Kiinteä omaisuus

Koko perukirja-aineistossa varallisuuden keskeisen osan muodosti kiinteä omaisuus.

Kiinteän osuus nettovarallisuudesta oli 1850-luvun tienoilla noin 50 %, ja tutkimuskau­

den lopulla kiinteä omaisuus oli 66 % nettovarallisuudesta. Kiinteään omaisuuteen kuu­

lui useimmiten maatila kaikkine rakennuksineen ja metsineen, ja niillä, joilla maatilaa ei ollut, kiinteäksi omaisuudeksi merkittiin yleensä asunto. Kiinteää omaisuutta ei ollut lä­

heskään kaikilla. Se yleistyi perukirja-aineistossa koko tutkimuskauden ajan samalla, kun sen keskimääräisarvo kasvoi.

Kiinteän omaisuuden esiintyminen ja sen keskiarvo perukirja-aineistossa eri tutkimus­

ajankohtina 1850-1911

K

=

peru kirjoja, joissa oli kiinteää omaisuutta, PK

=

peru kirjojen lukumäärä 1850/51 Keskiarvo on laskettu niiltä, joilla oli kiinteää omaisuutta. Tutkimuskauden alkupuo­

lella lähes joka neljännessä perukirjoitetussa pesässä oli kiinteää omaisuutta ja 1900-lu­

vun alkupuolella joka kolmannessa perukirjassa oli kiinteää omaisuutta.1 Kiinteän

omai-1. Hannes Gebhardin laatiman tilaston mukaan Suomen maalaiskunnissa ruokakunnista 25 % omisti oman asunnon omalla maalla, v. 1901; Ks. Gebhard, Hannes, Katsaus yhteiskuntataloudellisiin oloihin Suomen maalaiskunnissa. Porvoo 1909 s. 11.

suuden keskimääräinen kasvu oli hitaampaa kuin kokonaisvarallisuuden kasvu. Nettova­

rallisuus lisääntyi vuosien 1850 ja 1911 välisenä aikana 4.2-kertaiseksi ja kiinteä omai­

suus 3.4-kertaiseksi.

Kokonaisvarallisuuden kasvu on suurelta osin seurausta kiinteän omaisuuden arvon muutoksesta. Kysymys oli nimenomaan kohonneista hinnoista sekä tilojen ja metsän uu­

desta arvosta, sillä tilakoko oli kutakuinkin muuttumaton. On tosin otettava huomioon, että lisääntyneillä tuloilla kohennettiin rakennuksia, mikä sinänsä vaikuttaa jossain mää­

rin tuloksiin. Mikäli tiloja olisi lohkottu runsaasti ja tästä huolimatta niiden arvo olisi moninkertaistunut, olisi maan arvo kohonnut nyt esitettyä keskimääräistä kasvua no­

peammin. Alueella ei kuitenkaan tiloja juuri jaettu. Laukaan kihlakunnassa, joka muo·

dostaa pääosan tutkimusalueesta, oli vuonna 1877 1 915 tilaa ja vuonna 1900 2 310 ti·

laa. Tila kokokaan ei muuttunut, sillä pinta-alan jakauma pysyi lähes ennallaan.1 Maati·

lojen hintaan vaikuttaneita tekijöitä on tutkittu vastaavalta ajalta Etelä-Suomesta. Eri­

tyisesti 1870-luvun jälkeen nostivat maatalouskiinteistöjen hintaa vilkastunut puutavara­

kauppa ja hyvät kaurasadot.2 Jälkimmäinen seikka oli Sisä-Suomessa kiinteän omaisuu­

den arvon muodostuksessa. miltei vailla merkitystä. Kun kiinteän omaisuuden osuus ko-konaisvarallisuudesta oli näin merkittävä, vaurastuivat nopeimmin ne, joilla tätä varalli­

suutta oli, muiden varallisuuden kasvu saattoi jäädä verrattain vähäiseksi.

Kiinteän omaisuuden keskiarvot poikkeavat hieman eri tuomiokunnissa. Jonkin ver­

ran on eroja myös kiinteää omaisuutta sisältävien perukirjojen esiintymisen runsaudessa.

