Foucault ja tieteellisen tiedon ulottuvuudet näkymä

235

Markku Koivusalo esittää Fou- cault’n Tiedon arkeologiaa (TA) esittelevässä kirjoituk- sessaan “Ajattelun hajautunut aineellisuus” (T&E 1/2006) tärkeitä täsmennyksiä siihen käsitteelliseen erotteluun, jon- ka Foucault teki tiedon kah- den tyypin välillä ranskan kielen termien savoir ja con- naissance avulla. Jos aiomme soveltaa tätä erottelua edel- leen, meidän on tietenkin oltava perillä siitä, miten Fou- cault sitä käytti. On myös olennaista, että suomennok- sissa käytetään termejä, jotka tuovat erottelun perustan esiin.

“Tieto” (savoir) vs. “tietämys”

(connaissance) on erinomai- nen ratkaisu.

Olen kuitenkin erityisen kiinnostunut erottelua koske- vista jatkokysymyksistä: mi- ten erottelu vastaa tieteelli- sessä ymmärryksessä esiinty- viä erilaisia tiedon tyyppejä?

Ja yleisemmin: voimmeko käyt- tää Foucault’n erotteluja hy- väksemme koettaessamme ym- märtää muutoksia, joita on tapahtunut tieteen yhteiskun- nallisessa asemassa viime ai- koina – jopa viime vuosina?

Olen ryhtynyt luonnehti- maan erottelua sanonnoilla

“asiantiloja [tapahtumakulku- ja] koskeva tieto” (savoir) vs.

“kokonaisuudeksi jäsentynyt tieto” (connaissance).¹ Erotte- lun soveltuvuus tieteelliseen tietoon tuntuu intuitiivisesti selvältä: empiirinen tutkimus selvittää asiantiloja [tapahtu- makulkuja], ja niitä koskeva tieto saa merkityksensä käsit- teellis-teoreettisten tulkintake- hysten välityksellä. Erottelun voi tunnistaa myös Foucault’n omissa empiriaan perustuvis- sa teoksissa. Merkitykselliset tapahtumakulut ovat niissä ko- rostuneessa asemassa, esimer- kiksi seuraavasti: Hulluuden historiassa olennaisen tapah- tumakulun (“tosiasian”) muo-

dostaa eristyslaitosten äkillinen yleistyminen klassisen kau- den alussa 1600-luvulla;² Kli- nikan synnyssä olennaisen ta- pahtumakulun muodostaa pa- tologian vakiintuminen lääke- tieteen tutkimuskäytännöksi.³ Molemmat esimerkkitapauk- set näyttäytyvät merkityksellisi- nä tapahtumakulkuina nimen- omaan Foucault’n analyyttisen optiikan tunnistamina. Molem- mat ovat peräisin yhteiskun- nallisten käytäntöjen muutok- sista ja ilmentävät tällaisia muu- toksia sekä niitä koskeneita näkemyksiä. Ne ovat aivan liian monitahoisia ja -tasoisia kelvatakseen perinteisen his- toriankirjoituksen “faktoiksi”.

Foucault rekonstruoi näistä monitasoisista tapahtumaku- luista ja merkityksenannoista kokonaisnäkemyksen.

Toisin sanoen ne tiedon ulottuvuudet, joita Foucault analysoi Hulluuden historias- sa ja Klinikan synnyssä, kie- toutuvat tiiviisti ja monitasoi- sesti yhteiskunnallisten käy- täntöjen muutokseen. Tässä kiteytyy Foucault’n radikalis- min ydin. Tieto kasvaa esiin ihmisten aineellisista toimista ja saa yhteiskunnallisen muo- don, tiiviisti kietoutuneena monitasoisiin tulkinnallisiin käytäntöihin.

