Käsityöläisammatista akateemiseksi ammatiksi

Suomi

Vuonna 1997 tuli kuluneeksi 100 vuotta Helsingin yliopiston farmasian laitoksen perus-tamisesta. Venäjänmaan keisari ja Suomen suurruhtinas Nikolai II antoi 26.1.1897 ase-tuksen, joka kantoi nimeä ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus farmasian opetus- ja tutkintotoimesta Suomessa”. Se oli Suomen ensimmäinen varsinainen farmasian opetusasetus. Samalla annettiin asetus farmaseuttisesta laitoksesta, joka pe-rustettiin Helsingin yliopiston yhteyteen. Vuonna 1902 Keisari sitten armossaan sääti:

”Nainen, joka nauttii täydellisiä kansalaisoikeuksia ja itsenäisesti hallitsee omaisuuttaan olkoon oikeutettu pääsemään oppilaaksi apteekkiin ja suoritettuaan säädetyt opinnäytteet saavuttamaan samat oikeudet kuin 26.1.1897 annettu asetus farmaseuttisesta opetus- ja tutkintotoimesta Suomessa myöntää miehelle.” (Pesonen, N. 1980, 450.) Tie naisille farmasian ammatilliselle kentälle oli avattu.

Sata vuotta ei ole pitkä aika, ja farmasiaa voidaan pitää melko nuorena

yliopis-tuksen. Opetuksen tasoa ei valvonut mikään viranomainen. Apteekkarit itse oli ulko-mailla koulutettu. He olivat joko ulkomaalaisia tai esimerkiksi Tukholmassa Collegium Medicumissa kuulustelun suorittaneita suomalaisia. Apteekeissa vallitsi eurooppalaisille kaupunkiammateille ominainen arvoasteikko: oppilas – kisälli – mestari. Tämä ammatti-hierarkia on ollut hyvin pysyvä, ja myös ensimmäiset opetusta koskevat säädökset poh-jautuivat jakoon farmasian oppilas – farmaseutti – proviisori – apteekkari. Apteekkari-tutkinto oli määritelty jo 1600-luvulla, mutta tarkempia määräyksiä apteekkiopetuksesta annettiin vasta vuoden 1799 apteekkariohjesäännössä. Tämä sääntö pysyikin voimassa melkein sata vuotta, sillä seuraava merkittävä asetusmuutos tehtiin vasta 1897. Opis-kelijat suorittivat tutkintojaan Ruotsissa, mutta kun Turkuun perustettiin vuonna 1811 Lääkintäkollegio, jonka malli oli otettu Ruotsista, oli tutkinnon suorittaminen mahdol-lista myös Suomessa. Opintojen perusrakenne pysyi muuttumattomana koko 1800-lu-vun. Yliopisto huolehti suurelta osin opetuksesta ja Lääkintäkollegio, myöhemmin Lää-kintöhallitus, muodollisesta loppukuulustelusta. (Lahtinen ja Issakainen 1997, 22–27.)

1860-luvulla apteekkioikeuskysymykset olivat jättäneet varjoon keskustelut kou-lutuksesta. Vuonna 1876 apteekkiuudistusta valmisteleva komitea luovutti mietintönsä opetuksen uudistamiseksi. Tämä opetusohjelma tuli voimaan pienin muutoksin tammi-kuun 26. päivänä 1897. Yliopisto-opetusta annettiin vain proviisoreiksi opiskeleville.

Ylioppilastutkintoa ei vaadittu pohjakoulutukseksi eikä farmaseuttisella oppilaitoksella ollut täysivaltaista asemaa yliopistossa. Näin ollen farmasian opetus pysyi puoliakatee-misena ja ammatillisena. (Lahtinen ja Issakainen 1997, 41–43, 45–47.) Vasta vuoden 1938 asetus farmaseuttisesta opetuksesta (228/1938) toi ylioppilastutkinnon pääsy-vaatimukseksi farmasian alalle. Farmasian laitos erotettiin nyt tiedekunnista erilliseksi yksiköksi ja merkittävään asemaan nousi opettajakollegio, jonka aika päättyi vasta 1961.

