Kohti '' elämänfilosofian'' ylittämistä
HEISKANEN, Jukka & OITTINEN, Vesa.
Ideologia, subjekti, humanismi. Marxilai- nen ajattelu ja porvarillinen ihmiskuva.
Demokraattinen Sivistysliitto - Demokra- tiska Bildningsförbundet ry. Vaasa 1987.
308 s.
Tiede ei tietenkään ole vain 'kovaa' tutkimusta, vaan myös päättymätöntä keskustelua. Tässä mielessä nyt esiteltä- vä kirja, ajankohtainen keskustelupuheen- vuoro, on aidosti tieteellinen. Se on myös mukaansa tempaava; ainakin itse
~mn sen vastoin suunnitelmiani yhdellä IStumalla.
JH & VO ovat ottaneet tehtäväkseen
selvittää eräiden yhteiskunnallisten ja filos~.fisten .ajatussuuntien keskinäisyh- t:yt:a samoin kuin niiden yhteyksiä tamän hetken debattiin. Itse he saate-
s~noissaan toteavat suorittavaosa "joukon tiedusteluretkiä ajankohtaisen ideologisen keskustelun tiheikköön", mikä myös hyvin vastaa sitä mitä jatkossa seuraa.
Tehtävä on vaatelias, niin vaatelias että siitä voi suoriutua vain suhteellises- sa mielessä ja vain sellaisen viitekehyk- se~ avull~, joka on toisaalta kyllin sel- kea, hallittava eikä sisällä kohtuutonta määrää käsitteitä ja toisaalta adekvaatti sekä niin vivahteikas kuin itse asiat vaativat. JH:n ja VO:n käyttämä viite- kehys alkaa rakentua siitä perusjaosta jossa
'~m~öhäisporvarillinen
ideologia';- . marxilaisuuden tai marxilaisuuksien vaihtoehto - jaetaan "positivismiin" ja
"e.lämänfilosoflaan", molemmat laajassa
~melessä ymmärrettyinä, kuten kirjoitta- Jat toteavat.
.. Miksi sana elämänfilosofia? Eikö SIIhen valmiiksi sisälly ainakin hieman vähättelevä konnotaatio?
Ei välttämättä. Minusta JH:ta ja VO:ta ei voida moittia lähtökohtien
asente~llisuudesta. He viittaavat Georg Lukacsm ~eokseen Die Zerstörung der yer~unft, JOSsa tämä klassikko kehitteli Ideoitaan ajattelun ja filosofian jatkuvas- ta irrationalisoitumisesta. Rationaalisuu-
?en . minimi on kuitenkin välttämätön jokaisessa yhteiskunnassa, kirjoittajat huomauttavat, eikä tiedettäkään pystytä
60
harjoittamaan "yksinomaan irrationalisti- sen filosofoinoin varassa" (s. 16). Niinpä
JH & VO eivät pohjaakaan niin paljon
Lu~a~siin k~in oivallukseen "myöhäispor- v~nlhsen Ideologian Janus-kasvoista":
sh~ä ~vat vastakkain ja samalla yhdessä sostaahteknologian ja teknokraattisen ti.etoisuuden pohjana oleva positivistinen aJattelutapa sekä "elämänfilosofinen"
irrationalismi. Ajatuksen isä on unkarilai- nen An~ras G~dö (vuonna 1978 ilmesty-
?een ~h1losoph~e der Krise -kirjan tekijä) Ja hanen nnnallaan on mainittava ddr-läinen Manfred Buhr sekä liittotasa- valtalainen Robert Steigerwald.
~rityisen kiintoisa on minusta kirjoit- tajien yritys täsmentää "eräissä marxis- mitulkinnoissa ja 'vaihtoehtoajattelussa' esiintyviä näkemyksiä" (s. 29) seuraavalla tavalla:
1. "objektivistiset ja antihumanistiset virtaukset, jotka muodossa tai toisessa kiistävät subjektiivisen tekijän mahdolli- suuden vaikuttaa historialliseen proses- siin",
2. "edellisille näennäisesti vastakkai- set. s~bj.ektivistiset virtaukset, joissa subjektiiVIsen tekijän olemassaolo tunnus- tetaan, mutta samalla se irrotetaan determinaatiosuhteistaan objektiiviseen todellisuuteen",
. 3. "rationaalisen ajattelun ja objektii- VIsen todellisuuden tiedostamismahdolli- suuksien epäily",
4. "ideologian tiedostusfunktion kiis- täminen" ja
5. "totuusrelativismi".
