Kielen ikonisuus on enimmäkseen diagrammaattista. Haiman (1980, 1983, 1985) on käsitellyt kielen ikonisuutta eritoten kielen lauserakenteen kannalta. Hänen (1985: erit. 9–18) keskeinen väitteensä on, että kieli on kuin diagrammi. Kielet ovat muiden diagrammien tapaan homologi-sia eli yhteneväisiä niiden käsitteiden kanssa, joita ne representoivat. Kielelliset rakenteet eivät ole arbitraarisia, vaan ne heijastelevat pikemminkin ajatusten, havaintojen ja maailman kuvaa.
Pluraalisuuden eli monikollisuuden osoittaminen havainnollistaa kielen diagrammaatti-suutta. Kielen universaali piirre on, että monikolla on aina kieliopillinen merkitsin, mikä ei yleensä päde yksikköön. Greenberg (1966: 94) on pukenut tämän seuraaviksi sanoiksi: ”There is no language in which the plural does not have some non-zero allomorphs, whereas there are languages where the singular is expressed only by zero.” Monikon merkitseminen on siis diagrammaattista suhteessa yksikköön, sillä kielenulkoisen paljouden lisääntyminen kasvattaa myös kielen rakenteellista massaa. Tämä näkyy myös suomen kielen monikossa: yksiköllisestä sanasta talo saadaan monikko talot lisäämällä elementti, monikon t.
Myös toisto yhdistyy monikollisuuden osoittamiseen. Niepokuj (1997: 67) on havainnut, että monikollisuuden osoittaminen selvästi yleisin ikoniseksi katsottava reduplikaation tehtävä.
Esimerkiksi malaijin kielessä voi yksiköllisestä substantiivista tehdä monikon toistamalla vartalon täydellisenä, orang ’ihminen’, orang-orang ’ihmiset’ (Karlsson 2004: 103). Toisaalta reduplikaatiolla voi osoittaa samassa kielessä myös monikollisen paljouden diversiteettiä (Gonda 1949: 178): buron-buron ’erilaisia ~ kaikenlaisia lintuja’. Pluraalisuuden osoittamisen erikoistapaukseksi voi katsoa ilmaustavan, jossa reduplikaatio osoittaa resiprookkisen verbipro-sessin. C. Smith (1997: 108) on raportoinut ngeqin kielestä ilmaustavan, jossa tällainen verbi-prosessi muodostetaan toistamalla vartalo ja lisäämällä tar-prefiksi, tar-pεt-pεt ’potkia toinen toistaan varpaalla’.
Siitä, että kielet ovat homologisia käsiterepresentaatioidensa kanssa, syntyy kiinnostava yhteys Lakoffin ja Johnsonin metaforateoriaan (1980). Teorian ytimen (erit. s. 3–9) muodostaa ajatus siitä, että metafora ei ole ainoastaan kielen poeettista ja retorista kuorrutusta, vaan koko ihmisen käsitejärjestelmä (en conceptual system) on luonteeltaan metaforinen. Metaforinen käsitejärjestelmä ohjaa ihmisen toimintaa, ja sen vaikutukset näkyvät ihmisen tavassa saada kokemuksia, havainnoida maailmaa, ajatella ja toimia.
Mutta käsitejärjestelmä muodostuu pitkälti tiedostamattoman varaan (Lakoff–Johnson 1980: 3): ”In most of the little things we do every day, we simply think and act more or less automatically along certain lines.” Teorian ytimeen kuuluu termi käsitemetafora. Se on skemati-soitu käsiterakenne, joka hahmottaa yleisellä tasolla niitä kognitiivisia rutiineja, joita kielenkäyt-tö mukailee.
