Ekologiaa ja ekonomiaa on aina ajateltava yhdessä, kuten luvussa 2. totesin, koska niiden keskinäisvaikutukset ovat erottamattomat. Siksi tarkastelen tässä luvussa lyhyesti tutkimukseni talouspoliittista ympäristöä ja sen suhdetta tutkimuk-seen(i), esitykseen ja subjektiviteettiin – mentaaliseen ja sosiaaliseen ekologiaan.
Nykyisessä markkinataloudessa edellä kuvaamani kaltainen esityksen/taiteen avoimuus ja leviävyys on myös vaarallista. Esitysmaailmaani kehittyneen leviävän ja haarautuvan ominaislaadun vuoksi olen kysynyt, mikä on esitys (jonka rajaa näin tutkin), paitsi suhteessa aikaan ja paikkaan myös suhteessa syntyhisto-riaansa ja -ympäristöönsä: mistä kohtaa tässä rihmastossa alkaa jokin esitys, ja mihin se päättyy? Kysymys tässä muodossa syntyy suhteessa taidetuotannon rakenteisiin, joten olen joutunut työstämään esityksen ja subjektiviteetin rajan kysymystä myös suhteessa uusliberalistiseen talouspolitiikkaan ja (tieto)kapita-lismiin. Sivuan laajaa ja kompleksista aluetta tässä erittäin lyhyesti muutaman tutkimuksessani esiin tulleen kysymyksen näkökulmasta. Eräänä lähtökohtana on esityksen rajan kysymyksen muuttuminen (yrityskapitalistiseen) muotoon:
mikä tässä on tuote? Ja jatkokysymykseen: mitä tapahtuu sen sisältämälle pää-omalle? Entä meille sen osallisille ja käsityksillemme subjektiviteeteista?
Uusliberalismin ydinajatuksiin kuuluu rajaton talouskasvu ja kasvun edel-lytyksenä keskittyminen kilpailukyvyn kasvattamiseen markkinoita varten.
Globaalin uusjaon myötä 1990-luvun lopulta lähtien on länsimaissa ajateltu niin sanotun luovan teollisuuden olevan avainalue uudelle talouskasvulle ja vientimah-dollisuuksille, joita ”alettiin pitää kansakunnan talouden, tulevaisuuden ja maa-brändäyksen ytimenä” (Lehtonen 2014, 15–17, Puustinen 2015). Uusliberalistinen talous perustuu erityisesti immateriaaliseen talouteen, jossa kaupankäynnin kohteena ja panoksena on aineeton inhimillinen pääoma (Kuusela 2014, Lehtonen 2014, Valtioneuvoston periaatepäätös aineettoman arvonluonnin kehittämisohjel-masta 2014, Nuorteva, loppuraportti 16.12.2015 ”Humanistisen alan koulutuksen ja tutkimuksen rakenteellinen kehittäminen ja profilointi”), joko sen omistajuus tai ainakin pääoman anonymisointi ja käyttäminen. ”Kaupattava tavara on yhä useammin tietoa, kulttuuria, keksintöjä ja tutkimustuloksia” (Bruun Lehtosen 2014, 17 mukaan). Uusien kysymysten, ajatusten, ideoiden ja tutkimustulosten kehittäminen vaatii riittävää koulutusta ja pitkäkestoista paneutumista ja vie
siten useimmiten hyvin paljon aikaa, joten uusin aineeton pääoma on haluttua ja kilpailtua: sitä pyritään saamaan tai ottamaan haltuun mahdollisimman paljon, sen merkityksiä halutaan päästään muotoilemaan125 ja kytkemään valittuihin kulttuurialan tuotteisiin – koulutus, tapahtumat, henkilön/instituution brändi, jne.
– tai muihin tuotteisiin. 126 Arkisemmin nähtynä ”luova talous on sitä, että yksilöt kilpailevat toisiaan vastaan päästäkseen uudeksi jobsiksi, eli palvotuksi määräili-jäksi, joka pistää toisten työn omaan taskuunsa” (Purokuru 2016). Laskelmoinnin lisääntyminen ihmiselämän ekonomisoitumisen myötä (Sorsa 2013), ja yksilöiden välisen kilpailun korostuminen taiteessa ja tutkimuksessa synnyttää eettisiä on-gelmia (tai suoraan tutkimuseettisiä rikkomuksia), lisää ideoiden kierrätystä ja vähentää uuden ajattelun syntymistä. Immateriaalioikeudet ovat kasvava teema myös 2000-luvun hallitusohjelmissa Suomessa (Kuusela 2014, 104).
