70 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 2 / 2 0 1 1
ruokatavat useimmiten eivät ole uskonnollisia vaan etnisiä niin pää- dyttiin tässä suhteessa neutraalim- paan Ruokakulttuuri islamin mais- sa. Näin saatettiin myös huomioida islamilaisessa kulttuurissa elävät ei- muslimit, jotka ovat näiden etnis- ten perinteiden vaikutuspiirissä ja noudattavat samantapaista ruoka- valiota kuin muslimit. Kirjan vah- vuuksiin kuuluukin yksityiskohtai- nen ruokakulttuurien esittely, jos- sa saamme tutustua sekä mennei- den aikojen historiallisiin että myös tämän päivän paikallisiin keittiöi- hin. Harvemmin esitellyn Kiinan muslimien ruokakulttuurin ohel- la meidät johdatetaan Suomen ta- taarien pöytiin ja maahanmuuton kautta ajankohtaiseen somalialai- seen ruokakulttuuriin.
Keittokirjoja ei kirjoiteta, jot- ta niitä referoitaisiin. Keittokir- jan tulee kulua käyttäjänsä käsis- sä. Niinpä on turhauttavaa miet- tiä, mitä tästä runsauden sarvesta nostaisi esiin. Kiinnittäisin kuiten- kin huomiota siihen nautintoainei- den suoranaiseen kulttuurihisto- riaan, jossa tekijät kertovat meille teen, kahvin, alkoholin, huumaa- vien aineiden ja tupakan tulosta is- lamin maihin ja sieltä sitten aika- naan meille.
Parivaljakollamme on taipu- mus elävöittää kerrontaa pikanteil- la yksityiskohdilla ja niin opimme muun muassa sen, että ensimmäi- senä suomalaisena kahvia sai tiet- tävästi maistaa turkulainen kama- ripalvelija Axel Käg, joka matka- si Iraniin schleswigholsteinilaisen lähetystön mukana 1636–37. Kah- vista ”nauttimisen” on täytynyt ta- pahtua jo ennen perille saapumista, sillä Iranissa juodaan, kuten tekijät tietävät kertoa, teetä. Retkikunnan sihteerin Adam Oleariuksen ku-
vaus ansaitsee lyhennettynä tulla siteeratuksi:
”he juovat tupakkansa kanssa kuumaa mustaa vettä, jota he kutsuvat Cah- waksi […], joka maistuu palaneelta ja epämiellyttävältä.”
Mitäpä tähän teen ystävänä lisää- mään.
Kaiken tämän ruokakulttuuriin liittyvän lisäksi saamme toista sataa sivua toinen toistaan herkullisem- pia reseptejä, joista osa on löydet- tävissä jo Ibn Sayyār al-Warrāqin 900-luvun ja al-Baghdādīn 1200- luvun keittokirjoista. Hallenberg ja Perho, aivan kuten mainiot edeltä- jänsä tässä kirjallisuuden lajissa, ei- vät tarjoa paperinmakuisia ohjeita vaan selvästi itse koeteltuja ja mait- taviksi havaittuja makuelämyk- siä. Kirjan ulkoasukin on kuin pa- raskin nautintoaine. Kääntyköön Yüan Mei haudassaan, mutta tosi- asia on, että Gaudeamus on aikaan- saanut silmillä syötävän kirjan.
Vuoden tiedekirja -palkinnon jakotilaisuudessa palkintoraadin puheenjohtaja professori Henrik Meinander totesi, että kirjan luet- tuaan hän katsoi kebabia aivan uu- sin silmin. Toivottavasti lukeva suomalainen yleisö löytää tämän mainion kirjan ja alkaa katsella ei vain kebabiaan vaan koko tätä kult- tuuripiiriä uusin, ennakkoluulotto- mammin silmin.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti.
Foucault’n harharetki
Matti PeltonenMichel Foucault: Sanat ja asiat.
Eräs ihmistieteiden arkeologia.
Suom. Mika Määttänen.
Gaudeamus 2010.