Tekijätkä siis pyrkivät tyrmäämään n.äi?ä 'harhaopit' ja ovat kirjoittaneet Sita varten yli 300 sivua tekstiä? Eivät todellakaan, vaan "kaikista näistä näke- myksistä ja lähestymistavoista voidaan toki löytää järkeviäkin siemeniä toisista enemmän, toisista vähemmän" (s. 30).
Koska JH & VO kuitenkin näkevät noissa opeissa myös ongelmia ja kritikoitavaa he kirjassaan keskittyvät ensi
sijass~
siihen.
Ensi näkemältä saattaa näyttää siltä että.
filo~ofit
ja tutkijat sekäyhteiskun~
nalltset Ja uskonnolliset liikkeet on kir- jassa sotkettu yhdeksi keitoksi. Onhan siinä lukuja tyyliin "Nietsche ja elämän- filosofia", "Eksistentialismi" - siinä tie- tenkin käsitellään ensi sijassa Sartrea sekä myös Esa Saarisen Sartre-tulkintoja
J·a "F d'l · "
- reu 1 aisuus , mutta myös luvut
"Vihreät" ja "Uskonnon ja mystiikan uusi aalto". Kuitenkin JH:n ja VO:n viitekehys kestää: kirja ei hajoa käsiin vaan tietty juoni pitää sen koossa.
* * *
Tietty avain puheena olevan kirjan luke- miseen löytyy sen sivulta 30, jossa kir- joittajat vain hieman eri sanoin sanovat, että objektivismi ei nyt ole yhtä yleinen ilmiö kuin subjektivismi tai jopa irratio- nalismi. On siis perusteltua kohdistaa kritiikin kärki viimeksi mainittuihin.
Tästä seuraa - näin olen asian koke- nut - että JH & VO kertakaikkisesti haluavat välttää syytökset dogmatismis- ta, mestaroimisen halusta jne., ja he pitävät välttämättömänä löytää tämän hetken suosikkikonseptioista myös noita jo mainittuja "järkeviäkin siemeniä".
Tämä on pelkästään miellyttävää. Para- doksaalista tai ei, se tavallaan myös terästää heidän kritiikkiään silloin kun vaihtavat arvostelun puolelle.
Filosofisten kysymysten parissa liik- kuessaan JH & VO käsittelevät tavallaan yhdessä antologiaa ja tieto-oppia, mikä filosofian historiassa lienee havaittu hedelmälliseksi yhdistelmäksi. Terävim- millään kirjoittajat ovat paljastaessaan joitain tämän hetken ajatuspiintymiä.
Niinpä he korostavat tiedon olevan 11sekä objektiivisen todellisuuden heijastusta että käytännön mukana etenevä prosessi"
(s. 31). V. Pietilä asettaa tunnetussa kirjassaan Miten tiede kehittyy? (1983) tiedon käytännön determinoimana proses- sina ja objektiivien todellisuuden heijas- tumana heidän mielestään virheellisesti toisiaan vastaan (s. 37). Koko Pietilän kirjalle tästä on heistä - korostan: heistä varsin kohtalokkaita seurauksia (s.
37-38).
Ehkä herkullisinta tekstiä JH & VO tuottavat paljastaessaan eräitä aikamme fetissejä, joista yksi on ns. ajatusmuoto- konseptio. "Siinä tosiasiassa kiistetään täysin se itsenäisyys, joka ideologisillakin subjekteilla on. Ajattelua määräävät tekijät palautetaan täysin deterministi- sesti 'taloudelliseen' perustaansa. Aja- tusmuototeorian absurdius paljastuu sel- västi, jos sitä sovelletaan tähän teoriaan itseensä. Voidaan näet kysyä, miten Sohn-Rethel tai hänen tapaansa teoreti- soivat pääomaloogikot ovat lainkaan
kyenneet näkemään kapitalismin ajatus- muotojen läpi ja paljastamaan ne, jos heidän omakin ajattelunsa on kapitalism'in oloissa syntynyttä ja tavarafetisismin leimaamaa." (s. 271-272).