Taulukko 6. Kiinteän omaisuuden esiintyminen eri tuomiokuntien perukirja-aineistossa v. 1850--1911 ja kiinteän omaisuuden keskiarvot, K = perukirjat, joissa oli

Viitasaari Saarijärvi Jyväskylä

Jämsä

----kiinteää omaisuutta, PK = perukirjojen lukumäärä

1850/51 1870/71 1890/91

PK K % PK K % PK K % 1. VA, kuvernöörien kertomukset Vaasan lääni. Tilojen kokonaispinta-ala ei muuttunut oleellisesti.

Sen sijaan pellon määrä lisääntyi, mutta se ei paljon vaikuttanut kiinteän omaisuuden arvoon, Vuonna 1877 1 915 tilasta oli alle 10 tynn. ala 4 %, 11-50 tynn.alaa 40 % 50-200 tynn.alaa 52 % ja tätä suurempia vain 5 %. Tilakoot vuonna 1900 olivat miltei samat. Alle 5 ha:n 5 %, 6-25 ha 46 %, 26-100 ha 42 % ja yli 100 ha:n tiloja 7 %.

2. Kivialho, K., Maatalouskiinteistöjen omistajanvaihdokset ja hinnanmuodostus Halikon tuomio­

kunnassa 1851-1910. Taloustieteellisiä tutkimuksia XXXV. Helsinki 1927 s. 199.

Kiinteää omaisuutta esiintyi tutkimuskauden alussa useimmin pohjoisimman tuomio­

kunnan alueella, köyhimmällä seudulla. Saarijärven ja Jämsän tuomiokunnissa oli kiin­

teää sen sijaan merkitty perukirjoihin eniten. Suhteellisesti vähiten oli kiinteää omai­

suutta Jyväskylän tuomiokunnan P\lrukirjoissa.1 Alueen itsel lis- ja työväestövoittoinen väestörakenne vaikutti osaltaan tähän. Lukuunottamatta väestörakenteesta johtuvia poikkeamia perukirjoihin oli merkitty maaomaisuutta kaikilta alueilta miltei saman ver­

ran.

Kiinteän omaisuuden keskiarvot sen sijaan poikkeavat tuntuvasti alueen eri osissa.

Vuosien 1850/51 aineistossa Jämsän kiinteän omaisuuden luvut ovat poikkeuksellis_en korkeat, joten vuoden 1870/71 aineisto kuvaa keskimääräisesti tarkemmin vallinneita eroja ennen muutosten kautta. 1850-luvulta 1870-luvulle kiinteän omaisuuden - joka tällöin käsitti yksinomaan maatiloja - arvo pysyi ennallaan. Erot olivat pieniä. Koko alueella tilojen keskiarvo oli noin 2 000 mk lukuunottamatta vaurainta Jämsän seutua.

Kiinteän omaisuuden arvonnousu alkoi kaikkialla yhtaikaa. Nopeinta se oli Saarijär­

ven ja Jyväskylän tuomiokuntien alueilla. Näistä jälkimmäinen oli kaupungin tuntumas­

sa, ja uusi uittoväylä kulki alueen halki. On tosin otettava huomioon, että tutkimuskau­

den lopulla myös torpan rakennukset ja mäkitupa-asunnot merkittiin joihinkin perukir­

joihin kiinteäksi omaisuudeksi.

Jämsän ja Saarijärven seuduilla oli kiinteän omaisuuden arvo keskimääräisesti kor­

kein. Jyväskylän ja Viitasaaren tuomiokunnissa se oli kutakuinkin sama. Keskiarvot ku­

vaavat kaikkea kiinteäksi merkittyä omaisuutta. Kiinteänä saattoi olla 1890-luvun jäl­

keen muutaman sadan markan arvoinen mökki tai tuhansia metsähehtaareja käsittävä maatila. Tämän vuoksi kiinteän omaisuuden erot olivat erittäin suuria tutkimuskauden lo­

pulla. Alueellisia eroja ei juuri ollut, vaan vaihteluväli oli kaikkialla lähes sama.