Foucault tukeutui tietoa koskevissa näkemyksissään paljolti Nietzscheen. “Brasi- lian luennoissaan”⁴ hän esitti näkemyksensä lähtökohdak- si Nietzschen toteamuksen, että inhimillisellä tiedolla ei ole ylimaallisia takeita. Totea- muksen ydin ei liity episte- mologiaan, tiedon hankkimi- sen yleisiin periaatteisiin, vaan inhimillisen subjektin asemaan maailmassa. Nietzsche asetti kyseenalaisiksi joukon siihen- astisia itsestään selvyyksiä:

Onko ihminen todellakin olio, jolle on mahdollista saada maailmasta täydellinen, oi-

kea tieto? Onko inhimillisen tiedon oikeellisuuden takeeksi kuviteltavissa jokin muu mahti kuin Jumala? Onko “tieto”

ylipäätään inhimillisen tiedon alkuperäinen tavoite; voiko

“tieto” oikeuttaa itse itsensä?⁵ Kyseenalaistuksillaan Nietz- sche sai aikaan katkoksen tietoa koskevassa käsitykses- sä; se, että hänen omana aikanaan juuri kukaan ei tätä tunnustanut, on toinen asia.

Katkokseen viitaten Foucault toteaa, että se, mikä on hä- vinnyt, ei ole Jumala vaan ehyt ja suvereeni subjekti.⁶ Kun tiedon ennalta annettu subjekti häviää, tiedon oi- keellisuuden ennalta annetut takeet häviävät myös. Ei ole mitään etukäteistä turvaa sil- le, millaisten “asiantilojen [ta- pahtumakulkujen]” kanssa tie- toa tavoittelevat ihmiset jou- tuvat tekemisiin ja millaisiksi kokonaisuuksiksi he sitä jä- sentävät. – Mutta sen jälkeen, kun ihmiset ovat kohdanneet asiantiloja [tapahtumakulku- ja] ja alkaneet jäsentää niitä koskevaa tietoaan kokonai- suuksiksi, tämä kaikki on tie- tenkin todella olemassa; asial- la ei ole mitään tekemistä konstruktionistisen sekasot- kun kanssa.

Tiedon tiukka sidonnai- suus historiaan seuraa edellä sanotusta. Edellinen ratkai- see myös sen käsitteellisen dualismin, joka analyyttises- sa perinteessä on konstruoitu faktojen ja tulkintakehysten keskinäissuhteeseen (ja jon- ka onttouden Donald David- son osoitti analyyttisen filo- sofian omin argumentein 70- luvun alussa).⁷ Sekä “asianti- lat [tapahtumakulut]” että tie- toa jäsentävät kokonaisuudet muuttuvat koko ajan keski- näisessä vuorovaikutuksessa ja vuorovaikutuksessa yhteis- kunnallisiin käytäntöihin. Dy- naamisuus on peräisin dis-

F F F F

F O U C A U L O U C A U L O U C A U L T O U C A U L O U C A U L T T T T ^{J A J A J A J A J A} T I E T E E L L I S E N T I E T E E L L I S E N T I E T E E L L I S E N T I E T E E L L I S E N T I E T E E L L I S E N T I E D O N T I E D O N T I E D O N T I E D O N T I E D O N U L O T T U V U U D E T

U L O T T U V U U D E T U L O T T U V U U D E T

U L O T T U V U U D E T U L O T T U V U U D E T

236

kursiivisten käytäntöjen komp- lekseista ja moniulotteisista suhteista toisiinsa ja maail- maan. Tämä erottaa Foucault’n näkemyksen Kuhnin tieteel- listen vallankumousten teo- riasta, vaikka Kuhnin konst- ruoima “normaalitiede” vs. “pa- radigma” -asetelma on näen- näisesti samankaltainen.

On oletettavissa, että tie- don tyyppien keskinäiset suh- teet jäsentyvät eri tavoin eri aikakausina – ja ehkä myös eri kulttuureissa, mutta siitä tietomme ovat vajavaisia. Tie- de on tavallaan “ortogonaali- sella” akselilla tiedon ulottu- vuuksiin nähden: se koettaa hankkia tietoa tosiasioista [ta- pahtumakuluista] ja määritel- lä näille mielekkään tulkinta- kehyksen samassa, moninai- siin käytäntöihin sitoutunees- sa prosessissa. Tieteenalojen vakiintuminen on lajittelun ja karsinnan prosessi, johon si- sältyy myös alojen suojelemi- sen “disiplinaarinen” ulottu- vuus: “Tieteellisyyden alueelle kuuluvat vain tiettyjä raken- tumislakeja noudattavat pro- positiot; jos väitteet eivät ole peräisin samasta systematii- kasta, ne suljetaan alueen ul- kopuolelle vaikka niillä olisi- kin sama merkitys, ne sanoi- sivat saman asian ja olisivat yhtä tosia” (TA, 237–8).

