”Huh ku on heteroo meininkiä”
Diskurssianalyyttinen tutkimus savolaisista ei-heteroseksuaaleista ja heteronormatiivisuudesta
Ari Autio
Pro gradu -tutkielma Sosiologia
Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Tammikuu 2018
Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Ari Autio Työn nimi
”Huh ku on heteroo meininkiä”. Diskurssianalyyttinen tutkimus savolaisista ei-heteroseksuaaleista ja hetero- normatiivisuudesta.
Oppiaine Sosiologia
Työn laji
Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
Nuorempi tutkija Miisa Törölä & professori Anna-Maija Castrén Aika
Tammikuu 2018
Sivumäärä
101 + neljä liitettä (6 sivua) Tiivistelmä
Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee savolaisia ja savolaislähtöisiä ei-heteroseksuaaleja eli henkilöitä, jotka kokevat olevansa seksuaaliselta suuntautumiseltaan jotain muuta kuin heteroita. Tutkimuksella pyritään lisäämään ymmärrystä siitä, kuinka savolaiset ei-heteroseksuaalit kokevat elinympäristönsä heteronormatii- viset käytännöt ja asenteet, kuten hetero-oletuksen ja diskriminaation. Lisäksi tutkimuksessa luodaan kuvaa siitä, millaisia tapoja ei-heteroilla on suhtautua ei-heteroidentiteettiin ja omaan viiteryhmäänsä eli muihin ei-heteroseksuaaleihin.
Tutkimus on toteutettu laadullisia menetelmiä hyödyntäen. Aineisto on kerätty haastattelemalla viittätoista savolaista tai savolaislähtöistä ei-heteroseksuaalista henkilöä. Haastattelut toteutettiin kesällä 2016 kahdel- la Pohjois- ja Etelä-Savossa sijaitsevalla paikkakunnalla kolmessa eri ryhmähaastattelutilanteessa.
Analyysissä on hyödynnetty diskurssianalyyttistä perinnettä, jossa keskitytään siihen, kuinka sosiaalista todellisuutta rakennetaan kielen välityksellä. Analyysin keskiössä ovat tulkintarepertuaarit eli puhetavat, joita haastateltavat käyttävät kokemustensa ja näkemystensä kuvaamiseen. Puhetapojen ohella esiin noste- taan esimerkiksi ulostulon ja alueellisuuden kaltaisia temaattisia kokonaisuuksia.
Tutkimuksessa tulee ilmi yhteensä seitsemän tulkintarepertuaaria, joita haastateltavat käyttävät kuvaamaan suhtautumistaan heteronormatiivisuuden kokemuksiinsa ja viiteryhmäänsä. Kolmella ensimmäisellä tulkin- tarepertuaarilla, jotka olen nimennyt ahdinko-, hankaluus- ja yksityisyysrepertuaareiksi, haastateltavat nostavat esiin ei-heteroiden elämään negatiivisesti vaikuttavia seikkoja. Kahdella seuraavalla tulkintareper- tuaarilla, ongelmattomuus- ja edistysrepertuaarilla sekä lievennysrepertuaarilla, haastateltavat luovat ei- heteroiden asemasta ja aseman edistymisestä positiivisemman kuvan ja myös tekevät heteronormatiivisuu- den aspekteja ymmärrettäviksi. Kolmanneksi pride-repertuaari ja tavallisuusrepertuaari keskittyvät siihen, kuinka haastateltavat heteronormatiivisuuteen suhtautumisen lisäksi kokevat ei-heteroidentiteettinsä ja oman viiteryhmänsä. Kaiken kaikkiaan tutkimus esittelee ja tekee ymmärrettävämmäksi tapoja, joilla ei- heteroseksuaalit käsittelevät heteronormatiivisuuden mukanaan tuomia haasteita sekä tapoja, joilla he suhtautuvat ei-heteroidentiteettiin kokonaisuudessaan.