Kiinteän omaisuuden perusteella voidaan perukirjoitettu väestö luokittaa neljään pää­

ryhmään: vailla kiinteää olevat, alle 1 000 mk:n arvoisen kiinteän omistajat, keskiverto­

tilalliset, joiden maatilan arvo oli 1 000-6 000 mk, ja suurtilalliset, joiden kiinteän arvo oli yli 6 000 mk. Koko aineistossa kahteen ensimmäiseen ryhmään kuuluvia oli eniten.

1. Tutkimusalueen itä- ja pohjoisosassa, eli juuri Jyväskylän ja Viitasaaren tuomiokuntien alueella oli eniten asunnottomia ruokakuntia ja alue rajoittui idässä varsinaiseen loisväestöalueeseen. Ks.

Gebhard, 1909 kartta 3.

Kuvio 10. Kiinteän omaisuuden jakauma vuosien 1850/51 ja 1910/11¹

tutkimusaineis-tossa %

50 40

30 20

1850/51

E E E g g g

0 0 0 - <O <O

c\ c\ ,.

- 0

1910/11

Kiinteää omistamattomien määrä pieneni perukirjoitetun väestön keskuudessa hie­

man. Alle 1 000 mk:n kiinteän omaisuuden esiintyminen pysytteli jokseenkin ennallaan, ja keskikokoisten kiinteistöjen, tässä tapauksessa maatilojen, lukumäärä lisääntyi. Jäl­

kimmäiseen ryhmään siirtyi talollisväestö miltei kokonaan. Pienten kiinteistöjen haltijat eivät kuuluneet enää 1900-luvun alussa talollisryhmään.

Perukirjoitetusta väestöstä oli suurin osa ilman kiinteää omaisuutta. 1870-luvun vai­

heilla tyypillinen kiinteän arvo vaihteli 1 100:sta 2 000 markkaan, ja nelisenkymmentä vuotta myöhemmin maatilan arvo oli useimmiten 5 100 ja 10 000 markan välillä. Arvok­

kaimmat omaisuudet nousivat lähes 100 000 markkaan.2

Kiinteän omaisuuden rakenne muuttui. Arvoltaan vähäiset kiinteistöt lisääntyivät vuosien 1910/11 aineistossa. Lähes 10 % kiinteästä oli arvioitu alle 500 markan arvoisek­

si. Tähän ryhmään ilmaantuivat juuri mäkitupalaiset ja pienet torppareiden asunnot, jot­

ka uusittujen sopimusmääräysten mukaan tietyissä tapauksissa katsottiin asianomaisen kiinteäksi omaisuudeksi.3 Kiinteän omaisuuden erot olivat koko aineistoa tarkastelten huomattavia.

Paikalliset erot vaihtelivat joskus aineistoon tulleiden poikkeuksellisen arvokkaiden kiinteistöjen vuoksi. Yleensä kiinteä oli kaikkialla lähellä tyyppiarvoa. Kiinteä omaisuus jakoi maaseutuväestön kahteen ryhmään, joista kiinteää omistamaton oli suurempi.

Kiinteäksi merkitty pienikin mökki loi tämän lähteistön mukaan eroa niihin, joilla ei ollut mitään tällaista omaisuutta.

1. Kuvion ja vuosien 1870/71 ja 1890/91 jakaumien luvut ovat liitteesä 11.

2. Esim. Keuruun käräjäkunnan ark. Peru kirja 18/1891.

3. Rasila, Viljo, Suomen torppari kysymys. Kajaani 1961 s. 441-444. Koko maassa, erityisesti maa­

laiskunnissa lisääntyivät asunnot ja asuntokanta 1870- ja 1890-luvun alussa. Asuntokanta kasvoi hitaasti koko 1800-luvun jälkipuolen. Valtaosa asunnoista oli pieniä yksihuoneisia tupia. Ks.

Heikkonen, Eero, Asuntopalvelukset Suomessa 1860-1965. Helsinki 1971 s. 43.

In document Maaseutuväestön varallisuusolot ja luottosuhteet Sisä-Suomessa elinkeinoelämän murroskaudella v. 1850-1914 (sivua 61-65)