Mitä ovat ne muutokset tieteen asemassa, joihin Fou- cault’n käsitteistön soisi luo- van valaistusta? – Tiivistäen (jopa hiukan karrikoiden):

yhteiskunnallinen käytäntö, sekä yleisesti että erityisiksi käytännöiksi hajaantuneena, on kaikessa tutkimuksessa enenevässä määrin mukana.

Tämä tuo mukanaan kaksi mer- kityksellistä muutoksen suun- taa: yhtäältä tieteellisen tietä- misen luonne ja toisaalta tut- kimusalojen disiplinäärinen luonne muuttuu.

Aloitan edellisestä. Tieteen-

tutkimuksen piirissä vajaat 20 vuotta sitten tapahtunut “käy- tännöllinen käänne” on tässä yhteydessä merkityksellinen.

Ian Hackingin Representing and Intervening⁸ on tunnus- tettu klassikko, joskin se on vielä kytköksissä filosofien huonoon tapaan arvioida tie- dettä ensisijaisesti teorioina.

Tutkimuskäytäntöjen empii- risen tutkimuksen uranuurta- ja on Peter Galison, jonka projektin voi kiteyttää kysy- mykseen: millä tavoin tieteel- lisen tietämisen historialliset ehdot ovat muuttuneet tutki- muksen käytäntöjen muutos- ten seurauksena?⁹ Eräs Gali- sonin havaintojen olennainen ulottuvuus liittyy tieteellisen tiedon subjektin valtavaan muu- tokseen: asiantilojen [tapah- tumakulkujen] todentaminen ja tulkitseminen on nykyisin paljon suuremmassa määrin kollektiivista kuin koskaan aikaisemmin. Ei ole enää ky- symys siitä, miten yhteiskun- ta vaikuttaa tieteeseen, vaan siitä, millaisia tietämisen maail- moja nykyisen tieteen tiedol- liset käytännöt tuottavat.¹⁰

Uudenlaiset tutkimukselli- set käytännöt ovat tuoneet tieteellisen tiedon piiriin odot- tamattomia asiantiloja, jotka ovat pakottaneet muuttamaan tietämisen ehtoja koskevia käsityksiä. Tunnettu ilmenty- mä on Heisenbergin epävar- muusperiaate. Periaate on itse asiassa mitä yksinkertaisin:

kaiken havainnoinnin perus- tana on aineellinen interaktio havaitsijan ja havaitun välillä.

Kun havainnointi kohdistuu riittävän pienen mittakaavan ilmiöihin, kuten yksittäisten alkeishiukkasten liikeratoihin, havaitsemisen akti muuttaa havaittua ilmiötä. Kyseessä on siis eräänlainen häiriinty- misen universaali periaate, jonka fyysikko Vincent Icke kiteyttää aforismiin: “Jokai-

sen vuorovaikutuksen hellyy- dellä on jokin alaraja; se on meidän maailmankaikkeutem- me sisäänrakennettu rajoite, jota ei koskaan voida väistää, ei taidolla eikä huolenpidol- la.” Alkeishiukkaset muutta- vat keskinäisissä vuorovaiku- tuksissaan toistensa luonteen täydellisesti.¹¹

Havainnoinnin ja havaitun väistämätön interaktio on maa- ilmassa vallitseva asiantila.

Tämä asiantila ei merkitse ilmiöiden määräytyneisyyden (determinismin) yleisen pe- riaatteen häviämistä, vaikka näin kuulemme usein esitet- tävän. Sen sijaan se osoittaa, että havaitseminen on aineel- linen ja relaatioon perustuva prosessi. Havaitsemisen ak- tin seurauksena havaintoti- lanteisiin tulee uudentyyppi- nen määräytyneisyyden ele- mentti, joka hävittää täydelli- sen ennustettavuuden, kun riittävän pieni mittakaava saa- vutetaan.