Toiston näkökulmasta keskeinen käsiterakenne on niin sanottu KANAVAMETAFORA (en conduit metaphor), sillä sen avulla pyritään selittämään sitä, miten muoto voi heijastaa kielelli-siä merkitykkielelli-siä. Tämä metafora perustuu alun perin Reddyn (1993: erit. 166–171) esittämiin ajatuksiin, joista voi tiivistää kolme keskeistä kohtaa. Ensinnäkin ideat ovat objekteja, toisek-seen kielelliset ilmaukset ovat säiliöitä (en containers) ja kolmanneksi kommunikaatio on lähettämistä ja vastaanottamista. Viestiessään kielellisesti puhuja ”kääntää” ideat kielellisiksi ilmauksiksi (eli säiliöi ne) ja lähettää ne ”kanavaa” myöten kuulijalle, joka dekoodaa ilmauksen.
Lakoffin ja Johnsonin (1980: 127–128) mukaan KANAVAMETAFORAN avulla voidaan havainnollistaa myös toiston ja sen edustaman sisällön välistä suhdetta. Sikäli kuin KIELELLISET ILMAUKSET OVAT SÄILIÖITÄ, ilmausten merkitykset ovat säiliöiden sisältöjä. Jos säiliö on pieni, ajattelemme myös sisällön vähäiseksi, ja vastaavasti jos säiliö on suuri, tulkitsemme tällöin myös ilmauksen sisällökkääksi. Kun ajatus säiliön koon vaikutuksesta ilmauksen merkityssisäl-lön määrään sovitetaan yhteen, saadaan käsitemetafora, joka soveltuu myös toiston kuvaami-seen: ENEMMÄN MUOTOA ON ENEMMÄN SISÄLTÖÄ.
Reduplikaatio on Lakoffin ja Johnsonin (1980: 128) mukaan tyypillinen esimerkki muodon ja sisällön välisestä suorasta korrelaatiosta. He listaavat myös keskeiset kielelliset keinot, jotka toteuttavat tätä periaatetta:
Substantiivin reduplikaatiossa yksiköstä tulee monikko tai kollektiivi.
Verbin reduplikaatio ilmentää kontinuatiivisuutta tai loppuun saattamista Adjektiivin reduplikaatio intensifioi tai enentää
Pientä tarkoittavan sanan toisto ilmentää deminutiivisuutta.
Havaitaan, että Lakoff ja Johnson käsittelevät itse asiassa kielen diagrammaattisuutta. Toisaalta metaforateoria ei ole suinkaan ainoa konteksti, jossa on esitetty melko vastaavantyyppisiä ajatuksia toiston ja ikonisuuden suhteista on. Esimerkiksi Moravcsik (1978: 330) päätyy esittämään periaatteena, että reduplikoitunut ilmaus kantaa yleensä reduplikoimatonta enemmän sisältöä, joka on myös merkitykseltään spesifimpää. Lisäksi myös Persson (1974), Botha (1988) ja Lindström (1999) puhuvat samasta asiasta. Palaan näihin tuonnempana.
1.1.1 Isomorfisuus
Diagrammaattiseen ikonisuuteen liittyviä keskeisiä käsitteitä ovat isomorfisuus ja motivaatio.
Isomorfisuus tarkoittaa periaatetta ”yksi muoto, yksi merkitys”, minkä Haiman on muotoillut isomorfisuushypoteesiksi (1985: 19):
Different forms will always entail a difference in communicative function. Conversely, recurrent identity of form between different grammatical categories will always reflect some perceived similarity in communicative function.
Isomorfisuushypoteesi tarjoaa otollisen lähtökohdan myös toiston tehtävien tarkastelemiseksi.
Toisto on muodon samuutta, ja niinpä voi myös olettaa, että erityyppisillä toiston muodoilla ja eri rakenteilla on paljon yhteisiä ”kommunikatiivisia funktioita”. Erityyppisellä toistolla ja erityyppisillä toistorakenteilla on siis kielessä samankaltaisia tehtäviä.
