Ihminen ja ikä

”Ikääntyminen” käsitetään tapahtumana, joka koskettaa meitä jokaista samalla tavalla ja toimii vanhenemisen määrittelyn perustana. Ikääntyneet voidaan luokitella hyvän toi-mintakyvyn omaaviin, toimintakyvyltään jonkin verran heikentyneisiin ja huonokuntoi-siin vanhukhuonokuntoi-siin. On arvioitu, että 60 % yli 65-vuotiaista viettää itsenäistä elämää koto-naan asuen ja hyvän toimintakyvyn omaavana. Noin 30 %:lla toimintakyky on alentunut jossakin määrin, ja joka kymmenes voidaan luokitella huonokuntoiseksi. [131.]

”Ikääntyvä” on vakiintunut yhteiskunnallisessa ja ikäjohtamiseen liittyvässä kirjallisuu-dessa koskemaan yli 45-vuotiaita henkilöitä. Termiä ”ikääntynyt” taas on käytetty laa-jalti julkisessa keskustelussa ja lainsäädännössäkin kuvaamaan yli 55-vuotiaita työelä-mässä. Tämä ikämäärittely pohjautuu ikääntyvien työllistymisedellytysten parantamista selvittäneen komitean (Ikääntyvät työelämässä 1996) määrittelyyn [103]. Komitean määrittely perustuu ikää ja työkykyä koskeviin tutkimuksiin, joiden mukaan ensimmäi-set oireet työn kuormittavuudesta ilmaantuvat noin 45 vuoden iässä. Gerontologian eli vanhuustutkimuksen näkökulmasta termit ”ikääntyvä” ja ”ikääntynyt” sopivat kuitenkin varsin huonosti kuvaamaan vielä työelämässä olevaa keski-ikäistä väestöä.

Ikääntyvä, ikääntynyt, seniori, ikäihminen, vanhus... Näissä erilaisissa termeissä on im-plisiittisesti sisään kirjoitettu erilaisia arvovalintoja. Se, millä tavalla puhuttelemme ikääntyviä, kertoo osaltaan omista arvoistamme. Sitovia sopimuksia ikääntyvien puhut-teluun ei ole olemassa. Yleisesti tunnutaan ajattelevan, että ikäihmiset jakautuvat kah-teen ryhmään: senioreihin, jotka ovat 60–80-vuotiaita, terveitä ja aktiivisia, ja vanhuk-siin, jotka ovat yli 80-vuotiaita ja huonokuntoisia.

”Vanhus” sanana herättää meissä ristiriitaisia reaktioita. Ajatus vanhuudesta yleensäkin luo helposti mielikuvan toimintakyvyn heikkenemisestä ja toisten huolenpidon kohteena olemisesta tai huolenpidon kohteeksi ”joutumisesta”. Karttamalla ”vanhus”-sanaa

pyri-tään torjumaan vanhuuteen liittyviä kielteisiä mielikuvia. Vanhuus-sanan välttelyn, van-haksi määrittelyn kielteisyyden ja vanhuuden siirtämisen toisten ominaisuudeksi voi tulkita avuttomuuden, avun tarpeen ja riippuvuuden torjumiseksi, sillä juuri niihin ”van-ha”-sana liitetään [244].

