Toden ja kuvitellun väliin jäävä alue on perinteisesti dokumentti-teatterin keskeistä työmaata (Cantrell 2013, 52–53). Jules Oden-dahl-James (2017) kuvaa, miten dokumenttiteatteri voi kyseen-alaistaa yhteiskunnan hierarkioita ja valtarakenteita tuomalla esiin muuten pimentoon jääviä tarinoita. Hänen mukaansa doku-menttiteatterin vahvuus ja vaarallisuus piilee sen kyvyssä nähdä toisin ja muokata todellisuutta. Vapauden kauhu ja Toinen koti -esitysten dokumentaarisuuden kannalta erityistä oli esityksen toteuttaminen siten, että näyttämöllä oli yhtä aikaa ammatti-taiteilijoita ja henkilöitä, jotka olivat itse kokeneet sen, mistä esityksissä oli kyse. Ilmaisuyhteisön jäsenet kertoivat
proses-4
seissa mukana olleiden henkilöiden tarinoita mutta eivät vält-tämättä aina juuri omiaan. Kun tämä asetelma piirtyi katsojien mieleen, he alkoivat mahdollisesti katsella eri esiintyjiä erilaisin silmin. He saattoivat ryhtyä pohtimaan, oliko se, mitä nähtiin, juuri tuolle henkilölle todellisuudessa tapahtunutta, juuri tuon henkilön kokemaa. Henkilökohtaisella todistuksella, tunnustuk-sella tai paljastuktunnustuk-sella on valtava näyttämöllinen voima.15 Usein ihmisen keho, asento, tapa liikkua, ääni ja puhetyyli kertovat eletystä elämästä kuitenkin enemmän kuin sanat.
Ilmaisuyhteisöjen jäsenillä oli Vapauden kauhu ja Toisen koti -esityksissä monenlaisia rooleja. ”Kokemusasiantuntijatai-teilijat” olivat aiheen puolesta tietyllä tapaa esitysten pääroo-leissa, mutta heidän lisäkseen ilmaisuyhteisö toi valokeilaan myös Kansallisteatterin pitkän linjan taiteilijoiden esiintyjyyden ja heidän elämänsä. Liikkuessaan toden ja fiktion rajapinnalla dokumenttiteatteri herättää usein kysymyksiä identiteetistä, siitä mitä on olla oma itse juuri tässä yhteisössä ja juuri tämän ilmiön kontekstissa (Junttila 2012, 311–312).
Vapauden kauhu -kirjassa hankkeessa mukana olleet taitei-lijat kuvaavat, minkälaisia omaan itseen ja taiteen tekemiseen liittyviä liikahduksia teatterin tekeminen yhdessä vankeuden kokeneiden ihmisten kanssa heissä tuotti. Kansallisteatterin näyttelijä Ilja Peltonen kuvaa, miten vankeuden kokeneiden ihmisten kohtaaminen aktivoi muistoja hänen omasta lapsuu-destaan. Hän pohtii elämäänsä ja niitä risteyskohtia, joissa hänen elämäntarinansa olisi voinut saada aivan toisen suun-nan. (Lehtonen 2016, 46–63.)
Näytelmäkirjailija Asta Honkamaa kertoo kokeneensa esi-tyksen ensi-illan jälkeen eräänlaisen henkisen romahduksen ja jääneensä murehtimaan tiettyjä hankkeessa tehtyjä taiteellisia ratkaisuja:
Tällä hetkellä ajattelen paljon sitä, miten olisin voinut saada mukana olleiden kokemusasiantuntijoiden oman äänen vielä paremmin kuuluviin. Oliko se, että toimin käsikirjoittajana liian ohjailevaa, syntyikö lopulta teos, joka oli tehty liikaa sellaisesta näkökulmasta, josta minä itse vankeutta kokemattomampana
15. Teatterintutkija Stephen Wilmer käyttää viime aikoina yleistyneestä esitysmuodosta, jossa turvapaikanhakijat tai paperittomat kertovat tilanteistaan, nimitystä todistusesitys (performance of witness). Se tuo tärkeää tietoa pakolaistaustaisten ihmisten kohteluun liitty-vistä epäkohdista, auttaa ymmärtämään heidän taustojaan ja voi saada ihmiset puuttumaan huo-noon kohteluun. Wilmer muistuttaa kuitenkin, että dokumenttiteatteri on manipulatiivinen taide-muoto, jonka tunnustuk-sellisuus saattaa joissain tapauksissa tarjota katso-jalle pikemminkin tirkiste-lijän kuin todistajan roolin.
