Koulutuksen vuolasta arvostelua

Rehelliseen työläismieheyteen liittyvä koulutuskriittisyys on jyrkkää ja johdon-mukaista muutamassa haastattelussa. Koulutusta, joka koetaan omalla koh-dalla tarpeettomaksi ja nöyryyttäväksi, arvostellaan paikoin varsin vuolaasti.

Seuraavassa otteessa koulutuksella ei ensinnäkään katsota olevan itselle mer-kitystä, koska uutta asiaa siihen ei juuri kokeneelle ammattimiehelle sisälly.

Toiseksi opetusta arvostellaan heikosti organisoiduksi ja toteutetuksi. Kertojalla on kokemusta myös sellaisesta koulutuksesta, ”missä oikeasti opetetaan ihmisil-le, ja ne saavat siitä jotain irti”. Tähän verrattuna ammatillista aikuiskoulutusta ei hänen mukaansa ”varsinaisesti voi sanoa edes opetukseksi”.

– Minkälaiset suunnitelmat sinulla on tästä opiskelusta?

Vähän vaikea sinällään sanoa. Minä läksin tänne ja hakeuduin… Kyllähän metalli-hommistakin jonkun verran tiedän, että hirveästi ei uutta ole täällä ollut kyllä. Ja kun tämä on vähän tämmöinen, mitenhän minä sanoisin nätisti. […] Kun täällä ei ole suun-nitelmallista opetusta tai ainakin se tuntuu siltä. Täällä niinku johonkin vaan jätkät laitetaan, ja tee tuota. Eikä varsinaisesti edes opasteta, ja sitten yhtäkkiä tempaistaan,

että nyt mennäänkin luokkaan ja on teoriaa. […] Ja silleen ei tiedä edes, jos tulee teo-riaa, niin varsinaisesti mitä me käsitellään. Se on semmoista tempoilevaa. Yhtäkkiä voi tulla iso rypäs teoriaa, silloinkaan ei opettaja ole koko aikaa luokassa. Se sanoo, että ”lukekaa tuota, tuota ja tuota” ja lähtee jonnekin. Semmoista, että en varsinaisesti voi sanoa edes opetukseksi. Että minä en tiedä, miten pitkään minä viihdyn täällä.

Kun kumminkin minä olen käynyt koulua itse, semmoista, missä oikeasti opetetaan ihmisille, ja ne saavat siitä jotain irti. Kun ei täällä, ”tuossa on sorvi, ala sorvaamaan”.

Vehkeet on, mitä on, jos niitä löytyy. Saattaa olla, että niitä on jossain, mutta kun täällä ei ole mitään järjestystä missään. […] Just tuossa [yksikössä] suututtaa ruveta tekemään mitään, kun siellä menee puolitoista päivää etsiessä tavarat. Ja sittenkin, kun löytää, niin ne on rikki, ei niillä pysty tekemään. (Ari, 50-54)

Esimerkissä tuodaan esiin erityisesti työvälineisiin liittyviä puutteita, jotka suu-tuttavat kertojaa. Hän arvioikin haastattelussa varsin yksityiskohtaisesti opetuk-sessa käytettäviä työvälineitä todeten niiden olevan vanhentuneita ja nykyisen työelämän tarpeiden kannalta riittämättömiä. Tätä kautta hän korostaa samalla omaa ammatillista kompetenssiaan, alantuntemustaan sekä ammattimieheyt-tään muun muassa tuoden esiin olevan itselleen tärkeää, että kykenee tekemään varsinaista työtä, tuotteita, hyvin ja laadukkaasti. Hän arvioi koulutusta näin ammattimiehen silmällä ja ”oikean työn” tekemisen näkökulmasta, johon ei usko sen antavan kovinkaan hyviä valmiuksia.

– Mitä sinä ajattelet tuosta tutkinnosta sitten, että minkälaiset mahdollisuudet se avaa näillä epävarmoilla työmarkkinoilla?

Minä epäilen, että ei juuri minkäänlaisia, tai enhän minä varma siitä voi olla. Mutta kun on nähnyt tämän tason täällä, niin minä uskon, että huippumiehiä täältä ei tule.

