Ikääntymispolitiikka on osa hyvinvointipolitiikka, joka kohdistuu ikääntyvään väestöön.
Ikääntymispolitiikka pitää sisällään tavoitteet ja toiminnat, joilla pyritään vaikuttamaan ikääntyvän väestön oloihin. Ikääntymispolitiikkaan alettiin kiinnittää huomiota 1970-luvulla, jolloin käytettiin käsitteitä vanhuspolitiikka tai sosiaalipolitiikka vanhusten pa-rissa. Vanhuspolitiikan käsite muuttui 2000-luvulla, jolloin siirryttiin käyttämään ikään-tymis- tai ikäpolitiikka käsitteitä. (Seppänen & Koskinen 2010, 388;398.) Marjaana Seppänen ja Simo Koskinen (2010, 388) ovat määritelleet ikääntymispolitiikan seuraa-vasti:
”Ikääntymispolitiikalla tarkoitetaan ikääntyneiden kansalaisten tarpeiden tyydyttämisen, heidän asemansa ja osallisuutensa parantamiseen sekä heidän hyvinvointinsa ja elämänlaatunsa edistämiseen suunnattuja tavoit-teita, strategioita, ohjelmia, suosituksia ja hankkeita. Myös toimintaa sää-televä lainsäädäntö ja toiminnan rahoitusjärjestelmä ovat osa ikääntymis-politiikkaa.”
Ikääntymispolitiikan yhteydessä puhutaan vanhuuskäsityksestä, jolla tarkoitetaan yh-teiskunnassa vallalla olevaa käsitystä. Vanhuuskäsite voi olla joko myönteinen tai kiel-teinen. Kulttuurissamme on vallalla kaksi erilaista vanhuuskäsitettä: biolääketieteellinen ja sosiokulttuurinen käsite. Biolääketieteessä vanhuus määritellään sairauksien ja raih-naisuuden kautta, mutta sosiokulttuurinen käsite on paljon myönteisempi. Sosiokulttuu-risessa käsityksessä vanhuus nähdään moninaisuutena, vahvuutena ja voimavarana, jo-hon liittyy yksilöllisiä valintoja ja kuluttamista. (Seppänen & Koskinen 2010, 389.) So-siokulttuurinen lähestymistapa tuo ikääntymiseen uudenlaista näkökulmaa jossa ikään-tyvät nähdään tasavertaisina, pätevinä toimijoina ja sopimusosapuolina (Suomi & Ha-konen 2008, 243).
Ikääntymispolitiikkaa käsitellään useissa eri toimintamalleissa ja strategioissa. Tässä tutkimuksessa ikääntymispolitiikkaa tarkastellaan sosiaali- ja terveydenhuollon konteks-tista. Ikääntymispolitiikan tavoitteena on tuoda julki ikäihmisten tarpeita, parantaa
ikäihmisten asemaa yhteiskunnassa ja tuottaa tietoa yhteiskunnallisen päätöksenteon ja toiminnan pohjaksi. Ikääntymispolitiikan yksi keskeinen tavoite on ikäihmisten palve-luiden kehittäminen sekä itsenäisen asumisen turvaaminen terveyttä ja itsenäistä toimin-takykyä edistävillä palveluilla. Ikääntymispolitiikka kohdistuu suurelta osin peruspalve-luihin, jotka ovat kuntien vastuulla. (THL 2016.)
