1.
Jos kysytte, vastaamme: mieluummin ei.
Jos kysytte, vastaamme: ei enempää kuin.
Jos kukaan kysyy, vastaamme: mieluummin ei.
2.
Sisällä talossa ei tapahtunut mitään.
He odottivat.
He eivät pystyneet.
He totesivat, että kaikella on rajansa.
Esitys merinäköalalla (koiran kanssa/koiralle) – II muistio ajasta. 2008.
Asetan tutkimuksessani kysymyksen, edellyttääkö – tässä ajassa – ei-inhimillisen toimijuuden havaitseminen ja esiintuleminen jotain inhimilliseltä toimijuudelta, ja jos edellyttää, niin mitä. Ehdotan heikkoa (inhimillistä) toimijuutta yhtenä uutena esteettis-eettis-poliittisen (ekologian) toimijuuden muotona, jonka tuo-tantoa lajienvälinen kanssakäyminen ja esitys edellyttää ja kannustaa. Heikko toimija on kulttuurin ja luonnon, inhimillisen ja ei-inhimillisen eron kyseenalais-tavaa, olemassa olevan sanaston kalibroinnille perustuvaa uutta sanastoa, jonka kehittämiseen taide ja taiteellinen tutkimus voi osallistua. Sanaston todellinen muuttuminen on hidas prosessi, joka ei voi ymmärtääkseni tapahtua muuten kuin rakentumalla nykyisen ymmärryksemme ja siten myös nykyisten sano-jemme päälle.
Vaikka tutkimukseni on osittain lähtenyt liikkeelle teatterin ja esityksen ky-vyttömyydestä tunnistaa muita kuin ihmistoimijoita, juuri tuo kyvyttömyys, impotenssi, on muuttunut toisenlaiseksi kykenemiseksi, kykenemättömäksi ky-kenemiseksi, impotentiaalisuudeksi. Samalla se on avannut edellä kuvaamani mahdollisen maailman: potentiaalisuuden alueen, jossa on valtava määrä uu-denlaisia toimijoita, toimintaa, kohtaamisen muotoja ja ajallisuuksia. Tämän uuden ja alkuun heikon alueen havaitseminen ja sen kanssa työskenteleminen on praktiikassani edellyttänyt eräänlaista aktiivista passiivisuutta, jonka olen nimennyt heikoksi toiminnaksi ja sen harjoittajan heikoksi toimijaksi. Heikkoa toimintaa esitysteni ja tutkimukseni menetelmänä käsittelen luvussa 2., tässä lu-vussa tarkastelen Muistioita ajasta -esitysten ihmistoimijoita heikon toimijuuden näkökulmasta. Esitysten työtapa on ohjannut heikon toimijuuden kehittämistä kaikille esitykseen osallistuville ihmisille, myös katsoja-vierailijoille, mahdolliseksi positioksi. Heikon toimijuuden ja ei-inhimillisen toimijuuden yhteys on keskeinen, sillä työssäni ihmisten heikko toimijuus mahdollistaa ei-inhimillisten toimijuuden esiin tulemisen, havaitsemisen ja kanssakäymisen.
Esityksessä merinäköalalla (koiran kanssa/koiralle) – II muistio ajasta mp3-tal-lenteessa puhujakollektiivi muistuttaa hetkittäin Herman Melvillen Bartleby-novellin (1853) kirjuria, joka oli esitystekstini eräs viitepiste. Kirjuri Bartleby vastaa toistuvasti työnantajansa vaatimuksiin hitaasti ja kunnioittavasti: ”I would prefer not to.” Mieluummin ei, mieluiten en114. Kunnioittava vetäytymi-nen tapahtuu kieltäytymisen ja myöntymisen ulkopuolella (Deleuze 2007, 112), se on samansukuista kohteliasta ja voimakasta passiivista vastarintaa, jonka tutkimukseni alussa hahmotin ominaiseksi heikolle toimijalle.
Olen aiemmin puhunut esityksen toimijuuden yhteydessä heikosta toimijasta, joka aktiivisesti valitsee itsensä heikentämisen, voiman ja vallan käyttämättä
jättämisen, jopa toimimatta jättämisen suuntaamalla huomiota itsestään muualle (tutkimusesityksissäni ei-inhimillisiin toimijoihin), ja tällaisesta toiminnasta myös vastarinnan muotona (Kokkonen Silden 2003 mukaan, Kokkonen 2006a, 2011a, Helavuori 2005). Määrittelin esityksen toimijuuden esityksen toiminnan tuottamana, keskeneräisenä ja neuvoteltavana suhteena maailmaan (Kokkonen 2006b). Tällöin ”toimijan alkuperää ei tunneta, vaan rakentumisen elementit, välineet, tavat, toimijat ja näiden suhteet ovat se paikka, missä toiminta sävyinä (tai tyylinä) muodostuu. Äänensävy on aina vastaus jollekin.” (ibid.) Hahmottelin esitysteni heikkoa toimijuutta etiikan, politiikan ja potentiaalisuuden ulottu-vuuksina; ratkeamattomuutena ja sävyinä, jotka rakentuvat jokapäiväisessä harjoituskäytännössä 115 mutta eivät silti alista taidetta välineeksi.
