Kalasto

apport - 2004.dot ver 1.0

Näytteenottopisteiden lajisto ja tiheys neliömetrillä on esitetty taulukossa 11-3.

Kartoituksessa havaittiin 13 makroskooppista pohjaeläinlajia tai ryhmää. Pohjaeläin-ten kokonaistiheys oli noin 500 yksilöä. Kaikilla näytepisteillä havaittiin pohjaeläimiä lukuun ottamatta kaikkein syvintä (10.6 m, S7) näytepistettä, jossa pohjaeläimiä ei havaittu.

Lajisto ei alueella poikkea pisteiden välillä juurikaan eikä syvyydellä ole tulosten mu-kaan vaikutusta lajikoostumukseen tai tiheyksiin.

Harvasukasmadot ovat alueen hiekkapohjien runsaslukuisin pohjaeläinryhmä. Vesi-harvasukasmatoihin kuuluu useita ryhmiä ja Perämeren alueen tyyppilajistoa ovat mm. putkimadot, ketjukaiset ja katkomadot. Perämeren alueen harvasukasmadot ovat pääosin makeanveden lajeja ja tavallisesti ne ovat runsaimmillaan pehmeillä pohjilla. Hankealueen hiekkapohjat ovat harvasukasmadoille ei-optimaalista ympäris-töä ja niiden tiheys liejupohjilla on tavallisesti huomattavasti nyt havaittua suurempi.

Hiekkapohjasta huolimatta täälläkin tämä lajiryhmä on runsain pohjaeläinryhmistä.

Pohjaeläinselvityksessä havaittu kohtalainen makeanveden kotiloiden määrä oli pie-noinen yllätys, joka tosin havaittiin alueelle tehtyjen sukellusten aikana. Lajisto on monipuolinen ja se kuvastaa ennemminkin makeanveden lajistoa. Simpukoita ei alu-eella havaittu pientä hernesimpukkaa lukuun ottamatta. Surviaissääskiä on näyt-teenottoalueella niukasti, johtuen liejupohjien lähes täydellisestä puuttumisesta. Lä-heisten Liminganlahden tai Kempeleenlahden surviaissääskitiheys on todennäköi-sesti jopa tuhatkertainen nyt havaittuun verrattuna.

Pohjanoutimella toteutettu selvitys pyytää huonosti suurikokoisia pohjan pinnalla liik-kuvia eliöitä. Esim. alueella tavallisia kilkkejä (Saduria entomon) ei selvityksessä ha-vaittu, vaikka varmasti niitä alueella elää.

Taulukko 11-5 Pohjaeläinkartoituksessa havaitut lajit ja niiden keskimääräiset tiheydet (yksi-löä/m²). Kaikki näytepisteet yhdistetty (Suomen Luontotieto Oy 35/2009).

Tieteellinen nimi Suomenkielinen nimi Yks./m²

Prostoma obcscurum viherlimamato 2

T urbellaria sp värysmadot 12

Limnodrilus sp. 184

T ubifex sp. putkimadot 36

Potamothrix hammoniensis 82

Enchytraeidae änkyrimadot 48

Pisidium sp hernesimpukka 4

Batyomphalus contortus kierrekotilo 18

T heodoxus fluviatilis leväkotilo 28

Valvata piscinalis liejukotilo 38

Chironomus plumosus 18

Cricotopus s p. 8

T anytarsus sp 22

Monoporeia affinis valkokatka 6

Mall: Rapport - 2004.dot ver 1.0

vät ympäri vuoden matalissa rantavesissä ja pysyttelevät suhteellisen rajatuilla alueilla. Näitä ovat useimmat makean veden lajit, kuten ahven, särki, kiiski, lahna, säyne, hauki ja salakka. Kylmän veden kalat, kuten silakka, muikku, siika ja här-käsimppu, elävät useimmiten syvissä vesissä kaukana rannasta, mutta tulevat talvi-sin mielellään matalaan veteen. Rannan laadulla on suuri merkitys eri kalalajien esiintymiselle. (Perämeri Life)

Oulun yliopiston biologian laitoksen oppilaat kartoittivat vuonna 2005 Hailuodon lam-pien ja merialueiden kaloja. Kartoituksessa tavattiin kaikkiaan 38 eri kalalajia, joista säännöllisesti tavattavia oli yhteensä 25 (Taulukko 11-6).

Taulukko 11-6 Hailuodossa säännöllisesti tavattavat kalalajit.

