Diskurssianalyysin luotettavuuden kriteerit

Diskurssianalyysissa ei pyritä universaaleihin faktoihin, sillä sosiaalisen konstruktionismiin pohjautuen faktat nähdään sosiaalisesti tuotettuina (Jokinen ym. 1999, 234), jolloin pohjalla oleva totuuskäsitys on relativisti-nen (Eskola & Suoranta 2000, 220). Laadullisen tutkimuksen arvioinnissa tulisikin puhua mieluummin validoinnista ja laadusta, sillä luotettavuus-puhe viittaa totuuden korrespondenssiteoriaan, joka ei pääsääntöisesti sovi laadul-lisen tutkimuksen ideaan (Heikkinen, Huttunen & Syrjälä 2007). Laadul-lisessa tutkimuksessa ei Alasuutarin (2011, 250) mukaan puhuta myöskään yleistämisestä, kuten esimerkiksi lomaketutkimuksissa. Sen sijaan voidaan eritellä sitä, miten tutkija olettaa analyysinsa kertovan muusta kuin vain aineistostaan. Parempi termi olisikin puhua analyysin tuottamien tulosten suhteuttamisesta laajempiin konteksteihin ja diskursseihin. Tästä huolimatta tutkijan tulee esittää tutkimustuloksilleen evidenssiä. Diskurssianalyysissa ei pitäydytä pelkkään spekulointiin, vaan tarkoituksena on tehdä aineistojen tarkkaan analysointiin perustuvia tulkintoja kielenkäytöstä. Keskeisiä dis-kurssianalyyttisen tutkimuksen luotettavuuden kriteerejä ovat tulkintojen perusteltavuus ja vakuuttavuus. (Eskola & Suoranta 2000, 198, 219; Jokinen ym. 1999, 234.) Kvale ja Brinkmann (2009) nostavat kommunikatiivisen validiteetin laadullisen tutkimuksen keskeiseksi validoinnin muodoksi.

Kommunikatiivinen validiteetti käsitteenä pohjautuu Habermasin (1971) totuuden konsensusteoriaan, ja sillä tarkoitetaan laadullisen tutkimuksen validointia yhteisöllisenä keskusteluprosessina. Kommunikatiivisen vali-diteetin eri tasot ovat tutkijan ja osallistujien välinen, tutkijan ja toisten tutkijoiden sekä tutkijan ja lukijoiden välinen dialogi tulkinnan pätevyyden varmistamiseksi (Kvale & Brinkmann 2009, 254–255).

Diskurssianalyysin lähtökohtana on, että mikään aineisto ei itsessään ole toista oikeampaa tai aidompaa todellisuuden kuvausta. Eri aineistoista löytyy erilaisia kontekstisidonnaisia määrittelytapoja, mutta tutkimuksen luotettavuus sinänsä riippuu kokonaan siitä, miten aineisto analysoidaan.

(Silverman 1985, 156; Willman 2001, 79.) Ei ole olemassa yhtä, oikeaa

tapaa tulkita tutkittavaa aineistoa, vaan tutkimusaineiston luotettavuutta tarkastellaan perusteltavuuden ja vakuuttavuuden näkökulmasta. Tärkeä onnistuneen tutkimuksen kriteeri on se, miten hyvin tutkija pystyy perus-telemaan tekemänsä valinnat ja miten tutkimuksesta muodostuu johdon-mukainen kokonaisuus. (Jokinen ym. 1999, 234.)

Jokinen tutkijakollegoineen esittää diskurssianalyysin tulkintojen vakuut-tavuuden osoittamiseksi keinoja, jotka ovat 1) tukeutuminen toimijoiden tilanteisesti ilmaisemaan ymmärrykseen, 2) tutkimuksen lukijoiden tekemä arviointi, 3) poikkeustapausten arviointi ja 4) tulkintojen suhteuttaminen aikaisempaan tutkimukseen. (Jokinen ym. 1999, 234.)

Potter ja Wetherell (1987) puolestaan ovat esittäneet kriteerit diskurs-sianalyyttisen tutkimuksen validoinnille. He toteavat, että diskurssiana-lyyttisen tutkimuksen luotettavuuden arviointiin on olemassa monia eri tekniikoita, mutta neljä tärkeintä menettelytapaa ovat 1) yhtenäisyys, 2) osallistujien näkökulma, 3) uudet ongelmat ja 4) hedelmällisyys (emt. 167).

Tukeutuminen toimijoiden tilanteisesti ilmaisemaan ymmärrykseen tarkoittaa Jokisen ym. (1999, 234) mukaan sitä, että tärkeämmäksi kuin analysoijan ymmärrys katsotaan se, miten kielellisten aineistojen toimijat näyttävät tulkitsevan kiinnostuksen kohteena olevan kielenkäytön luonteen.

Tällöin huomio analyysissa kiinnitetään siihen, kuinka ja millä tavoin puhujat reagoivat toistensa puheenvuoroihin responsiivisesti ja millaisia tulkintoja he tekevät toistensa puheista. Potter ja Wetherell (1987, 170) kutsuvat tätä osallistujan näkökulman huomioimiseksi. Responsiivisuuden tarkastelu on luontainen tapa tarkastella validiteettia erityisesti ns. luonnollisissa vuoro-vaikutuksessa tuotetuissa aineistoissa, kuten keskusteluissa (Sacks, Schegloff

& Jefferson 1974, 729; Peräkylä 2004, 291).