Kulttuurin ja talouden nivoutuminen yhteen muuttaa väistämättä molempia (Lehtonen 24). Kulttuuri ja taide aletaan mieltää väline- ja hyötyarvoisena ta-louden osana, ei itseisarvoisena merkitysten rakentajana (ibid.). Tutkija Mikko Lehtonen (2014, 31–33) esittelee luovaan talouteen liittyvät, Suomessakin laa-jasti käyttöön otetut uudet käsitteet kuten itse ”luova talous”, ”maabrändi” ja
”kulttuurivienti” performatiiveina, jotka osaltaan tuottavat sanallistamaansa asiaa ja alkavat siten muuttua käytännöiksi. Uusliberalistinen sanasto ja ajattelu alkaa levitessään ohjata toimintaa, joka ei välttämättä ole kenenkään yksittäi-sen toimijan erityinen tahto, mutta yleiyksittäi-sen talouspuheen kautta käyttöönotetut performatiivit suuntaavat ja muotoilevat toimintaa uusliberalistisen ideologian suuntaan. Esimerkkinä tästä esitän omien tutkimuskysymysteni ja -tulosteni eräät vaiheet. Kerron, kuinka aluksi (vuonna 2005–06) omituiseksi ja noloksikin koettu tutkimusanomalia ”esityksen ei-inhimillisistä toimijoista ekologian ja pos-thumanismin viitekehyksessä” muuttui kertyvän pääoman myötä usean toimijan mielenkiinnon kohteeksi ja osittain osaksi koulutusinstituution kansainvälistä vientituotetta.
Olin keväällä 2015 pyynnöstä mukana127 suunnittelemassa Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun uutta MA koulutusohjelmaa Ecology and Contemporary Performance eli MAECP. Oma suunnitelupanokseni perustui tähän tutkimuk-seen (ja siihen liittyneetutkimuk-seen opetuktutkimuk-seen). Ohjelman hyväksymis-, rekrytointi- ja opiskelijahakuvaiheessa sen viitekehys oli pitkälti sama kuin tutkimukseni ekolo-gis-posthumanistinen viitekehys (ohjelmassa liittyen laaja-alaisesti esitykseen), sama oli myös ohjelman ja tutkimukseni peruskysymys: ”mikä on esityksen mer-kitys ja mahdollisuudet ekokriisien aikakaudella”. Huhtikuussa 2016 pidin pyyn-nöstä keynote-esitelmän Teatterikorkeakoulun järjestämässä kansainvälisessä
seminaarissa ”Performance and Ecology: Case Finland”, jossa esiteltiin Teakin ekologiaan liittyvää tutkimusta, opetusta ja uutta koulutusohjelmaa Berliinissä eurooppalaisten taideyliopistojen teatteri- ja muiden esittävien taiteiden verkos-totapaamisessa huhtikuussa 2015. Helsingin Sanomissa julkaistiin seminaarin jälkeen uutinen otsikolla ”Ekologia on teatteriopetuksen uusi vientituote”, ja toi-mittaja, teatterikriitikko Suna Vuori (2015) totesi siinä seuraavasti: ”Tiettävästi mikään muu korkeakoulu maailmassa ei toistaiseksi tarjoa systemaattista ope-tusta tai tutkimusta aiheesta, joten Helsingin taideyliopisto esittäytyi seminaa-rissa edelläkävijänä. Uudesta opintokokonaisuudesta voikin tulla vientituote tai ainakin syy houkutella opiskelijoita ulkomailta Suomeen.” Tutkija Hanna Kuusela (2014, 107) on tarkastellut immateriaalitalousvision rakentumista hegemonisena puheena Suomessa tutkien muun muassa Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n raportteja, joissa vuonna 2004 todetaankin että ”yliopistojen olisi aktivoiduttava immateriaaliosaamisessa ja koulutuksesta pitäisi tehdä uusi vientituote”. Samoin vuoden 2010 maabrändiraportissa ”koulutus on Suomen tärkein potentiaalinen vientiala” (Kuusela 2014, 107). Ensimmäistä kertaa myös Sitra (Suomen itsenäi-syyden juhlarahasto) kiinnostui jostain Teatterikorkeakoulun koulutusohjelmasta ja tarjosi MAECP:lle pienimuotoista yhteistyötä.