Tieteellinen nimi Laji Tieteellinen nimi Laji

Abramis brama (L.) lahna Lota lota (L.) made

Alburnus alburnus (L.) salakka Myoxocephalus quadricornis (L.) härkäsimppu

Ammodytes lancea Yarrel pikkutuulenkala Myoxocephalus s corpius (L.) isosimppu

Clupea harengus L. silakk a Osmerus eperlanus (L.) kuore

Coregonus albula (L.) muik ku Perca fluviatilis L. ahven

Coregonus lav aretus (L.) s . str. vaellussiika Phoxinus phoxinus (L.) mutu Coregonus nasus (Pallas) s . Svärdson karis iika Pomatoschistus minutus (Pallas) hietatokko

Esox luc ius L. hauki Pungitius pungitius (L.) kymmenpiikki

Gasterosteus aculeatus L. kolmipiikki Rutilus rutilus (L.) särk i

Gymnocephalus cernua (L.) kiiski Salmo salar L. lohi

Lampetra fluviatilis (L.) nahkiainen Salmo trutta L. meritaimen

Leucisc us idus (L.) säyne Zoarces viviparus (L.) kivinilkka

Leucisc us leuciscus (L.) seipi

Kalastuksen kannalta tärkeimpiä saaliskaloja ovat lohi, siika, silakka, muikku, taimen, ahven, hauki, kuha, kuore, lahna ja säyne.

Lohi

Lohesta tavataan kahta ekologista muotoa. Merilohi tekee merivaelluksen ja kutee mereen laskevissa joissa. Järvilohi elää sen sijaan koko elämänsä makeassa vedes-sä. Lohen alkuperäistä elinaluetta ovat Atlantin valtameren pohjoisosa ja Itämeri.

Itämeren puolella lohi on aikoinaan lisääntynyt yli kahdessakymmenessä maamme joessa, mutta nykyään alkuperäinen, luontaisesti lisääntyvä lohikanta on jäljellä ai-noastaan Tornion- ja Simojoessa. Suurin osa Itämeressä tavattavista lohista on istu-tuksista peräisin, joskin heikkojen istutustulosten ja parantuneen luonnollisen lisään-tymisen seurauksena viime vuosina istukkaiden osuus saaliista on vähentynyt.

Lohen kutunousu jokiin alkaa kevättulvan aikaan, huipun ajoittuessa usein kesäkuul-le ja jatkuu kesän lopulkesäkuul-le. Kutu tapahtuu myöhään syksyllä (syys-, loka- ja joskus jo-pa marraskuussa) virtajo-paikkojen matalilla sorapohjilla. Nopeimmin sukukypsiksi ke-hittyvät lohet palaavat merivaellukseltaan kudulle jo yhden meressä vietetyn vuoden jälkeen. Suuri osa kuteneista lohista kuolee kutua seuraavan talven aikana, mutta pienehkö osa niistä saattaa kutea useammankin kerran, käyden välillä meressä tai järvessä kasvamassa.

Lohen jokipoikasten ravintoa ovat ensimmäisenä kesänä eläinplankton, pienet hyön-teiset sekä pohjaeläimet. Myöhemmin poikaset syövät suurempia hyönteistoukkia ja aikuisia vesihyönteisiä, jotka usein ovat virran kuljettamia. Meri- tai järvivaelluksen alussa nuoret lohet käyttävät vielä jonkin aikaa pintahyönteisiä ja vesiselkärangatto-mia ravinnokseen, mutta noin 25 sentin koosta alkaen enimmäkseen kalaa. Itäme-ressä lohen tärkeintä ravintoa ovat silakka ja kilohaili, järvissä yleensä muikku. Lohi on aikuisena nopeimmin kasvava kalamme.

apport - 2004.dot ver 1.0

Siika

Suomessa siikaa tavataan kautta koko maan, erityisesti karuhkoissa sisävesissä ja meressä alueilla, joilla on viileää ja hapekasta vettä. Siika on ollut kalavesiemme hoidon tärkeimpiä istukaskaloja. Istutuksia on tehty jo viime vuosisadalta lähtien ja niin paljon, että eri siikatyyppien levinneisyyden selvittäminen on melko työlästä. Li-säksi alkuperäinen ja istutettu kanta ovat voineet sekoittua toisiinsa.

Kuva 11-19 Eri siikamuotojen esiintymisalueita (RKTL, www.rktl.fi/www/uploads/images/kala-atlas/staattiset%20kartat/fig11_siika2_2000_s.jpg).

