Kantapermin *sɔt- ’polttaa’ 19

Udm. suti̮- ’polttaa’, murt. myös ’sytyttää’, komi sot- SysY sot, J sot- ’polttaa’ -sanoihin on vielä KESKJ:ssa rinnastettu sm. syttyä (s. 262). Rinnastus näyttää menettäneen kannatuksensa myöhemmässä etymologisessa kirjallisuudessa, eikä permiläisten kielten sanoja palauteta kantapermiä kauemmas (Csúcs 2005: 377).

Permiläisten kielten ja suomen sanan yhteenkuulumista ei ole pidetty vakuuttavana merkityseron vuoksi (Hakulinen 1939: 115). Permiläisten kielten päämerkitys on

’polttaa’ ja udmurtin murteissa esiintyvä rinnakkaismerkitys ’sytyttää’ on tulkittu sekundaariksi. Hakulinen toteaa lisäksi, ettei syttyä-sanueella ole itämerensuomessa

’polttamisen’ tai ’palamisen’ merkitystä. Permiläisen rinnastuksen sijaan Hakulinen tarjoaa syttyä-sanueen alkuperän selitykseksi varsin monimutkaista johdosselitystä,

19 Sanaa on vastikään käsitellyt myös Luobbal Sámmol Sámmol Ánte (Aikio tulossa b), joka on esipermin *settä-asun edelleen tässä esitetystä poiketen analysoinut kausatiivijohdokseksi (*se(w)-ptä-) uralilaisesta *sewə- ’syödä’ -sanueesta.

139

joka on suomen kielen etymologisissa sanakirjoissa kuitenkin hyväksytty (SKES:

1149−1150; SSA: 232). Johdosselityksen mukaan syttyä (< ksm. *süttü-) on refleksiivijohdos ’sytyttämistä’ merkitsevästä verbistä, joka edustuu edelleen inkeroismurteen ja vatjan verbissä süttǟ sekä viron verbissä sütta (< ksm. *süttä-).

Ksm. *süttä- puolestaan olisi kantasanan sm. syteä ’iskeä’ (< ksm *süte-) konsonanttivartalosta -tA-johtimella muodostettu transitiivijohdos (Hakulinen 1939:

116−119).

Ensimmäiseksi huomiota selityksessä kiinnittää sanojen levikkisuhteet.

Refleksiivijohdos ksm. *süttü- on selvästi laajalevikkisin ja kattaa käytännössä koko itämerensuomen, sm. syttyä, ka. syttyö, ve. süttuda, va. süttüä, vi. süttida, võ. süttumä.

Lisäksi *süttü- on ilmeisesti jo varhain mielletty sanueen perusjäseneksi, sillä sen pohjalta muodostettu *süt̆tü-ttä-kausatiivijohdoskin (> sm. sytyttää, ka. sytytteä, ve.

sütutada, vi. sütitada) ulottuu levikiltään laajemmalle kuin *süttü-johdoksen välittömäksi kantasanaksi oletettu *süttä- ’sytyttää’. Herääkin kysymys, olisivatko inkeroismurteen ja vatjan süttǟ- sekä viron süttä itse asiassa syntyneet sisäheiton kautta niin ikään em. *süt̆tü-ttä- kausatiivijohdoksesta. Myös takaperoisjohtaminen saattaisi tulla kyseeseen. Kantasanaksi oletettu ksm. *süte- on vielä sekä refleksiivi- että transitiivijohdosta suppealevikkisempi pohjoisitämerensuomeen rajoittuva sana.

Muoto-opillisena paralleelina viitataan ksm. *küte- ’kyteä’ -verbiin, josta virossa ja liivissä esiintyy verbin konsonanttivartaloon muodostettu transitiivijohdos *küt-tä- (vi. kütta, kütan ’heizen, brennen’, li. kittə ’brennen’) (Hakulinen 1939: 118−119).

Vaikka selitykselle esitetyt yksittäiset askeleet eivät olekaan johto- ja vartalo-opillisesti mahdottomia, on vertaileva materiaali niukkaa. Rakenteellisesti syteä-verbiä vastaavia sanoja voidaan palauttaa kantasuomeen vain kolme *kute̮- ’kutea’,

*küte- ’kyteä’ ja *pote̮- ’potea’. Konsonanttivartaloisuutta esiintyy satunnaisesti, mutta sen palautuminen kantasuomeen on itämerensuomalaisen levikin perusteella kyseenalaista. Konsonanttivartaloon muodostettu transitiivijohdos -tA- on mahdollinen vain *küte-vartalosta ja senkin itämerensuomalainen levikki on rajattu.

