4.3 Permiläisten kielten uudet ja uusvanhat rinnastukset
4.4.3 Kantapermin *pi̮- ’kiehua’
Komin pu- ’keittää, kiehua’ -sanaan on rinnastettu mdE M pije- ’kiehua, paistua, palaa’, E M pidˊe- ’keittää, paistaa, polttaa’, mnsKondA pöäj- Pel. pāj- ’kiehua’, So.
pājt- ’keittää’, unk. fő ’kiehua, kuohua’, főz ’keittää’, ksam. *pi- ’kiehua kypsäksi’,
*pirä- ’keittää, paistaa’ (UEW: 368; SW: 123−124). Komin vokaalivastaavuutta on UEW:ssa pidetty epäsäännöllisenä suhteessa oletettuun uralilaiseen lähtömuotoon
*peje-. Myös kantamansin *ää:n todetaan vastaavan kur. ensitavun *e:tä vain poikkeustapauksissa. Mansin osalta epäsäännöllisyyden arvellaan johtuvan sanan
”onomatopoeettisesta luonteesta”. Listaa epäsäännöllisistä vokaalivastaavuuksista voisi jatkaa mordvalla, jossa kur. *e-ə tavallisesti säilyy e:nä (Bartens 1999: 57).
Mikäli vastinesarjaan kuuluu enemmän edustukseltaan epäsäännöllisiä vastineita kuin säännöllisiä, on paikallaan harkita lähtöoletusten oikeellisuutta.
151
Näyttääkin siltä, että useamman kielihaaran edustuksen voi johtaa alkuperäisestä
*ä:stä. Kantamordvan *pije- sopii palautuvaksi kantauralin *päjə-asuun, sillä kehitys kur. *ä > md. i näyttää *j:n etisesssä asemassa yksinomaiselta, esim. kur. *käjä ’koi’
> kmd. *ki (Kuokkala 2019: 117). Kantamansin *ää palautuu kyllä kantauralin *ä:hän, mutta on epäselvää, onko edustus *j:n etisessä asemassa odotuksenmukainen, esim.
kur. *säjə ’märkä, mätä’ -sanan edustus mansissa T sej, KondA säj, Pel. sɛ̮j, So. sȧj
’märkä’ < kmns. *säj, ei täsmää ’kiehua’-sanan edustukseen. Kantamansin *säj tosin on muutenkin sibilanttiedustukseltaan epäsäännöllinen. UEW:n tarjoama (s. 434) selitys jonkinlaisesta varhaisesta palataaliassimilaatiosta *s-j- > *ś-j- ei vakuuta. Sana saattaisikin mansissa olla kielikunnan sisäinen laina (lähinnä kyseeseen tulisi lainautuminen komista, jossa kur. *säjə-sanan jatkaja tosin esiintyy vain johdoksessa siś ’pilaantunut’).
Uralilaiseen *-äjə- t. *-äjä-sekvenssiin palautuvia sanoja, joilla on vastine mansissa, löytyy etymologisesta kirjallisuudesta vain muutamia, kur. *käjä ’koi’ >
mnsT kij, käj (< kmsn. *käj) (Aikio 2015b: 63), kur. *täjə ’täi’ > msnT tǟχəm, KondA tɔ̈̄χəm, So. tākəm ’täi’ (UEW: 515). Näistä ensimmäinen valitettavasti rajoittuu vain etelämansiin ja on vokalismiltaan vaikeasti tulkittava, joskin jälkimmäisen käj-asun perusteella palautuminen kantamansin *ää:hän on mahdollista (Pystynen 2018: 82).
Uralilainen *täjə ’täi’ -sanue puolestaan on ugrilaisissa kielissä säilynyt vain johdoksina eikä *-jə-sekvenssistä näissä ole jälkeäkään (Aikio 2012: 235), sanat eivät näin ollen ole täysin luotettavaa vertailuaineistoa *äjə-sekvenssin kehittymisen seuraamiseen mansissa. Todettakoon kuitenkin, että mansin ensitavun vokalismi palautuu sanassa säännöllisesti kantamansin *ää:hän (< kur. *ä).