Isomorfisuuteen liittyy olennaisena kysymyksenä se, mikä on toistoa yhdistävä arkki-tyyppinen tai universaalinen tehtävä. Onko olemassa universaali toiston diagrammi? Botha (1988: 91, 100–103) on esittänyt, että kaikenmoinen reduplikaatio voidaan pelkistää samaksi semanttiseksi tulkintasäännöksi, joka selittää yleistävästi reduplikaation merkitystehtävän.
Interpret [αiαi] as [A INCREASED]
Symboli α tarkoittaa säännössä kielellistä muotoa, ja merkintä [αi αi] vastaavasti muodon reduplikoitumista. Merkintä [A INCREASED] taas ilmentää reduplikaation semanttista tulkin-taa, jossa A tarkoittaa muodon α merkitystä ja [INCREASED] viittaa ”abstraktiseen semantti-seen yksikköön”.
Abstraktinen semanttinen yksikkö [INCREASED] pidetään erillään kielen ilmauksesta increased. Botha selittää kielen ilmauksen ja semanttisen yksikön eroa Jackendoffin konseptuaa-lisen semantiikan keinoin (ks. myös Jackendoff 1983: 36). Yksikkö [INCREASED] edustaa ihmismielen käsiterakenteeseen kuuluvaa informaatiota, jonka heijastumia kielen ilmaukset ovat. Käsiterakenteeseen kuuluu sellaisia entiteettejä kuten oliot, paikat, suunnat ja toiminnat.
Kiellisen muodon reduplikoituminen selittyy tällaisten käsitteellistyksien valossa (Botha 1988:
101):
Against this background, the interpretation rule (1) may be understood as saying that by redupli-cating a base form, the information is conveyed that the entity (or entities) in the projected world referred to by the base form is taken increased in some dimension.
Lindström (1999: erit. 42–50) on samaten käsitellyt toistoa universaalisesta näkökulmasta, ja hän on ottanut toiston yleisen funktion selittämiseksi käyttöön perusskeeman käsitteen. Perus-keema on kaiken toiston taustalle hahmottuva käsiterakenne, johon kunkin rakenteen spesifiset semanttiset ja pragmaattiset ominaisuudet perustuvat.
Grundschema Semantisk specialisering Pragmatisk specialsering
+KVANTITET –> intensifiering –> engagemang –> distribution –> obestämdhet, röra –> diminution –> smeksamhet –> försvagning –> förakt
Toiston perusskeema pohjautuu yleiseen reduplikatiivisten konstruktioiden merkitykseen, nimittäin kvantiteetin kasvuun. Referenttien ja tilanteiden lukumäärän kasvu on kvantiteetin lisäyksen prototyyppi, mutta toisaalta kvantiteetin kasvu on skemaattinen yleistys, joka tarkoittaa paremminkin merkityksen lisäämistä kuin konkreettisia laskettavia suureita. Kvantiteetin kasvu on itse asiassa ilmauksen merkityksen kasvua yleisessä mielessä.
Toistodiagrammista konkreettisiin merkityksiin
Toiston universaali funktio perustuu isomorfisuuteen eli periaatteeseen ”yksi muoto, yksi merkitys”. Tämä funktio voidaan kuvata seuraavanlaisella toistodiagrammilla.
Ei (merkitys ~ funktio) + Ei (merkitys ~ funktio) = toiston funktio
Olkoon Ei mikä tahansa kielellinen elementti, joka toistuu ja muodostaa uuden rakenteen.
Toiston funktio syntyy tällöin summatiivisesta merkityksestä niin, että uuteen ilmaukseen
lisätään additiivisesti toistuvan elementin ominaisuutta, semanttista piirrettä, funktiota tmv.
Toistodiagrammin sisältö vastaa pitkälti Bothan (1988) mainitsemaa abstraktin semanttisen yksikön merkityksen lisääntymistä ”jollakin dimensiolla” ja Lindströmin (1999) ”kvantiteetin kasvun” perusskeemaa. Näistä poiketen toistodiagrammi korostaa kuitenkin nimenomaan ikonisuutta: toiston yleinen tehtävä on merkityksen tai funktion määrän kasvattamista diagram-maattisen ikonisuuden mielessä.