Farmaseuttinen laitos sai uudistuksen myötä lisää akateemista painoarvoa, joskaan sillä ei ollut oikeutta tarkastaa väitöskirjoja. Uutta opetusohjelmaa pidettiin pääosin onnis-tuneena, mutta kiistaa käytiin koulutuksen päämääristä, sisällöstä ja tutkinnon teoreti-soitumisesta. Uudistuksen myötä teoreettisen opetuksen määrä kasvoi, ja sitä alettiin pitää yhä välttämättömämpänä. (Lahtinen ja Issakainen 1997, 95–99.)

Ensimmäinen farmaseuttikurssi aloitti yliopisto-opiskelunsa syyskuussa 1939.

Opiskeluajan pituudesta ja sisällöstä käytiin yliopiston ja apteekkariyhdistyksen välillä keskustelua, sillä apteekkariyhdistys oli aikaisemmin nämä kurssit järjestänyt. Tutkinto oli suoritettava kolmessa aineessa: farmaseuttisessa kemiassa, farmakognosiassa ja käytännöllisessä farmasiassa. Käytännöllinen farmasia tarkoitti apteekkilainsäädäntöä,

reseptioppia, galeenista farmasiaa⁹ ja laboratorioharjoituksia lääkkeenvalmistuksessa.¹⁰ (Lahtinen ja Issakainen 1997, 105, 121, 123.) Vuoden 1961 opetusasetus päätti opet-tajakollegion ajanjakson, joka oli kestänyt yli 20 vuotta. Farmasian laitoksesta tuli nyt osa filosofisen tiedekunnan matemaattis-luonnontieteellistä osastoa. Tutkintorakenteita uudistettiin ja voimaan tuli kolmivaiheinen tutkintojärjestelmä. Vuonna 1965 väitteli Helsingin yliopiston ensimmäinen farmasian tohtori. Seuraavalla vuosikymmenellä kor-keakoulupolitiikassa alkoi keskustelu hajasijoittamisesta, joka kosketti myös farmasiaa.

Kuopioon perustettiin korkeakoulu, jossa yhtenä oppiaineena oli farmasia. Ensimmäinen proviisorikurssi aloitti opintonsa Kuopion korkeakoulussa syksyllä 1973 ja farmaseut-tien koulutus aloitettiin Kuopiossa 1978. Farmasian opetusta oli nyt kolmessa paikas-sa. Helsingin ja Kuopion lisäksi opetusta antoi Åbo Akademi. (Lahtinen ja Issakainen 1997, 147–197.) Kuopion yliopistossa farmasia oli oma tiedekuntansa jo varhaisessa vaiheessa. Helsingin yliopistossa näin tapahtui vasta vuonna 2005.

1970-luvulla käytiin keskustelua farmasian perustutkinnon määrittelystä. Vuoden 1978 asetuksella farmasian tutkinnoista (297/1978) säädettiin proviisorin tutkinto far-masian alan perustutkinnoksi ja vuoden 1980 erillisellä asetuksella (239/1980) määri-teltiin farmaseutin tutkinto opistoasteen tutkinnoksi. Vuonna 1994 annettiin uusi asetus farmasian tutkinnoista (246/1994), jossa farmaseutin tutkinto muutettiin alemmaksi kor-keakoulututkinnoksi. 1980-luku toi farmasian koulutuskeskusteluun erikoistumiskoulu-tuksen tarpeellisuuden. Vuonna 1989 farmasian erikoistumiskoulutusta selvittävä työ-ryhmä laati esityksen proviisorien ja farmaseuttien sairaala- ja terveyskeskusfarmasian erikoistumiskoulutuksesta. Erikoistumiskoulutusta esitettiin myös teollisuusfarmasias-sa ja avohuollon kliinisessä farmasiasteollisuusfarmasias-sa. (Farmasian erikoiskoulutusta selvittävän työ-ryhmän muistio 1989, 36–42.) Erikoistumiskoulutus proviisoreille sairaala- ja terveys-keskusfarmasiassa aloitettiin vuonna 1991 ja farmaseuteille vuonna 1995. Tällä hetkellä erikoistumiskoulutus sairaala- ja terveyskeskusfarmasiassa on keskeytetty rahoitus-ongelmien vuoksi.

