Lastensuojelu yhteiskunnallisena instituutiona on lainsäädännön ja kansainvälisten ihmisoi-keussopimusten määrittämää perhe- ja sukupolvisuhteiden sääntelyä (Pösö 2007, 67). Kes-kusteltaessa arvioinnista ja interventiokynnyksestä voitaisiin siihen yhteyteen luontevasti tuoda institutionaalisen rajan käsite (Ks. Pösö 2010). Lastensuojelussa otetaan kantaa,
oh-72
jataan, tuetaan ja valvotaan sellaista lapsuutta ja perhe-elämää, joka on kiistanalaista tai on-gelmallista joidenkin vallitsevien sosiaalisten ja kulttuuristen odotusten näkökulmasta. Ins-titutionaalinen raja tässä yhteydessä tarkoittaa kohtaa, jossa lastensuojelun julkinen järjes-telmä puuttuu tai antaa apuaan yksittäisten vanhempien ja lasten välisiin, muuten yksityisiksi katsottuihin suhteisiin. (Pösö, 2010.) Brittiläisen tutkimustiedon mukaan lastensuojelutoi-met eivät aina ulotu lapsiin, jotka tarvitsisivat apua, ja kynnys lastensuojelupalveluihin on korkealla (Turney, Platt, Selwyn & Farmer 2012, 39-40). Lastensuojeluntarpeen arvioin-nissa ja lastensuojelun asiakkuuden aikana on iso merkitys sillä, millaisessa vaarassa kysy-myksessä olevan lapsen arvioidaan olevan. Arvioinnissa ei kuitenkaan ole Suomessakaan käytössä yhtenäisiä toimintakäytäntöjä, vaan asian käsittely voi vaihdella paikkakunnasta tai jopa työntekijästä riippuen (THL 33/2016).
Arvioitaessa lapsen lastensuojelun tarvetta, on tavoitteena määritellä lapsen suojelun tarpeen ohella hänen kokonaisvaltainen tilanteensa. Kun käsillä on epäily lapsen vieraannuttami-sesta, on annettava merkitystä myös sille, mikä lapsen ja vanhempien tilanne kyseisessä kon-tekstissa on. Kohdevanhempi on saattanut olla yhteydessä lastensuojeluun pyytäen apua toi-sen vanhemman harjoittamaan kiusaamiseen tai vieraannuttamiseen, joko tuomalla itse vie-raannuttamisen jo terminä esille tai kuvailemalla muulla tavoin siihen sopivaa tunnusmer-kistöä. Epäily on voinut tulla myös lapsen lähipiiristä, varsinkin pitkälle viedyn vieraannut-tamisen ollessa kyseessä. Lapsi saattaa esimerkiksi oireilla eri tavoin, ja joku lapsen lähipii-ristä voi olla kiinnittänyt asiaan huomiota, ja päätynyt tekemään lastensuojeluilmoituksen.
Myös lapsen sukulaiset voivat olla ilmoituksen tekijöitä – joskus ilmoituksista voi päätellä käänteisesti vieraannuttamisen läsnäolon mahdollisuuden, mikäli ilmoitus itsessään on osa vieraannuttamistekniikkaa.
Arvioinnissa on tilanteen selvittelyn jälkeen käsillä jatkosuunnitelma: tarvitseeko lapsi las-tensuojelun palveluja ja aloitetaanko lapselle laslas-tensuojelun asiakkuus. Tässä vaiheessa täy-tyy olla muodostunut käsitys lapsen tarvitsemien palvelujen laadusta. Kiireellisen sijoituk-sen kriteeristön täyttymisijoituk-sen lisäksi on arvioitava mahdollinen huostaanoton edellytysten ole-massaolo. Institutionaalisen rajan voidaan katsoa ylittyneen jo siinä vaiheessa, kun lapsi ja perhe ovat palveluntarpeen arvioinnin kohteena, lastensuojelun tarvetta selvitettäessä ja voi-makkaampien interventiokeinojen tarvetta arvioitaessa. Pösö nostaa esille myös sen, kuinka oikean menettelyn tietäminen voi olla epävarmaa. Päätöksiä on tehtävä ilman varmaa tietoa siitä, mitä seurauksia voisi olla sen tekemättä jättämisellä tai mitä päätöksestä seuraa. Epä-varmakin päätös piirtää institutionaalista rajaa (Pösö 2010, 326).
