2.3.1 Kalannahan käyttö
Eskelisen (2011, 8) mukaan pohjoisen alkuperäiskansoilla on pitkät perinteet kalannahkojen käytössä. Alkuperäiskansat käyttivät pyyntieläimistään pääsääntöisesti kaiken materiaalin.
Pohjoisen Siperian kansoilla ja joillakin Amerikan alkuperäiskansojen heimoilla on myös perinteitä kalannahan käytöstä ainakin vaatteissa, purjeissa ja ikkunoissa. Keski-Alaskassa Jupik-heimon jäsenet ovat valmistaneet parkitusta kalannahasta mm. kenkiä, käsineitä, laukkuja, säärystimiä sekä lankaa (Calista Elders Council & Anchorage museum 2008).
Islannissa hain nahasta on valmistettu balettitossuja, ja myös märällä kivellä lipsumattomia karkeapintaisia kenkiä. Kalannahkaa on käytetty myös hihnoina ja liekoina. (Calista Elders
Council & Anchorage museum 2008; Eskelinen & Franck 1999, 99; Rahme 1993, 42;
Quillerietin 2004, 50−74; Eskelinen 2011, 8.)
Euroopassa 1600- ja 1700- luvuilla oli muodikasta päällystää pienesineitä parkitsemattomilla nahoilla, ja myös parkitsematonta kalannahkaa, engl. fish skin shagreen, käytettiin siihen tarkoitukseen. Sen karkea pinta oli hyvä materiaali esimerkiksi puukonkahvoihin. Puusepät käyttivät karkeimpia kalannahkoja myös hiontaan ja kiillottamiseen. Jotkut puusepät käyttivät sitä myös huonekalujen pinnankoristeluun.
Kosken (1994, 15) mukaan parkitun kalannahan käyttö kengän koristenahkana on tunnettu jo kauan. 1900-luvun alussa jalkinesuunnittelija Salvatore Ferragimo käytti tuotteissaan erilaisia parkittuja kalannahkoja, ja myös parkitsematon kalannahka tuli taas muotiin. Sitä käytettiin muun muassa ylellisten huonekalujen pinnoitteena. Maailmansotien jälkeen materiaalipulaa paikattiin Euroopassa tuottamalla parkittua kalannahkaa vaateteollisuudelle nahan korvikemateriaaliksi. Eskelisen ja Franckin (1994, 99) mukaan parkittua kalannahkaa saadaan valmistettua ankeriaasta, haista, monnista, mateesta ja lohesta. Hyvää nahkaa saadaan myös turskasta, hauesta, kampelasta, karpista, kuhasta, makrillista ja siiasta (Eskelinen & Franck 1999, 99). (Edwards 2000; Kane 2009, 1, 194; The British Pathe;
Wikipedia 2013; Quilleriet 2004, 26, 120, 140; Eskelinen, Kalannahka, parkitsijan opas 2011, 8.)
Juolan mukaan kalannahkaa käytetään nykyään sen erikoisuuden vuoksi. Suomelaisten kalannahkaa käyttävien yritysten tuotteet valmistavat siitä erilaisia pientuotteita ja asusteita, kuten lompakoita, vöitä, koruja ja laukkuja. Suomalaisia laukku- ja asustevalmistajia, jotka käyttävät tuotteissaan kalannahkaa ovat esimerkiksi Eväkäs, Lovia ja Viona Blu. (Juola 2014a, 70; Eväkäs 2018; Lovia 2018; Galateia Liisa Saarni 2018; Viona Blu 2018). Muoti- ja kenkäteollisuudessa kalannahkaa on käytetty eksoottisena luksusmateriaalina niin yksityiskohdissa kuin kokonaisissa tuotteissakin (Uusi-Tarkka 2014, 11-14). Galateian Liisa Saarni valmistaa tuotteet itse parkitsemistaan nahoista. Kalannahkaa on nähty myös vaatteissa. The Guardianin artikkelin mukaan Rose & Willardin vuoden 2015 mallistossa on ollut vaatteita, joissa on käytetty mateennahkaa (Marriot 2015). Omin sanoinensa Rose &
Willard (2018) kuvailee valmistavansa eettistä muotia uranaisille. (Rose & Willard 2018;
Atlantic Leather 2017)
2.3.2 Kalannahka materiaalina
Kalannahkaa koskettava tutkimus ja kirjallisuus liittyvät lähinnä parkitsemiseen, eli materiaalin valmistamiseen. Suomessa on viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana tehty muutamia tutkimuksia kalannahan ominaisuuksista ja parkitsemisesta. Ensimmäisiä tutkimuksia mateennahalle on tehnyt Liisa Saarni opiskellessaan Kuopion koti- ja taideteollisuusoppilaitoksessa. Tutkimus johti kalannahan parkituskokeilujen kautta löytämään uudelleen aiemmin unohdetut tavat käsitellä vanhaa luonnonmateriaalia. Saarnin tutkimukset ovat osittain salaisia, sillä ne ovat oman liiketoiminnan kehittämiseen liittyvää tietoa. (Kasesniemi 1997). Saarnin vuoden 1989 mateennahkaan keskittyvän tutkimuksen jälkeen kalannahkaa materiaalina ovat tutkineet opinnäytetöissään Eva Rahikainen ja Marja Rak (1995) sekä Mirjam Naakka (1999). 2010-luvulla kalannahkaa ovat tutkineet ja testanneet verhoilija Elin Jensen Langaard (2010) Jönköpingin yliopistossa, ja Poukama-hankkeen innoittamina Juola ja Lammassaari (2013) kandintyönä mateennahan käytöstä verhoilumateriaalina, ja Juola (2014b) maisterin tutkielmassa Kasviparkittu mateennahka verhoilumateriaalina. Eija-Katriina Uusitarkka (2014) on selvittänyt kalannahan käyttöä ja mahdollisuuksia asuste ja sisustusmateriaalina.