Kantasuomeen asti palautuvia koko itämerensuomalaisen kielialueen kattavia konsonanttivartaloisia muotoja ei ole mahdollista rekonstruoida.

vok.vartalo

140 töniä, sysiä, sohia; jyystää,

hakata’, ly. šüdˊidä ’sysiä, pistellä, töykkiä, ve. sütˊta

’pistää, työntää’

süttüä, vi. süttida, võ.

süttumä

Taulukko 6. CVtE-sanojen vartaloisuus itämerensuomessa.

Ksm. *süttü-verbin kantasanaksi oletetaan verbiä *süte-, jolla on vastineet suomessa, karjalassa, lyydissä ja vepsässä. Ksm. *süte-verbin on alun perin ajateltu tarkoittaneen ’iskemistä’, josta se olisi kehittynyt merkitsemään ’sytyttämistä’

ilmeisesti siksi, että tulenteko on aikoinaan tapahtunut piikiveä iskemällä. Tämän kuvion paikkansapitävyyttä ajaa epäilemään erityisesti karjalasta, lyydistä ja vepsästä esitettyjen vastineiden merkitykset, ka. sytie ’tökkiä, töniä, sysiä, sohia; jyystää, hakata’, ly. šüdˊidä ’sysiä, pistellä, töykkiä, ve. sütˊta ’pistää, työntää’, joissa päämerkitys ei selvästi ole ’iskeä’, vaan pikemminkin ’pistää, sysiä, työntää’.

Suomen murteissa syteä-sanalla on monenlaisia merkityksiä, mutta yhdessäkään murteessa sana ei merkitse yleisluontoisesti ’iskemistä’, vaan kuvaa selvästi spesifimpää tekemistä syteä ’hakata, iskeä, jyystää (etenk. tuuralla avantoa jäähän, kangella jäätynyttä maata)’, sytöä ’iskeä (esim. tuuralla jäätä, kangella soraa); tökkiä hajalle; kivistää’, sytä ’hakata jäätä’. Tuleen viittaava merkityskin ’hakata kekäleitä, kohentaa tulta, puhdistaa (uuni) hiilistä’ on merkitty muistiin, mutta tässäkään kontekstina ei ole sellainen iskeminen, jota sytyttäminen edellyttää. Muita suomen murteista tavattuja merkityksiä ovat ’survoa, työntää’, ’tehdä jtak nopeasti, rivakasti, vikkelästi (esim. hiihtää, leikata viikatteella, ajaa heiniä latoon); potkia’, ’tykkiä, sykkiä (sydän, suonet)’, ’särkeä, kivistää pistelemällä (haavaa, ajosta)’. Hakulinen toteaa (1939: 119−120), että karjalaisen vastineen merkitys ’sysätä, sysiä, survaista, syöstä’ ei sovi ’tulen iskemisen’ lähtökohdaksi. Kun lyydin ja vepsän vastineet (joiden olemassaolosta Hakulinen ei ollut tietoinen) vielä vahvistavat ’pistämisen’ ja

’sysimisen’ merkitysten ensisijaisuutta, en pidä verbin rekonstruoimista merkitykseen

’iskeä’ vertailumateriaali huomioiden välttämättömänä tai perustelluimpana vaihtoehtona. Suomen kielen etymologisten sanakirjojen hyväksyvästä kannasta huolimatta, pidän siis Hakulisen esittämää selitystä syttyä- ja syteä-sanojen etymologisesta yhteydestä lähtökohtaisesti epäuskottavana.

Syteä-sanueelle on esitetty iranilainen lainaetymologia (Koivulehto 1999a: 223), jonka semanttinen selitys perustuu Hakulisen esittämiin ajatuksiin. Esitetyn lainaetymologian mukaan ims. *süte- (< *süče- < *sewče-) on lainaa varhaiskantairanin sanasta *tseuče- > av. *saoča- (saočant- ’palava’, part. pret. pass.

upa-suxta ’sytytetty’, ossD sūʒyn, I soʒun ’polttaa, sytyttää; palaa’, nykypersia sūxtan

’sytyttää, polttaa’ (ml.). Itämerensuomen verbin oletetaan säilyttäneen arjalaisen verbin vanhimman merkityksen *’iskeä (tulta)’, johdoksen sytyttää siirryttyä spesifiin

’tulen iskemisen’ merkitykseen on syteä voinut haalistua yleisempään merkitykseen.

Esitetty lainaetymologia perustuu semantiikan osalta spekulaatioon.