Tämänkaltaisessa prosessissa taiteen ja talouden rajaa on syytä kysyä ja työstää yhä uusilla tavoilla, esimerkiksi: missä ja miten varjellaan rajaa vapaan tutkimuksen, taiteen ja opetuksen ja toisaalta hegemonisen aseman saavut-taneen uusliberalismin (Yliaska 2014, Lehtonen, Valaskivi & Kuusela 2014, Gramsci Grosvenorin 2015 mukaan) tarpeita tyydyttävän tuotekehittelyn välil-lä? Halutaanko sitä varjella enää? Nykykapitalismissa ja uusliberalististisessa politiikassa yliopistot ovat kansallisen kilpailukyvyn kannalta keskeisessä ase-massa. Opetusta ja tutkimusta pyritään muokkaamaan kansainvälisiä sijoittajia kiinnostavaksi markkinaehtoiseksi tuotekehittelyksi, innovaatioiksi. Juha Sipilän hallituksen (2015–) strategisessa ohjelmassa tutkimus- ja innovaatiopolitiikan kolmesta keskeisestä tavoitteesta yksi on korkeakoulujärjestelmän radikaali uudistaminen. Uudistamisen keskeinen tavoite on ottaa ”tutkimustulosten vaikut-tavuus ja kaupallistamisen kehittäminen huomioon julkisen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiorahoituksen ohjauksessa sekä tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen kannusteissa” (Nuorteva 2015; Sipilä & al. 2015, hallitusohjelma).
Jo 2000-luvun alussa EVA:n raporteissa korostettiin taiteen ja talouden yhteyttä: ”Taideorganisaatioiden ja -yliopistojen pyrkimystä omaksua bisnes-ajattelua ja rakentaa yhteyksiä liike-elämään ja teollisuuteen tulee vahvistaa […] Luovuus on raaka-ainetta, joka tuottaa parhaiten sitä jalostettaessa.
Liike-elämä tukee taidetta ja taide inspiroi liike-Liike-elämää, mutta myös toisin: taiteesta tulee liike-elämää.” (Kuusela 2014, 101.) Ehdotin itsekin esitykseen ja ekologiaan keskittyvää opetuskokonaisuutta Teatterikorkeakouluun muutama vuosi sitten, ja olen 1.8.2016 lähtien työskennellyt koulutusohjelmassa 60 prosenttisena lehto-rina.128 Ekonomian ja moniskaalaisen ekologian yhteyksien näkökulmasta mietin myös sitä myötätuulta, joka siivitti esityksen ja ekologian yhteyksiin keskittyvän koulutusohjelman suunnittelun (jonka nopeaa aikataulua edesauttoi olemassa oleva tutkimus) ja hyväksymisen tässä tahdissa keväällä 2015. 129
Samana vuonna kasvatustieteilijä Kari Uusikylä (2015) väitti, että yliopistojen edellytetään muuttuvan konsulttifirmoiksi, joissa ”tuotekehitys tehdään asiakas-lähtöisesti eli tutkimuksen rahoittajien ja opiskelijoiden tarpeita kuunnellen. Näin on jo tapahtunut. Ennen yliopiston tuote oli oppinut ja sivistynyt ihminen. Nyt tuote on itsestään brändiä tekevä niin sanottu osaaja. Opiskelija on raaka-ainetta taloudellisen kilpailukyvyn tarpeisiin. Universitas-idea, oppineiden opettajien ja opiskelijoiden yhteisö, on korvattu akateemisella kilparadalla.” Tässä tutki-muksessa ehdotan heikkoa toimijuutta yhtenä uutena esteettis-eettis-poliittisen (ekologian) toimijuuden muotona. Heikko toimija on uutta sanastoa, jota taide ja taiteellinen tutkimus voi kehittää. Tästä näkökulmasta seuraan erityisen tark-kaan, miten toimijuuksista puhutaan taiteen koulutuksen yhteydessä, millaista sanastoa käytetään ja kehitetään – vai kehitetäänkö. Miten esimerkiksi päädy-tään väittämään, että koulutetaan ketteriä ”muutosagentteja” ekologian, ekolo-gisten kriisien ja esityksen kentälle? Muutosagenttius oli kirjattuna MAECP:n koulutustavoitteeksi ohjelman opiskelijoille keväällä 2015, kun koulutusohjelma hyväksyttiin Taideyliopiston valikoimaan, ja on pysynyt käytössä myöhemminkin.