Siian kutuaika on tavallisimmin lokakuun tienoilla, mutta eri kantojen välillä on vaihte-lua. Rannikkoalueiden vaellussiikakoiraat nousevat kudulle ensimmäisen kerran 3-5-vuotiaina ja naaraat vuotta myöhemmin. Kutupaikat ovat matalassa vedessä usein muutamien metrien syvyyteen ulottuvilla sora- ja hiekkapohjilla. Poikaset kuoriutuvat vasta keväällä jäiden lähdön aikoihin.

Siikojen kasvu vaihtelee sekä siikamuodon, kannan tiheyden että ympäristön mu-kaan. Kaikki siiat syövät pieninä eläinplanktonia. Tiheäsiivilähampaiset siiat jatkavat planktonin syöntiä, mutta harvasiivilähampaisten siikojen ravinto painottuu sen jäl-keen pohjaeläimiin ja kalanpoikasiin. Vaellussiian syönnösvaellukset meressä saat-tavat olla hyvinkin pitkiä. Perämeren joissa kutevat voivat vaeltaa Ahvenanmaalle asti, jolloin edestakaista matkaa kertyy yli 1 000 km. Merialueen karisiiat liikkuvat enimmäkseen matalan ja syvän veden välillä.

Silakka

Silakka on sopeutunut Itämeren vähäsuolaiseen veteen ja sitä tavataan kaikkialla aina Tanskan rannikolta Perämerelle. Myös lisääntymistä tapahtuu lähes kaikilla rannikonosilla.

Suurin osa Suomen rannikon silakoista kutee touko-kesäkuussa. Syyskutuisten sila-koiden osuus on Itämeren pohjoisosassa hyvin pieni. Ennen kutua ja kudun aikana silakat muodostavat suuria tiheitä parvia. Silakka kutee rannikon tuntumassa

tavalli-Mall: Rapport - 2004.dot ver 1.0

simmin 1-5 metrin syvyydessä. Silakka kutee ensimmäisen kerran yleensä 2-3-vuotiaana.

Silakanpoikasten tärkeää ravintoa ovat planktoneläinten eri kehitysvaiheet. Myös nuoret silakat käyttävät ravinnokseen erilaisia planktonäyriäisiä. Kun silakka saavut-taa 15-20 cm pituuden, se alkaa syödä äyriäisten lisäksi myös pieniä kaloja. Yli 25-senttisten suurten silakoiden ravinnosta suurin osa on kaloja. Silakka on parvikala, joka vaeltaa kutuun ja ravinnonottoon liittyen vuosittain. Suomessa tehdyillä merkin-nöillä on osoitettu silakoiden vaeltavan syönnöksellään kauaskin kutualueiltaan, mut-ta palaavan yleensä samoille alueille. Silakoille on tyypillisiä myös pystysuorat vael-lukset vuorokauden eri aikoina. Kesällä aikuisten silakoiden parvet ovat päivällä lä-hellä pohjaa ja auringon laskiessa ne nousevat väliveteen. Talvella parvet ovat usein syvällä, jopa yli sadan metrin syvyydessä.

Muikku (maiva)

Suomi on muikun keskeisintä levinneisyysaluetta. Se on luultavasti tullut vesiimme jo noin 10 000 vuotta sitten. Merialueellamme lajia tavataan lähinnä Perämeren ja Suomenlahden itäosan vähäsuolaisissa vesissä. Muikku on ulappavesien parvikala, joka viihtyy parhaiten suurilla ja avonaisilla selkävesillä. Se suosii puhtaita ja kirkkai-ta vesiä, mutkirkkai-ta tulee toimeen myös kohkirkkai-talaisen ruskeissa ja rehevissä vesissä.

Muikku tulee sukukypsäksi yleensä toisena elinvuotenaan. Sen kutuaika vaihtelee eri paikoissa lokakuulta joulukuulle. Kutu tapahtuu parvissa tavallisesti alle kymmenen metrin syvyydessä. Jäidenlähdön aikoihin mätimunista kuoriutuu noin 8 mm:n mittai-sia poikamittai-sia. Levittäytymisvaiheen jälkeen poikaset kerääntyvät aluksi matalaan ran-taveteen.

Muikku syö koko ikänsä pääosin eläinplanktonia. Muikkukannan tiheys vaikuttaa yk-silöiden kasvunopeuteen, mikä vaihtelee myös vesistöittäin. Merialueella muikku voi liikkua laajoillakin alueilla, esimerkiksi Perämerellä osa Suomen puolella tavattavista kannoista kutee Ruotsin puolella.