Toistossa lisääntyvä ominaisuus on diagrammissa spesifioimaton, ja se hahmottuu ainoastaan yleisellä tasolla. Toisaalta diagrammiin on helppo sijoittaa havainnollistavassa tarkoituksessa esimerkiksi sanan toistoa. Otan seuraavaksi tarkasteluun verbin toiston ja sen ydintehtävän.
Merkityksen kertymistä verbin toistossa voi lähteä jäljittämään sen perusteella, mikä on sellainen verbin semanttinen ominaisuus, joka erottaa verbit muista sanoista. Kognitiivinen kielioppi on argumentoinut sen puolesta, että varsinkin perussanaluokat (substantiivit ja verbit jne.) ovat kielen notionaalisia kategorioita (erit. Langacker 1987: luku 5, 1991: 60–100). Verbi (erit. Langacker 1987: luku 7) on prosessuaalinen predikaatio eli käsitteistys, jossa olennaista on ajan hahmottaminen sekventiaalisesti. Verbillä on positiivinen, aktiivinen temporaalinen hahmo eli profiili, minkä vuoksi verbiä ei voi hahmottaa ottamatta huomioon aikaa. Tilanteen kesto voi olla minimaalinen ja teon kannalta peräti irrelevantti (löytää) tai ilmaistavan asian kannalta semanttisesti varsin merkityksetön (olla). Temporaalisuus (temporaalinen hahmo) kuitenkin yhdistää verbejä, ja taas toisaalta tämä ominaisuus puuttuu – samassa mielessä – muilta sanoilta.
Verbintoiston diagrammaattisesti motivoituva merkitys perustuu tilanteen pitkäkestoi-suuden kuvailemiseen. Toistoilmauksen hahmottama verbiprosessi ymmärretään tavalla tai toisella pitempikestoiseksi kuin toistumattoman verbin (1).
1. Ja se Kana Kaakernappi lähti juoksemaan, juoksi, juoksi, juoksi, tuli Kukko vastaan, ja sen kukon nimi oli Kuukernuppi, kana oli Kaakernappi, ja se muna oli tiv vou vou vou vou. www.woltti.com/esitykset/taivasputoaa/ 8.12.2007
Verbintoisto temporaalistaa ilmausta. Ajanhahmotuksessa voi kuitenkin erottaa toisistaan tilanteen kestämän ja tilanteen (tosiallisen) keston. Tilanteen kesto on mitattava suure, kun taas kestämä liittyy puhujan käsitteistykseen tilanteesta. Kestämä on virtuaalinen aika, jonka puhuja tahtoo välittää kuulijalle puhetilanteesta. Varsinkin verbintoisto lisää usein juuri tilanteen kestämää, koska puhuja tahtoo esimerkiksi kerronnassa kuvata tilanteen erityisen pitkäkestoi-seksi ja ilmaista suhtautumisensa siihen (ks. esim. jakson VI lukua 1.1.4). Kontinuatiivisuus liittyy aspektitermeistä kestämän kasvattamiseen, ja se lähestyy monissa tilanteissa retorista käsitettä.
Tilanteen keston ja kestämän lisääntyminen näkyy verbin toistossa läpeensä, myös mar-ginaalisissa tapauksissa. Vaikka statiivinen verbi ei yleensä toistu, jopa olla-verbi voi liittyä tilanteen aikahahmotukseen. Lause Se on ja on täällä voi kuvata tilanteen, joka on aidosti kestänyt pitkään tai se voi ilmentää kestämää ’ei lähde pois millään’, vaikka tilanne ei olisi tosiasiassa kestänyt pitkään.
1.1.2 Motivaatio
Motivaatio on diagrammaattisen ikonisuuden toinen puoli. Haiman määrittelee motivaation seuraavasti (1985: 71):
We define motivation intuitively as a perceived similarity between the structure of a diagram and the structure of the concepts that it represents.