Kirjallisuutta kalannahasta suomen kielellä löytyy Jouko Eskelisen ja Kari Franckin (1999) Harrastajanahkurin käsikirja 1. Eskelinen on kirjoittanut myös kirjan Kalannahka, parkitsijan opas (2011). EU-rahoitteinen Österbottens Fiskarförbund ry:n Nahkaa Kalasta- projektin (1999) tuloksena syntyi Carina Rönnin (2001) Nahkaa kalasta – käsikirja kalannahan kasvisparkituksesta. Tämän tutkimuksen käyttöön saatiin myös käsikirjaa varten VTT:n kemiantekniikalta tilattujen kalannahan materiaalitestauksien julkaisemattomat tulokset.
Nahkaa kalasta -käsikirjaa varten Marja Rak kokeili nahkojen ompeluominaisuuksia ja käyttökelpoisuutta, mutta niitä ei käsikirjassa esitellä. (Rönn 2001, 1) Kalannahasta ja sen perinteisestä parkitsemisesta löytyy ruotsiksi kirjallisuutta Lotta Rahmelta (1991). Norjassa parkitsemista on kirjoittanut Solveig Ovangerin (1994).
Näiden tutkimusten, opinnäytetöiden, julkaisujen ja hankkeiden lisäksi tietoa kalannahan ominaisuuksista löytyy alalla olevien yritysten tuottamasta mainosmateriaalista. Suomessa toimii tällä hetkellä muutama kalannahan valmistaja (Galateia ja Kalaparkki) ja
kansainvälisiltä markkinoilta on saatavilla teollisesti valmistettuja kalannahkoja (Atlantic Leather). Galateian Liisa Saarni valmistaa tuotteet itse parkitsemistaan nahoista. (Galateia Liisa Saarni 2018; Atlantic Leather 2017)
Kalannahkaan liittyvät mielikuvat ovat vahvoja. Materiaali mielletään jätteeksi ja heikoksi materiaaliksi. Sen kestävyyttä epäillään, ja siksi Kalaparkin Ossi Kumpulainen antaa asiakkaiden kokeilla mateennahan vetolujuutta tarjoamalla nahkasuikaletta katkaistavaksi.
Kasesniemen haastattelussa Saarni on kertonut asiakkaiden epäilevän mateennahan olevan hyvin ohutta, haurasta, ja kummalliselle haisevaa. Sen ajatellaan myös olevan vedenpitävää sadetakkiin, eläähän kala vedessä. Todellisuudessa nahka on kuitenkin vedenkestoltaan samantapaista kuin muutkin nahat. (Kasesniemi 1997, 6) Vaikka kalannahka onkin ruokateollisuuden jätettä, se on oikein parkittuna kestävää ja kevyttä, Atlantic Leatherin mukaan nahan kuiturakenteen vuoksi jopa kestävämpää kuin muut nahat (Schaffer &
Saunders 2012, 65-66; Atlantic Leather 2018). Uusi-Tarkan tutkimuksessa tuli Tuula Puoskarin haastatteluissa ilmi, että Suomessa toimivalla kalateollisuudella on kiinnostusta toimittaa materiaalia jatkokäsittelyyn kalanjaloistamoista nahkaparkitsimoihin. Materiaalin jatkojalostamiseen vaadittavaa teollisuutta ei Suomessa vielä ole, sillä tuotanto kalannahkaa tekevillä yrityksillä on pääosin käsityöllistä. (Uusi-Tarkka 2014, 23, 42)
2.3.3 Made
Made (Lota lota), eli tutummin matikka, on ainoa myös sisävesissä elävä turskakalalaji (Gadidae). Made on alkuperäinen suomen vesien kalalaji, ja se elää lähes kaikkialla Suomen sisävesissä ja koko rannikkoalueella. Se viihtyy viileissä pohjavesissä, ja välttää päivisin liikkumista. Made on levittäytynyt koko pohjoisen pallonpuoliskon manneralueiden sisävesiin.