Ruotsi

Vuonna 1901 annettiin Farmaseuttiselle instituutille, joka vastasi Ruotsissa farmasian opetuksesta, uusi asetus. Edellinen asetus oli vuodelta 1846. Uudessa asetuksessa insti-tuutti sai oman johdon, se erotettiin Lääkintöhallituksesta ja sille perustettiin oma

9 Galeeninen farmasia viittaa antiikin ajan Rooman lääketieteen merkittävään tutkijaan ja kirjoittajaan Claudios Galenokseen. Aikaisemmin oli käytetty vain yhdestä yrtistä valmistettuja lääkkeitä. Galenoksen

tajakollegio. Seuraavassa asetuksessa vuonna 1943 instituutin johdon ja opettajakol-legion valtasuhteita muutettiin ja opetusta uudistettiin. Vuonna 1968 pitkien selvitysten jälkeen päätettiin, että Farmaseuttinen instituutti muutettaisiin farmaseuttiseksi tiede-kunnaksi Uppsalan yliopistossa. Farmasian opetus oli 1900-luvun alussa hyvin käytän-nönpainotteista. Suuri osa koulutuksesta oli käytännön harjoittelua sekä ennen että jäl-keen teoreettisten opintojen. Ylioppilastutkinto oli vaadittava pohjakoulutus. Apteek-karitutkinnon teoriaopinnot kestivät kaksi vuotta ja farmasian kandidaatin (vuoteen 1901 nimellä farmacie studiosiexamen) neljä kuukautta. 1950-luvulle asti apteekkaritut-kinto oli enemmänkin ammattitutapteekkaritut-kinto kuin tieteellinen tutapteekkaritut-kinto. Farmasian ensimmäi-nen lisensiaattityö esitettiin vuonna 1951 ja ensimmäiensimmäi-nen väitöskirja vuonna 1956. Seu-raavat farmasian väitöskirjat esitettiin vuosina 1962 ja 1964. (Cronlund ja Paalzow 1999.)

Alun perin apteekkarit ottivat itse oppilaita koulutukseen, mutta vähitellen tämä valinta siirtyi apteekkariliitolle (Apotekareförbundet) ja myöhemmin Lääkintöhallituk-selle ja Farmaseuttisen instituutin opettajakollegiolle. Farmaseuttisen tiedekunnan perus-tamisen jälkeen opiskelijoiden valinta oli yliopiston vastuulla. Vuoteen 1945 asti koulu-tettiin Ruotsissa farmasian kandidaatteja ja apteekkareita farmaseuttiseen työhön.

Sisäänottokriteerit molempiin tutkintoihin olivat samat. Kandidaatintutkinto oli osatut-kinto apteekkaritutkinnosta ja antoi oikeuden toimittaa reseptilääkkeitä potilaille.

Apteekkitoiminta kasvoi voimakkaasti 1930 ja 1940-luvuilla ja tutkinnon suorittaneista työntekijöistä alkoi olla pulaa. Opiskelemaan otettiin vain 80 opiskelijaa vuodessa.

Tästä syystä vuonna 1945 päätettiin eriyttää opiskelijoiden sisäänottoa Farmaseuttiseen instituuttiin. A-oppilaita eli apteekkaritutkintoa opiskelemaan otettiin 26 ja B-oppilaita eli farmaseuttitutkintoa (receptarie) opiskelemaan otettiin 154 opiskelijaa. B-oppilaille oli matalampi vaatimustaso sisäänpääsylle. Vuonna 1964 ehdotettiin erillistä instituuttia, mutta sellaista ei koskaan tullut. Matalampi pääsyvaatimustaso receptarie-tutkinnolle oli voimassa 1990-luvun puoliväliin asti, jolloin pääsyvaatimustasoa harmo-nisoitiin. Tällä uudistuksella haluttiin nostaa receptarie-opiskelijoiden laatutasoa ja mah-dollistaa, että he voisivat opiskella jatkossa farmasian maistereiksi tai apteekkareiksi.

Ruotsissa on farmasian maisterin, apteekkarin, farmasian kandidaatin ja receptarien tutkinnot. (Cronlund ja Paalzow 1999.)