Lainaetymologian itsensä lisäksi ei juuri ole syytä olettaa arjalaisen verbin tarkoittaneen juuri ’tulen iskemistä’. Sytyttämisessäkään ei mikään viittaa juuri

’iskemällä’ sytyttämiseen. Syteä ei varsinaisesti ole ”haalistunut yleisempään merkitykseen”, sillä murteissa syteä-sanalla selvästi viitataan varsin tietyntyyppiseen iskemiseen ’iskeä (metallityökalulla jäätä/maata)’.

Sm. syttyä-sanan ja permiläisten kielten udm. suti̮- ’polttaa’, murt. myös ’sytyttää’, komi sot- ’polttaa’ -sanojen välinen rinnastus on hylätty vedoten siihen, että sanueella

141

ei ole itämerensuomessa ’polttamisen’ ja ’palamisen’ merkityksiä (Hakulinen 1939:

115). On mielestäni lähtökohtaisesti erikoista tyrmätä rinnastus pelkästään tällä perusteella, ’sytyttäminen’ ja ’polttaminen’ kuuluvat samaan semanttiseen kenttään ja polysemia ’polttaa, sytyttää’ on selvästi mahdollista, vrt. ossD sūʒyn, I soʒun ’polttaa, sytyttää; palaa’, nykypersia sūxtan ’sytyttää, polttaa’. Mitään semanttista estettä rinnastukselle ei näin ollen nähdäkseni ole.

Permiläisten kielten sanat palautuvat esipermin teoreettiseen asuun *settä-

’polttaa, sytyttää’. Kantasuomen *süttü- voidaan palauttaa samaiseen rekonstruktioasuun olettaen, että refleksiivijohdos *settü- on siinä määrin vanha, että se on laukaissut assimilaation *e-ü > *ü-ü. Kyseisestä assimilaatiosta on muitakin esimerkkejä, kur. *lelə > vksm. *lelü > mksm. *lülü > sm. lyly, kur. *sentə- > vksm.

*sentü- > mksm. *süntü- > sm. syntyä. Ksm. *süttü-sanan välittömäksi kantasanaksi oletetun *süttä-sanan olisikin labialialisaation perusteella oltava takaperoisjohdos.

Ongelmana on esitetyn asun osalta tosin, että luotettavia kantauraliin palautuvia geminaatta-*tt:n sisältäviä etymologioita ei käytännössä ole.

Myös sanojen selittämistä toisistaan riippumattomiksi johdoksiksi voitaneen harkita. SSA:ssa syttyä-sanaa kehotetaan vertaamaan sanaan sysi ’puuhiili’, jonka konsonanttivartalosta *süt-tä- periaatteesta voisi olla johdos, vrt. *kanti: kant- ’kansi’

→*kant-ta > *kat-ta- ’varustaa katolla, peittää’. Semanttinen yhteys ’hiilen’ ja

’tulenteon’ välillä on olemassa. Esimerkiksi komissa samaa sanuetta edustavat lomav-

’palaa, leimuta’, lomʒ́i̮-’syttyä palamaan’, lomʒ́e̮d- ’sytyttää’, lonti̮- ’lämmittää’, joiden yhteyteen kuuluva Udoran murteen lon ’hiili’ näyttää pinnallisesti lonti̮-

’lämmittää’ -sanueen kantasanalta, mutta -n-:llisyyden vuoksi se on tulkittava pikemminkin takaperoisjohdokseksi, lonti̮-sanueen n kun on nähtävästi tulosta seuraavan -ti̮-johtimen aiheuttamasta assimilaatiosta. Permiläisissä kielissä esiintyy esipermin *setə-asuun palautuva sanue, udm. su ’noki; puuhiili’, komi sa ’noki’ (jonka konsonanttivartaloista johdosta *set-tä, kprm. *sɔt-’polttaa’ voisi äänteellisesti edustaa, mikäli udmurtista tavattu merkitys ’puuhiili’ on sanueessa alkuperäisempi.

Vastaavia johdoksia ei ole permiläisistä kielistä esitetty, mutta niiden olemassaolo ei liene täysin mahdotonta, esim. udm. koti̮- ’panna likoon; sekoittaa taikinaa, panna taikina nousemaan’, komi ke̮t- ’sekoittaa, sotkea, alustaa (taikinaa)’ (< kprm. *kät- <

kur. *kät-tä- ← *kätə ’käsi’).

Kantapermin *sɔt- ’polttaa’ voidaan palauttaa esipermin asuun *settä-, josta voidaan johtaa lisäksi kantasuomen *süttü- (< *settü-). Koska kantapermin CVT-sanat vain harvoin edustavat kur. *tt:hen palautuvia sanoja, lienee todennäköistä, että *settä- edustaa niin ikään alun perin johdosta. Yhtenä mahdollisuutena on, että kyse on johdos

*setə ’noki; puuhiili’ -sanueesta, jota edustavat udm. su ja komi sa.