Tämä tuskin on ainakaan puhtaasti sen enempää objektivismin kuin subjekti- vismin kritiikkiä, vaan sen varsinainen kohde on jokin jonka nimeksi soveltuisi vaikkapa sosiologismi tai tarkemmin sosiologistinen determinismi. Eikö se olisi kannattanut sisällyttää edellä ole- vaan luetteloon omana kohtanaan?
Eikö se myös fenomenologian kritii- kissä purisi paremmin kuin ajatus itses- tään Husserlista periytyvän fenomenolo- gian "subjektiivisuudesta"? Sosiologismi- han ei ole subjektivismia, kaukana siitä; fenomenologiakaan ei kiistä 11ulkomaa- ilman" olemassaoloa vaan 'ainoastaan'
"sulkeistaa" sen eli kieltäytyy tutkimasta sitä, mikä on myös JH:n & VO:n tulkinta asiasta.
Kirja Ideologia, subjekti, humanismi on siis heuristinen ja virikkeellinen, se haastaa kommentteihin.
* * *
Niin oikeudenmukaisia kuin JH & VO yrittävätkin olla eri ajatussuuntia koh- taan, heidän kirjassaan on toki kohtia joita myös heidän peruslinjansa allekir- joittava lukija epäilee. jo mainittu fenomenologia-kritiikki oli - tosin lähinnä 'vain' filosofisen tulkintansa osalta yksi, freudilaisuus-kritiikki on toinen. Onko maailman pahuuteen sopeuttaminen todella niin keskeisellä sijalla freudilai- suudessa kuin kirjoittajat antavat ym- märtää?
Tässä siis oli esimerkkejä substanssi- kritiikistä, johon kirja mielestäni antaa aihetta. Hieman eri asia on sanasto • Esim. jo edellä olevan luettelon sana
"totuusrelativismi11 jonakin jota on arvos- teltava on ongelmallinen - ainakin minul- le joka itse (ks. esim. Pertti Hemanus ja Ilkka Tervonen, Totuuksista utopioihin, 1986) olen ottanut kannan totuusrelati- vismin puolesta. Mutta JH & VO:han ovat itsekin, kuten kirjan monista koh- dista ilmenee, tavallaan totuusrelativiste- ja, kuitenkin suhteellisia eivätkä abso- luuttisia relativisteja eli päätyneet sa- maan vaihtoehtoon kuin em. kirjassa. Pelkkä adjektiivi absoluuttinen substantii-
61
Kohti '' elämänfilosofian'' ylittämistä
HEISKANEN, Jukka & OITTINEN, Vesa.
Ideologia, subjekti, humanismi. Marxilai- nen ajattelu ja porvarillinen ihmiskuva.
Demokraattinen Sivistysliitto - Demokra- tiska Bildningsförbundet ry. Vaasa 1987.
308 s.
Tiede ei tietenkään ole vain 'kovaa' tutkimusta, vaan myös päättymätöntä keskustelua. Tässä mielessä nyt esiteltä- vä kirja, ajankohtainen keskustelupuheen- vuoro, on aidosti tieteellinen. Se on myös mukaansa tempaava; ainakin itse
~mn sen vastoin suunnitelmiani yhdellä IStumalla.
JH & VO ovat ottaneet tehtäväkseen
selvittää eräiden yhteiskunnallisten ja filos~.fisten .ajatussuuntien keskinäisyh- t:yt:a samoin kuin niiden yhteyksiä tamän hetken debattiin. Itse he saate-
s~noissaan toteavat suorittavaosa "joukon tiedusteluretkiä ajankohtaisen ideologisen keskustelun tiheikköön", mikä myös hyvin vastaa sitä mitä jatkossa seuraa.