Täällä ei kouluteta ihmisiä, jotka haluttaisiin töihin. Se pitää sen ihmisen itse osoittaa jossain työpaikassa – jos saisi nyt edes jonkun harjoittelupaikan – että mitä pystyy teke-mään. Jo se, että täällä on vanha konekanta. Ja nykyisin, jos mennään metallihommiin, niin harvemmassa paikassa on sitä vanhaa konetta. Täällä ei voi mitään uutta opettaa, kun ei ole uusia laitteita. Sekin on varmaan rahakysymys. No nyt saavat tuonne levy-puolelle tuon ohjelmoitavan plasmaleikkurin. Siellä ei aikaisemmin ollut mitään – no, särmääjä on, kaksi vanhaa särmääjää, mitkä on ohjelmoitavia. Mutta nekin on niin van-hoja jo, se on vanha se ohjelmisto siinä, että ei niitä varmaan käytetä enää missään. […]

Minä sitä kovasti kaipailin tai laserleikkuria, millä saisi tehtyä osat tarkasti, että sitten pystyisi tekemään tarkan tuon osan tai sen varsinaisen tuotteen. Mutta kun tuolla on niin puutteelliset ne, että ei pysty tekemään. Jos joku jostain kulmasta tämmöinen pala pitää ottaa, niin se on vaan rälläkällä otettava, kun ei ole muuta laitetta siihen. Niitähän olisi semmoisia [laitteita] millä saisi otettua, mutta täällä ei ole semmoisia. Täällä on vaan levyleikkuri ja sitten nuo särmäyskoneet. Mutta tuo monipuolistaa kyllä, että saa-vat edes sen plasmaleikkurin, millä pystyy sitten leikkaamaan tarkan palasen. Ja sitten tämä sorvikantahan täällä on sinällään ja jyrsimet, ne on vanhoja romuja suoraan sa-nottuna, osa niistä, millä ei tee mitään tarkasti. Eikä niillä pysty tekemään tarkasti, kun kumminkin sadasosalleen pitäisi ruveta tekemään, edes sadasosalleen. (Ari, 50-54)

Seuraavan esimerkin kertoja, metallialan koulutukseen osallistunut entinen vanerimies, kuvaa aluksi työvoimapoliittisen koulutuksen pakkokoulutusluon-netta. Hän tuo esiin, että nykyään läsnäolovalvonta on löysempää: sitä ei valvota, vaan riittää, että koulutukseen osallistunut täyttää paperit lähtiessään. Hän näkee tämän kurin höltymisen tietynlaisena työvoimakoulutuksen moraalisena rappio-na, välinpitämättömyyden ja vastuuttomuuden ilmentymänä. Tämän jälkeen hän kertoo odottaneensa koulutukselta ”ammattikoulumaisempaa” otetta – opetusta ja ohjausta. Sen sijaan kaikki pitää koulutuksessa tehdä itse. ”Aikuiskoulutus” termin hän näkee opettajien keinona vetäytyä vastuustaan opettaa todeten edellä siteera-tun miehen tapaan, että ”tavallaan siellä ei mitään opeteta”. Muissakin haastatte-luissa tehdään vastaavia kriittisiä huomioita nykyiseen aikuiskoulutukseen sisäl-tyvästä ”itseohjautuvuuden” ajatuksesta, jonka kerrotaan merkitsevän opetuksen ja ohjauksen puuttumista. Miehet kertovat odottaneensa ”perinteisempää”, opet-tajavetoista ja koulumaista opetusta, minkä suhteen he ovat joutuneet pettymään.

No kurssit, aikuiskursseilla […] osahan siellä on sitä varten vaan, että siellä on pakko.

Eri tavalla pakottaa, ja vietetään aikaa. [Ennen] sai ruoan, nykyään ei, tai riippuu, kun se on niin monimutkaiseksi tehty, osa saa ruoan ja osa ei. Se oli yksi motiivi, ja [ennen]

ei ollut mitään ylimääräistä, nykyään matkat tulee kulukorvauksen nimellä. Silloin oli tarkempaa se homma, että sinun piti olla siellä, että sait ne rahat, nykyään riittää, että silloin kun mennään sinne ja sitten kun se loppuu, niin täytät sen paperin. Minä sanon, että nykyinen systeemi – voit jonnekin sanoa, jos pystyt vaikuttamaan, että tuota hommaa pitäisi uusia kauheasti – tai ainakin minun mielestä tässä nykyisessä kurssisysteemissä, niin minä odotin vähän semmoista ammattikoulumaisempaa ta-paa. Opettajat meni niinku siihen, että se on aikuiskoulutus. Tavallaan siellä ei mitään opeteta. Minäkin vaihdoin alaa, koska minä en ole hitsannut juuri sen jälkeen, kun mitä koulussa ja sen ensimmäisen vuoden töissä. Että olisi kunnolla niinku opetettu, ja se, joka on tärkeä, niin se työharjoittelu, että olisi järjestetty niinku oikeisiin työ-paikkoihin.

– Ei järjestetty?

Ei, se itse pitää, kaikki pitää itse tehdä. Se on niinku työkkärikin, sillä ei ole vitun-kaan merkitystä koko laitoksella. Tuo sanakin – onneksi se on nyt ELY -keskus. Se on vaan semmoinen pakonomainen työllistämispaikka ihmisille, valtion työmiehille.