Motivaatiosta puhuttaessa on mainittava tietysti myös de Saussure, jonka nimeen motivaatio alkujaan yhdistetään. de Saussure (1990: 180–184) kirjoittaa motivaatiosta esimerkkien kautta määrittelemättä itse termiä, mutta tavaksi on tullut ymmärtää motivaatio arbitraarisuuden vastakohdaksi. Haiman (1985: 14) yhdistää de Saussuren motivaation käsitteen Peircen dia-grammaattisuuden käsitteeseen.
Äännesymboliikka ja kaksoissanat
Toiston kannalta kiintoisaa motivaatiota on äännesymboliikka. Äännesymboliikka (Haimanilla myös termi äänneikonismi) tarkoittaa äännerakenteen ja sen kuvaamaan kohteen yhteyttä:
äänteet ja äänteiden yhdistelmät itsessään välittävät semanttista ja ekspressiivistä informaatiota.
Äännesymbolistiset kytkennät omaksutaan kieleen sosiaalistumisen yhteydessä, mutta toisaalta äännesymboliikkaan on yhdistetty myös kielestä riippumattomia, yleispäteviä periaatteita.
Hahmopsykologian klassisen esimerkin mukaan tekosanoista takete ja maluma ensimmäinen yhdistyy kulmikkaaseen ja jälkimmäinen pyöreään muotoon riippumatta siitä, mikä on puhujan kielellinen tausta (Köhler 1947: 254–255).
Hinton, Nichols ja Ohala (1994: 2–8) ovat esittäneet nelijakoisen äännesymboliikan typologian, jossa erotetaan ruumiillinen, imitatiivinen, synesteettinen ja konventionaalinen äännemaalailu. Ruumiillista äännesymboliikkaa ovat esimerkiksi tuskanhuudot, riemunkiljah-dukset (ai, iik); imitatiiviseen äännesymboliikkaan kuuluu onomatopoeettinen kuvailu, muun muassa luonnonäänien matkiminen (röh, pang, viuh). Synesteettista äännesymboliikkaa on kahden eri tulkinta-alueen aistimusten vastaavuus niin, että sanan äänneasun ja fyysisen maailman havainnon välillä on yhteys. Esimerkiksi vokaaleihin o ja u on yhdistetty suuruuden, lukuisuuden, jykevyyden, paksuuden, leveyden, tylsyyden, kömpelyyden, hitauden, kumeuden, sameuden, monikon, kollektiivin, paikallisen ja ajallisen läheisyyden, kieliopillisen maskuliini-suuden, henkilöiden ja suurten eläinten mielikuvia (Itkonen 1966: 348). Konventionaalisessa äännesymboliikassa tietyt foneemit ja varsinkin foneemiyhtymät yhdistyvät tiettyihin merkityk-siin. Morfeemeja pienempiä, äänteellisiä merkitysyksiköitä on sanottu fonesteemeiksi (esim. öy-diftongin negatiivinen affekti: löyhkä, röyhkeä). Onikki-Rantajääskö (2001: 160, luku 5.5.2) kutsuu äännemuunteluksi sellaisia deskriptiivissävyisiä sanapareja, -kolmikoita ja -sarjoja, joita muodostetaan yhtä äännettä vaihtamalla (muljollaan ~ moljollaan). Äännesymboliikkaa on pidetty myös esikielellisenä, universaalina ilmiönä (Korhonen 1993: 310–307).
Kaksoissanat (termi Jännes 1890: 4) havainnollistavat äännesymboliikan ja toiston yhteyttä. Kaksoissanat ovat kahdesta kielellisestä elementistä muodostuneita sanan kaltaisia ilmauksia, joiden jälkikomponentti on alkukomponentin soinnuttelukopio, eli kaksoissanat perustuvat partiaaliseen toistoon. Tyypillistä niissä on ensitavun vokaalien korkeuden vaihteluun perustuva soinnuttelu (hujan hajan, kipin kapin, mullin mallin jne.).