Tehtävä on vaatelias, niin vaatelias että siitä voi suoriutua vain suhteellises- sa mielessä ja vain sellaisen viitekehyk- se~ avull~, joka on toisaalta kyllin sel- kea, hallittava eikä sisällä kohtuutonta määrää käsitteitä ja toisaalta adekvaatti sekä niin vivahteikas kuin itse asiat vaativat. JH:n ja VO:n käyttämä viite- kehys alkaa rakentua siitä perusjaosta jossa
'~m~öhäisporvarillinen
ideologia';- . marxilaisuuden tai marxilaisuuksien vaihtoehto - jaetaan "positivismiin" ja
"e.lämänfilosoflaan", molemmat laajassa
~melessä ymmärrettyinä, kuten kirjoitta- Jat toteavat.
.. Miksi sana elämänfilosofia? Eikö SIIhen valmiiksi sisälly ainakin hieman vähättelevä konnotaatio?
Ei välttämättä. Minusta JH:ta ja VO:ta ei voida moittia lähtökohtien
asente~llisuudesta. He viittaavat Georg Lukacsm ~eokseen Die Zerstörung der yer~unft, JOSsa tämä klassikko kehitteli Ideoitaan ajattelun ja filosofian jatkuvas- ta irrationalisoitumisesta. Rationaalisuu-
?en . minimi on kuitenkin välttämätön jokaisessa yhteiskunnassa, kirjoittajat huomauttavat, eikä tiedettäkään pystytä
60
harjoittamaan "yksinomaan irrationalisti- sen filosofoinoin varassa" (s. 16). Niinpä
JH & VO eivät pohjaakaan niin paljon
Lu~a~siin k~in oivallukseen "myöhäispor- v~nlhsen Ideologian Janus-kasvoista":
sh~ä ~vat vastakkain ja samalla yhdessä sostaahteknologian ja teknokraattisen ti.etoisuuden pohjana oleva positivistinen aJattelutapa sekä "elämänfilosofinen"
irrationalismi. Ajatuksen isä on unkarilai- nen An~ras G~dö (vuonna 1978 ilmesty-
?een ~h1losoph~e der Krise -kirjan tekijä) Ja hanen nnnallaan on mainittava ddr-läinen Manfred Buhr sekä liittotasa- valtalainen Robert Steigerwald.
~rityisen kiintoisa on minusta kirjoit- tajien yritys täsmentää "eräissä marxis- mitulkinnoissa ja 'vaihtoehtoajattelussa' esiintyviä näkemyksiä" (s. 29) seuraavalla tavalla:
1. "objektivistiset ja antihumanistiset virtaukset, jotka muodossa tai toisessa kiistävät subjektiivisen tekijän mahdolli- suuden vaikuttaa historialliseen proses- siin",
2. "edellisille näennäisesti vastakkai- set. s~bj.ektivistiset virtaukset, joissa subjektiiVIsen tekijän olemassaolo tunnus- tetaan, mutta samalla se irrotetaan determinaatiosuhteistaan objektiiviseen todellisuuteen",
. 3. "rationaalisen ajattelun ja objektii- VIsen todellisuuden tiedostamismahdolli- suuksien epäily",
4. "ideologian tiedostusfunktion kiis- täminen" ja
5. "totuusrelativismi".
Tekijätkä siis pyrkivät tyrmäämään n.äi?ä 'harhaopit' ja ovat kirjoittaneet Sita varten yli 300 sivua tekstiä? Eivät todellakaan, vaan "kaikista näistä näke- myksistä ja lähestymistavoista voidaan toki löytää järkeviäkin siemeniä toisista enemmän, toisista vähemmän" (s. 30).
Koska JH & VO kuitenkin näkevät noissa opeissa myös ongelmia ja kritikoitavaa he kirjassaan keskittyvät ensi
sijass~
siihen.