Lisäevidenssiä on epäilemättä mahdollista löytää esimerkiksi lähestymällä äännekehitystä mansissa kantauralin sijaan kantamansista käsin. Kantamansin *nääj
’(arvokas) rouva, ruhtinatar, jumalatar; aurinko, päivä’ (> T näjī, KondA nɔ̈̄j, P naj, So. nāj) -sanaan on rinnastettu sm. nainen ja hntV VK näj, Trj. O DN nȧj ’rouva (korttipelissä), vaimo; tuli, aurinko’ (UEW: 297−298). Itämerensuomen takavokaalista asua pidetään UEW:ssa ensisijaisena ja obinugrilaisten kielten etuvokaalisuutta *j:n vaikutuksena. Päinvastaistakin näkemystä voidaan puntaroida ensinnäkin siksi, että uralilaisissa kielissä on muitakin läheisesti mansin ja hantin sanoja muistuttavia etuvokaalisia ’naista’ merkitseviä sanoja kuten mdE ńi ’vaimo’, unk. nő (neje) ’nainen, vaimo’, jotka obinugrilaisten kielten tavoin voisivat varsin hyvin palautua myös etuvokaaliseen uralilaiseen *näjä-asuun, vaikka ne UEW:ssa onkin liitetty erään toisen sanueen yhteyteen (UEW: 305−306). Toisekseen myös itämerensuomen takavokaalisuus on yhtä lailla selitettävissä sekundaariksi, sillä kur.
*ä-ä kehittyy itämerensuomessa tavallisesti juuri *a-e:ksi (Zhivlov 2014: 113−115;
Aikio 2015b: 39−48). Varhaiskantasuomen *a-e on myöhemmin osallistunut edelleen Lehtisen lakina tunnettuun ehdolliseen äänteenmuutoksen *a > *oo / _Rə (R = m, n, l, r, d, j) (Aikio 2012; Pystynen 2018: 59−60; 75−84). Esimerkkejä *äjä-sekvenssin kehityksestä on vain kaksi, kur. *käjä ’koi’ > mksm. *koi, sm.-sa. *wäjä- ’voida’ >
mksm. *voi-, jotka näyttäisivät viittaavan siihen, että jokin kolmas sääntö on joko estänyt Lehtisen lain mukaisen pidentymisen tai *oo on myöhemmin lyhentynyt määräehdoin *o:ksi. Täsmällisen kehityksen selvittäminen ei tässä yhteydessä ole tarpeen, sillä nainen-sana ei näytä muutoksen enää osallistuneen. Johtamisen tiedetään estäneen Lehtisen lain toiminnan (O’Rourke 2016). Nainen on muotonsa puolesta tietysti johdos ja mikäli johtoprosessi ajoitetaan kantasuomen *ä-ä > *a-e- muutoksen ja Lehtisen lain väliin, voidaan itämerensuomen vokaaliedustus selittää täysin säännölliseksi, kur. *näjä ’nainen, vaimo’ > ksm. *naj(e)- → *naj(e)nen. Mikäli tässä
152
esitetty äännehistoriallinen tulkinta pitää paikkansa, näyttää se tukevan sitä johtopäätöstä, että kantamansin *ää palautuu myös *j:n etisessä asemassa säännöllisesti kantauralin *ä:hän ja kmns. *pääj- ’kiehua’ voidaan mordvan tavoin palauttaa kantauralin asuun *päjə-.