Made on yleisesti käytetty ruokakala, eikä sitä Lajitietokeskuksen mukaan uhkaa sukupuutto.
Muista kaloista poiketen made kasvaa talvella. Kesäisin made liikkuu vähän, mutta aktivoituu syksyllä vesien viiletessä. Made kutee helmikuussa, jolloin on myös paras aika kalastaa sitä.
Mateen kalastus tapahtuu sen yöaktiivisuudesta johtuen pimeän tullen.
Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan vuonna 2016 vapaa-ajankalastajat kalastivat vuonna 2016 Suomessa noin 555 tonnia madetta, ja kaupallisesti sitä saalistettiin vuonna 2017
yhteensä 42 tonnia. (Luonnonvarakeskus 2017; Luonnonvarakeskus 2018; Kulmala 2017;
Suomen lajitietokeskus 2018; Luontoportti 2018; Wikipedia 2018)
Made on hyvin pienisuomuinen ja limapintainen kala. Pää ja eturuumis ovat leveät ja sen pitkä ruumis kapenee pyrstöä kohti. Mateen pyrstöosa on sivuilta litistynyt. Tavallisesti mateen pituus on 35−70 cm ja sen paino 0,5−4,0 kg. Isot mateet ovat harvinaisia, mutta Suomessa saadaan kalastettua vuosittain lähes 7 kiloisia mateita. Muualla maailmalla tavataan jopa kymmenkiloisia mateita. Väriltään made on keltaisen- tai tummanruskean kirjava, ja sen kyljissä on suomutaskujen aiheuttamia säännöttömiä kuvioita. Kylkiviiva on vaalea ja melko suora. Mateen alaleuassa on turskakaloille tyypillinen viiksisäie. Selkäeviä on kaksi. Taempi selkäevä ja peräevä ulottuvat lähes pyrstöön asti. Pienisilmäinen kala on usein loiskaihin sokaisema. (YLE 2011; Luontoportti 2018; Suomen lajitietokeskus 2018; Wikipedia 2018).
Mateennahan materiaalisia ominaisuuksia on tutkittu vähän, ja osa tutkimuksista on mateennahan valmistamiseen perehtyneiden yrittäjien liikesalaisuuksia. Galateian Saarnin mukaan made on hyvä nahkakala siksi, ettei sillä ole suojanaan suuria suomuja, vaan tiivis, vahva nahka (Kasesniemi 1997). Eskelisen mukaan (2011, 11), toisin kuin muilla kaloilla, mateella suomut eivät lävistä sen nahan pintaa, vaan pienet suomut sijaitsevat nahan pintakerroksessa. Suomutaskujen koko vaikuttaa nahan lujuuteen ja käyttöön. Saarnin mukaan ainoa ero naaras ja uroskalojen nahoissa on, että naaraskalat lihovat kutuaikaan, joten suurimmat mateennahat saadaan naaraskaloista (Kasesniemi 1997, 8).
2.3.4 Perkuujätteestä nahaksi
Eskelisen ja Franckin (2011, 72) mukaan parkituksen tehtävä on muuttaa nahan kuiturakenne sellaiseksi, että se kestää veden, lämmön ja muiden haitallisten aineiden vaikutuksen.
Hanekloun mukaan parkitsemismenetelmät vaihtelevat niiden tulevan käyttötarkoituksen mukaan. Vaatetustarkoituksiin tulevista nahoista tehdään hyvin pehmeitä ja taipuisia, kun taas laukkuihin käytettävät nahat parkitaan vahvoiksi ja tukeviksi. (Haneklou 1977, 12) Ankerias, kissakala, Niilin ahven, turska, lohi ja keihäsrausku ovat Schaffer ja Saundersin (2012, 64-66) mukaan yleisimmin parkittavia kalalajeja. Kalannahkojen väri ja ulkonäköominaisuudet ovat eri lajeille erilaiset. Kalannahkaan jään parkitsemisen jälkeen
jäljelle kalalajeille tunnusomaisia piirteitä ja väritykset, ja suomujen poisto kuvioi ne omalaatuisesti. Jos suomut ovat suuria, ne vaikuttavat nahan laatuun.
