Keväällä 2020 valtiovarainministeriö listasi kuntien ja elinvoiman rakentamisen kipupisteitä, jotka liittyivät esimerkiksi väestörakenteen muutokseen, kunnallisveropohjien eriytymiseen, kuntien ra-hoitukselliseen epätasapainoon sekä väestön maantieteelliseen keskittymiseen
(Valtiovarainminis-teriö 2020a; Rantala-Korhonen 2020). Alueiden kilpailukyvyn kehittyminen on siis entistä epätasai-sempaa, mutta Aro (2013) huomauttaa, että yksittäisen alueen menestys tai menestymättömyys pe-rustuu useiden osatekijöiden summaan. Esimerkiksi yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla on suuri vaikutus kuntien elinvoimakehitykseen, ja kaikki Suomen suurimmat kasvukeskukset ovatkin yliopis-tokaupunkeja (Rantala-Korhonen 2020). Sen sijaan toimintakykyisellä liikenneinfrastruktuurilla voi-daan turvata kotimaisten kuljetusten sekä vienti- ja tuontikuljetusten kustannustehokkuutta ja yri-tysten logistista kilpailukykyä (Kauppakamari 2016).
Eräs tärkeä tekijä aluetalouden ja kilpailukyvyn kehittämiseen liittyvä kysymys on globalisaation tuoma rakennemuutos. Globalisaation vuoksi yksittäisten maiden väliset tuotantoketjut rakentuvat uudella tavalla maailmanlaajuisesti, joten tuotannon voidaan odottaa sijoittuvan uudella tavalla myös maan sisällä (Okko 2019). Globalisaation vaikutusten ja etäyhteydellä tuotettavien palveluiden yleistymisen vuoksi myös hankintayksiköt ovat alkaneet hankkimaan etäyhteydellä tuotettavia pal-veluita enenevin määrin. Vaikka etäpalveluiden suosiminen tuottaa kustannussäästöjä ja on ympä-ristöystävällistä (Gershon 2004; IDEA 2007; ref. OGC 2008), ne vähentävät julkissektorin paikallisme-nojen tasoa, mikä taas on kriittinen liiketoiminnan lähde useille reuna-alueiden yrittäjille. (Peck ym.
2009; ref. Cabras 2010). Toisaalta vaikka hankintasopimus tehtäisiinkin paikallisen toimittajan kanssa, hankintasopimuksesta saatu palkkio ei välttämättä sijoitu uudelleen paikalliseen toimitus-ketjuun (Cabras 2010).
Sen sijaan alueen yritysten mukaanpääsy hankintasopimuksiin riippuu vahvasti myös alueen maan-tieteellisestä sijainnista. Varsinkin haja-asutusalueella toimialarakenne voi olla hyvinkin yksipuo-leista, jolloin paikallisia tarjoajia ei edes ole olemassa – tällöin viranomaisten on pakko tehdä sopi-mukset muiden kuin paikkakuntalaisten kanssa. (Cabras 2010). Tällaisessa tilanteessa kunnan olisi tärkeää keskittyä elinkeinorakenteen monipuolistamiseen saamalla yrittäjiä kuntaan, mutta toi-saalta turvaamalla alueen koulutusvaihtoehdot ja siten myös osaavan työvoiman saatavuuden. Esi-merkiksi Keskuskauppakamarin (2016) laatiman kyselytutkimuksen perusteella sopivan työvoiman saatavuus ja liikenneyhteydet ovat olleet merkittävimmät tekijät yrityksen sijaintipaikkaan ja toimin-taedellytyksiin liittyen vuonna 2016 ja viisi vuotta aiemmin. Myös koulutettu väestö on keskeinen
voimavara ajatellen taloudellista menestystä, sillä valtaosa tuottavuuskasvusta selittyy osaamisen kehittymisellä ja sen hyödyntämisellä. Innovaatio-politiikan ydin onkin taito jalostaa tietoa ja osaa-mista tehden siitä menestyvää liiketoimintaa (Känkänen ym. 2013).
Innovaatiotoiminnan osalta Suomen tutkimus- ja kehitystoiminnan panostukset ovat jääneet jälkeen verrokkimaista: innovaatiotoiminta on hajanaista, osaajavaje kasvaa ja riskinottoon kykenevä pää-oma vähenee (Työ- ja elinkeinoministeriö 2021b). Lisäksi kriittinen kysymys koko Euroopan alueella innovaatioiden synnyn osalta on patentoinnin kustannus ja monimutkaisuus: patenttisuojan saami-nen Euroopan jäsenvaltioissa on vähintään 15 kertaa kalliimpaa kuin Yhdysvalloissa johtuen suu-relta osin käännös- ja oikeuskuluista. Tätä kustannusmäärää on kutsuttu jopa “innovaatioveroksi”, sillä se säästäisi innovatiivisilta yrityksiltä yhteensä jopa 250 miljoonaa euroa. (KOM(2010) 546 lopul-linen). Suomen riski innovaatioiden osalta on, että emme menesty kansainvälisessä kilpailussa, jol-loin menetämme osaajia, tuotantoa ja tuotekehitysinvestointeja ulkomaille (Työ- ja elinkeinoministe-riö 2021b).
Myös vuoden 2014 hankintadirektiiviuudistukseen ja innovaatiokumppanuuteen liittyy omat haas-teensa. Koska innovaatiokumppanuus on monimutkainen ja pitkäaikainen menettely, vaatii se han-kintayksiköltä vahvaa juridista ja kaupallista osaamista – lisäksi epävarmuus kumppanuuden seu-rauksena syntyvien tuotteiden tai palveluiden hyödynnettävyydestä rajoittaa hankintayksiköiden ja yritysten kiinnostusta menettelyn soveltamiseen ja siihen osallistumiseen. Myöskään innovaatio-kumppanuuden soveltamisen edellytykset eivät useinkaan täyty, sillä tuote-, palvelu- tai urakkatar-peen tulee olla sellainen, jota ei voida täyttää markkinoilta valmiiksi saatavilla, kaupallistetuilla vaih-toehdoilla. (Halonen 2016). Jos hankintayksiköt eivät osaa hyödyntää muita hankintalain suomia kei-noja innovatiivisuuden lisäämiseksi, innovaatiotoiminta vähenee ja Suomi jää halpojen raaka-ainei-den tuottajaksi. Korkean jalostusasteen tuotteet tarjoaisivat työpaikkoja ja jättävät lisäarvoa koti-paikkakunnalleen (Rantala-Korhonen 2020), joka voidaan havaita myös jäljempänä lukujen 5.4 ja 5.5 panos-tuotosanalyysin tuloksista.
Sen sijaan eräs suurimpia haasteita julkisia hankintoja koskevan tutkimustiedon kehittämisessä ja hyödyntämisessä on laadukkaan datan puute ja sen pirstaleisuus: dataa ei ole laajasti, avoimesti ja helposti saatavilla yhdessä tietolähteessä. Esimerkiksi kilpailuttamisjärjestelmissä olevaan dataan ja niihin pääsyyn liittyvät kysymykset siitä, kuka omistaa kyseisen datan, onko dataa mahdollista siirtää järjestelmästä toiseen tai kuinka dataa voitaisiin hyödyntää mahdollisimman laajasti. (Merisalo ym.
2021). Vaikka digitalisaatio on jo mahdollistanut tiedolla johtamisen, on se vielä kuitenkin vähäistä julkisissa hankinnoissa. Tiedolla johtamisen lisäksi olisi tärkeää tutkia myös tiedolla johtamisen vai-kuttavuutta, jotta toiminnan kehitys voisi jatkua entisestään. (Valtiovarainministeriö 2020b). Esimer-kiksi Yhdysvalloissa julkisiin hankintoihin liittyvä data on erityisen helposti saatavilla: data hankin-noista on saatavilla usaspending.gov -sivustolla, jonne on kerätty dataa yli sadasta valtionhallinnon tietojärjestelmästä ja noin 400 aineistolähteestä (Merisalo ym. 2021).
Vaikka julkisten hankintojen vaikutuksia aluetalouteen ja alueen elinvoimaan on nostettu esille useissa kaupungeissa, ei niitä ole pyritty ymmärtämään laajalla, kansallisella tasolla (Pickernell ym.
2011; Kajala 2015; Uyarra ym. 2017) tai edes aluetaloudessa (Lember ym. 2011; ref. Uyarra ym.
2017). Periaatteessa päävastuu kansallisesta budjetoinnista ja päätöksenteosta on valtionhallinnol-la, mutta alueellisesti erilaisten valmiuksien, kuten aineettomien resurssien sekä mittakaavaymmär-ryksen puute, voivat toimia esteenä innovoinnille ja aluekehitykselle (Lember ym. 2011; Pickernell ym. 2011; Ferreira da Cruz ym. 2013; ref. Uyarra ym. 2017). Tämän vuoksi julkisiin hankintoihin koh-distuva elinvoimajohtaminen tulisi olla strategista, ja siinä tulisi voida hyödyntää tutkimuksen avulla tuotettua informaatiota. Esimerkiksi toimialojen kilpailu- ja uudistumiskyky vaativat työvoiman liik-kuvuutta alueiden sisällä ja välillä, joka taas vaatii tehokkaan infrastruktuurin kehittämistä. (Känkä-nen ym. 2013; Valtiovarainministeriö 2020a).