(Wilmer 2018, 86–94.)
henkilönä olin kiinnostunut? (Honkamaa Lehtonen 2016, 146 mukaan.)
Säveltäjä Sanna Salmenkallio otti tavoitteekseen selvittää, miten ilmaisuyhteisön jäsenet voivat kertoa tarinaansa rum-pujen avulla.
Rummutustapa syntyi pariharjoitteista, joissa ensin toinen kertoi tarinan omasta elämästään ja toinen vain kuunteli keskit-tyneesti. Sen jälkeen kuuntelija samaistui kerrottuun tarinaan ja toisti sen sanattomasti soittamalla vastaukseksi musiikillisen tul-kinnan tarinasta. Tulokset olivat hämmentävän hienoja. Tarinan kertojalle oli vahva kokemus tulla nähdyksi ja kuulluksi, soittajien samaistuminen ja tavat koskettaa rumpua, fyysistää järkyttävä kirjo tunteita, olivat vaikuttavinta musiikkia, jota olen kuullut pitkään aikaan. (Salmenkallio Lehtonen 2016, 136 mukaan.) Dokumenttiteatterissa ammattitaiteilijan roolina voi olla kokemusasiantuntijataiteilijoiden tarinankerronnan ja esiinty-jyyden fasilitoiminen. Esitystaiteilija Pilvi Porkolan (2014, 196–
197) mukaan fasilitoiminen tarkoittaa jonkin asian mahdollista-mista tai liikkeeseen saattamahdollista-mista. Fasilitaattoriroolit ovat varsin yleisiä erilaisissa esitystaiteen hankkeissa, ja olisi hyvä pohtia, minkälaisia vaatimuksia niiden omaksuminen asettaa näytte-lijän ammattitaidolle ja koulutukselle (Helavuori 2011, 113–114).
Vapauden kauhun ja Toisen kodin ilmaisuyhteisöjen tuotta-missa esityksissä kaikki esiintyjät osallistuivat eräänlaiseen roo-lileikkiin, jossa liikuttiin itsenä olemisen, itsen esittämisen, toisena olemisen ja toisen esittämisen välillä (ks. Schechner 1985, 111–112).
Kaikkiin näihin näyttämöllä olemisen tapoihin liittyi erilaisia esteettisiä, eettisiä ja poliittisia ulottuvuuksia. Jokaisella ilmai-suyhteisön jäsenellä oli erilainen suhde esitysten dokumentaa-risuuteen, ja jokainen esiintyjä ratkoi siihen liittyviä haasteita omalla tavallaan, omasta työ- ja elämänkokemuksestaan käsin.
Molemmissa hankkeissa esitysten käsikirjoitus syntyi dra-maturgin johdolla työryhmälähtöisessä prosessissa (Kosken-niemi 2007). Ohjaajan, eli minun, tehtävänä oli rakentaa varsin
moninaisen yhdessä tuotetun materiaalin pohjalta kokonaistai-deteos. Kamppailin tehdäkseni tilaa ja oikeutta kaikille mukana olleille erilaisille esiintyjille ja heidän tarinoilleen sekä pitääk-seni yllä rakentavaa työilmapiiriä. Tässä työssä korvaamat-toman panoksen dramaturgien lisäksi antoi muu taiteellinen suunnitteluryhmä: säveltäjät, lavastaja-pukusuunnittelijat sekä valosuunnittelijat. Taiteen tekemisessä ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, eikä lopputulos välttämättä ole kaikkien mukana olijoiden mielen mukainen. Eri tekijöiden pohdinnat tuovat tärkeää tietoa siitä, miten esityksen valmis-taminen yhdessä Vapauden kauhun ja Toisen kodin ilmaisu-yhteisöjen kanssa itse kuhunkin vaikutti ja miten se mahdolli-sesti muutti elämäämme, taiteilijuuttamme, taidettamme sekä taideinstituutiotamme.