Esitystä merinäköalalla tehdessä heikko toimijuus kehittyi ainakin kahteen suuntaan. Toisaalta siitä tuli yhä voimakkaammin huomion suuntaamista itsestä/
ihmistoimijasta ympäröiviin ei-ihmisiin sekä erilaisiin liitoksiimme niiden kanssa.
Toisaalta avara katse, josta puhun edellisessä luvussa, ruokki myös tehotonta ja vähemmän keskittynyttä asennetta. Kuten luvussa 3. kerron, horisontin ja pilvien katselu johdatti kehittämään heikkoa toimijuutta tekemättä jättämisen, potentiaalisuuden ja myös impotentiaalisuuden kautta sekä esityksessä että kirjoittamisessa. Kuten aiemmin esitin, Agamben osoittaa potentiaalisuutemme riippuvan täysin kyvystämme olla tekemättä, kuten kyky nähdä (valo) merkit-see kykyä olla näkemättä eli nähdä pimeys. Tätä ihmisen impotentiaalisuutta – potentiaalisuutta olla toimimatta, kykyä pimeyteen – Agamben pitää ihmisen potentiaalisuuden suuruutena ja vapautena (Kokkonen 2011a, 264). Luvussa 3.
liitin impotentiaalisuuden, kuluttamatta, lisäämättä, voiman ja vallan käyttämät-tä jätkäyttämät-tämisen kysymyksen akuuteimmaksi ilmastonmuutoksen kysymykseksi ja esitin, että kyky kehittää potentiaalisuuden kokemusta ja kyky havainnoida tätä tapahtumaa ovat mentaalisen ekologian rikkautta. Nämä kyvyt – täsmen-netymmin muun muassa kyky havaita ja arvostaa potentiaalisuuksia pelkkinä mahdollisuuksina, joita ei välttämättä tarvitse aktualisoida, sekä kyky havaita, valita ja arvostaa kykenemättömyyttä ja tekemättä jättämistä – olivat esityksissä heikon toimijuuden käsitteistöä ja käytäntöä.
Heikkoa toimijuutta edesauttavat spatiaaliset ratkaisut ovat samoja, joilla esityksissä rakennettiin ei-inhimillistä toimijuutta. Seinien poistaminen ja ulkona työskenteleminen mahdollistaa helpommin huomion siirtämisen/siirtymisen ei-ihmisiin – myös sen havaitsemisen, että ei-ihmiset ovat jo meissä – ja samalla tasolla toimimisen, mutta eivät missään nimessä ole ainoa vaihtoehto ei-ihmisten kanssa työskentelemiseen.
Tärkeimmäksi työtavaksi heikon toimijuuden alueelle pääsemiseksi ja siellä työskentelemiseksi kehittyi omien asenteiden havainnoiminen ja säätäminen (vrt. luku 2.). Muiksi työtavoiksi muodostui etenkin havaitsemisen kanssa työs-kenteleminen, huomion suuntaaminen toisiin, odottaminen ja ei-tietäminen.
Nämä työtavat eivät takaa mitään, mutta ne avaavat mentaalista ja sosiaalista kapasiteettia ja mahdollistavat esimerkiksi kanssakäymistä ei-ihmisten kanssa.
Niillä työskentely muutti ja muuttaa paitsi suhdetta itseen myös suhdetta toiseen, ja siten muovaa olennaisesti myös subjektiviteetin tuotantoa.
Heikko toimijuus alkoi yhdistyä aiempiin ajatuksiini edustamisen mahdotto-muudesta. Esityksessä merinäköalalla (koiran kanssa/koiralle) – II muistio ajasta, ja myöhemminkin, heikko toimija ei edusta toista - ihmisiä, eläimiä, kasveja tai muita ei-ihmisiä – vaan toimii samalla tasolla niiden kanssa. Vaikka aiemmassa praktiikassani ja tutkimukseni alussa koin keskeiseksi miettiä suhdetta toiseen ja toista, ja vaikka yhä pidän toiseuden tunnistamista ja pohtimista perustavan-laatuisena kysymyksenä, kuinka muuten, tämän tutkimuksen myötä olen alkanut myös kyseenalaistaa taiteessa ja filosofiassa jatkuvasti tapahtuvaa toiseuttamista.