73
Lastensuojelussa noudatetaan hallintolain mukaisia hyvän hallinnon periaatteita, kuten suh-teellisuusperiaatetta, ja siten käytännössä lievimmän riittävän puuttumisen periaatetta. Toi-saalta voi olla tilanteita, joissa lapsenhuoltolain mukaiset keinot eivät ole riittäviä lapsen suojelemiseksi, ja lastensuojelulain mahdollistamat keinot ovat välttämättömät. Olennaista vieraannutettavan tai vieraannutetun lapsen tulevaisuuden kannalta on se, mihin toimenpi-teisiin hänen suojelemisekseen päätetään ryhtyä. Kun määritellään lapsen kehitystä uhkaa-van vaaran laatua tai riskiä, on ratkaistava perustellusti, millä keinoin hän tulee parhaiten autetuksi ja suojelluksi. Myös vanhemman kyky tarjota turvaa ja suojelua lapselle tulee tässä yhteydessä tarkasteltavaksi. Jos kysymys on lähivanhemman tuottamasta ja aiheuttamasta vaarasta, esimerkiksi väkivallan tai kaltoinkohtelun muodossa, jollaiseksi vieraannuttami-nen voidaan käsittää, tulee arvioitavaksi, voiko lapsi jatkaa asumista kotonaan. Mikäli voi-taisiin varmistua, että vanhempi muuttaa vahingollista toimintaansa saatuaan neuvontaa ja ohjausta, voisi seuranta lievissä tapauksissa riittää (Vrt. Gardner 1998). Tämä edellyttäisi myös tiivistä seurantaa ja kontrollointia. Vaikeammissa tapauksissa on ilmeistä, että lapsen sijoittaminen sijaishuoltoon olisi lapsen kannalta paras keino estää vieraannuttamisen jatku-minen. Näin lapsi pääsisi niin sanotusti neutraalille maaperälle, ja hänen suhdettaan kohde-vanhempaan voitaisiin tukea. Myös Araneva tuo esiin sijaishuollon turvaavan parhaiten lap-sen oikeuden pitää yhteyttä kumpaankin vanhempaansa (Araneva 2016, 536).
Suomesta puuttuvat vieraannuttamisen hoitamiseen keskittyneet laitokset, eikä näin ollen ole mahdollista tarjota erityisiä terapeuttisia interventioita, kuten jälleenyhdistämistarkoi-tuksessa suunniteltuja hoitojaksoja, puhumattakaan muusta sijaishuollon tuki- ja hoitotyöstä erityisesti vieraannuttamistilanteissa. Huostaanotossa edellytetään paitsi kahden huostaan-oton kriteerin täyttyvän, myös lapsen sijoittamisen sijaishuoltoon edellytetään olevan lapsen edun mukaista. Aivan olennaista on, että lapselle voidaan valita hänen tarpeitaan vastaava sijaishuoltopaikka. Paikkaa valitessa on otettava huomioon se, arvioidaanko lasta pystyttä-vän hoitaa ilman rajoitustoimenpiteitä. Erittelen luvussa 7.5 tarkemmin sijaishuoltoon liitty-viä erityiskysymyksiä.
