Erotteluja, määrittelyjä ja strategioita – tutkimuksen keskeinen käsitteistö

Kun liikunnan ja urheilun piirissä käytetään yhdenvertaisuuden käsitettä, usein sillä viitataan tasa-arvon laaja-alaisiin merkityksiin, jolloin se kattaa myös sukupuolten välisen tasa-tasa-arvon ja syrjimättömyyden (Valo s.a.). Tässä merkityksessä sitä on käyttänyt esimerkiksi Valo, Valtakunnallinen liikunta- ja urheiluorganisaatio ry, joka toimi vuoden 2016 loppuun – siis Olympiakomiteaan fuusioitumiseensa asti – keskusjärjestöroolissaan liikuntajärjestöjen yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnittelua tukevana tahona.

Tasa-arvon käsite on tässä yhteydessä yhtä lailla tärkeä – määritetäänhän liikuntalaissa (390/2015) ja liikunta-asetuksessa (550/2015) selväsanaisesti, että lajiliittojen ja muiden liikuntaa edistävien järjestöjen valtionapukelpoisuuden edellytys on sekä yhdenvertaisuuden että tasa-arvon edistäminen.

Teorian tasolla teen käsitteiden välille lainsäädäntöön, tarkemmin ottaen yhdenvertaisuuslakiin

47 (1325/2014) ja tasa-arvolakiin (609/1986), perustuvan eron. Katson tämän selkeyttävän tutkimusasetelmaa, sillä analysoimissani lajiliittojen määrittelytavoissa saattaa esiintyä vaihtelua.

Tasa-arvolla viittaan siis naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon sekä sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin ja sukupuolen määrittelyyn liittyvään syrjinnän kieltoon. Yhdenvertaisuuden käsitteen alle asettuvat kaikki muut syrjintäperusteet ja eriarvoisuuteen tai epätasa-arvoon mahdollisesti vaikuttavat tai liittyvät tekijät, joita ovat muun muassa ikä, alkuperä, toimintakyky, kieli, uskonto ja seksuaalinen suuntautuminen.

Lainsäädännössä omaksutun systematiikan perusteella käytän käsiteparia tekstissäni johdonmukaisesti rinnakkain. Käytän käsitteistä jompaakumpaa ainoastaan sellaisissa tekstikohdissa, joissa käsittelemäni yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokysymys on määritelty siten, että se selkeästi asettuu toisen käsitteen alle. Aineistossa esiintyviin lajiliittojen käsitteenmäärittelyihin pureudun analyysissäni erikseen tätä lainsäädäntöön perustuvaa viitekehystä vasten.

Valo (s.a.) on esittänyt yhdenvertaisuus ja tasa-arvosuunnittelun tavoitteiksi syrjinnän tunnistamisen, toiminnan ja käytäntöjen arvioinnin, edistävien toimenpiteiden toteuttamisen sekä osallisuuden lisäämisen. Määrittely kattaa abstraktilla tasolla liikunta-, yhdenvertaisuus-, ja tasa-arvolakien liikuntajärjestöille asettamat velvoitteet, tavoitteiden konkretisoinnin jäädessä järjestöille itselleen:

”Hyvä suunnitelma on järjestönsä näköinen ja näkyy jokapäiväisessä toiminnassa” (Valo s.a.).

Syrjinnän käsite on olennainen osa yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokäsitteistöä ja -lainsäädäntöä. Valo on määritellyt sen tarkoittavan ihmisten eriarvoista kohtelua esimerkiksi sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, etnisen alkuperän tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintänä voidaan pitää yksittäistä tekoa tai epäoikeudenmukaisuutta tuottavia käytäntöjä tai sääntöjä. Välillinen syrjintä on seurausta siitä, että näennäisen neutraali kohtelu tai käytäntö johtaa syrjiviin lopputuloksiin. (Valo 2015; Valo s.a.) Määritelmä noudattelee yhdenvertaisuuslaissa ja tasa-arvolaissa annettuja määrityksiä. Syrjintä voi olla myös moniperusteista. Tällöin huomio kiinnittyy sukupuolen, etnisyyden sekä monien muiden syrjintäperusteiden mahdollisiin yhteisvaikutuksiin.

(Pylkkänen 2012, 69.) Esimerkiksi etniseen vähemmistöön tai sukupuolivähemmistöön kuuluvat voivat kohdata syrjintää monella eri perusteella, joita yhteen tai useampaan vähemmistöön kuulumisen lisäksi voivat olla muun muassa sukupuoli, ikä tai vammaisuus (ks. esim. Junkala &

Lallukka 2012).

Häirintä määritellään niin tasa-arvolaissa kuin yhdenvertaisuuslaissa yhdeksi syrjinnän ilmenemismuodoksi. Tasa-arvolaissa puhutaan seksuaalisesta ja sukupuoleen perustuvasta häirinnästä, kun taas yhdenvertaisuuslain tarkoittama häirintä on käyttäytymistä, joka

48 tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti loukkaa henkilön ihmisarvoa jonkin laissa mainitun syrjintäperusteen perusteella. Häirinnässä kyse on sanallisesta, sanattomasta tai fyysisestä, ei-toivotusta käytöksestä, joka loukkaa henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta, esimerkiksi luomalla uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai ahdistava ilmapiiri. Molemmissa laeissa säädetään työnantajalle velvollisuus puuttua häirintään, joka tulee työnantajan tietoon.