2.1.1 Ikääntymispolitiikka sosiaali- ja terveydenhuollon ohjelmissa
Sosiaali- ja terveysministeriön strategiassa ”Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020” keskei-senä tavoitteena on luoda hyvinvoinnille vahva perusta ja turvata kaikille mahdollisuus hyvinvointiin, jossa elinympäristö on tukemassa terveyttä ja turvallisuutta. Tavoitteena on, että Suomi on vuonna 2020 sosiaalisesti kestävä ja elinvoimainen yhteiskunta. Sosi-aalisesti kestävä yhteiskunta pitää sisällään osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistami-sen, kansalaisten tasapuolisen kohtelun, terveyden ja toimintakyvyn tukemisen ja tarvit-tavan turvan ja palvelut. (STM 2011)
Sosiaali- ja terveysministeriön strategiassa kiinnitetään huomiota myös ikäihmisiin ja heidän palveluiden kehittämiseen. Ikäihmisten elämää tuetaan ensisijaisesti kotiin an-nettavilla palveluilla tukemalla itsenäistä elämää, osallisuutta ja toimintakykyä. Sosiaa-li- ja terveydenhuollon palvelujen tuottavuutta, laatua ja saatavuutta on viime aikoina kritisoitu muun muassa siitä, että palvelut eivät ole yhdenvertaisia ja tasapuolisia kaik-kia kansalaisia kohtaan. Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategisena tavoitteena on kehit-tää palvelujen saavutettavuutta, yhdenvertaisuutta, vaikuttavuutta ja asiakaskeskeisyyt-tä, jossa palveluiden käyttäjät ovat aktiivisesti mukana. Tavoitteena on myös tukea eri-ikäisten ja vähemmistöön kuuluvien ihmisten osallisuutta ja ihmisarvoista elämää.
(STM 2011, 4; 10-12.)
Ikäihmisten palveluiden uudistaminen on sosiaali- ja terveyspolitiikka ohjelman (Kaste) yksi kuudesta tavoitteesta. Sen tarkoituksena on ikäihmisten palvelurakenteen uudista-minen niin, että kotona selviytymistä tuetaan, toimintakykyä ylläpidetään, tehdään var-hainen palvelutarpeen arviointi ja kohdennetaan palvelut oikeudenmukaisesti. (STM 2012, 4-13; 24.)
Sosiaali- ja terveysministeriö on julkaissut yhdessä Kuntaliiton kanssa laatusuosituksen hyvän ikääntymisen turvaamiseksi vuosina 2001, 2008 ja 2013, joiden tavoitteena on hyvän ikääntymisen turvaaminen ja palveluiden parantaminen. Vuonna 2013 ilmesty-neen laatusuosituksen yksi keskeinen tavoite on ottaa iäkkäät kuntalaiset mukaan vai-kuttamaan, osallistumaan ja kehittämään heille tarkoitettuja palveluita. Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi pitää sisällään seitse-män eri osa-aluetta:
1. osallisuus ja toimijuus 2. asuminen ja elinympäristö
3. mahdollisimman terveen ja toimintakykyisen ikääntymisen turvaaminen 4. oikea palvelu oikeaan aikaan
5. palvelujen rakenne
6. hoidon ja huolenpidon turvaajat 7. johtaminen
Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terve-yspalveluista, on lähtökohtana laatusuositukselle ja sen tavoitteena on ohjata kyseisen lain toimeenpanoa. Suosituksen tarkoituksena on myös tukea ikääntyneen väestön toi-mintakyvyn turvaamista. (STM 2013, 3.)
2.1.2 Ikäihmisten sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittäminen
Kansalaisten kuuleminen, mielipiteiden huomioon ottaminen, arviot ja kokemukset an-tavat tärkeää tietoa palveluiden kehittämiseen (Kivinen, Kinnunen, Niiranen & Hyväri-nen 1997, 14). Väitöskirjassaan Anu Muuri (2008) tutki mitä mieltä kansalaiset ja asi-akkaat ovat suomalaisesta sosiaalipalvelujärjestelmästä. Tutkimus pohjautuu tilastokes-kuksen aineistoon vuosilta 2004 ja 2006. Tutkimustulosten perusteella 90 % kansalaisis-ta haluaa, että sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisvastuu on julkisella sektorilla.
Palvelujärjestelmien toimintaa kohtaan olivat kriittisimpiä ne, jotka olivat käyttäneet sosiaalipalveluita ja palveluiden toimivuutta kohtaan kriittisyyttä osoittivat kaupunkilai-set, naiset ja nuoret aikuiset. Vuoden 2006 aineiston perusteella 70% kansalaisista halu-aisi kehittää vanhuspalveluita. (Muuri 2008, 57-58.)