Toisen esimerkin, joka vas- ta on tunkeutumassa osaksi tieteellisen maailman tietämys- tä, tarjoaa kehitysbiologia. Mo- lekylaariselle tasolle ulottu- neet tutkimustekniikat (eli “mo- lekyylibiologia”) ovat osoitta- neet, että yksilönkehitykseen vaikuttavat tekijät – geneetti- set ja ympäristöperäiset – ovat keskenään erottamattomassa, hienopiirteisessä ja yksityis- kohdissaan ennakoimattomas- sa vuorovaikutuksessa. Tä- män seurauksena yksilönke- hityksen ilmiöillä ei ole täs- mällisesti spesifioituvia “riit- täviä” ja “välttämättömiä” eh- toja, kuten selittämisen pe- rinteinen ihanne edellyttää.

Erityisesti välttämättömien eh- tojen häviäminen on tässä olennaista, riittävät ehdot hä- visivät fysikaalisestakin tietä- myksestä jo hyvän aikaa sit- ten.¹² Täsmällisesti sanoen ky- symys on siitä, että tietty lop-

238

putulos voi syntyä useanlais- ten vaikutusmekanismien vä- lityksellä – mikään yksittäi- nen “syy” ei ole välttämätön tuloksen synnylle. Tämäkään ei merkitse ilmiöiden mää- räytyneisyyden häviämistä, jos- kin niiden täsmällinen en- nustettavuus häviää. Tietyn- laisille tapahtumakuluille voi- daan tunnistaa niille mahdol- listen kehityskulkujen joukko (“mahdollisuuksien avaruus”

on käyttökelpoinen tekninen termi), mutta on mahdotonta nimetä suoraviivaisia kausaa- lisuhteita, jotka tekisivät ta- pahtumakulut ennustettavik- si ja hallittaviksi.

Tietämisen strategioille tä- mä merkitsee sitä, että yleis- ten lainmukaisuuksien etsi- misen sijasta on koetettava hahmottaa tietyntyyppisten ti- lanteiden mahdollisuuksien avaruutta ja jäsentää tekijöitä, joiden vaikutuksesta erilais- ten kehityskulkujen todennä- köisyydet eriytyvät. Tätä voi luonnehtia kompleksisten sys- teemien tutkimuksen heuris- tiikaksi.

Miten nämä uutuudet liit- tyvät Foucault’n tiedenäke- mykseen? – Välittömästi kah- della tavalla. Ensiksi on tavat- toman jännittävä yksityiskoh- ta, että Foucault’n innoittaja Nietzsche kykeni aforistisesti ennakoimaan tilanteen: maail- ma on järjestynyt sillä tavoin kuin inhimillinen tiede sen kykenee järjestämään vain sii- nä vähäisessä todellisuuden osassa, jonka kykenemme alis- tamaan järjestelmällisen ha- vainnointimme kohteeksi.¹³ Toi- seksi Foucault’n väsymätön diskursiivisten käytäntöjen mer- kityksen korostaminen saa an- saitsemansa painon. Käytän- nöt ovat rikkaampia kuin mi- kään teoria: käytäntöjen väli- tyksellä tietynlaiset ilmiöt il- maantuvat meille “asiantiloiksi [tapahtumakuluiksi]”, joiden

todenmukaisuudesta voimme vakuuttua ja joille voimme antaa tulkintoja tiedollisten järjestelmiemme osana. Käy- täntöjen ensisijaisuus ilmenee myös tiedon kahden tyypin jäsennyksessä; kuten Koivu- salo toteaa, tieto (savoir) on käytännön kentillä muodos- tuva tietämyksen (connais- sance) historiallinen ehto.

Sitten kysymykseen, miten tieteenalojen disiplinaarinen luonne on muuttunut. Tässä suhteessa tärkeä Foucault’n oivallus on, että tietävä sub- jekti on eettinen subjekti. Miksi juuri tietynlainen tieto on tie- tämisen arvoista? Tätä valintaa yksilö tuskin koskaan tekee, sen sijaan tiedon hankinnan käytännöt luovat ja tuottavat yksilöitä, jotka vievät tuota järjestelmää eteenpäin.