Aina vanhus-sana ei kuitenkaan ole ollut luomassa negatiivisia mielleyhtymiä. Vilkuna (2002) [261] kertoo, että sääty-yhteiskunnan aikana Suomessa ikä miellettiin kunnioitet-tavaksi asiaksi ja varsin vanhoiksi eläneiden ihmisten merkitys oli yhteisöllisesti huo-mattava. Mikael Agricolan mukaan vanhuus oli viisauden, harkinnan ja vakauden (”va-kaa vanha”) ajanjakso, sillä ihminen oli nähnyt jo elämän kevään, kesän ja syksyn: ”Sitä enemmän kuin ruumiin voimia vanhuudessa puuttuupi, sitä enemmän henki uloskukois-taapi.” Ikivanhoiksi ja ikälopuiksi (”utgammal”) mainitut ihmiset muistivat kokemuksi-neen ikimuistoisista ajoista paljon sellaista, mitä muut eivät tienneet. Näin he muodosti-vat suullisen perimätiedon varassa toimineiden yhteisöjen muistin ylläpitäjien ja välittä-jien ryhmän. Ikääntyneiden asiantuntija-aseman vuoksi oli tavallista, että yhteisöllisessä puheessa käytettiin mieluummin kunnioitusta osoittavia käsitteitä vanha (”gammal”) ja iäkäs (”åldrig”) kuin kielteisemmän tunnelatauksen sisältänyttä sanaa vanhus (”ål-dring”). Muinaisrunoudessa sanat vanha, vanhin ja harmia eli harmaahapsi osoittivat paitsi kunnioitusta, myös yhteisön johtajan asemaa. Vanhus-sana oli varattu lähinnä sellaisille ihmisille, joilla ei elämässään ollut mitään sosiaalista asemaa.

Kronologinen, biologinen, psykologinen ja sosiaalinen ikä kuvaavat iän eri ilmenty-mismuotoja yhteiskunnassamme. Kronologinen ikä tarkoittaa kalenteri-ikäämme. Se kuvaa vanhenemisprosessia varsin harhaanjohtavasti, sillä se ei ota huomioon yksilölli-siä eroavuuksia. Edes identtiset kaksoset eivät vanhene samalla tavalla.

Biologisen iän [242] kautta peilataan toimintakyvyssämme tapahtuvia muutoksia iän mukana. Biologinen vanheneminen ilmenee asteittain kehon fyysisenä rappeutumisena.

Psyykkiset rappeutumismuutokset liittyvät mm. muistissa ja oppimiskyvyssä ikääntymi-sen myötä tapahtuviin muutoksiin. Biologinen ikä lisääntyy noin proikääntymi-senttiyksikön ver-ran vuodessa 25–30 vuoden iästä alkaen. Toimintakykyä kuvattaessa voidaan ajatella, että biologisen iän lisääntyminen aiheuttaisi toimintakyvyn ”normaalin” heikentymisen 1 %:lla per vuosi. Tämä merkitsisi sitä, että 60-vuotias kuormittuu samassa fyysisessä työssä keskimäärin 20 % enemmän kuin 40-vuotias [101]. Psykologinen ikä [241] on se ikä, jonka ikäinen henkilö kokee olevansa (”feel old”), jonka ikäiseltä hän näyttää (”look old”), jonka ikäisen kaltaisesti hän toimii (”act old”) ja jonka ikäinen hän haluaisi olla (”prefer old”) [15]. Psykologisen ja kronologisen iän ero yleensä kasvaa iän myötä.

Sosiaalisella vanhenemisella ymmärretään kaikkia niitä yksilön ja yhteiskunnan välises-sä vuorovaikutuksessa esiintyviä muutoksia, joita vanhenemisen myötä esiintyy. Sosi-aalisella iällä [242] kuvataankin yksilön erilaisia rooleja elämän aikana, kuten

lapsuut-ta, nuoruutta ja aikuisuutta. Tosin sen paremmin ikä kuin elämäntapahtumatkaan eivät nykyisin enää selkeästi erottele nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja toisistaan. Kokopäivä-työ, avioliitto ja vanhemmuus eivät enää ole perinteisiä aikuisuuden merkkejä. Koulu-tusajan pidennyttyä työelämä aloitetaan usein entistä vanhempana, jopa vasta yli 30-vuotiaana. Sosiaalisen iän voidaankin ajatella kuvaavan persoonallista ikää eli sitä, mis-sä määrin henkilö kokee saavuttaneensa omat henkilökohtaiset tavoitteensa. [102.]