Toiseuttamiseksi116 kutsun ”toisen” ja toiseuden diskurssin eriasteista jalustalle nostamista, jopa mystifioimista, ja resurssina käyttämistä. Mitä se kertoo meistä, jotka toiseutamme, otamme toiset oman työmme lähtökohdaksi ja usein materi-aaliksi, laitamme esille, puhumme toisten puolesta? Vaikka puhuva koneisto olisi miten hienovarainen ja eettinen, eikö asetelmaan ole usein sisäänrakennettuna joku alentuvuus? Muistioita ajasta -esityksissä tuo raja häilyy ja avautuu joskus.
Esityksissä ja niitä tehdessä on aikoja, jolloin esityksen heikot toimijat eivät
”anna ääntä” ei-ihmisille vaan suuntaavat huomion niihin, eivät puhu ei-ihmisten puolesta vaan niiden kanssa.
Vaikein asenteista tai työtavoista on kyky luopua ensimmäisyyden positiosta ja sen väkivaltaisuudesta, ja olla ”toinen” tai ainakin ”kanssa”: havaita ei-ihmis-ten voimattomuus, vallattomuus ja liittyä siihen. Keväällä 2008 mietin koiran kanssa esityksen tekemistä ”johonkin nimeämättömään kohtaan menemisenä, jossa on suuri voima ja voimattomuus”. 117 Myöhemmin löysin Derridalta aja-tukseen eläinten ei-voimasta, ja aloin ajatella sitä myös pakoreittinä esitys-suo-ritusyhteiskunnan reunalle, jopa työkaluna suorituksen ja tehokkuuden vaati-musten rapauttamiseen: ”Ehkä kuitenkin kaikkein suurin mahdollisuus päästä esitysyhteiskunnan ulkopuolelle tai lähinnä sen rajalle voisi tässä ei-ihmisille esittämisessä avautua ihmisten liittymisestä eläinten ei-voimaan. Kyky kärsiä viittaa siihen, ettei kykene, ’ei-voimaan voiman sydämessä’. Tämä heikkous on nykysubjektiviteetille vaikein ulkopuoli, johon liittyä. Esitysyhteiskunnissa, joissa
vallitsee operationaalisen vaikuttavuuden normi, se on itse asiassa mahdotonta.
Vaikuttavuuden normia ei voi purkaa samoilla työkaluilla kuin se on tehty, mutta normi estää muiden työkalujen hyväksymisen.” (Kokkonen 2011a, 273.)
Tästä syystä heikko toimijuus ei ainakaan helposti pysty olemaan representoi-vaa toimijuutta. Muistioita ajassa -esityksissä jokainen tällainen yritys tuntui han-kalalta, jopa väärältä, ja epäonnistui tavalla tai toisella. Heikon toimijan vastaus toisen edustamiseen tai toisen representoimiseen on: mieluiten en. Vuonna 2009, kahden ensimmäisen aikamuistion ja kahden hyvin erilaisen kokemuksen jälkeen, kysyin: onko representaatioksi tuleminen aina myös uhriksi tulemista? (Kokkonen 2011a, 270.) Jotta heikko toimijuus – ja siten myös ei-inhimillinen toimijuus – voisi olla olemassa, se edellyttää samassa tasossa olemista ja kanssakäymistä. Heikon toimijan maailmassa kanssaeläjiä ei mielellään kuvata, niitä tunnustellaan, niitä tervehditään, niiden kanssa keskustellaan, tavalla tai toisella. Cary Wolfe (2010, xxxii) pohtii kirjassaan Posthumanism samansukuista vastarinnan mahdollisuutta kysymällä, voiko muodon heikentyminen, jopa siitä kieltäytyminen, muodostaa työn rohkeimman ja voimakkaimman muodollisen lausuman.
Edellisessä luvussa käsittelin ei-representationaalisen teorian ominaisuutta, havaitsemista, joka ei perustu subjektiin (Thrift 2008, 7). Heikon toimijan ja kanssatoimijoidensa kohtaamisessa subjekti-objekti-asetelma voi purkautua useasta suunnista samaan tasoon: havaitsijana heikko toimija ei toimi yksilösub-jektina, havaittu on aina myös kollektiivi, eikä havaittua representoida ainakaan kokonaan – representaation ulkopuolelle tuskin on pääsyä – objektiksi objektien joukkoon.
Mutta Muistioita ajasta ovat heikon toimijuuden tuottamia ennen kaikkea siksi, että ne ovat liittymisiä ei-voimaan, epäesityksiä ei-ihmisten kanssa ja ei-ih-misille. Siten ne ovat myös poliittinen ehdotus. Kanssaolemisen, ajan ja huomion – samalla myös aineettoman pääoman ja arvon – lahjoittaminen (siitä taistelevien ihmisten sijaan) ei-ihmisille, impotentiaalisuus, voiman ja vallan käyttämättä jättäminen, representaation ja resurssismin osittainen ohittaminen, vastaaminen suorituksen performanssin vaatimukseen kohteliaasti ”mieluummin ei” ovat hidasta kääntymistä postkapitalistiseen järjestykseen ja aikaan.