Taimen

Taimenta tavataan koko Suomessa, niin meressä, mereen laskevissa vesissä kuin sisävesissäkin. Samassa vesistössä voi elää vaeltavia ja paikallisia yksilöitä, ja eri muodot voivat lisääntyä keskenään, ellei vaellusesteitä ole.

Kaikki taimenet kutevat virtavesissä, mutta ns. meritaimen vaeltaa syönnökselle me-reen ja ns. järvitaimen järveen. Taimen nousee merestä kudulle ensimmäisen kerran 2-5 merivuoden jälkeen ja noin kahden kilon painoisena. Pohjois-Suomessa naaras-taimenet alkavat lisääntyä 1-2-kiloisina ja koiraat kilon painoisina. Taimenet kutevat virtavesien pohjasoraikkoon kaivamiinsa kutukuoppiin syys-marraskuussa. Hedel-möittyneessä mädissä alkio kehittyy soran sisällä talven aikana ja poikaset kuoriutu-vat aikaisin keväällä lähes 2 cm pituisina.

Taimenenpoikaset elävät joessa yleensä 2-5 vuotta. Meressä taimen pysyttelee ran-nikon läheisyydessä. Merkityistä kaloista valtaosa saadaan saaliiksi sadan kilometrin säteellä istutuspaikasta. Merestä taimenet alkavat nousta isoihin jokiin jo kesällä, mutta pienempiin jokiin vasta hieman ennen kutua.

Taimenen jokipoikaset syövät virran mukana kulkeutuvia tai pohjalla eläviä hyöntei-siä ja niiden toukkia. Syönnösvaelluksen aikana meressä tai järvessä nuori taimen syö alkuvaiheessa hyönteisiä ja myöhemmin kalaa. Meressä saaliina on silakkaa ja piikkikaloja, järvissä ravintokohteita ovat mm. muikku, kuore, ahven ja kymmenpiikki.

apport - 2004.dot ver 1.0

Ahven

Ahven on yleinen ja runsas lähes koko Suomessa, mikä kertoo lajin hyvästä sopeu-tumiskyvystä. Hapanta vettä ahven sietää paremmin kuin useimmat muut kalalajim-me. Itämeressä ahventa tavataan koko alueella rannikon tuntumassa.

Ahven tulee sukukypsäksi 2-5 vuoden ikäisenä ja 9-14 cm pituisena. Kutu alkaa ma-talissa rantavesissä Etelä-Suomessa huhti- tai toukokuussa. Kutuaika ulottuu kesä-kuulle, kylmissä vesissä jopa heinäkuulle saakka.

Ahven käyttää monipuolista ravintoa: eläinplanktonia, pohjaeläimiä ja kaloja. Ahve-net vaeltavat lisääntymis- ja syönnösalueiden välillä. Rannikkovesissä parvien liik-keet ovat tavallisesti muutaman kilometrin pituisia, mutta myös yli sadan kilometrin vaelluksia tunnetaan.

Hauki

Hauen levinneisyysalue käsittää pohjoisen pallonpuoliskon kylmät ja lauhkeat alueet.

Hauki on ahvenen ohella sisävesiemme yleisimpiä kaloja. Haukikannan runsaus riip-puu paljolti soveliaista kutu- ja poikastuotantoalueista.

Hauki kutee järvissä pian jäiden lähdön jälkeen ja kutu kestää yleensä viikosta kah-teen. Merenlahdissa kutu alkaa joskus jo huhtikuun puolivälissä, mutta se jatkuu usein kesäkuulle, varsinkin ulkosaaristossa. Järvissä kutualueina ovat matalat tulva-rannat ja merellä matalat kasvillisuustulva-rannat, purojen ja jokien suistot sekä mereen yhteydessä olevat järvet ja lammet.

Poikaset syövät aluksi eläinplanktonia ja sitten hyönteistoukkia. Kalanpoikasia ne alkavat pyydystää noin 3 cm pituisina. Ensimmäisenä kesänään hauet voivat jo syö-dä myös lajitovereitaan. Isompien haukien ravintoon kuuluu kalojen lisäksi myös sammakoita, myyriä ja vesilintujen poikasia. Hauki on hyvin paikallinen ja vaellukset vähäisiä.

Kuha

Suomessa kuha tavataan maan etelä- ja keskiosissa. Pohjanlahdella kuhaa tavataan lähinnä suurten jokien suistoalueilla. Kuha on vaatelias lämpimien sisävesien laji, joka viihtyy hyvin myös murtovedessä, mikäli veden suolapitoisuus ei ole liian korkea ja lämpimiä lisääntymisalueita on tarjolla.