Valitut käsitteet tuottavat todellisuutta, ja esimerkiksi ”muutosagentti” kuuluu vahvasti uusliberalististiseen sanastoon. Talouden uutta paradigmaa ja pohjaa uudelle hallitukselle hahmotellut Antti Hautamäki (2015) kirjoittaa: ”Muutosten aikaansaamiseksi on löydettävä ne toimijat ja prosessit, joista muutokset lähtevät liikkeelle. Muutosstrategian ydin on tunnistaa muutospisteet ja niiden muutosa-gentit ja tukea niiden toimintaa.”
Samaan aikaan ekologiasta tuli systeemisestä innovaatiosta syntyvää tuoteke-hittelyä ajavan Sitran uusi kiinnostuksen kohde. Sitra hallintoneuvostoon kuului tuolloin muun muassa valtiollisen uusliberalistisen hegemonian rakentamisessa keskeisen toimijan eli valtionvarainministeriön (Yliaska 2014) ylin virkamies.
Syksyllä 2015 Sitran etusivulle ilmestyi alavalikon ensimmäiseksi kategoriaksi ekologia, jossa Sitran tavoitteita kuvailtiin seuraavasti: ”Me Sitrassa uskomme, että talous saadaan kasvuun edistämällä liiketoimintaa, joka ratkoo maailman
ekologisia ja hyvinvointiin liittyviä ongelmia. […] Kun siirrymme resurssiviisau-teen, vihreään talouskasvuun ja kestävän yhteiskunnan toimintamalleihin, luom-me samalla työpaikkoja, vahvistamluom-me kansallista kilpailukykyä ja turvaamluom-me suomalaisten hyvinvointia tulevaisuudessa.” 130 Ekologia ja taide yhdistelmänä on mahtavan joustava ja potentiaalinen väline kilpailukyvyn kasvattamiseen ja ta-louskasvun vauhdittamiseen. Taiteen ja talouden suhteita tutkiva taiteilija-tutkija Merja Puustinen 131 on kiinnittänyt huomiota siihen, miten eduskunnan alaisen Sitran selvityksissä suhde demokratiaankin asettuu uudelleen arvioitavaksi kil-pailukyvyn ja strategisen ketteryyden edessä (Kosonen & Doz 2014, Turkki 2015).
Niiden käsitteiden ja käytäntöjen tarkka tutkiminen, joilla hidas, pitkäkestoi-nen, marginaalinen taiteellinen tutkimus melko vauhdilla muuttui eri toimijoiden välityksellä (myös) osaksi kilpailukykyä sekä kansainvälistä vientituotetta, on osa juuri sitä tehtävää, jonka Lehtonen ”Tehtävä kulttuurille” -artikkelinsa lopussa asettaa: ”Tehtävänä onkin sen jäljittäminen, kuinka talouden ja kulttuurin kä-sitteet niveltyvät toisiin käsitteisiin ja näin muodostavat ’erityisiä tiivistyneitä sosiaalisia positioita’. Tämä puolestaan edellyttää konkreettisten suhteiden ja yhteen niveltymisten konkreettista analysoimista” (Lehtonen 2014, 33).
Lehtosen ehdottama tehtävä tutkia talouden ja kulttuurin käsitteiden ni-voutumista yhteen erityisiksi sosiaalisiksi asemiksi on taiteen ja tutkimuksen kentällä tarpeen. En kuitenkaan laajenna tutkimustani näiden käytäntöjen tar-kempaan tunnistamiseen ja analysointiin. Tarkastelen lyhyesti kahta taiteen ja tutkimuksen kentille nopeasti levinnyttä talouden ja kulttuurin uudenlaisten yhdistymisten käytäntöä, jotka muokkaavat – pikemminkin purkaen – taiteen ja talouden uudenlaista rajaa.
Toinen käytäntö liittyy tutkija Sami Pihlströmin (2016) esiin ottamaan asiantuntijuuden väheksymiseen: ”Syvällisen asiantuntijuuden väheksyminen nyky-yhteiskunnassa on monitahoinen ilmiö, joka ei tyhjene koulutusleikkaus-keskusteluun. On kiinnitettävä vakavaa huomiota monilla elämänaloilla yhä kes-keisempään ongelmaan: siihen, ettei tärkeänä pidetä sen ymmärtämistä, miten asiat ovat – eli asiantuntijuutta – vaan sitä, miltä asiat saadaan näyttämään ja kuulostamaan.” Pihlström sanoo selkeästi, mikä on ratkaisevaa: ei yliopiston brändin viestiminen myyvällä tavalla, ei ”opettajan näppärät some-päivitykset”
tai edes pedagogiset konstit vaan se, ”ymmärretäänkö syvällisesti tutkittavat ja opiskeltavat asiat ja ilmiöt vai ei.” Ilman tutkittavien, opiskeltavien ja tehtävien asioiden syvällistä ymmärtämistä, julkisuuskuvan ja kilpailukyvyn perässä juos-tessa myös yhteisesti jaettu ymmärrys ohenee nopeasti. Samaan aikaan yliopis-tojen julkisuuskuvaan ja viestintään on viestinnän tutkija Esa Väliverrosen (2016)
mukaan viime aikoina Suomessakin tullut ”yritysmäisiä ja pr-henkisiä piirteitä”
ja jopa merkkejä tutkijoiden sananvapauden rajoittamisesta, kun yliopiston – ja demokratian – perustana olevaa kriittistä ja avointa keskustelua edellä kuvat-tujen(kin) ilmiöiden tuotteena syntyneistä ongelmista ja niiden hoitamisesta halutaan rajoittaa. 132
Toinen käytäntö liittyy valtapositioista tapahtuvaan, aiemmin vapaana ym-märretyn toiminnan strategiseen ohjaukseen alkaen valtionhallinnosta instituu-tioiden johtoon. Vuosina 2015–16 saimme todistaa, miten istuva hallitus ennen-näkemättömällä tavalla ajoi alas sivistystä rahoitusleikkauksilla ja ohjaamalla tutkimusta, taidetta ja koulutusta kärkihankkeilla ja muunlaisilla rahoituksen suuntaamisilla. Tätä torjumaan esitin hallitusohjelman ilmestyttyä toukokuussa 2015 ajatuksen sivistyspuolueen perustamisesta. Ajatus herätti laajaa vasta-kaikua ja keskustelua. Perustin keskustelualustan facebookiin, ja työskentelin keskustelujen ja erilaisten järjestelyjen parissa reilun kuukauden päätoimisesti.
Tutkimustyöni – mutta myös jo silloin ensi oireita antavan keskusteluilmapiirin raaistumisen – takia vetäydyin toiminnasta samana kesänä. Ajatuspaja studio-b on jatkanut keskustelua muun muassa Kansallisteatterin Lavaklubilla keväällä 2016.