Kalaparkki Oy:n Ossi Kumpulainen parkitsee eniten mateennahkaa juuri sen ulkoisten ominaisuuksien ja kestävyyden vuoksi. Sen pintakuvio on Kumpulaisen mukaan vaihteleva ja nahan pinta on sileä verrattuna muihin kalannahkoihin. Kumpulaisen mukaan mateesta haastavan materiaalin tekee se, että liiallisen tai varomattoman käsittelyn vuoksi pintakuvio voi vaurioitua tai jopa kulua kokonaan pois (Kumpulainen 2013).
Kumpulaisen parkitsemassa mateennahan valmistuksessa on käytetty kasviparkintaa, jonka muun muassa Atlantic Leather (2018), Blanchard (2007, 218) ja itse Kumpulainenkin (2013) toteavat ekologisemmaksi vaihtoehdoksi kuin mineraali- tai kromiparkitut nahat. Sen voi ajatella olevan luonnonmukaista, sillä nahka parkkiutuun puun kuoresta löytyvien parkkiaineiden vaikutuksesta (ks. Eskelinen & Franck 2011, 73). Kalannahan voidaan sanoa olevan kestävän kehityksen mukainen tuote, sillä jos koko sen tuotantoketju noudattaa kestävän kehityksen periaatteita. Kestävän kehityksen mukainen tuotanto, jossa pyritään vähentämään jätettä ja jopa uudelleenkäyttämään sitä, ovat tulevaisuuden vaatimuksia jokaiselle yritykselle. Ekologinen tuote on ainoastaan silloin, jos sen parkintaprosessi ei vahingoita luontoa. (Uusi-Tarkka 2014, 41,54).
Schaffer ja Saundersin (2012, 64-66) mukaan kalannahan voidaan ajatella olevan ympäristöystävällisempi parkittava kuin muut nahat, sillä niistä ei tarvitse poistaa karvoja, johon tarvitaan voimakkaita kemikaalikäsittelyjä. Kalannahka eroaa nisäkkään nahasta näkyvimmin siten, että siinä on karvan sijaan suomut. Kun suomut on poistettu, nahka on parkittavissa samoin keinoin kuin nisäkkäiden nahat. Nahan ylimmässä kerroksessa, suomujen ja epidermiksen pinnalla, on limakerros, joka kalan eläessä suojaa nahkaa pieneliöiltä ja bakteereilta. Epidermiksen alla on martiokerros ja retikulakerros, ja alimpana suboutis ennen lihasta. Kalannahasta puuttuu eläimille tyypillinen papillaarikerros. (Eskelinen 2011, 10; Pylvänäinen & Saarinen 1982, 58). Suomujen koko ja syvyys vaihtelevat kalalajeittain. Ne myös vaikuttavat kalannahan lujuuteen ja käyttöön. Esimerkiksi hauen nahkassa suomut saattavat tunkeutua epidermiksestä retikulakerrokseen ja rei’ittää nahkaa, kun taas mateen nahassa suomut ovat epidermiksen pinnassa ja näin ollen koko nahan pinta on rei’ittämätön. Eskelisen ja Franckin (1999, 98) mukaan kalannahassa pigmenttiä on epidermiksen lisäksi myös suomuissa. Kalannahan suomuissa on paljon keratiinia ja ne
sisältävät vaikealiukoista rasvaa. (Schaffer & Saunders 20012, 64 - 66; Eskelinen & Franck 1999, 98; Eskelinen 2011, 13; Jaakola ym. 2002, 13; Väyrynen 1985, 10.)
Mateennahka nyljetään irti kalan lihasta vetämällä, toisin kuin muiden tavanomaisten saaliskalojen nahat. Nylkemisen jälkeen nahka jää ehjäksi, ja on näin ollen muokattavissa kestäväksi käsityömateriaaliksi (Kumpulainen 2013). Kalannahan suomuissa on paljon keratiinia ja ne sisältävät vaikealiukoista rasvaa, ja kunhan ne poistetaan, kalannahka on parkittavissa samoja periaatteita käyttäen kuin muutkin nahat (Eskelinen & Franck 2011, 98).
Schaffer ja Saundersin mukaan kalannahan parkitseminen on ympäristöystävällistä, koska sen valmistuksessa ei käytetä samoja vahvoja kemikaaleja, joilla nisäkkään nahoista poistetaan karvat.