Unkarin fő ’kiehua, kuohua’, főz ’keittää’ voidaan niin ikään johtaa uralilaisesta
*päjə-asusta. Ensinnäkin uralilaisesta *ej-yhtymästä kehittyy unkarissa säännöllisesti éj, kur. *ejə ’yö’ > unk. éj ’yö’, *kej(x)ə- ’olla soitimella’ > unk. kéj ’halu, hekuma, nautinto’. Unkarin kontraktiovokaali ő:n tausta on moninainen, mutta taivutus- ja rinnakkaismuotojen perusteella -ej- on yksi mahdollisista lähtökohdista, vrt. esim. fő
’pää’ ~ fej, nő ’nainen, vaimo’ ~ neje ’jkn vaimo’. Unkarin e on uralilaisen *ä:n jatkajana odotuksenmukainen. Kantasamojedin *pi-asun palauttamista kantauralin
*e:hen on pidetty vain yhtenä vaihtoehtona monista (Helimski 2005: 32).
Komin pu- ’keittää, kiehua’ on epäsäännöllinen myös suhteessa *ä:lliseen rekonstruktioasuun, jonka odotuksenmukainen asu olisi komissa **pi̮-. On kuitenkin myös komin osalta todennäköisesti helpompaa selittää u:llinen edustus edeltävän labiaalin aiheuttamaksi kuin yrittää palauttaa se kantauralin *e:hen.
Odotuksenmukainen kehitys saattaa löytyä komin sanasta pi̮m, J pɵm ’kuuma, kiehuva, polttava’, joka merkityksensä puolesta voisi varsin hyvin olla johdettu kyseisestä verbivartalosta. Komin pi̮m-sanaa on tosin sommiteltu toisenkin uralilaisen sanan yhteyteen (UEW: 366−367). Ongelmaksi jää niin UEW:ssa esitetyn rinnastuksen kuin pu-verbiin yhdistämisenkin osalta, että sana on johto-opillisesti opaakki. -M-aineksen voidaan olettaa olevan johdin, mutta johdoksen ikä ja johtimen funktio jäävät hämärän peittoon, eikä sanaa voida varmuudella yhdistää pu-verbiin.
Mikäli verbivartalon ’kiehua’-merkitsevän verbivartalon kantauralilaiseksi asuksi rekonstruoidaan *päjə-, mikä mordvan, mansin ja unkarin edustus huomioiden on perusteltua, voidaan harkita muutamien muidenkin uralilaisissa kielissä esiintyvien sanuiden kuulumista sen yhteyteen. Marissa esiintyvä verbi I pükte-, L püktä ’hautoa (munia)’ sopisi ensisilmäyksellä kausatiivijohdokseksi *päjə- ’kiehua, keittyä, kypsyä’ →*päjə-ktä- > kma. *pü-kte- ’hautoa’, vrt. *śojə- ’soida’ → *śojə-kta- > kma.
*šå-kte- ’soittaa (instrumenttia)’. Marin sana on kuitenkin selitetty lainaksi udmurtin sanasta pukti̮- ’asettaa istumaan’, esim. kuräk pukti̮ni̮ ’asettaa kana hautomaan’
(Bereczki 1992: 124). Udmurtin sanan kantana on verbi puk- ’istua’, joka ei liity
*päjə-sanueeseen.
Suomen peittää-sanaa on pidetty lainana kantagermaanin sanasta *bējan- (> mys.
bājen ’lämmittää, paahtaa’) (LägLoS: 44−45). Tarkkaan ottaen kantagermaanista olisi itämerensuomeen lainattu vain sanan vartalo *pej(e)-, johon liittyy omaperäinen kausatiivijohdin *-ttA-. Sanan germaaninen lainaoriginaali tarkoittaa ’lämmittämistä’
ja ’paahtamista’, mitä ei ole pidetty esteenä sanan lainaetymologialle.