Sama käytäntö, lisääntyvä ohjaus, näkyy myös taiteen ja kulttuurin kentällä yleistyneenä kuratointina. Vapaiden, tekijöistä määrittyvien hakujen sijaan ku-raattorit määrittelevät hyvinkin rajattuja teemallisia kokonaisuuksia. Laajasti ideoita keräävän, shortlistaavan, tekijät keskenään kilpailijoiksi asettavan valin-taprosessin jälkeen kuraattori esittää tekstin (kirjalliset kuraattorit), esityksen (ohjaaja-esitystaiteilija kuraattorina), ruokaa (ruokakuraattorit), näyttelyn, festi-vaalin tai muun kokonaisuuden. Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -tutki-mushankkeen tutkija Outi Oja (2016) siteeraa Hanna Kuuselaa avatessaan (tässä tapauksessa kirjallisen) kuraattorin käsitettä: ”kirjallinen kuraattori voidaan määritellä hahmoksi, joka välittää, levittää, markkinoi ja asettaa esille uusissa yhteyksissä tekstejä, jotka on kirjoittanut joku muu kuin hän itse. Olennaista on se, että kirjallinen kuraattori luo omaa taiteellista identiteettiään ja pohtii kirjallisen luomistyön ehtoja muiden tekemien tekstien pohjalta.” Kuusela proble-matisoi kuraattorin käsitettä ja liittää kuratoinnin lisääntymisen nykyiseen huo-miotalouteen, jossa ”tuotantoyhteiskunnasta on siirrytty valitsijayhteiskuntaan.
Taiteilijakin on korvautunut valitsijan hahmolla” (ibid.). Julkisuuskuvan hallitseva valitsija – ei sisällön tuottaja – on eräs uusliberalismin keskeisistä toimijoista.
Politiikan tutkija Peter Grosvenorin mukaan länsimaiset yhteiskunnat ovat nyt ”laboratorioita, joissa testaamme uusliberalismin keskeistä väitettä: että
intensifioitu kilpailu maksimoi tehokkuuden ja kiihdyttää siksi talouskasvua, joka on reitti optimaaliseen inhimilliseen hyvinvointiin” (Verhaege 2014 Grosvenorin 2015 mukaan). Tämän vaikutuksesta kuitenkin muun muassa sosiaalinen liikku-vuus on vähentynyt ja uudet hallinnanmuodot kuten auditoinnit ja arvioinnit ovat lisänneet managereiden, konsulttien, tarkastajien ja arvioijien määrää. Samalla
”yleinen mielenkiinto” ja ”yhteiskunnallinen palvelu” ovat korvautuneet voitto-motiivilla, mikä vahingoittaa erityisesti yliopistojen ja sairaaloiden toimintaa niiden muuttuessa liiketoiminnaksi. (Ibid.)
Miten uusliberalistinen arvosysteemi muuttaa meitä ja subjektiviteettituotan-toa, mentaalista ja sosiaalista ekologiaamme? Lyhyenä vastauksena voisi tarjota sitaattia Margaret Thatcherilta vuodelta 1981: ”ekonomia on metodi, päämäärä on muuttaa sydäntä ja sielua” (Grosvenor 2015). Tämä sitaatti paljastaa Grosvenorin mukaan keskeisimmän eron uusliberalismin ja klassisen liberalismin välillä, sillä uusliberalismissa markkinoiden edistäminen on kokonainen elämäntapa, joka täydellistyy yhdistettynä sen arvosysteemiin: kilpailukyky, innovaatiot, nopeus, yhteydet (interconnectedness, joka on myös ekologian keskeinen käsite) (Harvey 2005 Grosvenorin 2015 mukaan). Psykoanalyytikko, tutkija Paul Verhaege (2014) on tutkinut uusliberalististen arvojen vaikutusta identiteetin muodostukseen, eli juuri sosiaalisen ja mentaalisen ekologian alueella. Grosvenorin (2015) mukaan Verhaeghe osoittaa, että ”neoliberalismi on onnistuneesti edistänyt niitä arvoja, jotka palvelevat sen päämääriä, samalla tukahduttaen niitä arvoja, jotka muo-dostavat sille esteitä. Tuloksena on Thatcherin pyrkimyksenä ollut arvovallan-kumous, joka on tuonut perustavanlaatuisia vahingollisia muutoksia yksilöiden identiteetteihin ja persoonallisuuksiin, ja samaan aikaan heikentänyt yhteiskun-taa.” Verhaegen mukaan uusliberalismin vaikutus identiteettimme leviää paljon muuhunkin kuin kuluttamiseen identiteettimme ydintoimintana: se rankaisee arvoihinsa sopimattomista persoonallisuuspiirteistä ja palkitsee psykopaattisia persoonallisuuspiirteitä, jotka muuttavat etiikkaamme ja persoonallisuuksiamme (Verhaege 2014 Grosvenorin 2015 mukaan).