Asiasanat
heteronormatiivisuus, ei-heteroseksuaalisuus, seksuaalivähemmistöt, diskurssianalyysi, tulkintarepertuaari Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto
Muita tietoja
Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies
Department
Department of Social Sciences Author
Ari Autio Title
”Phew, that’s so straight”. Discourse Analysis on Savonian Non-heterosexuals and Heteronormativity.
Academic subject Sociology
Type of thesis Master’s thesis Advisors
Junior Research Fellow in Sociology Miisa Törölä and Professor Anna-Maija Castrén Date
January 2018
Pages
101 + 4 appendices (6 pages) Abstract
This study examines Savonian non-heterosexuals and their experiences of heteronormativity. Non- heterosexuals are people who consider their sexual preference and/or identity as something else than heterosexual. Study aims to increase information on how non-heterosexuals feel about heteronormative practices and attitudes, such as discrimination and the common way of assuming people as heterosexuals.
In addition, the study also concerns non-heterosexual identity and participants’ attitudes towards their own reference group.
The study is implemented by using qualitative methods. The data was collected by interviewing fifteen non- heterosexuals who are living or have lived in the regions of Northern and Southern Savonia. The interviews were conducted as group interviews in the summer of 2016 in two municipalities in Northern and Southern Savonia. The analysis of the study follows discourse analytical tradition, which contemplates how social reality is constructed by language. In the centre of the analysis are interpretative repertoires, which partici- pants use to narrate their views and experiences. Also, themes such as disclosure and domicile are brought up from within the repertoires.
The main findings of this study include seven interpretative repertoires, which participants use to narrate their experiences of heteronormativity and their views concerning their reference group. With the first three interpretative repertoires, distress, inconvenience and privacy repertoire, participants bring up factors that have negative impact on their lives. With the next two repertoires, comfort and progress repertoire and mitigation repertoire, participants create more positive picture of the position of non-heterosexuals and emphasize how the attitudes towards non-heterosexuals have improved during the years. Some aspects of heteronormativity are also being made more understandable. Last two repertoires, pride and normality repertoire, focus mainly on the ways how participants feel about their sexual identity and in what ways they consider themselves as part of their reference group. All in all, the study improves understanding of the ways how non-heterosexuals cope with challenges that are due to heteronormativity and of the ways how they position themselves in relation to their reference group.
Keywords
heteronormativity, non-heterosexuality, sexual minorities, discourse analysis, interpretative repertoire Archive location University of Eastern Finland Library
Additional information
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 1
2 EI-HETEROSEKSUAALISUUS OSANA YKSILÖÄ JA YHTEISKUNTAA ... 6