Mikäli lapsen kohdalla katsotaan, ettei lastensuojelullisen intervention tarvetta ole, voi tämä merkitä lapsen jäämistä myös sosiaalihuoltolain mukaisten tukitoimien ja palvelujen ulko-puolelle. Vieraannuttava vanhempi luultavasti kokee huolehtivansa lapsesta esimerkillisesti, eikä näe tämän tarvitsevan mitään ulkopuolista tukea tai. Petreliuksen (2016, 137) mukaan Suomessa tarvittaisiin tutkimusta lastensuojelun arvioinnin interventiokynnysten asettumi-seen vaikuttavista tekijöistä. Kunnilla on erilaisia palvelurakenteita ja omien
organisaatioi-74
den sisäisiä linjauksia ja menettelytapoja koskien ilmoitusten käsittelyä. Myös työntekijä-kohtaiset tekijät, kuten erot toiminta- ja ajattelutavoissa, vaikuttavat siihen, miten lapsen asiaa käsitellään lastensuojelussa. (Petrelius, 2016.) Vaikuttaakin siltä, että teoriassa on mah-dollista kahden samanlaisen tapauksen käsittely eri tavoin, riippuen asuinpaikkakunnan las-tensuojelun paikallisista toimintatavoista. Arviointeja voidaan samalle lapselle tehdä toistu-vasti, useitakin kertoja. Lapsen tilanne voi muuttua ja esimerkiksi lastensuojeluilmoitusten aiheet voivat vaihdella. Toisaalta jokainen erillinen palveluntarpeen arviointi tai lastensuo-jeluntarpeen selvitys tuottaa uutta tietoa lapsen ja hänen perheensä tilanteesta.
Ottaen huomioon vieraannuttamisen aiheuttama vahinko ja haitta lapselle, ovat lastensuoje-lun voimakkaimmat interventiot, joiden turvin lasta voitaisiin suojella ja pyrkiä lopettamaan häntä vahingoittavan toiminnan jatkuminen, perusteltuja. Vaikka hoitokeinot ovatkin Suo-messa kehittymättömiä, voisi jo pelkästään sijoittaminen kodin ulkopuolelle aikaansaada po-sitiivisen muutoksen alun lapsen elämässä. Vieraannuttamistapauksissa tarvitaan kuitenkin pitkäjänteistä ja suunnitelmallista työskentelyä, minkä toteuttaminen ei ole ongelmatonta tai yksiselitteistä myöskään lainsäädäntömme puitteissa. Vieraannuttajavanhempi voi antaa it-sestään kuvan kyvykkäänä ja huolehtivaisena vanhempana, johon lapsi on hyvin kiintynyt.
Arvioitaessa lapsen tilannetta, on kiinnitettävä erityisesti huomiota lapsen varhaisempaan suhteeseen toiseen vanhempaan. Jos lapsen ja kohdevanhemman suhteen huononemiselle ei ole järkevää selitystä, eikä syytä löydy mistään kohdevanhemman tosiasiallisesta toimin-nasta, vaatii tilanne vähintään selvittämistä. Perättömien väkivaltaväitteiden mahdollisuus on myös otettava huomioon. Lasta ja kumpaakin vanhempaa haastattelemalla voidaan saada selvyyttä asiaan, mutta yhdenmukaisten selvityskäytäntöjen luominen ja kehittäminen olisi perusedellytys luotettavalle arviointityölle. Tämä lisäisi lasten ja perheiden yhdenvertai-suutta.
Lastensuojelun arjessa toimitaan usein epävarmuudessa, ristiriitaisuuksien keskellä. Lasten-suojelun sosiaalityöntekijän on kyettävä tekemään omaa harkintaansa käyttäen perusteltuja ratkaisuja, joita tehdäkseen hänellä on oltava näkemys lapsen ja perheen tilanteesta. Sosiaa-lityöntekijällä on oltava juridista tietämystä siitä, mitä vaatimuksia hyvän hallinnon periaat-teet, perusoikeusvelvoitteisuus ja laillisuusvaatimus asettavat työlle. Lastensuojelutyötä sää-televät lait luovat puitteet ja rajat toiminnalle sekä takaavat oikeusturvan, mutta ammatillisen harkinnan tarve päätöksenteossa säilyy säännöksistä ja ohjeistuksista huolimatta. Autonomi-sena instituutiona, tieteenalana ja professiona on sosiaalityöllä itsenäinen tehtävä, vastuu ja tietopohja. (Sinko 2004, 141-142.) Työtehtävien asianmukainen hoitaminen lastensuojelussa