Ensi näkemältä saattaa näyttää siltä että.
filo~ofit
ja tutkijat sekäyhteiskun~
nalltset Ja uskonnolliset liikkeet on kir- jassa sotkettu yhdeksi keitoksi. Onhan siinä lukuja tyyliin "Nietsche ja elämän- filosofia", "Eksistentialismi" - siinä tie- tenkin käsitellään ensi sijassa Sartrea sekä myös Esa Saarisen Sartre-tulkintoja
J·a "F d'l · "
- reu 1 aisuus , mutta myös luvut
"Vihreät" ja "Uskonnon ja mystiikan uusi aalto". Kuitenkin JH:n ja VO:n viitekehys kestää: kirja ei hajoa käsiin vaan tietty juoni pitää sen koossa.
* * *
Tietty avain puheena olevan kirjan luke- miseen löytyy sen sivulta 30, jossa kir- joittajat vain hieman eri sanoin sanovat, että objektivismi ei nyt ole yhtä yleinen ilmiö kuin subjektivismi tai jopa irratio- nalismi. On siis perusteltua kohdistaa kritiikin kärki viimeksi mainittuihin.
Tästä seuraa - näin olen asian koke- nut - että JH & VO kertakaikkisesti haluavat välttää syytökset dogmatismis- ta, mestaroimisen halusta jne., ja he pitävät välttämättömänä löytää tämän hetken suosikkikonseptioista myös noita jo mainittuja "järkeviäkin siemeniä".
Tämä on pelkästään miellyttävää. Para- doksaalista tai ei, se tavallaan myös terästää heidän kritiikkiään silloin kun vaihtavat arvostelun puolelle.
Filosofisten kysymysten parissa liik- kuessaan JH & VO käsittelevät tavallaan yhdessä antologiaa ja tieto-oppia, mikä filosofian historiassa lienee havaittu hedelmälliseksi yhdistelmäksi. Terävim- millään kirjoittajat ovat paljastaessaan joitain tämän hetken ajatuspiintymiä.
Niinpä he korostavat tiedon olevan 11sekä objektiivisen todellisuuden heijastusta että käytännön mukana etenevä prosessi"
(s. 31). V. Pietilä asettaa tunnetussa kirjassaan Miten tiede kehittyy? (1983) tiedon käytännön determinoimana proses- sina ja objektiivien todellisuuden heijas- tumana heidän mielestään virheellisesti toisiaan vastaan (s. 37). Koko Pietilän kirjalle tästä on heistä - korostan: heistä varsin kohtalokkaita seurauksia (s.
37-38).
Ehkä herkullisinta tekstiä JH & VO tuottavat paljastaessaan eräitä aikamme fetissejä, joista yksi on ns. ajatusmuoto- konseptio. "Siinä tosiasiassa kiistetään täysin se itsenäisyys, joka ideologisillakin subjekteilla on. Ajattelua määräävät tekijät palautetaan täysin deterministi- sesti 'taloudelliseen' perustaansa. Aja- tusmuototeorian absurdius paljastuu sel- västi, jos sitä sovelletaan tähän teoriaan itseensä. Voidaan näet kysyä, miten Sohn-Rethel tai hänen tapaansa teoreti- soivat pääomaloogikot ovat lainkaan
kyenneet näkemään kapitalismin ajatus- muotojen läpi ja paljastamaan ne, jos heidän omakin ajattelunsa on kapitalism'in oloissa syntynyttä ja tavarafetisismin leimaamaa." (s. 271-272).
Tämä tuskin on ainakaan puhtaasti sen enempää objektivismin kuin subjekti- vismin kritiikkiä, vaan sen varsinainen kohde on jokin jonka nimeksi soveltuisi vaikkapa sosiologismi tai tarkemmin sosiologistinen determinismi. Eikö se olisi kannattanut sisällyttää edellä ole- vaan luetteloon omana kohtanaan?
Eikö se myös fenomenologian kritii- kissä purisi paremmin kuin ajatus itses- tään Husserlista periytyvän fenomenolo- gian "subjektiivisuudesta"? Sosiologismi- han ei ole subjektivismia, kaukana siitä;
fenomenologiakaan ei kiistä 11ulkomaa- ilman" olemassaoloa vaan 'ainoastaan'
"sulkeistaa" sen eli kieltäytyy tutkimasta sitä, mikä on myös JH:n & VO:n tulkinta asiasta.