Siinä, millaisena tavoitetilana yhdenvertaisuus ja tasa-arvo nähdään ja millaisia strategioita tavoitteiden saavuttamiseksi hyödynnytetään, voidaan havaita eroja, jotka heijastuvat poliittisiin ratkaisuihin:

(1) Muodollinen yhdenvertaisuus/tasa-arvo tarkoittaa sitä, että kaikkia toimintaan osallistuvia kohdellaan samalla tavalla ilman syrjintää. Samanlainen kohtelu ei kuitenkaan aina takaa yhdenvertaisuutta. (2) Tosiasiallinen yhdenvertaisuus/tasa-arvo taas viittaakin siihen, että silloin kun samanlainen kohtelu ei johda yhdenvertaiseen lopputulokseen, eriarvoisuutta poistetaan aktiivisin toimenpitein. Näitä toimia kutsutaan positiiviseksi erityiskohteluksi. Luonteeltaan ne ovat väliaikaisia ja pyrkivät vaikuttamaan syrjinnälle alttiin ryhmän aseman parantamiseksi, kunnes tasa-arvoinen tila on saavutettu. Positiivisen erityiskohtelun tai sen vaikutusten ei tule syjiä toisia ryhmiä.

Valon tulkinnat muodollisen ja tosiasiallisen yhdenvertaisuuden/tasa-arvon lähestymistavoista noudattelevat tutkimuskirjallisuudessa esitettyjä tulkintoja. (Valo s.a.; vrt. Ojanen & Scheinin 2011, 228; Holli 2012, 78-79; Saari 2012, 177–178.) Muodollinen yhdenvertaisuus/tasa-arvo hallinnon oikeusperiaatteena ja tosiasiallinen yhdenvertaisuus/tasa-arvo julkisen vallan velvoitteena edistää ihmisten yhdenvertaisuutta/tasa-arvoa muodostavat olennaisen perustan perusoikeuksille.

Perusoikeuksien näkökulmasta Ojanen ja Scheinin (2011, 228) hahmottelevat eron seuraavasti:

– – oikeuden tulee olla ”sokea” sellaisille ihmisten välisille eroille, joilla ei lain mukaan ole merkitystä ratkaistavana olevassa asiassa. Esimerkiksi ihmisen sukupuoli tai ihonväri ei saa vaikuttaa siihen, saako hän hakemansa etuuden.

– – Joskus tosiasiallisen yhdenvertaisuuden toteuttaminen edellyttää poikkeamista muodollisesta yhdenvertaisuudesta, kuitenkin vain hyväksyttävän tarkoitusperän ja suhteellisuusperiaatteen rajoissa.

Holli (2012, 78) määrittelee eron niin, että siinä missä muodollisella suhtautumisella viitataan lakeihin ja säännöksiin ja niiden perusteella määrittyvään ihmisten tai ryhmien juridiseen asemaan,

tosiasiallinen tasa-arvo puolestaan sisältää myös – – sen, miten ihmiset – alun perin erilaisista lähtökohdistaan käsin – voivat käytännössä käyttää näitä oikeuksia omassa elämässään hyväkseen ja saavuttaa samat lopputulokset esimerkiksi koulutuksen,

49 työelämän tai vaikkapa poliittisen vaikutusvallan suhteen kuin ne ihmiset, joiden lähtökohdat ovat perustavasti suotuisammat.

Katson jaottelun strategisten lähestymistapojen välillä avaavan lajiliittojen yhdenvertaisuus- ja tasa-arvotyön tarkasteluun kiinnostavan kurkistusikkunan. Näiden rinnalle analyysin ja erittelyn tueksi asettuu vielä kolmas lähestymistapa, valtavirtaistaminen. Se on tarkastelemistani strategioista uusin ja luonteeltaan perinteisiä strategioita täydentävä (Saari 2012, 177).

Valtavirtaistamisen käsite liittyy läheisesti tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikkaan. Valtion liikuntaneuvostokin käyttää sitä puhuessaan kaksoisstrategiasta, jolla edistetään yhdenvertaista ja tasa-arvoista liikuntaa ja urheilua. Yhtäältä kaksoisstrategia sisältää tiettyjen ryhmien erillistarkastelun ja toisaalta yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoajattelun huomioon ottamisen kaikessa liikunnan päätöksenteossa ja sen valmistelussa. (Valtion liikuntaneuvosto, teoksessa Pyykkönen 2016, 5). Jälkimmäinen lähestymistapa kuvaa valtavirtaistamista.