Toimintatutkimuksessa ajatellaan, että toteutuneen toimin-nan reflektiossa piilee transformaation eli muutoksen mahdol- lisuus. Sen havaitseminen ja jakaminen muiden kanssa on usein alku uudelle toiminnalle. (McNiff 2019, 46–49.) Vapau-den kauhu -projektin seurauksena Helsinkiin perustettiin Port-titeatteri, vankilasta vapautuvien matalan kynnyksen teatteri-ryhmä, joka tätä kirjoitettaessa jatkaa toimintaansa ja tuottaa uusia esityksiä. Monet Toisen kodin esiintyjistä ovat löytäneet jalansijansa Suomessa suorittamalla eri taidealojen opintoja sekä tekemällä taidetta erilaisissa tuotannoissa ja ryhmissä.
Osa heistä oli mukana myös pakolaistaustaisten ja paperitto-mien henkilöiden kokemuksia käsittelevässä Undocumented love -dokumenttiteatteriesityksessä, jonka ohjasin Kansallisteatterin Omapohja-näyttämölle keväällä 2020. Toisen kodin muusikot Ali Saad ja Sanna Salmenkallio ovat muodostaneet dueton ja kehittävät musiikillista hybridiä, jossa arabialaista runsautta yhdistetään pohjoiseen minimalismiin.
Lopuksi
Kotoutuminen on hyväksymistä. Sen hyväksymistä, että olen täällä sama ihminen kuin se, joka olin edellisessä kotimaassani. – – Ja muiden hyväksymistä. (Raad Salih 2020, ryhmäreflektio.)
Olen huomannut, että kun ihmiset tekevät tai kokevat tai-detta yhdessä, he alkavat vaistonvaraisesti nojautua asioihin, jotka heitä yhdistävät, erottavien tekijöiden sijasta. Uskon, että toisin nähdyksi tulemisen kokemus oli yksi keskeisistä sekä Vapau-den kauhun että Toisen kodin ilmaisuyhteisöjä koossa pitäneistä voimista. Molemmissa hankkeissa henkilöt, jotka tulevat arjes-saan jatkuvasti kohdatuiksi päihteiden käyttäjinä, rikollisina, ex-vankeina, turvapaikanhakijoina tai pakolaisina, saivat nyt huomiota ainutlaatuisina yksilöinä, taiteen tekijöinä ja ammat-titeatterin esiintyjinä. Stigman sijasta fokus oli ihmisten elä-mäntarinoissa, heidän ihmisyydessään ja kauneudentajussaan.
Tässä artikkelissa olen kuvannut Vapauden kauhun ja Toi-sen kodin ilmaisuyhteisöjä sekä niiden toiminnassa esiin nous-seita haasteita klassisten sosiologisten käsitteiden kuten stig-matisaation, liminaalisuuden ja communitasin valossa. Kysymys eettisyydestä kuultaa ehkä eniten rivien väleissä, asioiden ja instituutioiden väleissä sekä ennen kaikkea ihmisten väleissä.
Sitä voi tavoitella, siitä voi ja pitää puhua, mutta se näyttäytyy kaikille erilaisena, eikä sitä koskaan voi lopullisesti määritellä.