Teoksella Sanat ja asiat (alkuteos Les Mots et les choses, 1966) on eri- koinen asema ranskalaisen tieteen- historioitsijan Michel Foucault’n tuotannossa. Hänestä syntyy ai- van erilainen kuva tämän teoksen pohjalta verrattuna esimerkiksi jo aiemmin suomennettuihin töihin Tarkkailla ja rangaista (alkuteos 1975) tai Seksuaalisuuden historia (alkuteokset 1979–1984) tai vielä suomentamista odottavaan väitös- kirjaan hulluuden määrittelyn his- toriasta Folie et deraison (1961).
Sanat ja asiat pyrkii olemaan kuivantarkka ”tieteellisen tiedon arkeologia”, tavanomaista tieteen- historiaa kattavampi (muitakin kuin kanonisoituja huippuajatteli- joita huomioiva) ja nöyrempi (kiin- nostuksen kohteena ei ole esitetty- jen käsitysten oikeellisuus tai vir- heellisyys) esitys. Tässä teoksessa Foucault tutkii pelkästään diskurs- sina esille tulevaa tieteellistä ajat- telua. Hänen muita töitään vä- rittävä usein suorastaan rienaa- va tieteellisen ajattelun ja yhteis- kunnallisten käytäntöjen ironinen rinnastaminen puuttuu kokonaan.
Teoksen ankeaa ilmettä keven- tää kuitenkin eräiden tekstien ja taideteosten käyttötapa, joka tu- li tutuksi jo hänen väitöskirjas- saan. Hän viittaa Jorge Luis Bor- gesin keksimään ”kiinalaiseen tie- tosanakirjaan”, Miguel de Cervan- tesin romaanin tosikkomaiseen ritariin ja useampaankin otteeseen
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 2 / 2 0 1 1 71 Diego Velásquezin maalaukseen
Las Meninas (1656). Maalaus toi- mii metaforana ns. klassisen kau- den (1650–1800) tieteellisen ajat- telun syvärakenteelle, epistemelle.
Foucault tarkastelee kaiken kaik- kiaan kolmea rinnakkaista tieteel- listä kenttää (kielen, luonnon ja ta- louden tutkimusta), mutta yleistää niitä luonnehtivan epistemen aika- kauden yleiseksi, läntiseksi ajatte- luksi.
Aikakauden tiedon syväraken- ne, episteme, koki kuitenkin mer- killisen kohtalon Foucault’n tuo- tannossa. Ajatus epistemen kaltai- sesta ilmiöstä oli helppo vastaan- ottaa 1960-luvulla ja se teki hänen kirjastaan osan aikakauden struk- turalistista muotiaaltoa, itse asias- sa olennaisen osan strukturalis- min huippuvuotena usein pidet- tyä vuotta 1966. Foucault’n teos oli valtava myyntimenestys ja teki hänestä kuuluisan. Aluksi hänellä ei ollut mitään tätä vastaan. Mutta pian Foucault hylkäsi koko episte- me-termin eikä enää palannut sii- hen.
Sanojen ja asioiden aiheuttamaa nolouden tunnetta ei synnyttänyt ainoastaan se, että Foucault meto- dologisessa suhteessa tuli seuran- neeksi (vaikkakin vain epätäydelli- sesti) yhdysvaltalaisen tieteenhis- torioitsijan Thomas Kuhnin teoriaa tieteen paradigmoista, vaan myös havainto jälkeen jäämisestä suh- teessa ranskalaisen historiantutki- muksen Annales-koulu kunnan ajatteluun, jossa puhuttiin jo ai- van sujuvasti ja tietoisesti menta- liteeteista monikossa. Foucault oli tässä suhteessa jämähtänyt 1920- ja 1930-luvulla esiintyneen arki- ajattelun tasolle. Niinpä hän ryh- tyi nopeasti kirjoittamaan uutta kirjaa, Tiedon arkeologiaa (1969),
korjatakseen tilanteen ja saattaak- seen näkemyksensä enemmän ajan tasalle.
