimia on järjestettävä heti, kun niiden tarve havaitaan. Lapselle on myös laadittava asiakassuunnitelma, johon kirjataan ne asiat sekä olosuhteet, joihin pyritään vaikuttamaan lastensuojelun tukitoimilla. Joskus joudutaan myös tekemään päätöksiä, joilla puututaan lapsen ja perheen perusoikeuksiin ja lapsi joudutaan sijoittamaan joko kiireellisesti tai suunnitelmallisesti huostaanoton kautta.
(Lastensuojelulaki 417/2007 30 §, 34 §, 36 §, 37 §, 38 §, 40 §.)