Ilmaisuyhteisöjen toiminnan ytimessä oli ajatus vankeus- ja pakolaistaustaisten ihmisten äänten kuuluvaksi tekemisestä taiteen keinoin. Prosessien lopputuloksena syntyi dokumentti-teatteriesityksiä Kiasma-teatteriin ja Kansallisteatteriin. Arve-len, että moninaisuutta sisällään pitävän hybridiyhteisön muo-dostaminen voisi olla käyttökelpoinen tapa lähestyä vaikeita yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä muuallakin kuin taiteen kontekstissa.
Taiteilijana ja tutkijana olen ollut etuoikeutetussa asemassa, kun olen saanut mahdollisuuden tuoda yhteen erilaisia henki-löitä ja katsoa, mitä kohtaamisista seuraa. Olen saanut nähdä, miten betoniin valettu roolimalli murtuu ja esiin tulee kokonai-nen ihmikokonai-nen kaikkine ominaisuuksineen: sekä heikkouksineen että ennen kaikkea vahvuuksineen, sekä haasteineen että ennen kaikkea voimavaroineen. Esitysten ensi-illat saattoivat olla joil-lekin esiintyjistä myös uuden elämän ensi-iltoja.
Toivon, että Kansallisteatterissa, ja kaikissa muissakin teattereissa, jatketaan työtä eri tavoin marginalisoitujen ja
stigmatisoitujen henkilöiden ottamiseksi mukaan toimintaan.
Uskaltaisin väittää, että yhteisöjen kuvitteleminen on yksi teatte-ritaiteen kohtalonkysymyksistä.16 On ratkaisevaa, kuinka teatte-rintekijät kuvittelevat oman yhteisönsä: tietenkin sen yhteisön, joka tekee teatteria, mutta myös sen, jolle teatteria tehdään.
Ehdotankin jokaiselle teatterintekijälle, teatterinjohtajalle ja teatterin hallituksen puheenjohtajalle seuraavaa.
Kysy itseltäsi kerran kuukaudessa:
Millä ominaisuuksilla varustettu henkilö pääsee teatterin ovesta sisään?
Kuka jää täten ulkopuolelle?
Kuka pääsee näyttämölle?
Kenen tarinoita kerrotaan, ja kenellä on tekijänoikeus?
Tämä artikkeli on kirjoitettu osana Suomen Akatemian Strategi-sen tutkimukStrategi-sen neuvoston Tasa-arvoinen yhteiskunta -ohjelmasta rahoitettua ArtsEqual-hanketta (hankenumero 314223/2017).
LÄHTEET
Julkaisemattomat lähteet
Raad Salih, Harith. 2020. Ryhmäreflektio 3.4.2020. Mukana Jussi Lehtonen ja Sari Pöyhönen.
Salmenkallio, Sanna. 2017. Ryhmäreflektio 25.9.2017. Mukana Eeva-Leena Haapakangas ja Sari Pöyhönen.
Julkaistut lähteet
Anderson, Benedict. 2007. Kuvitellut yhteisöt: nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Suom. Joel Kuortti. Tampere: Vastapaino.
Anttila, Eeva. 2014. ”Tutkija liikkeessä: Kehollisuus ja toiminta tutkimustyön ytimessä.” Teoksessa Tanssiva tutkimus:
Tanssintutkimuksen menetelmiä ja lähestymistapoja, toim. Hanna Järvinen ja Leena Rouhiainen. Nivel 3. Helsinki: Taideyliopiston teatterikorkeakoulu. https://nivel.teak.fi/tanssiva-tutkimus/tutkija-liikkeessa-kehollisuus-ja-toiminta-tutkimustyon-ytimessa/
Aromaa, Jonni. 2017. ”Suomen teatteriväki irakilaisnäyttelijän tueksi.”
16. Kuviteltu yhteisö on sosio-logi Benedict Andersonin (2007, 39–40) käsite. Sillä hän viittaa kansallisval-tioihin ja kansakuntiin, ei niinkään kasvokkais-kontakteihin perustuviin yhteisöihin. Käsite on kiehtova ja kutsuu laventa-maan merkityskenttäänsä.