Kuten Foucault korosti, ter- millä “subjekti” on kaksinai- nen merkitys: subjekti on te- kijä, mutta subjekti on myös oman subjekti-positionsa ala- mainen.¹⁴ Tieteellisen tiedon subjektin kohdalla tämä tar- koittaa sitä, että tiedollisten käytäntöjen ehdot muuntu- vat subjektin sisäistämiksi eh- doiksi, vallan “mikrofysiikan”

tutun dynamiikan tuloksena.

– On tietenkin triviaalisti tot- ta, että tieteellisen tiedon sub- jekti noudattaa tieteellisen tie- don hankinnan vakiintuneita sääntöjä: mikään muu ei ole hänelle mahdollista. Niin kau- an kuin uskomme perintei- sen tieteenfilosofian tapaan, että säännöt edustavat ennal- ta annettua kosmista ratio- naalisuutta, tämä itsestäänsel- vyys ei herätä minkäänlaisia tuntemuksia. Mutta kun lak- kaamme uskomasta tähän, sääntöjen luonne, tieteenalo- jen disiplinaarisuus, muuttuu olennaiseksi kysymykseksi.

Termillä “yhteiskunnallinen käytäntö” ei ole mitään yk- sinkertaisesti havaittavissa ole-

vaa vastinetta. Mitä siis ta- pahtuu, kun yhteiskunnalli- set käytännöt ovat eneneväs- sä määrin läsnä tieteellisen tutkimuksen maailmassa? Tä- mä juuri on kysymys, johon ei ole mitään yksinkertaista vastausta. Meidän tulisi esit- tää kohdennettuja jatkokysy- myksiä, esimerkiksi: Mitä on

“asiantila [tapahtumakulku]”, kun tutkimuskohteena on vaik- kapa “luova talous”? Mistä ovat peräisin tällaisia asianti- loja [tapahtumakulkuja] jäsen- tävät tiedon kokonaisuudet?

Kykeneekö tutkimuskohtee- seensa moninaisin institutio- naalisin sitein kytkeytynyt tie- tävä subjekti asennoitumaan kriittisesti omaan subjekti-posi- tioonsa?¹⁵

Tieteellisen subjektin uu- denlaiset eettiset dilemmat asettavat eräänlaisen meto- dologisen haasteen; kutsu- kaamme sitä vaikkapa tarpeek- si kehittää uudenlaisia minä- tekniikoita. Täsmällisemmin sanoen: olisi kyettävä vahvis- tamaan tutkijoiden eettistä sub- jektiviteettia ja välttämään uu- denlaiset työnjaot. Työnjaoil- le tarjoaa mallin vaikkapa se, miten ”bioetiikka” on kasva- nut uudeksi erityisalaksi rat- kaisemaan biolääketieteen tut- kijoiden puolesta tutkimuk- sen eettisiä ongelmia. Tulisi välttää erikoistuminen, ma- daltaa tieteenalojen välisiä ra- joja, vahvistaa erilaisten tie- don lajien keskinäisiä yhte- yksiä, ja niin edelleen.

Pohdintani tyyli on muut- tumassa yhä normatiivisem- maksi. Mitä on tehtävissä?

Muutamia vuosikymmeniä sit- ten ratkaisun tuntui tarjoavan Science for the People tyyppi- nen järjestäytyminen, mutta tämä mahdollisuus on haih- tunut. “Citizen Science” on vanhan ideaalin lievennetty muoto, jota artikuloi tutki-

239

musperinne “public under- standing of science”; on vielä epäselvää, tuottaako se tulok- sekseen muuta kuin uuden akateemisen erikoistumissuun- nan. Tavallaan Ulrich Beckin teesi “yhteiskunta laborato- riona” jäsentää samaa tema- tiikkaa vastakkaisesta näkö- kulmasta kohdistaessaan huo-

luonnontiede, kokeellinen fy- siikka.

10. Rinnastukseksi sopii Howard Beckerin klassikko Art Worlds University of California Press, 1982), joka tuotti nykytaiteen ymmärtämiseen vastaavanlai- sen murroksen. On oireellista, että monet tieteentutkijat ovat metodologisesti kiinnittyneet Beckerin tavoin symboliseen interaktionismiin analysoides- saan tieteen maailmoissa val- litsevia symbolisia jäsennyksiä.