Tällaisina piirteinä Verhaeghe (2014) esittää muun muassa pinnallisuuden ja artikuloinnin yhdistelmän, jolla pyritään voittamaan omalle puolelle niin mo-nia ihmisiä kuin mahdollista, uskottavan valehtelemisen, jolla ihmiset vakuu-tetaan, joustavuuden ja jatkuvan uusien ärsykkeiden ja haasteiden etsinnän.
133 Työskentelemme spektaakkelissa, jossa itsestä on tullut jatkuva esitys, ja
”kommunikaatiosta on tullut hyödyke” (Virno 2006 Porkolan 2014, 71 mukaan).
Kilpailun myötä solidaarisuus vähenee, kiusaamisesta tulee työpaikkojen ylei-nen piirre, jatkuva arviointi vähentää autonomiaa ja infantilisoi työntekijöitä,
ja kilpailu vahingoittaa ihmisten itsekunnioitusta (Verhaege 2014 Grosvenorin 2015 mukaan). Kun kilpailusta ja siinä keinolla millä hyvänsä menestymisestä tulee keskeinen subjektiviteettia rakentava toiminta mentaalisessa ekologiassa, kriisi sosiaalisen suhteiden eli sosiaalisen ekologian alueella syvenee: yhteisö ja sen eettinen perusta murenevat.
Gilles Deleuze (2005, 120) asettaa kontrolliyhteiskunnan ytimeen (kaasumai-sen) yrityksen, joka on korvannut tehtaan ja joka ”tuo vain sammumattoman keskinäisen kamppailun terveenä kilpailuna ja hyvänä motivaationa”. 1990-lu-vulla kirjoittamassaan tekstissä hän esittää, että yrityskapitalismi on olemassa tuotetta, ei tuotantoa varten, ja markkinoita valloitetaan kontrollin saamiseksi, jolloin ”markkinointiosasta tulee liiketoiminnan keskus tai ’sielu’” (Deleuze 2005, 122–3). Näin näyttäisi käyneen, kahdessakymmenessä–kolmessakymmenessä vuodessa tämä on muuttunut itsestäänselvyydeksi, ilmaisuksi jota hengitämme vaikkapa aikakauslehdestä, jossa kymmenien tuhansien eurojen koulutuksia myy-vän Aalto University Executive Educationin toimitusjohtajasta, markkinoinnin professorista, brändiguruksi kutsusta Pekka Mattilasta todetaan: ”Hän tietää, että sekä tuote että ihminen myydään brändiin liittyvien mielikuvien voimalla.” 134
Näissä olosuhteissa nykyesityksen ja -subjektiviteetin rajat suhteessa ta-louden leviävyyteen ja voimaan tuntuvat läpäiseviltä kalvoilta, joiden kautta kapitalistinen talous vahvistuu ja taide hiljalleen katoaa. Myös Tero Nauha (2016) on väitöstutkimuksessaan käsitellyt taiteen suhdetta immanenttiin kapitalismiin kritisoiden vuorovaikutuksellisuutta, prosessuaalisuutta ja yhteistyötä sidonnai-suudesta kapitalismin filosofiaan. Mutta esitys/taide toimii koko ajan myös toisin.
Heikko toiminta on eräs vaihtoehto uusliberalistiselle kilpailulle; heikon toimi-jan ”mieluummin ei” on eräs vastaus perform or else -kulttuurin suorittamiselle.
Eräänlaisena esimerkkinä ”mieluummin ei” -asenteesta on vaikkapa kuvataiteilija Maria Eichhornin näyttely ”Nothing to see here”: Lontoossa keväällä 2016 sul-jettu galleria, jonka työntekijät ovat lomalla viisi viikkoa; teoksena toimii työstä vetäytyminen ja gallerian toiminnan peruuttaminen. Tutkimukseni puitteissa voin todeta, että ei-inhimillisten toimijoiden ja heikon toiminnan kautta leviävä esitys voi tarjota käsitteitä ja toimintaa, jotka avartaa taiteen tilaa myös muuten kuin pelkästään kieltäytymällä.