Jo eräässä vuonna 1967 antamas- saan haastattelussa Foucault hah - motteli eroa kahden aikaisemmin 1960-luvulla julkaisemansa, Sano- ja ja asioita edeltävän, teoksen vä- lillä. Aikaisemmat teokset (hul- luuden ja klinikan historiat) olivat
”horisontaalisia”. Ne tarkastelivat diskursiivisen ja ei-diskursiivisen alueen suhdetta, mutta Sanat ja asiat oli ”vertikaalinen”, sillä se kes- kittyi pelkästään tieteen diskurs- siin. Kaiksi vuotta myöhemmin, vuonna 1969 esitellessään tuotan- toaan College de France -instituu- tin aatehistorian oppituolia varten Foucault kuvasi vuoden 1966 te- osta muusta tuotannostaan poik- keavaksi kokeiluksi, josta hän oli poikkeuksellisesti jättänyt ei-dis- kursiivisen alueen tarkastelun ul- kopuolelle. Kymmenkunta vuotta myöhemmin italialaisen lehtimie- hen Duccio Trombadoren laajassa haastattelussa Foucault oli vielä an- karampi Sanoja ja asioita kohtaan.
Hän luonnehti sitä vain asiantun- tijoille suunnatuksi ”muodolliseksi harjoitelmaksi”, joka ei ollut aidos- ti hänen oma kirjansa. Vielä vuon- na 1983 Yhdysvalloissa vain hiu- kan ennen kuolemaansa antamas- saan haastattelussa Foucault erotti Sanat ja asiat tuotannostaan muis- ta poikkeavaksi ”metodikirjaksi”
muiden ollessa ”kirjoja kokemuk- sesta”. On selvää, ettei tämä tapa jakaa tuotanto tee oikeutta esimer- kiksi Tiedon arkeologian kaltaiselle todelliselle metodikirjalle ja on sik- si nähtävä vain Sanat ja asiat -teok- sen erityisyyden korostamisena.
Foucault’n teos hahmottelee kolme peräkkäistä tietoteoreettis- ta syvärakennetta. Renessanssin
episteme perustui samuuden lo- giikkaan. Siinä on tuttuja kaikuja
”1500-luvun ihmisen” ilmeikkääs- tä ajatusmaailmasta (vrt. Johan Huizinga tai Pentti Renvall). Klas- sisen kauden (1650–1800) episte- me rakentui luokittelun ja taulu- koinnin varaan. Kolmas episteme oli 1800-luvun alussa muotoutu- nut moderni tietorakenne, joka si- sälsi paradigmaattisena elementti- nään ”ihmisen löytämisen”. Tavas- ta, jolla Foucault hahmotelmansa esittää, on monella taholla syntynyt käsitys, että ”diskurssit synnyttivät subjektin”. Näin luotiin merkillinen siirtymä eräänlaisesta strukturalis- mista (rakenteet määräävät mer- kitykset) klassiseen idealismiin (ajatukset synnyttävät maailman).
Strukturalismiin viittaa myös se, ettei Foucault selitä, miten episte- mestä toiseen siirrytään, vaan hän tyytyy peräkkäisten rakenteiden määrittelyyn. Teoksen alkuperäi- nen nimi olikin ”Strukturalismin arkeologia”.
Brittifilosofi Gary Gutting tote- si vuonna 1989 Foucault’n ”tieteen arkeologiaa” tarkastelevassa teok- sessaan, ettei Sanat ja asiat ole ol- lut samalla tavalla uutta tutkimus- ta inspiroiva teos kuin esimerkiksi hulluuden, vankilan tai seksuaali- suuden historiat. Eräässä suhtees- sa vuoden 1966 teos on kuitenkin lukijalle korvaamaton. Se on avain Foucault’n kuoleman (1984) jäl- keen etenkin englanninkielisessä tulkintakirjallisuudessa synnytet- tyyn kuvaan hänen ajattelustaan, jota on paljon hankalampi tavoit- taa hänen muusta tuotannostaan.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston so siaalihistorian professori.