2.1 Ei-heteroseksuaalisuuden ulottuvuuksia ... 6
2.1.1 Seksuaalinen suuntautuminen ja identiteetti ...6
2.1.2 Ulostulo ... 11
2.2 Heteronormatiivisuus ... 15
2.2.1 Mitä heteronormatiivisuus on? ... 15
2.2.2 Heteronormatiivisuus eriarvoistavana käytäntönä... 17
3 TUTKIMUKSEN METODIT JA AINEISTO ... 22
3.1 Laadullisen tutkimuksen luonne ja rajoitukset ... 22
3.2 Aineisto ja aineistonkeruu ... 23
3.2.1 Ryhmähaastattelu aineistonkeruumetodina ... 23
3.2.2 Osallistujien kartoittaminen ja osallistujat ... 27
3.3 Analyysi ja sen toteutus ... 31
3.3.1 Diskurssianalyysi menetelmänä ... 31
3.3.2 Aineiston käsittely ja analyysin eteneminen ... 36
3.4 Eettisiä huomioita ... 40
3.4.1 Sensitiivisyys tutkimuksen eettisyyden perustana ... 40
3.4.2 Otoksen laatuun vaikuttaneita tekijöitä ... 42
4 ELON ANKEUS ... 44
4.1 Ahdinkorepertuaari – pelokas ja loukattu ei-hetero ... 44
4.2 Hankaluusrepertuaari – kuormitettu ei-hetero ... 50
4.3 Yksityisyysrepertuaari – rauhaton ei-hetero ... 55
5 ONGELMATON ARKI ... 59
5.1 Ongelmattomuus- ja edistysrepertuaari – myönteinen ei-hetero ... 59
5.2 Lievennysrepertuaari – ymmärtävä ei-hetero ... 66
6 ERITYISYYDEN JA TAVANOMAISUUDEN LEIKKAUSPISTEESSÄ ... 72
6.1 Pride-repertuaari – rohkea ja yhteisöllinen ei-hetero ... 72
6.2 Tavallisuusrepertuaari – normaali ei-hetero... 79
7 YHTEENVETO JA POHDINTA ... 84
LÄHTEET ... 92
LIITTEET Liite 1. Haastattelupyyntö Liite 2. Haastattelusopimus Liite 3. Haastattelurunko Liite 4. Litteraatiomerkinnät
TAULUKOT TAULUKKO 1. Tulkintarepertuaarit ja positiot ... 38
1 JOHDANTO
Tom of Finland -lakanat hulmuavat tuulessa heteroseksuaalisen ydinperheen omakotitalon pihalla. Orastavan äänenmurroksen särkemät homo! -huudahdukset raikuvat teinijoukkion keskeltä. Sosiaalityöntekijät tiedustelevat naisparilta, kuka opettaa heidän poikansa virtsaa- maan seisaaltaan. Ensimmäiset samaa sukupuolta olevat parit vihitään Suomessa avioliittoon.
Ei-heteroseksuaalisuus on taatusti ajankohtainen aihe.
Tässä tutkimuksessa pyrin luomaan kuvaa siitä, millaiseksi savolaiset ja savolaislähtöiset ei- heteroseksuaaliset ihmiset kokevat elämänsä 2010-luvun Suomessa. Kiinnostukseni aihepiiriä kohtaan kumpuaa siitä huomiosta, että harvat yhteiskunnalliset normit ovat niin vahvoja ja yleisesti hyväksyttyjä kuin seksuaalisuuteen ja sukupuoliseen käyttäytymiseen liittyvät normit (Lehto & Kovero 2010, 178). Seksuaalinen suuntautuminen – aivan kuten oma sukupuolikin – on useille ihmisille itsestäänselvyys varsinkin silloin, kun se on muodoltaan yhteiskunnan yleisesti hyväksyttyjen normien mukainen eikä näin ollen joudu jatkuvasti kyseenalaistetuksi.
Tutkimuksen keskiössä on heteronormatiivisuuden käsite. Se sopii nähdäkseni kuvaamaan suomalaista yhteiskuntaa, jossa vallitsee yleinen oletus ihmisten heteroseksuaalisuudesta sekä siitä, että he käyttäytyvät heteroseksuaalisen maskuliinisuuden ja feminiinisyyden osoittamien raja-aitojen puitteissa. Niinpä esimerkiksi homot, lesbot, biseksuaalit, transsukupuoliset ja intersukupuoliset henkilöt1 voivat joutua kirjavan syrjinnän kohteiksi.
Kaikesta tästä huolimatta vaikuttaa selvältä, että ei-heteroseksuaalisten seksuaalivähemmistö- jen asemaan on tullut Suomessa selkeitä parannuksia viime vuosikymmenten aikana.