Rihmastollinen, saati loppumaton esitys ohittaa tuotelogiikan jo (de)kom-positionsa puolesta jatkumalla aina vain, haarautumalla, kulkemalla lomissa, muodostamalla symbioosin historiansa, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa kanssa – ja olemalla muotoutumatta aina uudeksi tuotteeksi, ainakaan kovin helposti.
Heikko toimija kumoaa kasvu-, kilpailu- ja tuotelogiikan olemalla myös
kilpai-lutilanteessa impotentiaalinen – eikä vetäytyvä heikko toimija juuri jätä jälkeä julkisuuskuvaankaan. Lajienvälisessä esityksessä yritys- ja tietokapitalismia torjuvat suhteet ei-ihmisiin, ei-ihmisten vastauksiin, jotka ovat toisenlaisia kuin syvemmin uusliberalismin vaikuttamien sielujen, ja ei-ihmisten muisteihin, joiden unohdukseen esitys/tuote katoaa. Liitokset ei-ihmisiin toimivat samalla takaisinkytkentöinä järjestelmään, josta loputonta kasvua yritetään rakentaa.
Takaisinkytkentöinä ne muuttuvat tulosignaaleiksi, uusiksi mahdollisuuksiksi.
Näen ihmisten kanssa samanveroisia ei-inhimillisiä toimijoita sisältävän esityksen eräänä mahdollisena vaihtoehtotaloutena, joka kääntyy pois jatku-vasta kasvusta riippuvaisen talouden hallinnan muodoista. Kuten luvussa 3.
esitin, John Bergerin mukaan eläinten 1800-luvulla alkanut katoaminen ”on osa samaa prosessia, jolla ihmiset on redusoitu eristetyiksi tuotannollisiksi ja kulu-tuksellisiksi yksiköiksi”, ja ”jonka täydellistymä on yrityskapitalismi”. Kasvilajien sukupuuttoaalto kumpuaa samasta lähteestä. Viimeksi Naomi Klein on laajas-sa kartoitukseslaajas-saan esittänyt ilmastonmuutoksen suurimmaksi aiheuttajaksi kapitalismin (Klein 2014).
Toistaiseksi yliopistoissa on vielä jonkin verran vapautta jäljellä. Toistaiseksi esimerkiksi oman työni kotipaikassa, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa on mahdollista tehdä taiteellista tutkimusta tutkijoista vapaasti ohjautuvana ja (toi-vottavasti yhä) hitaasti kehkeytyvänä. Toisaalta vapaus ei suojele innovaatioiden tekijöitä, joita työnohjaajakouluttajan mukaan uhkaa innovaatiosta käydyssä taistelussa tuho.135 Yliopistotasolla strateginen ohjaus yrityselämää palveleviin tutkimuskysymyksiin ja innovaatioita tuottaviin vahvoihin osaamiskeskuksiin lopettaa perustutkimusta, oppiaineita ja tutkimuskeskuksia. Jopa kokonaiset itsenäiset yliopistot saattavat kadota: esitetäänhän Taideyliopistoakin siirrettä-väksi osaksi merkittävää osaamiskeskusta ja innovaatioalustaa ”taideaineiden kampusalueelle Aalto-yliopiston yhteyteen Otaniemeen” (Nuorteva 2015).
Elämme uusliberalismin ennennäkemätöntä kukoistusta. Suomi on muuttu-nut hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioksi (Yliaska 2014). Sivistys on muuttumuuttu-nut itseisarvosta metsästyskohteeksi, josta maksetaan saalisrahaa kuten viimeisistä tasmanialaisista (vrt. Diamand 2005). Toimintatavat taiteen ja tutkimuksen kentällä ovat samat kuin muualla yhteiskunnassa. Mikä tahansa kilpailukyvyksi muunnettava aineeton pääoma voidaan omia ja ohjata – ja pyritään ohjaamaan – julkisuuskuvan ja kilpailukyvyn rakennusaineeksi sekä vientituotteeksi. Tämän voi estää vain olemalla laajasti yhteisöinä sitoutuneita taiteen, tutkimuksen ja opetuksen ei-kilpailulliseen etiikkaan ja valmiita puolustamaan niiden syvyyttä ja vapautta – joka on toistaiseksi turvattu perustuslailla.