Kirja Ideologia, subjekti, humanismi on siis heuristinen ja virikkeellinen, se haastaa kommentteihin.
* * *
Niin oikeudenmukaisia kuin JH & VO yrittävätkin olla eri ajatussuuntia koh- taan, heidän kirjassaan on toki kohtia joita myös heidän peruslinjansa allekir- joittava lukija epäilee. jo mainittu fenomenologia-kritiikki oli - tosin lähinnä 'vain' filosofisen tulkintansa osalta yksi, freudilaisuus-kritiikki on toinen.
Onko maailman pahuuteen sopeuttaminen todella niin keskeisellä sijalla freudilai- suudessa kuin kirjoittajat antavat ym- märtää?
Tässä siis oli esimerkkejä substanssi- kritiikistä, johon kirja mielestäni antaa aihetta. Hieman eri asia on sanasto • Esim. jo edellä olevan luettelon sana
"totuusrelativismi11 jonakin jota on arvos- teltava on ongelmallinen - ainakin minul- le joka itse (ks. esim. Pertti Hemanus ja Ilkka Tervonen, Totuuksista utopioihin, 1986) olen ottanut kannan totuusrelati- vismin puolesta. Mutta JH & VO:han ovat itsekin, kuten kirjan monista koh- dista ilmenee, tavallaan totuusrelativiste- ja, kuitenkin suhteellisia eivätkä abso- luuttisia relativisteja eli päätyneet sa- maan vaihtoehtoon kuin em. kirjassa.
Pelkkä adjektiivi absoluuttinen substantii-
61
vin totuusrelativismi edellä auttaisi huolimatontakin lukijaa ymmärtämään, mistä on kysymys. Esimerkkejä olisi muitakin.
Samalla totean minkälaiseen kritiik- kiin kirja minusta ei anna aihetta: sellai- seen jota Juha Kuisma esitti Aamuleh- dessä 16. 7.87. Sinänsä asiallisuuteen pyrkivässä arvostelussaan hän intoutui lop~lt~" ki:joittamaan "ankaraksi puutar- hunkst ltpsahtelemisesta, "rusikoiduista 'vääri najatte Ii joista"', "besserwisseröi nnis- t~" jn~.; ... kovin asenteellisia sanontoja s11s. Mtkah nuo määreet soveltuvat ku-
vaa~aan JH:n ja VO:n tapaa kirjoittaa - mmkä kyllä kiistän - silloin ne kuvaa- vat yhtä hyvin Kuisman omaa arvosteli- jan työtä. Mitään periaatteellista eroahan ei ole sen välillä, että JH & VO tässä kirjassaan yrittävät esittää omia perus- teltuja kriittisiä kantojaan joihinkin teksteihin ja Kuisma tekee samaa Aamu- lehdessä.
* * *
P.uheena olevan kirjan eksplisiitti anti t~?d~tuso~ille ei ole suuri, mutta impli-
Sllttl antt on. Se vain on teoksesta löy- dettävä.
Joissakin kohdin kirjoittajat tulevat mitä kiintoisimpien viime vuosien tiedo- tus?pillisesta keskustelusta tuttujen tee- mo]an äärelle, mutta eivät kuitenkaan astu niihin sisään. Esimerkiksi soveltuu filosofian katoaminen yhteiskuntatieteistä (~: 273-~74). Tuohon taikurin temppuun luttyy tieto-opillisen pohdiskelun halvek- s.imi?en joukkotiedotuksen, jopa journa- hsmm kysymyksissä. Kukaan ei ole kyen-
?Yt perustelemaan sitä, miten muka Joukkotiedotuksen, jopa journalismin ongelm~t ra.tk?isi vat pelkällä sosiologialla soswlogtsttsta determinismiäkö? - kun kukaan taas ei tietojeni mukaan ole edes väittänyt, että ne ratkeaisivat pelkällä. filos~fialla, esim. tieto-opilla.