Ensimmäiset suomalaiset homoseksuaalien oikeuksia ajavat yhdistykset perustettiin 1960-luvun
1 Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin on tavallista viitata laajalla hlbtiq-lyhenteellä (homo, lesbo, bi, trans, inter, queer). Lisää käsitteistä ks. Alanko 2014, 5–6.
lopussa, minkä jälkeen 1970-luvun puolivälissä sai alkunsa vielä nykyäänkin voimissaan oleva Seta ry2 (Mustola 2007, 22–27). Homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Suomessa vuonna 1971, ja se poistui sairausluokituksesta vuonna 1981 (Stålström 1997). Homoseksuaalisuuteen perus- tuva syrjintä puolestaan kiellettiin rikoslaissa vuonna 1995 (Julkunen 2010), ja kehotuskieltoa3 sekä korkeampaa suojaikärajaa4 koskevat lait kumottiin vuonna 1999 (Mustola 2007, 27). Ei- heteroseksuaalisuudesta on siis tullut institutionaalisesti hyväksytympää, mistä tuoreimpana tapauksena kertoo keväällä 2017 useiden mutkien kautta voimaan tullut, samaa sukupuolta olevien avioliiton mahdollistava tasa-arvoinen avioliittolaki5.
Tutkimukseni lähtökohtana oli tutkia ei-heteroseksuaalisten seksuaalivähemmistöjen elämää erityisesti Pohjois- ja Etelä-Savon alueella. Juvonen (2002, 20–21) toteaa Rantalaihoa (1994) mukaillen, että Suomessa alueellisilla eroilla on taipumus muodostua suuriksi harvan asutuksen ja pitkien välimatkojen vuoksi. Näin ollen keskus-periferia-asetelman synnylle on Suomessa suotuisat lähtökohdat. Lehtosen (2004b, 151) mukaan vaikuttaa siltä, että ei- heteroseksuaalisilla henkilöillä on vielä muita ihmisiä suurempi taipumus kasautua suuriin asumiskeskittymiin, mikä Suomen tapauksessa tarkoittaa pääasiassa pääkaupunkiseutua ja etenkin Helsinkiä.
Sama ilmiö tunnetaan myös maailmanlaajuisesti (Lehto & Kovero 2010, 188–194). Länsimaisten yhteiskuntien teollistuminen ja sitä myötä kaupungistuminen toivat mukanaan mahdollisuuden uudenlaiseen anonymiteettiin tehden kaupungeista vapauden ja mahdollisuuksien symboleita.
Saman voidaan nähdä pätevän edelleen: suuremmassa kaupungissa ilmapiiri erilaisuuden suh- teen voidaan kokea myönteisemmäksi, ja siellä voi olla enemmän tilaa myös oman seksuaali-
2 Aluksi järjestö tunnettiin nimellä Seksuaalinen tasavertaisuus – SETA ry, mutta nimi muutettiin vuonna 2011 muotoon Seta ry (http://seta.fi/medialle/).
3 Kehotuskielto tarkoitti sitä, että ”julkinen kehottaminen haureuteen toisen samaa sukupuolta olevan kanssa”
oli laissa rangaistava teko. Kyseinen laki säädettiin samaan aikaan, kun homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin vuonna 1971, joten kyseessä voidaankin nähdä olleen eräänlainen kompromissi. Se kuitenkin johti paradoksaali- seen tilanteeseen, jossa oli rikollista yllyttää sellaiseen tekoon, joka ei ollut enää laiton. (Mustola 2007, 20.)
4 Heteroseksin suojaikärajan ollessa 16 vuotta oli homoseksin vastaava ikäraja 18 vuotta (Mustola 2007, 20).
5 http://www.ihmisoikeuskeskus.fi/?x280162=4484827.