Myös Vapauden kauhun ja Toisen kodin ilmaisu-yhteisöt olivat kuviteltuja yhteisöjä, kun erilaisista lähtökohdista tulevat ihmi-set kuvittelivat itsensä hetkellisesti osaksi samaa ihmisjoukkoa. On kiinnos-tavaa pohtia, miten itse kukin mukana olleista kuvitteli osallisuutensa yhteisössä. Voisiko aja-tella, että ilmaisuyhteisöt olivat näiden kuvitelmien summia? Entä miten ilmai-suyhteisöt, näyttämöltä käsin, katsoivat muuta yhteisöä ja yhteiskuntaa?
Ja edelleen: miten katsojat kuvittelivat itsensä osaksi esitystilanteessa muodos-tunutta hetkellistä yhtei-söä, tai sen ulkopuolelle?
Yle Uutiset 30.1.2017. http://yle.fi/uutiset/3-9432039
Blomfield, Isobel & Lenette, Caroline. 2018. “Artistic Representations of Refugees: What Is the Role of the Artist?” Journal of Intercultural Studies 39 (3): 322–338.
Butler, Judith & Spivak, Gayatri Chakravorty. 2007. Who signs the nation-state? Language, politics, belonging. Lontoo: Seagull Books.
Cantrell, Tom. 2013. Acting in Documentary Theatre. New York: Palgrave Macmillan.
Cornish, Matt. 2020. “Migration: Common and Uncommon Grounds at Berlin’s Gorki Theater.” Teoksessa Postdramatic Theatre and Form, toim. Michael Shane Boyle, Matt Cornish ja Brandon Woolf, 179–195.
Lontoo: Methuen Drama.
Fancourt, Daisy & Finn, Saoirse. 2019. What is the evidence on the role of the arts in improving health and well-being? A scoping review.
Kööpenhamina: WHO Regional Office for Europe (Health Evidence Network (HEN) synthesis report 67).
Goffman, Erving. 1986. Stigma: Notes on the Management of Spoiled Identity. New York: Simon & Schuster.
Gustafsson, Laura. 2020. ”Kuka saa esittää ja ketä?” Yle Uutiset. https://
yle.fi/uutiset/3-11543211
Hallamaa, Laura. 2017. ”Maahanmuuttovirasto kehottaa käännytettyjä taiteilijoita vaihtamaan ammattiaan.” Helsingin Sanomat 21.11.2017.
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005457257.html?share=363a7b9 c2a98a4f5e1010178b2b6a9e6
Heikkinen, Hannu L. T., Rovio, Esa & Kiilakoski, Tomi. 2007.
”Toimintatutkimus prosessina.” Teoksessa Toiminnasta tietoon:
Toimintatutkimuksen menetelmät ja lähestymistavat, toim. Hannu L.T. Heikkinen, Esa Rovio ja Leena Syrjälä, 78–93. Helsinki:
Kansanvalistusseura.
Helavuori, Hanna. 2011. ”Mitä esiintyjä tekee nykyteatterissa?”
Nykyteatterikirja: 2000-luvun alun uusi skene, toim. Annukka Ruuskanen, 101–116. Helsinki: Like.
Isola, Anna-Maria, Kaartinen, Heidi, Leemann, Lars, Lääperi, Raija, Schneider, Taina, Valtari, Salla & Keto-Tokoi, Anna. 2017. Mitä osallisuus on? Osallisuuden viitekehystä rakentamassa. Työpaperi 33/2017. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).
Jackson, Shannon. 2011. Social works: Performing Art, Supporting Publics.
New York: Routledge.
Junttila, Janne. 2012. Dokumenttiteatterin uusi aalto. Helsinki: Like.
Jyväskylän yliopiston Soveltavan kielentutkimuksen keskus. 2020.