~?l~mpta tarvitaan. JH:n ja VO:n ekspli- sutti kanta asiaan olisi ollut kiintoisa lukea.
Kirjoittajien Dan Steinbockin väitös- kirja.an kohdistama kritiikki (s. 234-239) ansaitsee huomiota.
* * *
62
Ihmistieteen valtavirtauksista "positivis- mi" heikkenee. Se ei ainakaan enää elä oman täydellisyytensä tunnossa eikä esiinny kovinkaan aggressiivisesti. Toisin on nousussa olevan "elämänfilosofian"
laita.
JH & VO kulkevat vastavirtaan ja
maksavat siitä hinnan esim. siinä muo- dossa, että moni tuskin lukee heidän kirjaansa, saati keskustelee siitä. Toisin- ajattelevien tarpeellisuuden me kai kui- tenkin aavistamme, siis juuri niiden toisinajattelevien joiden ilmaantumista enempää kuin ideoitakaan ei riitä selit-
t~mää? .. mekanistinen ajatusmuotokonsep- tlO etka muu sosiologistinen determi- nismi.
Televisio ja lapset
Pertti Hemanus
DORR, Aimee. Television and Chi!dren.
A Special Medium for a Special Audien- ce. Beverly Hills, CA: Sage, 1986. 160 s.
Kirjansa alaotsikon mukaisesti Dorrin analyysin lähtökohtana on, että televisio eroaa monessa suhteessa kaikista muista joukkotiedotusvälineistä: kaikissa talouk- sissa on televisio, useissa montakin kaikki pitävät televisiosta, kaikki puhu~
vat siitä ja sen lähettämistä ohjelmista.
Edelleen, koska televisio viestittää "asi- aansa" useamman aistin välityksellä kuin muut mediat, sen käyttö on hel- pompaa verrattuna muihin joukkotiedo-
t~sväli.neis.iin. Television vaikutus nyky- aJan Ihmisen elämään on siten hyvin suuri.
Kirjan keskeinen teema on television ja l~psen välinen interaktio. Dorrin pe- rusajatuksena on, monien muiden TV-tut- kimusten parissa pitkään työskennelleit- ten tutkijoiden (esim. Himmelweit et al.,. 1958;. Schramm et al., 1961) lailla, että lapsi on käsitettävä aktiiviseksi
F
osanottajaksi pohdittaessa television merkitystä hänen elämäänsä. Aiheesta on kirjoitettu runsaasti aiemminkin.
Se, mikä tekee Dorrin kirjasta erilaisen ja lukemisen arvoisen, on kirjailijan pyrkimys kokonaiskuvan luomiseksi tele- vision ja lapsikatselijan suhteesta, aset- tamatta raporttiinsa positiivisia tai nega- tiivisia arvolatauksia tai henkilökohtaisia mielipiteitään. Saattaa olla, että kirja on jopa kärsinyt tästä liiallisesta objek- tiivisuuden pyrkimyksestä. Tarkoitan tällä sitä, että kirjailija on ollut pako- tettu ottamaan mukaan kaiken mahdolli- sen aina lasten kasvatuksesta televisio- tekniikan vaatimiin taloudellisiin resurs- seihin.
Televisiolla on erittäin keskeinen merkitys lapsen elämälle (vrt. Comstock et al., 1978; Dorr, 1980; Gerbner &
Gross, 1980; McQuail, 1984). Lapsi käyt- tää televisiota mm. informaation hankin- taan, sosiaaliseen interaktioon (tai siitä kieltäytymiseen), ajanvietteenä sekä persoonallisen identiteettinsä rakenne- aineksina, luomaan asenteita ja antamaan käyttäytymismalleja (vrt. McQuail, 1984).