11.The Force of Symmetry (Cam- bridge University Press, 1995).

Nimenomaan käytännölliseltä kannalta periaate on yksinker- tainen. Platonistisen tietoteo- rian se on saattanut suuren hämmennyksen valtaan, mut- ta tästä seikasta ei sovi moittia alkeishiukkasia.

12. Isabelle Stengers, Power and Invention. Situating Science (University of Minnesota Press, 1997).

13. Vrt. viite 5.

14. ”The Subject and Power”, Es- sential Works Vol. 3, 326–348 (The New Press, 2000).

15. Moni muukin Sitran rahoittama tutkimusprojekti sopisi tähän yhteyteen esimerkiksi. Myös Opetusministeriön rahoittamien uusien tutkijakoulujen teema- luettelo on valaiseva.

mion tieteellis-teknisen ”edis- tyksen” ennakoimattomiin si- vuseurauksiin. Beckin konsepti kuitenkin lähestyy kysymystä liian yleisluonteisen makro- sosiologisen prisman läpi tar- jotakseen merkityksellisiä rat- kaisuja käytännöllisiin dilem- moihin. (Sama ongelmaa vai- vaa koko “riskiyhteiskunnan”

konseptia).

Siis mitä? – En usko ereh- tyväni päätellessäni, että olem- me tieteen yhteiskunnallisten sidosten muutoksen edessä enimmäkseen ymmällä. Tie- dän, etten erehdy todetessa- ni, että Foucault’n tiedenäke- mys antaa aineksia ymmällä olon hälventämiseksi.

Yrjö Haila

1. Hyödyllisin englanninkielises- tä kommentaarikirjallisuudes- ta löytämäni sekundaariesit- tely on: James D. Faubion,

“Introduction”, Essential Works of Foucault, Vol 2: XXVIII-XXX (The New Press, 1998).

2. History of Madness (Routledge 2006), 52: “The great hospitals, the houses of confinement, the civic and religious institutions for assistance and punishment, for charity and governmental assistance are a fact of the classical age, as universal as that age itself and contem- poraneous with its birth.”

3. The Birth of the Clinic (Ta- vistock 1973), Ch. 8: “Open up a few corpses.”

4. “Truth and Juridical Forms”, Essential Works, Vol. 3 (The New Press 2000).

5. Vrt. The Will to Power, par. 515:

“Not to ‘know’ but to schema- tize – to impose upon chaos as much regularity and form as our practical needs require. [...]

In the formation of reason, lo- gic, the categories, it was need that was authoritative; [...] The categories are ‘truths’ only in the sense that they are condi- tions of life for us: as Euclidean space is a conditional ‘truth’.

(Between ourselves: since no one could maintain that there

is any necessity for men to exist, reason, as well as Euclidean space, is a mere idiosyncrasy of a certain species of animal, and one among many ...)”

6. “It’s not God that disappears but the subject in its unity and its sovereignty” (Truth and Juridical Forms, 10).

7. “On the very idea of a concep- tual scheme”, Inquiries into Truth and Interpretation. (Cla- rendon Press, 1984). Davidson luonnehti fakta-käsitekehys- jaon “empirismin kolmanneksi dogmiksi” Quinen 1950-luvul- la esittelemien empirismin kah- den dogmin jatkoksi. David- sonin veto oli omassa perin- teessään radikaali melkeinpä foucault’laisessa mielessä: hän oivalsi, että empirismi tarvitsi käsitteellisten kehysten ja fak- tojen dualismia saadakseen tie- don universaalisuuden idean uskottavaksi.

8. Cambridge University Press, 1983.

9. Galisonin keskeiset teokset ovat How Experiments End (Univer- sity of Chicago Press, 1987) ja Image and Logic. A Material Culture of Microphysics (Uni- versity of Chicago Press, 1997).

Galisonin työt ovat erityisen vai- kuttavia siksi, että niiden koh- teena on kovimmista kovin

v i i t t e e t