Lainaetymologian semantiikkaa on perusteltu sillä, että sairasta ihmistä lämmitellään peittelemällä tämä lämpimästi tai kipeänä olevaa kohtaa käärimällä tämä hauteeseen (Koivulehto 1981a: 196−197). Käsittelyssä mainitaan alaviitteessä myös mahdollisuus, että *peittä- voisi periaatteessa olla johdos myös uralilaisesta *pejä
’kiehua’ -verbistä (kyseessä sama rinnastus kuin tässä asuun *päjə- ’kiehua, keittyä’
palautettu) (mts: 198−199). Intransitiivisen ’kiehumista’ ja ’keittymistä’ merkitsevän verbin kausatiivijohdoksen merkityksen odottaisi olevan lähinnä ’keittää (kiehuvaksi)’. Koivulehto pitää germaanista lainaetymologiaa parempana vedoten siihen, ettei ims. peittää-sanueen alkuperäisen – hypoteettisen – merkityksen katoaminen jälkiä jättämättä ole uskottavaa.
153
Merkityksenmuutos suoraan ’keittämisestä’ ’peittämiseen’ ei tosiaan vaikuta uskottavalta. Kur. *päjə-sanue kuitenkin saattaa olla ajateltua kompleksimpi ja merkityksetkin monipolvisemmat. Herää nimittäin kysymys *päjə ’kiehua, keittyä’ -sanueen suhteesta uralilaiseen *päjwä ’aurinko, lämpö’ -sanueeseen (> sm. päivä, saP beaivi ’päivä; aurinko’, ngan. hejbi̮ ’lämpö, helle, kuumuus’) (Aikio 2015b: 63), jota on entuudestaan arveltu johdosperäiseksi (Saarikivi 2010: 259). Kantavartaloksi on rekonstruoitu *päje- ’loistaa, loiste’, jonka oletetaan olevan rinnakkaisjohdosten, ve.
päi ’aurinkoinen ilma’, päiduda ’vaaleta’, päilong ’puolipäivä’, päipašt
’auringonpaiste’, vi. päise ’keskellä kirkasta päivää’, päike ’aurinko’ sekä sm. päilyä
’loistaa, välkkyä, kimmeltää, läikkyä’, taustalla (Saarikivi 2010: 259). Mainitut sanat eivät ainakaan enimmäkseen edusta johtamatonta *päje-vartaloa vaan ovat päivä-sanan jatkajia tai johdoksia.
Äänis- ja keskivepsässä esiintyvät v:ttömät asut palautuvat taivutusmuotojen perusteella viime kädessä mksm. *päivä-asuun, Ši. La. pei, mon. peiväd, Jä. Vi. pei, mon. pejad, En. päi, mon. päjäd (Tunkelo 1946: 500−501), päivä-johdos lienee myös päiduda ’vaaleta’ (< *päivet̆tüδäk?), vrt. ve. kuida ’kuivaa’ (< *kuivaδak), surda
’survoa’ (< *survoδak). Viron päike palautuu asuun *päivükkäinen. Sm. päilyä tavataan kansanomaisena vain Peräpohjolasta ja Tornionjokilaaksosta, johon se on kaiketi lainautunut ruotsista ← nru. murt. Sm. speila, späila (kirjk. spegla) ’heijastaa, kuvastaa; välkkyä’ (SSA: 455). Johtamaton kantavartalo ei näytä itämerensuomessa säilyneen.
Uralilaisen *päjwä-sanueen yhteyteen on UEW:ssa epäillen rinnastettu myös komi bi ’tuli’, sekä hntV päj, DN O pȧj ’ukkonen’, J Kond. pȧj ’ukkonen, salama’ (UEW:
360). UEW:ssa tarjotaan myös rinnastusta, jossa em. mainitut komin ja hantin sanat yhdistetään saameen, saP båjan ’ukkonen’, L pajān (UEW: 359). Komin bi ’tuli’
palautuu kantauralilaiseen *päjə-asuun (Pystynen 2018: 90). Hantin edustuksen, V päj, DN O pȧj ’ukkonen’, J KoP pȧj ’ukkonen, salama’, palautuminen uralilaiseen
*päjwä-asuun vaikuttaa sekin sikäli mahdolliselta, että kantauralin *-jw- näyttäisi edustuvan hantissa -j-:nä, joskin rinnakkaistapauksia on vain yksi, kur. *kujwa > hntV kŏjəm-, DN Kaz. χŏjəm- ’vähetä, laskeutua (vesi)’ (UEW: 196). Toisaalta muunlaistakaan äännekehitystä ei ole syytä olettaa, sillä vastaesimerkkejä ei löydy.