Tärkeimpänä Dorr pitää tutkimusta siitä, miten lapsi tulkitsee näkemäänsä. Vasta katselija luo lopullisen merkityksen tele- vision ohjelmalle tai vaikkapa vain mai- nokselle. Siksi television merkityksen ymmärtämisen lapsen elämälle on poh- jauduttava niiden prosessien ymmärtämi- seen, joiden avulla lapsi "luo" television sanomalle oman yksilöllisen (ja/tai yhtei- sen) merkityksensä. Lapsi on utelias ja innokas oppimaan uutta. Koska lapsel- la kuitenkin on epätäydellinen tieto fyysisen ja sosiaalisen maailman kaikista aspekteista, on luonnollista, että katse- lulla on myös vaikutusta lapseen. Tär- keimpänä seuraamuksena Dorr mainitsee, että lapsi ei joko ymmärrä ollenkaan näkemäänsä tai ymmärtää epätäydellises- ti/väärin, puuttuvista taustatiedoistaan johtuen. Toiseksi, lapsi hyväksyy oikeana informaation jopa mainoksetklo ja hän arviOI näkemäänsä huomioimatta esim.
tarkoitusta ja motiiveja ohjelman esittä- mälle toiminnalle.
Dorr ei hyväksy käsitystä, että tele- vision katselu olisi lapselle passiivista toimintaa. Mikäli lapsi aikoo luoda mer- kityksen hänelle esitetyistä auditiivisista ja visuaalisista ärsykkeistä, hänen on oltava aktiivinen vastaanottaja. Tässä
prosessissa lapsella on apunaan jo ole- massaolevat informaation prosessoinnln skeemansa. Tältä pohjalta lapsi integroi palasia, luo tunteita ja motiiveja näke- milleen hahmoille. Ymmärrettävän koko- naisuuden syntymiseen vaikuttavat infor- maation prosessointi-, sen tulkinta- ja evaluaatiotapahtumat kompleksisena kokonaisuutena. Esimerkiksi, jos lapsi on itse ollut syntymäpäiväkutsuilla, hän tulkitsee televisiossa näkemiään juhlia tältä pohjalta. Se, miten hyvin sisältö sitten lopulta ymmärretään, riippuu Dorrin mukaan (vrt. myös Dorr, 1980) yhtäläisyyksistä katselijan ja hänen elä- mänkokemustensa sekä ohjelman sisällön välillä, katselijan kiinnostuksesta ja tarpeista, katselijan iästä ja tietenkin myös sisällön ominaisuuksista. Aihetta on tutkittu runsaasti (esim. Leifert & Roberts, 1972; Noble, 1975). Tosin suhde katsojan kokonaispersoonallisuuden ja katsotun materiaalin ominaisuuksien välillä on eräiden tutkijoiden mukaan (Eysenck & Nais, 1980; Gunter, 1983) liian vähän tutkittua aluetta.
Jo Dorrin suppea katsaus alan tutki- muksiin vakuuttaa lukijan siitä, miten suuressa määrin lapsikatselija todellakin ymmärtää väärin tai ei ollenkaan aikui- selle tarkoitettua ohjelmaa. Tosin on olemassa täysin päinvastaisiakio väittei- tä, joihin Dorr ei puutu lainkaan. Esim. Root (1986, 17) on sitä mieltä, että lapset laboratorion ulkopuolella tietävät, että eri ohjelmilla on eri tarkoitukset. He ymmärtävät eron television uutisissa esitetyn tai suosikkisarjassa nähdyn auto- kolarin välillä. Uutisissa on kyseessä todellinen kuolema, kun taas Rootin ( 1986) mukaan jokainen viisivuotiaskin ymmärtää, ettei suosikkisarjan sankari kuole, se on sula mahdottomuus. jos asia todella olisi näin, ei Dorrin olisi tarvinnut käyttää runsaasti tilaa kirjas- saan lapsen ymmärtämisprosessin kuvaa- miselle.
Katsauksensa siitä, miten tiedotusvä- lineet sitten vaikuttavat lapseen, Dorr aloittaa Platonin Valtiosta ja Verdin Rigoletton pannaanju listam isesta. Hän ei voi myöskään välttää erilaisten tutki- musasetelmien esiintuomista ja niiden arvioimista. Muun alan kirjallisuuden tavoin (esim. Himmelweit et al., 1958, Morgan & Gross, 1982) hän kommentoi puutteita ja etuja sekä Iaboratoriotutki-
63 1