”Toinen koti -dokumenttiteatteriprojekti.” Haettu 11.6.2021. https://
www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/solki/tutkimus/hankkeet/toinen-koti-2013dokumenttiteatteriprojekti
Kaartinen, Kati, Lehtonen, Jussi & Pöyhönen, Sari. 2017. ”Vainotut taiteilijat tarvitsevat kansainvälistä suojelua”. Mielipidekirjoitus.
Helsingin Sanomat 11.1.2017. https://www.hs.fi/paivanlehti/11012017/
art-2000005039619.html?share=1aca552b103fdbff8ecf0f4bf169ecac
Kiertuenäyttämö. 2021. Verkkosivusto. Haettu 11.6.2021. https://
kansallisteatteri.fi/kiertuenayttamosta/
Koivunen, Hannele. 2007. ”Reilu kulttuuri: taiteen ja kulttuurin etiikka.”
Teoksessa Taide keskellä elämää, toim. Marjatta Bardy, Riikka Haapalainen, Merja Isotalo & Pekka Korhonen, 295–305. Nykytaiteen museo Kiasman julkaisuja 106. Helsinki: Like.
Koskenniemi, Pieta. 2007. Osallistava teatteri: Devising ja muita merkillisyyksiä. Vantaa: Opintokeskus Kansalaisfoorumi.
Koski, Pirkko. 2018. “Unfamiliar actors—new audiences”. European Stages. https://europeanstages.org/2018/10/24/unfamiliar-actors-new-audiences/
Koski, Pirkko. 2015. “Challenging the Centre: Asylum Seekers Encounter Native Citizens.” Nordic Theatre Studies 27 (1): 42–55.
https://tidsskrift.dk/nts/article/view/24238/21241
Känkänen, Päivi & Manninen, Marko. 2020. ”A Sense of Freedom in a Restricted Environment.” Drama—Nordisk dramapedagogisk tidsskrift 1/2020: 40–45.
Lehtonen, Heikki. 1990. Yhteisö. Tampere: Vastapaino.
Lehtonen, Jussi. 2019a. ”Ilmaisuyhteisön tarina: ex-vankien ja taiteilijoiden yhteisö Vapauden kauhu -projektissa.” Teoksessa Yhteisö ja taide: teemoja ja näkökulmia 2000-luvun taiteilijan
laajentuneeseen toimintakenttään, toim. Kirsi Monni ja Kirsi Törmi.
Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 71. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. https://disco.teak.fi/yhteiso-ja-taide/3-1- ilmaisuyhteison-tarina-ex-vankien-ja-taiteilijoiden-yhteiso-vapauden-kauhu-projektissa/
Lehtonen, Jussi. 2019b. ”Imagining what it is like to be you: Challenges of a hybrid community.” Drama–Nordisk dramapedagogisk tidsskrift 2/2019: 30–35. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/312595Lehtonen, Jussi. 2010. Samassa valossa: näyttelijäntyö hoitolaitoskiertueella.
Helsinki: Avain.
Lehtonen, Jussi. 2017. ”Maahanmuuttovirasto taiteen asiantuntijana.”
Blogikirjoitus. Taiteen edistämiskeskus. https://100puheenvuoroatai teesta.taike.fi/maahanmuuttovirasto-taiteen-asiantuntijana/
Lehtonen, Jussi. 2015. Elämäntunto: näyttelijä kohtaa hoitolaitosyleisön.
Acta Scenica 43. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/156950/Acta_
Acenica_42.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Lehtonen, Jussi, toim. 2016. Vapauden kauhu: kirjoituksia vankilasta vapautuvien teatterista. Kansallisteatterin kirja 70. Helsinki: ntamo.
Lehtonen, Jussi & Pöyhönen, Sari 2018. ”Documentary theatre as a platform for hope and social justice.” Teoksessa Critical Articulations of Hope from the Margins of Arts Education: International Perspectives and Practices, toim. Eeva Anttila & Anniina Suominen, 31–44. Lontoo:
Routledge. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/60035/
lehtonenpoyhonen2018.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Levinas, Emmanuel. 1996. ”Toisen jälki.” Teoksessa Emmanuel Levinas.