Valtavirtaistaminen on siis strateginen työkalu, jossa tietty asia, arvo tai tavoite huomioidaan kaikessa suunnittelussa, toiminnassa ja päätöksenteossa. Tasa-arvopolitiikassa sitä on käytetty viimeisten vuosikymmenien ajan niin Suomessa kuin kansainvälisesti strategiana edistää nimenomaan sukupuolten tasa-arvoa. Se syntyi kritiikkinä edellä mainituille muodollisen tasa-arvon ja positiivisen erityiskohtelun strategioille ja on sittemmin elänyt vahvana niiden rinnalla. Sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisessa tarkastelu ei kohdistu ainoastaan heikommassa asemassa olevaan sukupuoleen, yleensä siis naisiin sekä naisten oikeuksien ja aseman kohottamiseen miesten tasolle. Sen sijaan tarkastelu ja toiminta kohdistetaan yhteiskuntaan, sen eri tasojen rakenteisiin ja prosesseihin sekä sukupuolten välisiin suhteisiin niiden puitteissa. (Saari 2012, 178–179.)

Liikunnan piirissä on esiintynyt pyrkimyksiä tai vähintäänkin puhuntoja sukupuolinäkökulman valtavirtaistamiseksi (ks. Hakamäki & Turpeinen 2011, 56). Muissa yhteyksissä viime vuosina valtavirtaistamisen strategiaa on ulotettu sukupuolinäkökulmasta myös yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden edistämiseen (ks. esim. Artemjeff 2006). Erityisryhmien liikunnan käsitteeseen (ks. edellinen luku) sisältyi oletus erillään, jopa syrjässä valtavirrasta olevista väestöryhmistä, joita tuleekin tarkastella erikseen. Tämän käsitteen sijaan 2000-luvulla on siirrytty käyttämään ilmaisua

”soveltava liikunta”, joka ei tee ainakaan yhtä selvää eroa ”yleiseen liikuntaan”. (Pyykkönen 2016, 13.) Nykyisessä liikuntapolitiikassa valtavirtaistamista pyritään juurruttamaan niin sukupuolinäkökulmaan kuin yhdenvertaisuuskysymyksiin (ks. Valtion liikuntaneuvoston esipuhe, teoksessa Pyykkönen 2016, 5.)

50 Valtavirtaistamisen menetelmää on myös kritisoitu, sen toimeenpanossa on havaittu monia ongelmia ja eri konteksteissa se saa erilaisia merkityksiä (ks. Saari 2012, 180–193). Kun valtavirtaistamisperiaatteen mukaisesti läpäistään kaikki suunnittelu, toiminta ja arviointi, törmätään helposti kysymykseen, tarvitaanko enää tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikkaa ja esimerkiksi nais- ja mieserityisiä hankkeita.

Jos sukupuolinäkökulma ja tasa-arvon edistäminen on periaatteessa kaikessa mukana läpäisevänä periaatteena, on uhkana se, että tasa-arvon edistäminen ei ole käytännössä mukana missään. (Emt., 179.)

Hakamäki & Turpeinen (2011) ovat artikkelissaan tarkastelleet valtavirtaistamisen puhuntoja liikunnassa ja urheilussa. Heidän mukaansa valtavirtaistamismenetelmä ei ole ongelmitta siirtynyt käytäntöön:

Hyvin yksinkertaisesta ja maanläheisestä asiasta on tehty liian konstikas. Ei tällaista käsitettä voi valuttaa saumattomasti ylhäältä alas. Välissä on elämä. Se pysäyttää tai kääntää virtaukset uomiin tavalla, jota suunnittelukieli ei ennakoi. Loppupeleissä ei ole kyse sen kummemmasta kuin että tytöt ja pojat, miehet ja naiset otetaan huomioon toiminnan eri tasoilla ja vaiheissa. Monet päätökset kun vaikuttavat eri lailla miesten ja naisten elämään. Päätökset ja toiminta voivat olla vilpittömän sukupuolineutraaleja mutta seuraukset välttämättä eivät. (Hakamäki & Turpeinen 2011, 56.)

Tässä tutkimuksessa olennainen kysymys on, millaisia yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokäsityksiä sekä niihin perustuvia strategioita lajiliitot hahmottelevat yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelmissaan.

Tulkitsevatko ne yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon muodollisesta vai tosiasiallisesta näkökulmasta vai sekä että? Toisin sanoen pyrkivätkö ne kohtelemaan kaikkia samalla tavalla vai puuttumaan epäkohtiin positiivisin erityistoimin? Miten syrjintää käsitellään? Entä hahmottelevatko lajiliitot valtavirtaistamiseen viittaavia toimintamalleja, ja jos hahmottelevat, niin millaisia? Todennäköistä on, että lähestymistavat vaihtelevat niin lajiliittojen välillä kuin niiden sisälläkin erilaisten yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokysymysten suhteen. Keskeistä onkin, mitä sanotaan, mitä jätetään sanomatta, ja lopulta mitä johtopäätöksiä voidaan tutkimusaineiston perusteella tehdä lajiliittojen tavoista tarkastella ja edistää yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteutumista.