Kenttätyö ja työni kentällä

”Seuraan tarkkaan, kuinka kaikki toi-mivat, mutta en pysty niinkään tark-kailemaan, vaan keskityn siihen, että toimisin ’oikein’. Tunnen, että minua tarkkaillaan.” (Tutkijan(minä)päiväkirja 16.2.2006.)

Vaikka ensimmäinen muistoni ihoon tar-rautuvasta kuumasta tuulesta ja auringon poltteessa kiemurtelevasta kiitoradasta piir-tyy yhä tuoreena muistissani, tätä kenttä-työtä aloittaessani olin asunut Andalusiassa enemmän tai vähemmän pysyvästi jo kol-men vuoden ajan. Andalusialaisesta näkökul-masta, osana antropologian jatko- opintojen opinnäytetyötä, minun tuli kuitenkin rajata konkreettinen tutkimuskontekstini ja aloittaa tutkimustyö, mennä kentälle. Suomalaisesta

näkökulmasta puolestaan olin jo tutkimuskentällä. Tutkijan silmin tutulta tuntu-vasta arjesta löytyi kuitenkin aina uusia kulttuurisia kerrostumia ja sosiaalisia tilan-teita, jotka vaativat keskittymistä ihmisenä, ja tutkijana.

Vuodesta 1999 lähtien Granadan kaupunki ja sen ihmiset olivat olleet osa ar-keani, mutta lähiseudun kylät kiehtoivat. Harrastuksenani oli kiertää viikonloput ympäristön kyliä, ja katsella niiden elämänmenoa. Mitä kauniimpi kylä oli, sen varmempaa oli, että eurooppalaiset elämäntapamatkustajat olivat jo muokanneet sen arkea, tai ainakin saaneet paikalliset suhtautumaan epäluuloisesti kaltaiseeni, muualta tulevaan kulkijaan. Pysyvä asuinpaikkani ja opintoni Granadan kaupun-gissa rajasivat osaltaan mahdollista kenttäkontekstia.

Kun erään ohjauskerran päätteeksi sain muistutuksen Dúrcal-nimisen kylän olemassaolosta, innostuin. Olin vuosia takaperin viettänyt mukavan päivän tutta-vani sukutilalla ja muistin, kuinka kylässä ei ollut juuri mitään mieleenpainuvaa.

Mielessäni tämä tarkoitti sitä, ettei muiden ulkomaalaisten läsnäolo ollut liian nä-kyvä. Niinpä aloitin päivittäiset linja-automatkani kaupungista kylään ja takaisin.

Linja-auto osoittautui oivalliseksi välineeksi saada taustatietoa. Kuuntelin keskus-teluja ja vähitellen osallistuinkin niihin. Takaisin tullessani kirjasin päivän aika-na näkemääni ja kokemaani. Vasta, kun oli kulkenut linja-autolla lähes vuoden, koin, etten saisi näistä matkoista enää lisähyötyä ja uskalsin kulkea matkat autolla, pelkäämättä menettäväni jotain.

Kotini kentällä

Vähitellen huomasin myös, että matkat kentälle ja takaisin, olivat oikeammin matkoja kentän keskeltä reunoille ja takaisin. Fyysinen poistuminen tutkimuskon-tekstista tapahtui vasta vuonna 2007 palatessani pysyvästi Suomeen. Perinteiseen antropologiaan kuuluvan avauskertomuksen lisäksi tutkimukseni grafian, kirjallisen muodon, loppuunsaattamisen näkökulmasta kentän sulkeminen ja siihen liittyvä henkilökohtainen kertomus on jopa edellistä merkittävämpi. (Vrt. Davis 2003.)

Kenttätyöni ensimmäisinä päivinä pyrin selvittämään, miten saisin mahdolli-simman kokonaisvaltaista tietoa kontekstista. Mitä ja miten minun tulisi lähestyä kontekstia kokonaisuutena sekä sen arkea eläviä ihmisiä, potentiaalisia informant-tejani? Ennen kuin tutkimuskysymykseni alkoi saada lopullista hahmoaan, yritin keksiä tapoja, jotka saattaisivat minut nopeammin kaduilta kotien oville ja ennen kaikkea ovien sisäpuolelle. Anna-Maria Tapaninen (1996, 10) kuvaa Italiaan si-joittuneen kenttätyön vaikeuksia ja toteaa, että tutkijan kohtaamat suljettujen ovien haasteet kertovat tilojen jäsentymisestä sekä kulttuurisista rakenteista. ”Sano kenen kanssa kuljet, niin kerron kuka olet” ”Dime con quién andas y te digo quién eres”

oli sananlasku, jonka kuulin yhä uudelleen keskustellessamme vuorovaikutussuh-teista ja niiden merkityksistä. Suhteet sekä niiden implisiittiset säännöt vaikuttivat selkeästi myös omaan kenttätyöhöni ja solmimieni suhteiden laatuun. (Vrt. Tapa-ninen 1996, 3; Murphy & Dingwall 2010.)

Ensimmäinen, vuonna 2001 tekemäni Andalusiaan sijoittunut kenttätutki-mukseni oli opettanut minulle, että ensimmäiset solmitut kontaktit ovat arvok-kaita ja voivat määrittää koko tutkimuksen kulkua. Lisäksi olin oppinut, että alku innostuksesta huolimatta kentällä eteneminen kannattaa aloittaa rauhallisesti, jopa varovaisesti. (Vrt. Pietilä 2002.) Andalusiassa asumani vuodet olivat puoles-taan antaneet minulle arvokasta tietoa siitä, mitkä olisivat ne todennäköiset paikat, joissa voisin avata keskusteluja ja asettua osaksi kenttää. Mietin aktiivisesti, kuinka saisin rakennettua rajoja ajatuksissani selkeänä, mutta todellisuudessa abstraktina ja osittain hahmottomana esiintyvään kasvatukselliseen kokonaisuuteen. Menin pääaukiolle, katsoin ihmisten menoja ja tuloja, oloa. Kuuntelin sivusta keskustelu-ja, ja hymyilin. Pyrin olemaan arjessa, luomaan katsekontakteja ja painamaan kas-voja mieleeni. Kuvasin kentän sosiaalisia tiloja hahmottaakseni niiden toimintaa ja toimijoita. Menin kunnantalolle, kävin seurakunnan toimitiloissa, nuorisotalolla, olin kaupoissa ja torilla aamuruuhkassa, tutkin kirjaston antia ja kuljin katuja. Ky-selin. Toisinaan sain vastauksia, ja toisinaan taas kiinnostukseni tyrmättiin tiukalla hymyllä ja ohjauksella seuraavaan osoitteeseen.

Sain ensimmäiset hedelmällisiksi osoittautuneet suuntavinkit oltuani noin viikon ajan päivittäin kentällä. Avainpaikaksi kuvittelemassani nuorisotalossa sain arvo-kasta pohjatietoa paikallisista nuorista, heidän toimintamahdollisuuksistaan sekä ongelmistaan. Kuulin, kuinka nuorisokulttuuri oli muuttunut, alkoholi, huumeet ja teiniraskaudet olivat osa arkea. Minulle myös kerrottiin, kuinka vanhemmat olivat

aktivoituneet haasteiden edessä ja kuinka kunta pyrki järjestämään vaihtoehtoista toimintaa. Ennen kaikkea sain vihjeitä ja yhteystietoja muista mahdollisesti minua kiinnostavista paikoista. Minua muistuttiin myös siitä, kuinka kunnantalo on raken-nus ja hallinnollinen päämaja, mutta asiat laitetaan oikeasti järjestykseen vaihtoeh-toisilla sosiaalisilla areenoilla, jossa minun oli siis oltava läsnä, jos tahdoin ymmärtää kontekstini kerrostumia. (Asiantuntijahaastattelu 4; Kenttäpäiväkirja I 20.7.2004.)

Vaikka aiemmin kunnantalolta tietoja kysellessäni minut oli päättäväisesti ohjattu muualle, tällä kertaa minulla oli referenssi, terveiset nuorisotalolta, sekä ihminen, jota lähestyä. Minut otettiin avoimin mielin vastaan. Pitkän ja lämmin-henkisen keskustelun päätteeksi tiesin taas jotain enemmän. Erityisesti alleviiva-tuksi tuli jälleen se, että on väliä, kenet tietää tai tuntee, ja että ihmiset löytyvät mutkien kautta kysymällä. Ohjeekseni naisjärjestön perustajia kysellessäni sain:

”mene tuohon baariin, kysy tarjoilijaa nimeltä ”David” pyydä häntä soittamaan äidil-leen.”Joko hän keskustelisi kanssani tai ohjaisi toisen henkilön puheille. (Kenttä-päiväkirja I 14.7.2004; 21.7.2004.)

Ennen naisjärjestön monivivahteiseen historiaan ja nykytoimintaan tutustumis-ta (Kenttäpäiväkirja I 26.7.2004; 28.7.2004; 2.8.2004) päätin lähestyä kouluttutustumis-tautu- kouluttautu-mista ja työllistymistä tukevaa toimipistettä nimeltä Andalucía Orienta, (Andalusia suuntaa/määrittää asemaa). Nimensä mukaisesti Andalucía Orientasta tuli suun-nannäyttäjä myös kenttätyölleni. Tutkimusongelmani lähti muotoutumaan täyt-täessäni kaavaketta, jossa osoitin halukkuuteni koulutus- ja työmahdollisuuksia koskeviin lisätietoihin. Muiden virastossa asioivien tavoin pääsin tutustumaan pai-kallisiin koulutuskäytänteisiin, työllistymisen haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Sain lisäksi alustavan tutkimusluvan kylässä alkamassa olevaan täydennyskoulutukseen, jonka myötä pääsin jo taustatietoihin tutustuneena osallistumaan koulutukseen sen ensi hetkistä lähtien. (Ks. Pietilä 2005a; 2005b; Pietilä-Litendahl & Uusiautti 2014). Minut valtasi tunne kenttätyöni konkreettisesta alkamisesta. (Kenttäpäivä-kirja I 21.7.2004; 29.7.2004; 8.10.2004.) Abstraktit ajatukseni saivat konkreettisen pinnan, johon tarttua.