Nylkemisen jälkeen vuodat säilötään, jotteivat bakteerit pilaa raakavuotaa. Yleisin säilöntämenetelmä on suolaus. Sitä käytetään niin nisäkkäiden kuin kalojenkin nahoille. Kun nahkoja on kertynyt tarpeeksi parkintaerää varten, parkinta voi käytännössä alkaa.
Parkitusmenetelmiä, sekä niiden yhdistelmiä, on monia erilaisia. Kumpulainen (2013) kertoo että hänen käyttämänsä parkintatapa on perinteinen kasviparkitusmenetelmä, jossa parkitusprosessin aikana käytetään kemikaaleina suolaa, vettä, pesuainetta, alkoholia, muurahaishappoa, parkitusainetta ja rasvaa. Kumpulaisen käyttämät parkkiaineet ovat useimmiten Queberachoa, ja joskus Mimosaa. Hän ei värjää nahkoja, koska parkitusaineista nahkoihin tarttuu väripigmenttejä, jotka korostavat kalannahan ominaista väriä. Tummaa pigmenttiä on parkitsemisen jälkeen eniten suomutaskun reunoissa ja suomutaskun pohja on tasaisen vaalea. Tämä tuo esiin kalannahalle ominaisen pintastruktuurin. Kumpulaisen käyttämä parkintaprosessi on käsityöllinen prosessi, joka tarkoittaa myös sitä, että valmiiden nahkojen hinnoittelun tulee perustua tehtyyn työhön (ks. Kumpulainen 2013). Kandidaatin tutkielmaa tehdessämme materiaalin hinta oli noin 20 euroa nahalta.
2.3.5 Mateennahka erikoisvaatetusmateriaalina
Vaatetuksessa käytetään tavallisimpien Boncamperin lajittelemien vaatetusmateriaalien lisäksi erikoisvaatetusmateriaaleja, kuten kontrastikankaita ja muita materiaaleja, kuten nahkoja. Mateennahka voidaan nähdä erikoismateriaalina, jonka käytöllä tuotteeseen haetaan luksusta ja erityisiä yksityiskohtia. Erikoismateriaalin laatutason tulisi olla korkea, jotta siitä
voitaisiin käyttää luksustuotteessa, sekä myös pyytää korkeampaa hintaa. (Nissi-Rantakömi 2018) Vaikka vaatteissa käytettäville materiaaleille ei ole enää voimassaolevia laatustandardeja, voidaan tässä tutkimuksessa käyttää apuna asustenahkojen valintaan käytettävää standardia (ISO 14931), joka määrittelee materiaalille laboratoriossa testattavien ominaisuuksien raja-arvot, kuten värin hankauksenkeston ja värin keston kuivapesulle, sekä materiaalin repimislujuudelle.
Uusitarkan (2014, 19) tutkimuksessa Eskelinen on maininnut, että kasviparkitus vaikuttaa siihen, mihin käyttötarkoituksiin materiaalia voisi käyttää. Eskelisen mukaan kasviparkittu nahka on herkempi lämmölle eikä sitä näin ollen voi esimerkiksi prässätä muotoon.
Kasviparkittua nahkaa ei myöskään kannattaisi Eskelisen mukaan kastella niin kuin ei nahkoja yleensä. Uusitarkka väittää, että nykyajan kuluttajilla olisi erilainen laatuvaatimustaso kuin kuluttajilla aiemmin. ”Nykyajan kulutuskäyttäytyminen hyväksyy huonomman laadun, eikä tuotteen pitkäikäisyys ole enää tuotteen tärkein ominaisuus.” (Uusitarkka 2014, 19, 22.)
Mateennahan käyttömahdollisuudet ovat kuitenkin hyvät, jos halutaan kulutusta kestävää pintaa (Juola & Lammassaari 2013; Juola 2014b). Tällaiset maateennahan käyttökohteet voisivat samoja, joita Kärki-Siltanen (1980) ym. ehdottavat nahalle, eli hihan- ja taskunsuut, kyynärpäät, polvet ja takamus. Lisäksi materiaalin voisi ajatella sopivan pienen kokonsa vuoksi myös nappeihin, ja hyvän repimislujuutensa vuoksi kapeisiin, muttei kuluviin osiin, kuten nauhoihin.
Erikoisvaatetusmateriaalien käyttöä on harkittava, sillä ne voivat vaikuttaa koko tuotteen toimivuuteen. Vaatetusmateriaalin on kestettävä käytön ja huollon aiheuttamia rasituksia, ja vaatteessa mukana olevan erikoismateriaalin tulisi kestää samat hoitotoimenpiteet kuin vaatekin, ellei se ole irrotettavissa.