Korkeapalkkaisia ukkojahan siellä pyörii. Ne ei juuri, minä en ole koskaan oikeastaan kokenut, että olisin saanut sieltä mitään apua työllistymiseen. Sitä varten se tiettävästi on… Että se ei ole mitään tutkijoita varten tai muita varten semmoinen suojatyöpaikka, vaan sen pitäisi tehdä sitä työtä, mitä varten se on. (Tapani, 55-59)

Esimerkissä aikuiskoulutuksen käytäntöjen arvostelu laajenee aikuiskoulutuk-sen ja työvoimahallinnon arvosteluksi instituutioina. Näiden laitosten kerrotaan olevan ”korkeapalkkaisten ukkojen” suojatyöpaikkoja, jotka eivät tee sitä työtä, jota niiden pitäisi tehdä. Seuraavassa otteessa sama kertoja jatkaa kuvaamalla

”kurssikeskuksen” korruptoituneiksi näkemiään käytäntöjä, kuten sitä, miten

”kurssikeskus vetää rahat liiviinsä” opiskelijamääriä säätelemällä.

Kyllä siellä minun mielestä, kun käytetään [nimitystä] ammatillinen koulutus, niin pi-täisi olla, että opetetaan ihmisiä, ketkä haluaa. […] Näissä kurssikeskuksissa ei kukaan valvo, onko siellä ketä kurssilla. Meitäkin oli kolmekymmentäkaksi, ja todistuksen taisi saada käteen muutama niistä. Että tuota, paljonkohan siellä kirjoilla on, siellä varmaan 30 ihmistä oli kirjoilla siellä hitsauspuolella. Ja sinne tuli ihmisiä koko ajan.

Ne oli siellä muutaman päivän ja sitten niitä ei näkynyt. Kurssikeskus veti koko ajan rahat liiviinsä. Se perustuu siihen, että näytetään valtiolle, että meillä on näin paljon…

Se oli niinku Venäjällä ennen aikaan. Millään ei ole mitään muuta merkitystä, kun vaan luvut täsmää [naurua]. Eikö ole pikkuisen karskia tekstiä. En viitsinyt tuolla, kun tulee paha mieli toisille ihmisille, kun ne siellä toimii sen oman systeeminsä mukaan.

– Sinä et siellä puhunut sitten näistä?

En minä viitsinyt lähtee. Olisihan tietysti rehtorille voinut, mutta eihän hän lähde var-maan eteenpäin sitä viestiä viemään. Se olisi hänen oma työpaikkansa kiinni. (Tapani, 55-59)

Tällaista puhetta, jonka ytimessä on korkeammissa yhteiskunnallisissa asemissa olevien ja virallisen yhteiskunnan instituutioiden edustajien korruptoituneisuu-den osoittaminen, voi ymmärtää herranvihan käsitteen kautta. Matti Kortteinen (1994, 164) on määritellyt herravihan olevan työläisväestölle tarjoutuva ”kulttuu-risesti käypä kollektiivinen uskomus”, jonka kautta on mahdollista selittää omia kärsimyksiä viittaamalla ulkoisiin syyllisiin. Kortteisen mukaan toimihenkilövä-estöltä puuttuu vastaavanlainen kulttuurinen malli, jolla sitoa vihaa ja pettymystä yhteisiksi uskomuksiksi. Tällaista puhetta ymmärretään työväenluokkaisen kult-tuurin piirissä. Edellisessä esimerkissä tulee kuitenkin esiin samalla tietoisuus tällaisten uskomusten kärkevyydestä ja sopimattomuudesta laajemmassa konteks-tissa. Kertoja tietää, että ne saattavat kuulostaa ”karskilta tekstiltä”, eikä kuulija välttämättä lainkaan jaa näitä näkemyksiä. Tulkitsen tätä esimerkkinä siitä, kuin-ka koulutuskriittiset rehelliset työläismiehet ovat varsin tietoisia siitä, että heidät voidaan leimata kelvottomiksi ja ”vääränlaisiksi” kansalaisiksi valtakulttuurisesta näkökulmasta. Tästä huolimatta he eivät lähde tavoittelemaan ”oikeanlaisuutta”, kunnon kansalaisuutta pyrkimällä mukautumaan yhteiskunnan normatiivisiin odotuksiin, vaan tietoisesti haastavat näitä odotuksia. Haastaminen muotoutuukin keskeiseksi rehellisen työläismieheyden rakentamisen tavaksi juuri tässä mielessä.

5.3.3 Haastamisen ja suoraan puhumisen kautta rakennettu miehisyys