Ensimmäiset pysyvät informanttikontaktini loin täydennyskoulutuksen toi-minnan kautta. Kurssilaisten kanssa kahviloihin ja kyläbaareihin menoni oli hy-väksyttyä. Keskustelujen käynnistäminen ja oleskelu muuttui luonnolliseksi. Siitä huolimatta osa kurssilaisista kieltäytyi varsinaisesta haastattelusta (Kenttäpäivä-kirja I 10.12.2004). Keskustelumme ja vuorovaikutuksemme oli kuitenkin muuten avointa. Selitin haastattelujen rinnalla käyttämäni tutkimusmenetelmät, ja kaikki kurssilaiset sekä opetushenkilökunta olivat niihin suostuvaisia. Niinpä päätin jatkaa tutustumistani kahteen yhdenaikaisesti pidettyyn täydennyskoulutuskokonaisuuteen.

Ensimmäiset kenttätyökuukaudet vierähtivät siten aikuisille suunnatun formaalin täydennyskoulutuksen parissa. (Vrt. Pietilä & Uusiautti 2014.) Avaininformanttieni myötä myös informaalin kasvatuksen kenttään alkoi piirtyä hienoisia rajaviivoja.

Mitä pidempään vietin aikaani Dúrcalin kaduilla, sen tutummak-si kasvot tulivat, molemminpuolin.

En enää pelännyt olla ”väärällä ta-valla näkyvä” (Tapaninen 1996, 2).

Vuoden myötä kylän juhlakalente-ri avautui minullekin ja tarjosi lisää vuorovaikutusmahdollisuuksia. Yhä enemmän ihmiset myös lähestyi-vät minua. Osallistuin vanhemmille tarkotettuihin informaalia

kasvatus-ta ja sen haasteikasvatus-ta käsitteleviin keskustelutilaisuuksiin sekä kurssikokonaisuuteen, joka rinnastui osaksi non-formaalia kasvatuksen kenttää. Solmin lisää kontakteja ja etenin pienin askelin syvemmälle kontekstin sosiokulttuurisiin rakenteisiin ja sen kasvattaviin käytänteisiin. Ohjattu formaali ja non-formaali toiminta sekä niiden informaali kehys johtivat myös seuraaviin puolijulkisiin tiloihin, joiden myötä si-touduin hyvinvointia tukevan kurssin toimintaan vuosien ajaksi. (Kenttäpäiväkir-ja II 9.2.2005; Pietilä 2009.) Tämä non-formaalin kasvatuksen areena puolestaan edesauttoi vuorovaikutuskanavien syntymistä iäkkäämpien informanttieni kanssa ja avasi ovia useisiin koteihin julkisten tapaamispaikkojen sijaan sekä kulttuurisen jat-kumon kerroksiin.

Kenttätyöni eteni vuosien saatossa klassisen lumipalloefektin tavoin. Satunnai-set kontaktit syvenivät ja ajoittain tutkija–informantti-suhde hämärtyi (vrt. esim.

Coffey 1999, 33–58; Lappalainen 2007b, 85; Tapaninen 1996, 7). Pääsin sisään koteihin, ja asuessani kesällä 2006 kylässä luonani vierailtiin. Matkat kentälle ja kotiin Granadaan auttoivat minua muistamaan paikkani ja ottamaan etäisyyttä tutkimuskenttään. Säännölliset matkani koti-Suomeen loivat lisäaskelia ja toivat kulttuurista lisäymmärrystä erontekojen kautta. (Vrt. Góthoni 1997.) Toisaalta poissaoloaika rikkoi kenttätutkimuksen rutiineja ja pakotti luomaan ne uudelleen.

”Pitkästä aikaa matkaan takaisin. Tuntuu vähän kummalta. Mistä aloitan taas?” (Kent-täpäiväkirja II 24.1.2005.) Ymmärsin kuitenkin, että laajemmin ajateltuna myös Granada ja oma arkeni kietoutuivat osaksi tutkimustani.

Viimeisten kenttäpäiväkirjamerkintöjen jälkeen olen palannut kentälle virtuaa-lisesti, puhelimitse sekä ennen kaikkea muistoissani. Erityisesti valokuvat sekä haastattelunauhat tuovat fyysisesti etäisen kentän kokemusläheiseksi jälleen. Olen pystynyt toteamaan, kuinka fyysisesti etääntynyt arki on kokemuksellisesti jaettua biografisten merkitysten kautta (vrt. Davis 2003).

San Isidro -juhlan kulkue