Käsittelen tässä luvussa kahta käyttämääni esityksellistä työkalua: leviämisen dramaturgiaa tai pikemminkin hajoamisen dekompositiointia sekä esityksen sisä- ja ulkopuolen rajan kanssa työskentelyä. Sitä leviämisen, hajoamisen, symbioosin ja rajan työstämisen esitystapahtumallista yhteyttä, jota hahmottelen, kuvaan sanalla dekompositiointi (jota suomenkielessä ei näytä toistaiseksi, ainakaan Googlen mukaan, olevan). Viittaan dekompositioinnilla komposition rakenta-misen ja – tässä tapauksessa levittämällä – purkarakenta-misen toimintaan, sekä eng-lanninkieleen assosioituen orgaanisen aineksen ajallisesti hitaisiin hajoamisen prosesseihin aina maaksi asti. Muistioita ajassa -esityksissä dekompositionnin lähtökohta ja sitä aikaan saava teko on esityksen laajenemisessa lajienvälisyyteen ja ei-inhimillisen maailman toimijoihin.
Muistioesitysten alusta (1997) lähtien on tapahtunut niin, että tekemäni esi-tykset ovat alkaneet enenevässä määrin ketjuuntua, haarautua ja levitä. Itse esitykset ovat levinneet yhdestä tilasta kaupungille, kaduille, erilaisissa käytöissä
oleviin tiloihin, katoille ja kaupungin reunamaille, installaatioiksi, keskusteluti-laisuuksiksi, kirjoiksi, videoiksi, esitelmiksi. Esitykset ovat ketjuuntuneet ja haa-roittuneet keskenään niin, että esityssarjat ovat muuttuneet esitysrihmastoiksi ja rihmastoja ylläpitäviksi esitysilmastoiksi. Ne ovat joskus alkaneet keskeltä kaik-kea, rakentuneet yhteyksistä ja kompositioista kohdattavien asioiden, olioiden ja elementtien kanssa, ja näköjään jatkavat rihmastollista, katseen ulottumattomis-sa olevaa elämää ja hidasta kasvua, josta silloin tällöin, mielellään harvakseltaan, tulee esiin aistein koettava itiöemä eli maanpäällinen sieni, aistimusolento, esitys.
Leviävän, rihmastollisen tapahtumisen lisääntyessä Muistioita ajasta -esi-tyksissä kiinnostuin leviämisestä esityksen tietoisena filosofisdramaturgise-na lähtökohtafilosofisdramaturgise-na ja sen (de)kompositioitumisen muotofilosofisdramaturgise-na. Herra Tossavainen – I muistio ajasta -esityksessä tavoittelin litteää, horisontaalista esitystä, jossa kaikki toimijat ovat samalla tasolla, samanarvoisina. Esityksessä merinäköalalla (koiran kanssa/koiralle) – II muistio ajasta leviäminen tapahtui sekä esityksen toimijoiden että paikan maantieteen suhteen liittämällä esitykseen kaikki esi-tyspaikan ei-ihmiset: eläimet, kasvit, ”luonnon” prosessit kuten sää ja elementit kuten peruskallio. Mutta vasta esityksessä Kronopolitiikkaa – III muistio ajasta päätin jossain kohtaa antaa esityksen levitä hyvin pohjustettujen, affektiivisten sattumien mukaan. Luvussa 3. kuvaan, kuinka alun perin suunnittelemani pieni lukutapahtuma kasvintaimen kanssa Tähtitorninmäellä levisi monitilaiseksi, -aikaiseksi, -toimijaiseksi ja -haaraiseksi esitysrihmastoksi.
Leviämisen ajatus oli alkujaan liittynyt työssäni paitsi luvussa 2. tarkaste-lemaani Gianni Vattimon ajatukseen vahvojen rakenteiden purkautumisesta ja purkamisesta, myös Gilles Deleuzin harjoittamaan rakenteiden merkityksen kyseenalaistamiseen leviämisen ajatuksen avulla. Deleuze (2005, 171–175) ei etsi elementeille yhteistä rakennetta, vaan tapahtumaa, joka ylittää rakenteet ja yksilöidyt kokonaisuudet kuten ”katastrofi” René Thomin tutkimana tai ”tapah-tuma-leviäminen, joka tapahtuu jäätymisessä, mutta myös epidemiassa tai infor-maatiossa”. Tällöin rakenne korvautuu yhteyksillä, suhteilla ja yhteistoiminnalla, rihmastomaisilla tapahtumilla, jotka lävistävät kaikki elementit ja perustuvat vuorovaikutukseen, jopa ”symbioosiin” (eräänä esimerkkinä symbioottisesta sommitelmasta Deleuze käyttää ihminen–hevonen(eläin)–jalustin(valmistet-tu objekti)-yhdistelmää, joka teki mahdolliseksi uudenlaisen sodankäynnin).