Hantin sanoilla on ’ukkosen’ ja ’salaman’ lisäksi monia muita merkityksiä, ’kasa, läjä’, ’heinäsuova’, ’kukkula (erit. pyhänä paikkana)’, saari, saareke’, ’(iso, tumma) pilvi’ (DeWoS: 1102), mikä tekee sanan kuulumisen tähän yhteyteen epävarmaksi.
Kantasuomen *päje-vartalon vastineeksi ehdotettu saP beadjut ’loistaa valkeana’
(Saarikivi 2010: 259) palautuu esikantasaamelaiseen asuun *pejo-, joskin myös ksa.
*peajvē (> saP beaivi ’päivä, aurinko’) näyttää palautuvan esikantasaamen *e:lliseen rekonstruktioasuun *pejwä. Saamen beadjut-sanaan on UEW:ssa (s. 360) rinnastettu unk. fehér (murt. feér, feír, fejér, fehír) ’valkoinen’. Mainittakoon vielä, että saamessa esiintyy vielä sanue saP bivvat ’tarjeta’ (< ksa. *pive̮-), joka palautuu lähinnä esikantasaamelaiseen rekonstruktioasuun *pejwə-. Näiden suhde *päjə-asuun on kuitenkin epäsäännöllinen.
Uralilaisen *päjwä-sanueen merkitysten eroavaisuuden, ims.-sa. ’päivä’ ~
’aurinko’ ~ ngan. ’lämpö, helle kuumuus’ perusteella on sanoja arveltu rinnakkaisjohdoksiksi (Saarikivi 2010: 259). Nganasanin merkityksen voisi vaivatta nähdä kur. *päjə- ’kiehua’ -verbistä johdetuksi. Itämerensuomen ja saamen merkitykset heijastelevat mahdollisesti verbin jo kantauralilaista polysemiaa.
Merkitysten kahtalaisuus voisi selittyä siten, että kur. *päjə- on ollut samantyyppinen
154
monimerkityksinen verbi kuin sm. paistaa ’loistaa, näkyä; kypsentää ruokaa’.
Uralilaiseen sanueeseen voisi hahmotella kuuluvaksi ainakin seuraavia sanoja:
*päjə- ’olla loistava, lämmin; kiehua’ > mdE M pije- ’kiehua, paistua, palaa’, komi pu- ’keittää, kiehua’, mnsKondA pöäj- Pel. pāj- ’kiehua’, unk. fő
’kiehua, kuohua’, ksam. *pi- ’kiehua kypsäksi’
→ *päj-lə- ’alkaa palaa’ > mari I N Vo Up peleš ’palaa pohjaan (maito, puuro)’, ’sulaa (voi)’, mnsKondA peləj-, KondK pələj- ’alkaa palaa, syttyä’, T pīlül- ’leimahtaa tuleen’, KondA peləml-, KondK pələml-, Pel. pelml-, LozA pelml-, LozY pɛ̄laml- ’alkaa palaa, syttyä palamaan; sytyttää’, T pɛlt-, KondA pö̭ält-, KondK pȯ̭ ȧlt-, Pel. palt-, VagE pālt-, LozA palt-, LozY So. pālt- ’tehdä tuli, lämmittää, sytyttää, polttaa’ (ks. kohta 4.1.5)
→ *päj-wä ’kuuma, lämpö; aurinko’ > sm. päivä, saP beaivi, hntV päj
’ukkonen’, ngan. hejbi̮
→ *päjə-rä > unk. fehér ’valkoinen’
Ottaen siis huomioon *päjə-sanueen polyseemisyyden ja eräiden mahdollisten johdosten ’lämpöön’ ja ’kuumuuteen’ viittaavat merkitykset pitäisin mahdollisena, että myös sm. peittää edustaa kyseistä sanuetta. Sanue voisi johto-opillisesti edustaa vanhaa kausatiivijohdosta *päjə-ktä- > vksm. *päj(ə)-ttä- > mskm. *päi-ttä- > sm.