Toinen vakuuttavuuden osoittamisen keino on tutkimuksen lukijoiden tekemä arviointi (Jokinen ym. 1999, 235), joka vastaa kommunikatiivisen validiteetin ideaa (Kvale & Brinkmann 2009, 255). Kysymys on tutkimuk-sen altistamisesta kritiikille, siitä miten tutkija on tulkintoihinsa päätynyt.

Käytännössä tämä merkitsee aineisto-otteiden ja tutkijan päättelypolkujen niin huolellista esittelyä, että lukijoiden on mahdollista tehdä niistä omia tulkintoja. Ristiriitaisiinkin tulkintoihin päätyminen ei ole riski vakuuttavuu-delle, sillä tulkinnoissa ei pyritä ylivertaisiin, muut tulkinnan mahdollisuudet

syrjäyttäviin faktoihin. Esittämistapa, jossa tulosten yksinkertaisesti vain todetaan nousevan aineistosta ilman päättelypolun näkyväksi tekemistä, on riski tutkimuksen vakuuttavuudelle. (Jokinen ym. 1999, 235; vrt. Peräkylä 2004, 290.)

Kolmas vakuuttavuuden osoittamisen keino, poikkeustapausten analy-sointi, on hyödyllinen silloin kun tarkastellaan kielenkäytön yleisiä säännön-mukaisuuksia. Poikkeukset eivät ole sellaisia aineiston kohtia, jotka halutaan hypätä yli, jotta tulkinnat olisivat mahdollisimman koherentteja. Sen sijaan niitä usein etsitään aineistosta, jotta mahdollisten säännönmukaisuuksien luonnetta pystyttäisiin täsmentämään. Poikkeuksella ei tarkoiteta eroa esi-merkiksi tutkimuksen osallistujien välillä, vaan sillä tarkoitetaan poikkeuksia kielenkäytön säännönmukaisuuksien välillä. Poikkeustapaukset tekevät nä-kyväksi kulttuurisia ja vuorovaikutuksellisia itsestään selvyyksiä. (Jokinen ym.

1999, 235.) Potterin ja Wetherellin (1987, 170) suunnilleen samaa tarkoittava yhtenäisyyden kriteeri tarkastelee sitä, millainen kokonaisuus muodostuu diskurssista, käytetyistä analyysimenetelmistä ja tulkinnasta. Varmentaminen tapahtuu analysoimalla aineistosta niin sanottuja poikkeustapauksia. Jos poikkeuksia ennakko-oletuksiin esiintyy, on tulkintoja korjattava. (Eskola

& Suoranta 2000, 221; vrt. Peräkylä 2004, 292.)

Tulkintojen suhteuttaminen aikaisempaan tutkimukseen on neljäs va-kuuttavuuden osoittamisen keinoista, joka tarkoittaa diskurssianalyyttisten tutkimusten kumuloitumista. Varhaisemmat tutkimukset toimivat sekä uusi-en tutkimuskysymystuusi-en että tulostuusi-en vertailukohtina. Minkä tahansa muun tutkimuksen samansuuntaisten löydösten ei kuitenkaan voi katsoa tukevan diskurssianalyyttisia löydöksiä, sillä erilaisista teoreettisista lähtökohdista käsin saatujen tulosten ei katsota olevan yhteismitallisia. Yhteismitallisuutta löytyy paitsi diskurssianalyyttisen tradition sisältä, myös muusta konstruk-tionistisesta tutkimuksesta. (Jokinen ym. 1999, 236.)

Potterin ja Wetherellin (1987, 171) validiteetin kriteereihin sisältyy vielä uusien ongelmien ja hedelmällisyyden kriteerit, jotka täydentävät edellä esitettyjä. Diskurssianalyysin tehtävänä ei ole pelkästään analysoida kielen-käytön seurauksia, vaan myös nostaa esiin uusia ongelmia. Tutkijat toteavat hedelmällisyyden olevan monin tavoin kaikkein voimakkain kriteeri. Se kohdistuu siihen, kuinka tutkimus on pystynyt luomaan uusia näkökulmia

ja selityksiä tutkittavana olleesta ilmiöstä (emt. 171). Diskurssianalyysissa korostetaan totunnaisuudesta poikkeamista ja uusien näkökulmien löytä-mistä, se pyrkii sekä jäsentämään tutkimuksen kenttää uudella tavalla että nostamaan esiin uusia tutkimusongelmia ja kysymyksiä (Willman 2001, 81). Diskurssianalyysi voi olla painotukseltaan perustutkimuksellista, sen tehtävä on tehdä näkyväksi sitä, millä tavoin ihmiset toimivat erilaisissa kohtaamisissa ja kuinka he kielenkäytöllään tuottavat jaettua sosiaalista to-dellisuutta (Jokinen ym. 1999, 244). Tutkimuksen painottumiseen vaikuttaa myös tutkijan tekemät ratkaisut siitä, painottuuko analyysissa analyyttisyys vai kriittisyys (Jokinen ym. 1999, 85–87).

Luotettavuuden kriteerien täyttymistä tässä tutkimuksessa arvioidaan tutkimuksen tulosten esittämisen jälkeen pohdintaosion kappaleessa 7.2.