TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2021 91 KIRJALLISUUS
sen keveys puolestaan helpotti taivaltamista vesistökannasten yli, joista selviydyttiin alusta kantaen.
Washingtonissa toimivan Smiths onian-instituutin kustan- tamo julkaisi vuonna 1964 Edwin Tappan Adneyn ja Howard I.
Chappellen teoksen The Bark and Skin Boats of North America. Kir- jasta, joka laukaisi myös melojien kiinnostuksen näihin aluksiin, tuli myyntimenestys. Kirjaa on painet- tu 280 tuhatta kappaletta ja se on nykyään luettavissa myös avoime- na tietona verkossa (https://www.
gutenberg.org/ebooks/50828).
Pietarin antropologian ja etnogra- fian museossa työskennellyt Va- lentina V. Antropova oli julkaissut hieman aiemmin vuonna 1961 tut- kimuksen Siperian alkuperäisvä- estöjen aluksista.
Kun taloustutkija Harri Luuk- kanen tutustui William W. Fitz hug- hiin, joka oli Smithsonian-instituu- tin arktisen tutkimuskeskuksen johtaja, melontaa harrastavat ja sitä tutkivat miehet päätyivät vuonna 2007 pohjoiseen Euraa- siaan jatkamaan Adneyn ja Cha- pellen työtä. Näin alkanut valtava urakkaa tuli päätökseen vuonna 2020, kun nyt arvosteltavana ole- va teos saatiin painoon. Evgue- nia Anichtchenko osallistui projek- tiin kirjoittamalla osuuden Alaskan aluksista. Yhtenä olennaisena edellytyksenä oli muidenkin kiel- ten kuin englannin hallinta, lähde- luettelossa onkin 700 teosta noin kymmenellä kielellä.
On syytä huomata, että koska tuohi- ja nahkaveneet säilyvät huo- nosti, vanhimmat museoissa olevat alukset ovat 1800-luvun alussa mu- seoille keränneiden tutkijoiden tai heidän avustajiensa suoraan teki- jöiltä lunastamia. Siksi kirjaa lukies- sa ja kuvia katsellessa lukija katsoo aluksia, joista vanhimmat ovat pää- asiassa 1700-luvulta. Silti useiden alusten juuret ulottuvat huomatta- vasti kauemmaksi. Kuinka kauas, se selvinne vain tulevien arkeolo- gisten löytöjen avulla.
Luukkasen ja Fitzhughin teos sisältää tietoja tuohikanooteista ja nahkaveneistä Pohjoismaista, Ve-
näjältä, Mongoliasta, Kiinasta, Ja- panista ja Alaskasta kansa kansal- ta tarkasteltuna. Kullakin alueella alusten ulkomuotoon vaikuttivat sekä alueen vesistöjen olosuhteet että siellä asuneiden kulttuuri ja sen tarpeet. Kirjassa on runsaasti valokuvia, piirroksia ja karttoja ku- vaamassa, kuinka sama vesillä liik- kumisen tarve ratkaistiin eri tavoin pohjoisissa kulttuureissa.
Kulttuurien muuttuessa aluk- setkin hävisivät tai muuttuivat.
Sivun 99 kuva vuodelta 2008 todistaa hauskasti, kuinka Luo- teis-Siperian Yamalin nenetsien alusten tarve ei kadonnut, mutta materiaalit korvattiin uusilla: puu muoviputkilla ja nahka purjekan- kaalla.
Humanistinen tutkimus operoi nykyään liian usein teoreettisten
”himmeleiden” kanssa, jotka ruok- kivat byrokratian tavoin lähinnä it- seään. Arvostankin suuresti kent- tätöiden, inventointien ja muiden kerättyjen aineistojen kerääjiä ja julkaisujen tekijöitä. Nämä usein aivan suotta väheksytyt aineisto- julkaisut kestävät nimittäin aikaa, sillä niissä esitellyt aineistot voi- daan analysoida tarpeen mukaan aina uudelleen uusin kysymyksen- asetteluin ja menetelmin. Luukka- sen ja Fitzhughin pohjoisia aluk- sia esittelevä teos ja sen edeltäjät ovat juuri tällaisia arvoteoksia. Te- kijät kuitenkin ylittävät aineistoku- vauksen esitellessään myös ne lu- kuisat kulttuurit, jotka aikoinaan valmistuivat ja käyttivät aluksia.
Toisaalta uusi tutkimus tullee van- hentamaan aikanaan juuri nämä osiot, joissa välillä nostetaan esiin muun muassa kielten ja verenpe- rinnön kehitystä.
Saamani tiedon mukaan kii- nalainen kustantamo on kiinnos- tunut julkaisemaan Luukkasen ja Fitzhughin teoksen. Tuon toteu- tuessa painosmäärä liene aivan toista kuin mihin ”lännessä” on to- tuttu.
JANNE VILKUNA
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston museo logian professori.
Laaja ja perusteellinen esitys pohjoisen Euraasian tuohi- ja nahka-aluksista
Harri Luukkanen ja William W.
Fitzhugh: The Bark Canoes and Skin Boats of Northern Eurasia.
Smithsonian Books 2020.
On selviö, että viimeisen jääkau- den jälkeen pohjoiseen Euraa- siaan asettuneilla pyyntikulttuu- rien väestöillä oli käytössään välineet lumella, jäällä ja avovesil- lä kulkemiseen. Eloperäisistä ai- neksista valmistetut kulkuvälineet hävisivät kuitenkin nopeasti jää- tyään käytöstä.
Alus voidaan valmistaa elope- räisistä aineksista periaatteessa kahdella tavalla: joko valmistamal- la kaarista ranka, joka päällyste- tään ulkoa laidoin, tai valmista- malla laidat, jotka tukevoitetaan sisältä kaarin. Ensin mainittu liene vanhempi menetelmä pohjoisten kansojen keskuudessa. On help- po ymmärtää pyyntikulttuurien ih- mistä, joka pyydetyn ja suolistetun eläimen äärellä näki, että samal- la rakenteella, jossa on selkäran- ka, kylkiluut ja nahka, voi valmis- taa myös aluksen. Päällys eli laidat tehtiin rannikoilla nahasta ja met- säseuduilla tuohesta tai muus- ta puunkuoresta. Melan esikuva oli vesilinnun räpyläjalka. Nidon- ta- ja solmutekniikoita halliten voi- tiin valmistaa suhteellisen moni- mutkaisia rakenteita. Tuloksena oli sopivasti joustava alus, jonka vä- häinen syväys mahdollisti matalis- sakin vesissä etenemisen. Aluk-