Kuhan kutu alkaa vesien lämmetessä yli 10-asteiseksi. Pohjois-Suomessa kutu ajoit-tuu kesäkuun loppuun tai heinäkuun alkuun. Koiraat puhdistavat rantavesiin kutupai-kan, johon naaras voi laskea jopa yli miljoona mätimunaa, jotka koiras hedelmöittää.

Kuhanpoikanen alkaa syödä 5-6 millin pituisena eläinplanktonia. Petokala kuhasta tulee ensimmäisen kasvukauden lopulla tai viimeistään toisen kesän alussa. Aikui-sena kuha on monipuolinen peto, joka syö enimmäkseen noin kymmensenttistä ka-laa. Kuhat vaeltavat yleensä keväällä kutualueilleen matalaan veteen. Kudun jälkeen ne siirtyvät selkävesille syönnöstämään ja syksyllä ne siirtyvät usein syvänteisiin tal-vehtimaan.

Kuore

Kuore lienee alunperin ollut merikala, ja kuore lienee jäänyt sisävesiimme Baltian jääjärven aikana. Maassamme tavattavasta kuoreesta on erotettu kaksi muotoa: iso- ja pikkukuore. Pikkukuoreen tyypillisimpiä elinalueita ovat Etelä- ja Keski-Suomen järvet Oulujoen vesistöön saakka. Pohjoisimmat kuoreen esiintymisalueet sijaitsevat vähän Rovaniemen pohjoispuolella Kemi- ja Tornionjoen vesistöissä. Isokuoretta ta-vataan koko rannikkoalueellamme ja eräistä suurista järvistä. Kuoretta on siirretty vesistöstä toiseen 1800-luvun lopulta 1970-luvulle asti.

Mall: Rapport - 2004.dot ver 1.0

Kuoreenpoikanen syö yksinomaan eläinplanktonia. Nuoret kuoreet alkavat käyt-tää myös pohjaeläimiä sekä kalanpoikasia ravinnokseen. Kudettuaan matalilla kivi- ja sorapohjilla kuoreet palaavat syvempiin vesiin.

Lahna

Suomessa parhaat lahnakannat elävät Etelä- ja Keski-Suomen järvissä ja matalissa merenlahdissa kaikkialla rannikkoalueellamme. Pohjoisimmat yksittäiset lahnajärvet sijaitsevat Sodankylän kunnan alueella.

Kutu alkaa keväällä veden lämmettyä noin 15 asteeseen. Monin paikoin kutu on jak-soittainen ja se saattaa kestää useita viikkoja. Lahnalla on totuttu erottamaan kutu-ryhmiä, joita on nimetty samaan aikaan ilmenevien luonnontapahtumien kanssa.

Poikasina lahnat syövät eläinplanktonia. Aikuisen lahnan pääravintoa ovat pohjaliet-teessä elävät nilviäiset ja hyönteistoukat, mutta muun ravinnon puutteessa myös suuremmat lahnat voivat joutua tyytymään osin eläinplankton-dieettiin.

Säyne

Säynettä pidetään suurten, puhtaiden ja kirkkaiden vesien kalana. Suomessa säy-nettä on koko merialueella ja kaikissa suurissa sisävesissä. Pohjoisimmat säynepai-kat ovat Kemijoen (Lokan tekoallas), Ounasjoen ja Tornionjoen yläosissa. Sitä on siirrelty 1900-luvun aikana uusiin paikkoihin ja toisinaan vahvistamaan taantunutta kantaa.

Kudulle säyne hankkiutuu mataliin virtapaikkoihin pian jäidenlähdön jälkeen. Merestä se nousee suistoihin, jokiin ja pieniinkin puroihin, mutta kutee myös meren ruovikkoi-silla lahtialueilla. Kutu kestää yleensä vain muutaman päivän.

Säyne on monipuolinen ravinnonkäyttäjä. Poikaset syövät eläinplanktonia. Nuorten ja aikuisten ravintona ovat hyönteiset, pohjaeläimet ja kotilot. Isot säyneet saalistavat myös kaloja. Kesäisin ne liikkuvat usein parvina, ja varsinkin tyynellä säällä niiden liikkeitä voi seurata pinnan tuntumassa. Talveksi säyneet hakeutuvat syvempiin ve-siin.

Oulunsalo-Hailuoto tuulipuistohankkeen kannalta merkityksellisimmäksi lajiksi katsot-tiin karisiika.

In document OULUNSALO-HAILUOTO TUULIPUISTON YMPÄRISTÖVAIKUTUSTEN ARVIOINTISELOSTUS (sivua 175-180)