Samalla toimijuuden ajatus muuttuu yhä ainutkertaisemman, hetkellisemmän toimijan suuntaan, mutta ei silti irrota toimijaa merkitsevästä ympäristöstään.
(Kokkonen 2006b.)
Leviämisestä on kyse myös silloin, kun esitys on niin laaja, ettei katsoja-ko-kija aistein pysty havaitsemaan missä esitys alkaa tai loppuu, eikä tiedä sitä kognitiivisestikaan. Esityksessä merinäköalalla (koiran kanssa/koiralle) – II muistio ajasta katsoja-vierailija ei oikeastaan voinut päätyä esityksen ulkopuolelle, sillä esitys, sen paikka tai alue jatkui loputtomasti ilmakehässä ja maassa. Sama kos-kee Kronopolitiikkaa - III muistiota ajasta. Niitä voisi kuvailla sanalla rajaton tai silmänkantamaton. Tässä aistein havaittavuuden ja jatkumisen tai leviämisen mielessä ne kenties ovatkin sitä. Mutta keskellä esitystä vierailija joutuu samanai-kaisesti koko ajan kysymään: mikä on ei-esitystä, sen ulkopuolta, mikä esityksen sisäpuolta? Leviämisen ja ajan kulumisen, kuluttamisen keskellä esityksen rajan kysymyksen työstäminen ja siten esityksen reflektio rakentuu katsoja-vierai-lijoissa ja muissa ihmistoimijoissa esityksen erääksi keskeiseksi toiminnaksi:
”kuinka kauan esitys kestää, missä menee esityksen raja suhteessa maisemaan, mikä on esitystä: kallioiden hidas muuttuminen, ilmaston hidas muuttuminen, kasvillisuuden kasvu, jne. sekä esitykseen rakennetut tapahtumat – ovatko ne esityksiä vai itse asiassa vain toimintaa välittömän maiseman kanssa? Muistioita ajasta -esitykset ovat tuolla epämääräisellä rajalla, tai pikemminkin saavat kat-sojan pohtimaan tuota rajaa. Muutenhan olisi vain loputonta elämismaailmaa, ja nykyisyyttä, jossa oleilisimme.” 123 Jos esitystapahtuma osoittaa kohti varpuja, lintuja, kiviä ja taivasta, ja asettaa inhimillisen toimijan reflektoimaan – ei vain kognitiivisesti vaan myös aistimellisesti, kuuntelemalla, tunnustelemalla – omaa suhdettaan ja rajaa niihin, reflektointi voi joissain tapauksissa levitä valuvan sateen tavoin erilaisiin kerrostumiin – eettiseen, poliittiseen ja pedagogiseen ulottuvuuteen esteettisen lisäksi.
Dekompositiointi on ollut komposition rakentamista laajoiksi kerrostumik-sikin, mutta ennen kaikkea niin, että kompositio sisällyttää itseensä välejä ja tyhjyyttä levitäkseen aina hajoamiseen asti, hajoamatta kuitenkaan kokonaan, sillä jäljellä on koko ajan tapahtumakomposition rajan kysyminen. Väleillä ja välisyydellä tarkoitan tässä lähinnä kahta asiaa. Toisaalta tarkoitan sillä sekä esityksen että sen subjektiviteettien muodostumista suhteissa esityksen kaikkien olentojen, materiaalien, elementtien ja voimien väleissä. Toisaalta tarkoitan vä-lisyydellä tilan tuntua ja avaruutta, joka sisältyy niihin eriskaalaisiin (mikrosta makroon) väleihin, joissa suhteet rakentuvat ja muuntuvat.