Thun (1963) nimittää tällaista ilmausten prosessointitapaa reduplikaatioteitse syntyneeksi sananmuodostukseksi. Itkonen (1966: 241) käsittää asian samoin, sillä hän pitää kaksoisanoja reduplikaation erikoislajina, joissa ”kahdennetun sanan jompikumpi osa on alkuperäisen sanan äänteellinen muunnos, joka ei yksinään merkitse mitään”. Kaksoissanojen komponentteja ei tavata vapaina muotoina, ja ne ovat sidonnaisia myös sikäli, että ne esiintyvät (usein) vain yhdessä konneksiossa, jolle hahmottuu ekspressiivinen kokonaismerkitys.
Kaksoissanoista on käytetty fennistiikassa kirjavaa terminologiaa. L. Hakulinen (1979:
494) nimittää kaksoissanoja kaksoisadverbeiksi, kun taas Karlsson (1983: 195) perustaa määrittelynsä distribuutioon, josta syntyy termi puolivapaat adverbit. Ruoppila (1934) pitää kahden soinniltaan toisiaan muistuttavan sanan liittoumia (kierrellen kaarrellen jne.) sanatoiston
lähikeinona. Hänen mukaansa (s. 24) tällaisella keinolla pyritään ”foneemia hiukan vaihtaen saamaan kulloinkin kysymyksessä oleva asia kuulijalla tajuttavammaksi ja elävämmäksi”.
Kohtamäki (1936: 11–12; ks. myös Ruoppila 1959: 32) puolestaan kutsuu soinnutteluun perustuvaa sanamuodostusilmiötä symmetriseksi kuvailuksi. M. Kuuselle (1954: 120) kahden soinniltaan toisiaan muistuttavan mutta erivartaloisen sanan liittoutumat ovat soinnuttelufraase-ja. Osan M. Kuusi katsoo mukailevan länsimaista riimimuottia ja osan taas pohjautuvan varhaisempaan itämerensuomalaiseen liitelevi laatelevi -alkuloppusointutyyppiin (vrt. A.-L.
Kuusi 1971: 45–46). A.-L. Kuusi (1971: 106) käyttää vakiintuneista ilmauksista termiä soinnut-telufraasi, ja jos taas kysymyksessä on tuore, kiteytymätön ilmaus, nimitys on soinnuttelupara-tagma tai soinnutteluilmaus.
Motivaation ja kielen diagraammaattisen näkökulmasta merkittävää on se, ettei kaksois-sanojen äännevaihtelu ole sattumanvaraista (ks. myös Hakulinen 1979: 494; Karlsson 1983: 195;
Thun 1963). Korkea ja matala vokaali vaihtelevat useimmissa tapauksissa, ja juuri tässä järjestyksessä (ryhmät 1 ja 2). Vaihtelu i - o on selvästi harvinaisempaa.
1. u - a huiskin haiskin, hujan hajan, mukkelis makkelis, mullin mallin, nurin narin
2. i - a kilin kalin, kipin kapin, kiikun kaakun, nipin napin, niukin naukin, niukuin naukuin, riipin raapin
3. i - o sikin sokin, vinksin vonksin
Regier (1994: 1) on todennut ilmaustyypin helter-skelter ’mullin mallin’ tuovan ilmaukseen kontrolloimattomuuden merkityksen (en lack of control). Summa summarum kaksoissanojen diagrammiin, ennen kaikkea korkean ja matalan vokaalin vaihteluun, liittyy äännesymboliikkaa.
Suomenkin ilmaukset kuvailevat sekaisinoloa, kontrolloimattomuutta, holtittomuutta tms.
piirrettä: mukkelis makkelis, vinksin vonksin, sikin sokin. Ilmauksia saattaa yhdistää myös negatiivinen affekti. Toinen tyypillinen merkityspiirre on hilkullaolo (kiikun kaakun, nipin napin jne.).