Kunnolliset ja kunnottomat miehet

Keskeisenä tapana alleviivata omaa kunnollisuutta, oikeanlaisuutta ja normaa-liutta esiintyy aineistossani eron tekeminen ja etäisyyden ottaminen erilaisia muotoja saavaan kunnottomuuteen, vääränlaisuuteen ja poikkeavuuteen. Tämä

”kunnottomuus” liitetään tavallisimmin vertaisryhmään kuuluviin miehiin, ku-ten työtovereihin, joiden työtapoja, asenteita, suhtautumista uuden oppimiseen ja

työn muutoksiin kuvataan puutteellisiksi ja vanhanaikaisiksi. Puheenvuoroissa esimerkiksi korostetaan, että ollaan itse jatkuvaan uuden oppimiseen ja oman osaamisen kehittämiseen suuntautuneita, kertomalla miehistä, joiden suuntau-tumistavat ja asenteet eivät ole tällaisia. Seuraavassa kokeneen kirvesmiehen pu-heenvuorossa esimerkiksi painotetaan, kuinka rakennusalalla

koskaan ei ole liian viisas. Aina on oppimista, vaikka se tuntuisi välillä, että tämänhän minä hallitsen, mutta aina löytyy uusia tekotapoja. Kyllä se pitää aika nöyrä olla vaan.

Aina on lisää oppimista.

Vastaavanlaista avoimuutta ja nöyryyttä suhteessa uusien asioiden oppimiseen ja kokeilemiseen ei taas ole miehillä, joita samassa haastattelussa luonnehditaan

vanhan tavan ajattelijoiksi, että ”näin on tehty ennen ja tehdään nyt”, jotka ei uutta hyväksy, uutta tyyliä, että voisi kokeilla ja muuta. (Jaakko, 60-64)

Tällä tavoin otettaessa etäisyyttä vanhanaikaisiin ja takaperoisiin suhtautumis-tapoihin painotetaan useissa haastatteluissa, että itse ollaan uuden oppimiselle avoimia, uusista asioista ja oman ammattitaidon kehittämisestä kiinnostuneita miehiä. Tällainen erottautuminen toistuu haastatteluissa moninaisissa muodois-sa. Erottautumisen valossa edellisen otteen tapainen, ensi alkuun triviaalilta ja puheenparrenomaiselta näyttävä varsin myönteinen puhe oppimisesta ja koulu-tuksesta saa uuden sävyn tarkoituksellisina pyrkimyksinä oman oikeanlaisuu-den ja kunnollisuuoikeanlaisuu-den osoittamiseen (vrt. Järvensivu 2006).

Toisessa esimerkissä nuorempi betonielementtimies toteaa tuoneensa ”vähän erilaista ajattelua” uuteen työpaikkaansa, jossa hänen mukaansa jotkut ”olivat vähän kangistuneet niihin kaavoihin, eivätkä osanneet ajatella vähän toisella ta-valla näitä asioita”. Hän korostaa itse olevansa kehittämissuuntautunut jä kertoessaan lanseeranneensa tuotantoon uuden työtavan, jonka osa työnteki-jöistä, erityisesti ennakkoluulottomammat nuoret työntekijät ottivat käyttöön. Se sijaan ”vanhojen mielestä se ei ollut hyvä tapa”.

Se tuntui sitten, että jotkut tunsivat, että heidän varpailleen astutaan, kun ruvetaan ehdottelemaan. Mutta onhan se tietysti varmaan kova pala, jos on kolmekymmentä vuotta tehnyt samalla tavalla ja joku sanoo, että sinä teet väärin sitä hommaa. Voihan se olla, että ei mielellään rupea tekemään toisella tavalla. (Mikko, 30-34)

Esimerkissä sulkeutuneen ja ennakkoluuloisen sekä avoimen ja ennakkoluulot-toman suhtautumistavan ero sidotaan ikään kerrottaessa etenkin iäkkäämpien työntekijöiden muutosvastaisuudesta. ”Nuoret” erotetaan edukseen ”vanhois-ta jääristä”, jotka ovat ”kangistuneet kaavoihinsa”. Merkillepan”vanhois-tavaa kuitenkin on, että aineistossani ikä ei sinällään erottele miesten tapoja rakentaa suhdetta kouluttautumiseen, vaikka todennäköistä on, ja haastateltavat raportoivatkin, että työpaikoilla iäkkäämmät ja pitkään työssä olleet ovat taipuvaisempia vas-tustamaan työn muutoksia. Ikä on puheenvuoroissa kuitenkin läsnä enemmän

kulttuurisena kuin kronologisena määreenä. Nimittäin myös varttuneimpien miesten haastatteluissa, kuten viimeistä edeltävässä esimerkissä, otetaan etäi-syyttä vanhanaikaisiin, takaperoisiin toiminta- ja asennoitumistapoihin, joita voi esiintyä niin iäkkäämmillä kuin nuoremmillakin työtovereilla. Tässä suhteessa tutkimuskirjallisuudessa onkin pistetty merkille, kuinka ikääntyneet työntekijät korostavat iän sijaan ja myös sen merkitystä häivyttäen yksilöllisyyttä vallitsevis-sa ovallitsevis-saamisen kehittämisen puhetavoisvallitsevis-sa (Ruoholinna 2009).

Seuraavassa esimerkissä varttunut betonielementtimies puhuu elementtiteh-taalla hiljattain tehdyistä työnjaollisista uudistuksista, niin sanotun työkierron käyttöönotosta, jossa työntekijät osallistuvat aiempaa laajemmin erilaisiin työ-tehtäviin tuotannossa. Hän toteaa muutosten hyväksymisen olleen osalle, eten-kin pitkään työtä tehneille vaikeaa.