peittää. Mksm. *äi (< vksm. *äj) on osassa itämerensuomea kehittynyt dentaaliobstruentin edellä *ei-diftongiksi (Kallio 2018: 261), joten äänteellisesti rinnastukselle ei ole suomen osalta estettä. Merkityksenkehitys ’lämmin’ > ’vaatteet’
tunnetaan esimerkiksi uralilaisen *lämpə- ’lämmin’ -sanueen samojedivastineista, ksam. *jempə ’vaatteet’, ngan. деӈхя ’vaatteet’, (johd.) dˊembitəsi̮ ’pukeutua’, vastaavanlaista polysemiaa tavataan myös saamesta, saU biktas ’(subst.) lämmike, esim. vaatekappale, kiehuva vesi; (adj.) lämmittävä’ (Aikio 2002: 13). Vaatettamisen keskeisenä ominaisuutena on pitää käyttäjänsä lämpimänä, sama lämpimänä pitämisen funktio liittyy osittain myös peittämiseen ja suojaamiseen, mikä näkyy itämerensuomalaisen *sooja-sanueen polysemiassa. Sana merkitsee suomessa toisaalta ’fyysistä rakennusta ja suojaa’, esim. karjasuoja, tuulensuoja, jotka rajoittuvat suomeen ja karjalaan. Selvästi laajalevikkisempi on merkitys ’lämmin, leuto’, ka. suoja ’leuto ilma, suojasää; leuto, lauha’, va. sōja ’lämmin, lämpö’, vi. soe (g. sooja) ’lämmin’ (SSA: 214). Merkityksenkehityksen suuntana on pidetty kehitystä
’varjosta, suojasta’ ’lämpimään’ perustuen sanan iranilaisen lainaoriginaalin merkitykseen, vrt. pers. sāya, pehl. sāyag ’varjo, suoja’. Päinvastainen merkityksenkehitys ’lämpimästä’ ’suojaan’ näyttäisi olevan mahdollinen, vrt. samaa juurta olevat germaaniset sanueet kgerm. *hlewa- ’(tuulen)suoja’ > mn. hlé ’suoja, tuulensuoja’, mru. hlēo ’piilo’ ja *hlēwa ’haalea’ > isl. hlár ’sulanut; lämmin’.
Indoeurooppalaisen verbijuuren rinnakkaisjohdokset näyttävät viittaavan merkityksen
’lämmin’ ensisijaisuuteen, lat. caleō ’olla lämmin’, liet. šil͂tas ’lämmin’ (Kroonen 2013: 231), joskin germaanisten kielten sanojen kuulumista kyseisen verbijuuren
*ḱel- ’lämmetä’ yhteyteen on myös epäilty (LIV: 323).
Osa johtosuhteista jää selvien rinnakkaistapausten puuttuessa spekulatiivisiksi.
Esimerkiksi *päjwä-asuun palautuvat sanat voidaan johtaa *päjə-vartalosta vain, mikäli *-wä-johtimelle on osoitettavissa rinnakkaistapauksia. Osassa, esim. unkarin fehér-sanassa, johtosuhteen lisäksi tarkennuksia kaipaa myös murteissa esiintyvien
155
muotojen, feér, feír, fejér, fehír, keskinäisten suhteiden selvittäminen. Näiden kysymysten ratkaisemisen on jäätävä kuitenkin tulevaisuuden tutkimuksen ratkaistavaksi.