Etiikka ja äärettömyys: Keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Suom.
Outi Pasanen. Helsinki: Gaudeamus.
Löytty, Olli. 2012. ”Toiseus.” Blogikirjoitus. Kulttuuria kaikille -palvelun nettisivusto. Haettu 19.6.2021. http://www.kulttuuriakaikille.fi/
moninaisuus_puheenvuorot_toiseus
Madison, D. Soyini. 2011. Critical Ethnography: Method, Ethics, and Performance. Thousand Oaks: Sage.
McNiff, Jean. 2017. Action Research: All You Need To Know. Lontoo: Sage.
Näre, Lena. 2018. ”’Olemme täällä näyttämässä, että olemme ihmisiä siinä missä muutkin’—Etnografinen tutkimus turvapaikanhakijoiden protestista Helsingissä.” Sosiologia 4/2018: 350–365.
Odendahl-James, Jules. 2017. “A History of U.S. documentary theatre in three stages.” American theatre. http://www.americantheatre.
org/2017/08/22/a-history-of-u-s-documentary-theatre-in-three-stages/
Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2021. Taide, kulttuuri ja moninainen Suomi. Kulttuuripolitiikka, maahanmuuttajat ja kulttuurisen moninaisuuden edistäminen -työryhmän loppuraportti. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2021:2. Helsinki. https://julkaisut.
valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162663/OKM_2021_2.
pdf?sequence=1&isAllowed=y
Peräkylä, Anssi. 2009. ”Mieli sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.”
Sosiologia 4/2009: 251–268.
Porkola, Pilvi. 2014. Esitys tutkimuksena: näkökulmia poliittiseen, dokumentaariseen ja henkilökohtaiseen esitystaiteessa. Acta Scenica 40.
Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.
Rantalaiho, Liisa. 2010. ”Erving Goffman: terveyden ja sairauden dramaturgia.” Teoksessa Yhteiskunta ja terveys: Klassisia teoreettisia näkökulmia, toim. Ulla Ashorn, Lea Henriksson, Juhani Lehto ja Paula Nieminen, 94–112. Helsinki: Gaudeamus.
Schechner, Richard. 1985. Between theater and anthropology.
Pennsylvania: University of Pennsylvania Press.
Seye, Elina, Pitkänen, Henri & Lampinen, Leena. 2020.
”Postkoloniaalinen teoria ja musiikintutkimus.” Musiikin suunta 1/2020. http://musiikinsuunta.fi/2020/01/postkoloniaalinen-teoria-ja-musiikintutkimus/
Suoranta, Juha & Ryynänen, Sanna. 2014. Taisteleva tutkimus. Helsinki:
Into Kustannus.
Tieteen termipankki. 2020. Filosofia: velvollisuusetiikka.
Haettu 7.8.2020. https://tieteentermipankki.fi/wiki/
Filosofia:velvollisuusetiikka
Tinfo. 2017. ”Vetoomus vainotun taiteilijan puolesta.” Haettu 11.6.2021.
http://www.tinfo.fi/fi/Vetoomus_vainotun_taiteilijan_puolesta Turner, Victor. 2007. Rituaali: rakenne ja communitas. Suom. Maarit
Forde. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura & Summa.
Vuori, Suna. 2020. ”Teatteri ei ole peili.” Image. https://www.apu.fi/
artikkelit/essee-teatteri-ei-ole-peili
Wilmer, Stephen Elliot. 2018. Performing Statelessness in Europe. Lontoo:
Palgrave Macmillan.
Kaupunkitila tarjoaa paikkoja olemiselle ja kohtaamiselle. Voi kohdata itsensä, toisen, tutun, vieraan, ihmisen, muunlajisen, luonnon, maiseman, maailman-kaikkeuden. Kuva: Mari Martin.