Jos ne ovat olleet 40 vuotta raudoittajana, niin ei ne mielellään rupea valamaan. Mutta jos ei ole muuta tehtävää, niin se on ruvettava. Kun tulee semmoisia päiviä, että kaikkea ei pysty kaikki tekemään. (Veikko, 55-59)

Kertoja, joka itsekin lukeutuu tehtaan pitkäaikaisimpiin työntekijöihin, painottaa nähneensä tehdyt muutokset järkevinä ja ihmetelleensä joidenkin vastahankaista ja ristiriitaistakin asennetta muutoksiin. Hän näkee muutosten vievän tuotantoa ja työn tekemistä parempaan suuntaan. Tätä eivät kuitenkaan kaikki työpaikalla ainakaan aluksi ymmärtäneet samalla tavalla kuin hän.

Jos sieltä yksi kirvesmies puuttuu, niin ei tarvitse [tuotannossa] ontua sen takia. Siellä on joku varalle sieltä ottaa sitten jostain, missä on löysempää. Se oli, silloin kun minä menin, niin tuota, raudoittaja saattoi odottaa jossain häkin vieressä, häkkiä ruveta teke-mään muottiin [...]. Niin, joku pohjanappula – niin se saattoi istua tunnin siinä vieressä ja odottaa, että kirvesmies kävisi sen nappulan lyömässä. […]

[Nyt] ne [muutokset] on jokainen hyväksynyt, kyllähän voi ottaa vasaran tai raudoi-tuskoukun, mitata ja – että maailma muuttuu. Ja tähän astihan se oli monta kertaa se valitus, että minähän en tee kun samaa työtä päivästä toiseen, että se on niin yksitoik-koista. Niin [nyt on] vara valita, että mitä aina tekee. (Veikko, 55-59)

Edellä kuvattujen esimerkkien tapaan kunnollista työläismieheyttä rakennetaan korostamalla omaa avointa suhtautumista uuden oppimiseen ja työn muutoksiin kertomalla niistä, joiden suhtautumistavat ovat torjuvia tai varauksellisia tai jot-ka eivät kykene sopeutumaan muutoksiin.

Vääränlaisuus ja kunnottomuus liitetään aineistossa erityisellä tavalla pai-koin myös itseen, eritoten ”menneeseen minään”, josta kerrotaan ikään kuin kas-vetun ulos (vrt. esim. Komulainen 1998). Seuraavassa esimerkissä kuorma-auton-kuljettajana työskentelevä mies ilmaisee suhtautuneensa koulutukseen aiemmin välineellisesti, keinona saada hakukelpoisuus liikenneopettajakoulutukseen, joka hänellä on pitkään ollut haaveena. Koulutukseen osallistumisen myötä hän kertoo kuitenkin heränneensä arvostamaan sitä itsessään aivan uudella tavalla.

On kyllä sillä tavalla, että minä nyt arvostan sitä näyttötutkintoa itsekin. Silloin [ai-emmin] minä ajattelin sitä ihan vaan niitten hakupisteitten kautta, mutta nyt minä sitä arvostan ihan eri tavalla, että on semmoinen ammattiylpeys, että minä olen suorittanut sen. Että se on niinku antanut kaksi senttiä lisää ryhtiä, että minä voin sanoa, että olen suorittanut, minulla on ammattipätevyys.

– Niin, se on tärkeää?

On, on, että minä arvostan sitä ihan eri tavalla kuin silloin kun suoritin, että nyt minä sen näen sen asian ihan eri valossa. Minä voin sanoa tuolla kylillä, että ”niin, minäkin olen suorittanut”. (Veli, 45-49)

Esimerkissä otetaan etäisyyttä omaan aiempaan välineelliseen ja tässä mieles-sä rajoittuneeseen suhtautumistapaan korostaen sitä, että koulutuksen myötä on muututtu asenteiden ja arvostusten tasolla. On omaksuttu ”oikeanlainen”, arvostava suhde koulutukseen. Koulutusta arvostetaan itseisarvona, ei pelkäs-tään välineenä. Samalla korostetaan yleisemmin omaa kykyä ja valmiutta uu-siutumiseen. Kertomalla omasta muutoksesta tuodaan esiin, että ollaan muutok-selle avoimia miehiä, jotka ovat valmiita arvioimaan uudelleen näkemyksiään ja arvostuksiaan. Kunnollinen työläismies esiintyykin aineistossani usein pai-notetusti muutokselle ja uudelle avoimena miehenä ikään kuin kontrastina uu-siutumiseen ja kehittymiseen kykenemättömiksi, jääräpäisesti vanhanaikaisista ajattelu- ja toimintatavoista kiinnipitäviksi kuvattuihin miehiin. Tällä on yhty-mäkohtia Beverley Skeggsin (1997, 82) tutkimuksessaan esiin nostamiin työläis-naisten kertomuksiin kehittymisestään ja muutoksestaan (improving narratives), joiden kautta naiset pyrkivät erottautumaan vertaisistaan, jotka eivät kykene kehittymään tai muuttumaan. Laajemmassa kehyksessä muutokselle ja uudelle avoimuus sekä kyky uusiutua, työstää ja muokata minää voidaan nähdä nykyi-sen ihannekansalainykyi-sena pidetyn yrittäjämäinykyi-sen työntekijäkansalainykyi-sen keskeisi-nä hyveikeskeisi-nä, jollaisiin kunnolliset työläismiehet tuntuvat aineistossani pyrkivän kiinnittymään (Hakala ym. 2013, 261–262).