Ikäihmisten palvelujen kysyntään vaikuttavat ikäihmisen oma näkemys elämän mielek-kyydestä ja sen sujumisesta sekä lähipiirissä olevien henkilöiden näkemys. Ikäihmisten
sosiaali- ja terveyspalvelujen tarpeen määrittely pohjautuu usein kalenteri-ikään, jossa painottuvat fyysinen toimintakyky ja arjessa selviytyminen. Kalenteri-ikä ei kuitenkaan kerro ikäihmisen todellisesta palvelun tarpeesta, vaan tulisi selvittää ikäihmisen yksilöl-liset tarpeet. Tarkasteluun tulisi ottaa mukaan kuinka suuren haitan avun tarpeeseen vastaamattomuus aiheuttaa yksilölle ja paljonko tämä aiheuttaa lisäpalvelujen tarvetta, kustannuksia ja yksilöön kohdistuvaa pahoinvointia. Palvelujen tulisi olla ennakoivaa ja varhaiseen puuttumiseen perustuvaa. Palvelujärjestelmien kehittämisessä juuri ennakoi-tavuuteen ja ennaltaehkäisyyn panostettaessa voidaan vähentää palvelutarpeiden kasvua tai myöhästyttää niiden ilmaantumista. (Vilkko, Finne-Soveri & Heinola 2010. 58.)
Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen kehittämisessä tarvitaan eri toimijoiden sauma-tonta yhteistyötä ja yhteistä ymmärrystä. Tällöin voidaan tukea paremmin palvelujen kohteena olevan asiakkaan osallistumista, voimaantumista ja itseymmärrystä oman elä-mänsä kokonaisuudesta. Yhteistyö eri toimijoiden kanssa lisää ammattilaisten valmiuk-sia avalmiuk-siakkaiden osallisuuden tukemiseen palvelujen suunnittelussa ja toteutuksessa.
(Lappalainen 2014, 76-78.)
Ikäihminen palveluiden käyttäjänä muotoutuu siitä, millaisena ikäihminen nähdään pal-veluissa. Yksi lähestymistapa on voimavaralähtöinen ajattelu, jossa ikäihmisen tilannet-ta tilannet-tarkastellaan kokonaisuutena ja keskitytään ikäihmisen omiin voimavaroihin ja tuen tarpeeseen. Voimavaralähtöisessä palvelutapahtumassa asiakas nähdään aktiivisena, hänellä on oma elämänhistoria ja hänellä on mahdollisuus kasvaa, oppia ja eheytyä.
Voimavaralähtöinen työote pitää sisällään kokonaisvaltaisen näkemyksen asiakkaasta ja se on suunnitelmallista, jossa ei keskitytä yksistään asiakkaan ongelmiin vaan kiinnite-tään huomio asiakkaan onnistumisen hetkiin ja hänen voimavaroihin. Omaisten rooli nähdään tärkeänä. Ongelmalähtöisessä lähestymistavassa asiakkaan diagnoosi ohjaa toimintaa ja asiakas on passiivinen kohde tai objekti, jossa keskitytään ongelmien pois-tamiseen. (Suomi 2008, 117-118.)
Perinteiset osallistumisen muodot kuten kuntalaiskuulemiset ja mielipiteiden kysyminen ei riitä, vaan tulisi luoda uudenlaisia osallistumisen malleja, jossa kansalaiset voivat esittää asioita ja ongelmia sekä miten niitä tulisi käsitellä ja ratkaista (Raisio & Vartiai-nen 2011, 7). Jennie Fleming (2012, 65) esittääkin, että palveluiden käyttäjät tulisi ottaa
mukaan palveluiden suunnitteluun mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tällöin pal-veluiden käyttäjien tietoa ja kokemusta voidaan hyödyntää parhaiten. Palpal-veluiden kehit-tämisessä on tärkeää miettiä mitä osallisuudella tarkoitetaan, mitä sillä pyritään saavut-tamaan ja millaisella aikataululla asioita viedään eteenpäin. Lisäksi tulisi varmistaa, että palveluiden kehittämiseen osallistuvat henkilöt ymmärtävät mihin ovat osallistumassa ja millaisiin asioihin heillä on mahdollisuus vaikuttaa. (Fleming 2012, 65.)