Olentojen, elementtien ja voimien voi ajatella kokoontuvan erikestoisesti esi-tyksiksi ja subjektiviteeteiksi124. Näissä subjektiviteettikokoontumisissa toiminta on aina monilähteistä, toisaalta, toisilta tulevaa, muiden kuljettamaa. Emme tiedä sen alkuperästä, mutta koemme sen tapahtumisen ja seuraukset ”itsenämme” ja
”itsessämme”, ”esityksessämme”. Sekä ”minän” että ”esityksen” erillisyys, raja niiden sisäpuolen ja ulkopuolen välillä käy yhteyksien ja (osin symbioottisen) riippuvaisuuden verkoston esiintulon myötä yhä mahdottomammaksi piirtää edes katkoviivoilla. Mutta tietoisuus rajasta säilyy eräänlaisena aavesärkynä, jota hamuillaan, podetaan ja hoidetaan vielä kauan, kunnes se kenties joskus korvautuu suhteisiin perustuvalla ekologisella näkemyksellä olentojen ja esitysten toisista riippuvaisista subjektiviteeteista.
Tässä ajassa olennaiseksi kysymykseksi nousee – sanottakoon se vielä uudelleen – miten suhtaudumme muihin, jotka meissä ja meidän kanssamme toimivat. ”Me” jakautuu, kyseenalaistuu, eriarvoistuu, murenee ja muodostuu uudelleen tietenkin lukuisin tavoin koko ajan, mutta tässä viittaan sillä ihmisiin lajina. Pidämmekö me ihmiset edelleen kiinni eettisestä hierarkkiasta, jossa ase-moimme itsemme ylimmäksi, ensimmäiseksi toimijaksi, ja kasvit, muut eläimet ja oliot resursseiksemme? Vai voimmeko ajatella – kuten olen esittänyt (Kokkonen Havukaisen 2012, 6 mukaan) – muita toimijoita lähtökohtaisesti tasavertaisina ihmisten kanssa, alkuun edes esityksen/taiteen kontekstissa?
Taiteesta ja esityksestä ei loppujen lopuksi voi tietää, mitä ne ovat ja mitä ne tekevät. Kuvaamani kaltaisissa lajienvälisissä esityksissä kysytyksi tulee esi-tyksen, ihmisen ja subjektiviteetin raja useista suunnista (vrt. 4.), esimerkiksi kasvien. Mistä tiedämme – ja jos tiedämme, ymmärrämmekö – miten paljon me olemme kasvimaailman perillisiä ja siitä ohjautuvia toimijoita? Esityksen ihmistoimijan kyseenalaistuminen kasvitoimijoiden keskellä Kivikossa saa tu-kea jo pelkästään evoluutioteoriasta. Darwinin keskeinen ajatus oli, että kaikki elämä juontuu yhteisestä kantamuodosta, eikä evoluution nykyteoria ole sitä toistaiseksi merkittävästi kiistänyt. Silloin ”laventeli ja ihminenkin ovat samaa juurta” (Herra Tossavainen – I muistio ajasta 2006), ja Marderin (2013, 27) kysymys
”juontuuko ihmisolentojen identiteetti huomaamattomilta kasvillisilta toisilta?”
on täsmällinen, relevantti kysymys, samoin kuin Derridan väite subjektiviteet-timme perustavanlaatuisesta suhteesta eläimiin. Lajienvälinen esitys avaa tilan reflektoida tätä: jos rajamme ovat niin huokoisia kuin aiemmin (4.) esitin, ja tietoisuus kaikkialla maailmassamme oleva ominaisuus, niin ovatko kaikki sen subjektiviteetit eri tavoin avoimia, suhteiden suoniston läpäisemiä ja toisiin yh-distämiä tapahtumia, joissa voimme kokea, kysyä ja tutkia sen muodostumista suhteessa kaikkeen ympärillämme ja itsessämme olevaan?
Tällaisen reflektoinnin lisääntyminen voi mahdollistaa radikaalin avoimuuden asenteena, jossa vaikeuksista huolimatta pysytään uteliaina rajan takaa tuleville, olivat ne ketä tai mitä tahansa; avoimuuden, jossa ollaan valmiita neuvottelemaan
vaikka yhteistä kieltä ei näyttäisi olevan, jossa ollaan valmiita etsimään neuvotte-lun keinoja ja välineitä niin kauan että jokin yhteinen työkalu, jokin yhteys löytyy.