Pisimmillään 30 vuotta tai ylikin kestävän ikääntyneisyyden aikana ihmisen tilanne saattaa vaihdella itsenäisyydestä ja aktiivisuudesta täyteen riippuvaisuuteen ja kyvyttö-myyteen huolehtia itsestään. Vanhuutta ei voi enää ajatella yhtenä elämänvaiheena, jolle tietyt piirteet ovat tunnusomaisia. Eri vaiheille ei myöskään voida määritellä tarkkaa alkamisikää eikä kestoa vuosina. Käsitteillä kolmas ja neljäs ikä pyritäänkin kertomaan kahdenlaisesta toiminnallisesta vanhuudesta. Kolmannella iällä [102; 115; 139; 175;

242] tarkoitetaan työiän ja varsinaisen vanhuuden väliin jäävää aikaa. Tässä vaiheessa yksilö on jo jättänyt työelämän taakseen ja toimii aktiivisesti eläkkeeltä käsin. Kronolo-gisen iän perusteella tämä varsin pitkä ikävaihe jää ikävuosien 55/60–80/85 väliin. Pal-jolti juuri kolmannen iän pidentymisestä onkin kyse silloin, kun puhutaan ikääntyneiden – ei vanhojen – määrän kasvusta. (Gerontologinen tutkimus korostaa, että vanhoista ja vanhuudesta voidaan puhua vasta 85 ikävuoden jälkeen.) Kolmannesta iästä käytetään yleisesti myös seniori-käsitettä, jolloin viitataan juuri työelämän jälkeiseen aktiiviseen elämänvaiheeseen, jolloin ikääntymisen mukanaan tuomat muutokset alkavat ilmaantua vähitellen ja hyvin yksilöllisesti [131]. Tämä on työelämän jälkeistä aktiivista elämän-vaihetta, jolloin ikääntyneellä henkilöllä on sekä näkemys siitä, mitä hän haluaa tehdä, että vapaus ja mahdollisuus toteuttaa tahtonsa.

Neljännellä iällä [242] tarkoitetaan vaihetta, jolloin ihminen tarvitsee yhä enenevässä määrin toisten apua selviytyäkseen arjesta. Yleisesti ottaen sillä tarkoitetaan varsinaista vanhuutta ja sen ajatellaan alkavan noin 85 vuoden iässä, mutta siihen voi joutua siirty-mään jo aikaisemminkin, mikäli terveys ja toimintakyky huomattavasti heikkenevät.

Neljännessä iässä hoidon tarve ja riippuvuus muista lisääntyvät sairauksien kasvun ja toimintakyvyn laskun vuoksi. Tällöin myös yhteiskunnan palvelujen, erityisesti tervey-denhoitopalvelujen, tarve kasvaa. [115; 118; 122.]

Mahdollisuudet hyvään kolmanteen ikään ovat viime vuosina selvästi parantuneet. Ter-ve ja aktiivinen elinaika oletettavasti pitenee ainakin saman Ter-verran kuin elinajan koko-naispituus. Kolmanteen elämänvaiheeseen liittyvät vaikeudet voidaan yhä useammin voittaa ja tyydyttävää elämänlaatua ylläpitää asettamalla tavoitteet edellytysten mukai-siksi. Kuten edellä on mainittu, lähitulevaisuuden kolmatta ikää elävät seniorit ovat Suomessa heti sodan jälkeen syntynyt suurten ikäluokkien sukupolvi. Tämän ryhmän odotukset ja tarpeet ovat erilaisia kuin aikaisempien sukupolvien, mikä johtuu parantu-neista elinoloista ja pidentyneestä eliniästä. Tälle sukupolvelle vanheneminen voi

mo-nessa suhteessa merkitä kasvua ja kehitystä [122; 131]. Neljännen iän näkymät ovat heille vielä epäselviä ja vaikeasti ennustettavissa, mutta koska ikävaiheet seuraavat toi-siaan, voidaan olettaa, että hyvä kolmas ikä parantaa myös neljännen iän elämänlaatua [84].