identiteetin toteuttamiselle ja esiintuonnille sekä ei-heteroseksuaaliselle elämäntavalle. Tästä puolestaan loogisesti seuraa, että myös ei-heteroseksuaalisten henkilöiden mahdollisuudet pari- ja seksuaalisuhteiden solmimiselle ovat suuremmissa kaupungeissa paremmat. (Juvonen 2002, 18; Majuri 2007, 175.) Mahdollisuudet myönteisempään ilmapiiriin ja samanhenkiseen seuraan ovat usein vähintäänkin tärkeitä osasyitä asuinpaikkakunnan vaihdolle pienemmästä suurempaan (ks. esim. Lehtonen 2004b, 150–155; Lehto & Kovero 2010, 188–194). Lehtosen (2006, 19–33) mukaan paikkakunnan koolla vaikuttaa olevan selkeä merkitys ei- heteroseksuaalisten henkilöiden viihtyvyydelle. Seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvä salailun tarve koetaan suurilla paikkakunnilla vähäisemmäksi kuin pienemmillä paikkakunnilla. Kyseinen seikka näkyy myös työpaikoilla: pääkaupunkiseudulla asuvat ei-heteroseksuaalit salaavat seksu- aalisen suuntautumisensa työtovereiltaan harvemmin kuin muualla Suomessa asuvat. Salailun puolestaan on todettu lisäävän muun muassa stressiä ja uupumusta sekä huonontavan keskit- tymiskykyä. Internetin yleistyminen ja lopulta arkipäiväistyminen on osaltaan luonut uusia mahdollisuuksia tiedonsaannille ja uudenlaiselle sosiaalisuudelle, mutta se ei silti ole kokonaan poistanut salailun tarvetta arkipäiväisessä elämässä (Lehto & Kovero 2010, 195).
Koska ei-heteroseksuaaliset henkilöt kasautuvat suuriin asumiskeskittymiin, myös valtaosa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tutkimuksesta keskittyy kyseisiin ympäristöihin (Lehto- nen 2004b, 151). Juvonen (2002, 20–21) huomauttaa, että käsitys homoseksuaalisuudesta ja ei- heteroseksuaalien elinoloista voi vaihdella hyvin paljon eri kaupunkien ja alueiden välillä. Näin ollen pelkkiä suuria asumiskeskittymiä tarkasteltaessa kuva ei-heteroseksuaalisen identiteetin elinehdoista voi vääristyä. Tämä olikin yksi tärkeimmistä syistä, miksi halusin hankkia aineiston tutkimukseen nimenomaan Savosta enkä esimerkiksi Etelä-Suomesta. Nähdäkseni on tärkeä ihmisoikeuskysymys, että ei-heteroseksuaalisilla henkilöillä on oikeus toteuttaa omaa identi- teettiään asuinpaikasta riippumatta.
Olen haastatellut tutkimustani varten viittätoista savolaista tai savolaislähtöistä, itsensä ei- heteroseksuaaliksi määrittelevää henkilöä. Haastattelut toteutettiin kolmena ryhmähaastatte- luna kesällä 2016. Tutkimuksen alussa oma pääkiinnostukseni oli ei-heteroiden kohtaamissa
ongelmissa ja ympäristön tuottamassa heteronormatiivisuudessa. Tutustuttuani diskurssiana- lyysiin ja valittuani sen tutkimuksen pääsääntöiseksi analyysimenetelmäksi aloin kuitenkin kiinnittää huomiota haastateltavien puheen moniulotteisuuteen. Päädyin luokittelemaan haas- tatteluaineistosta erilaisia tulkintarepertuaareja eli puhetapoja, jotka kuvaavat haastateltavien suhtautumista heteronormatiivisuuteen ja toisaalta myös omaan viiteryhmäänsä eli muihin ei- heteroseksuaalisiin henkilöihin. Tutkimuskysymykset muotoutuivat seuraavanlaisiksi:
1) Kuinka ei-heteroseksuaalisiin seksuaalivähemmistöihin kuuluvat henkilöt kuvaavat kokemuk- siaan heteronormatiivisuudesta ja seksuaaliseen suuntautumiseensa kohdistuvista asenteista?
2) Kuinka haastateltavat kuvaavat suhdettaan omaan viiteryhmäänsä, ja kuinka he tuottavat yhteisyyttä ja erontekoa puheessaan?
Ensimmäisessä tutkimuskysymyksessä on kyse paitsi ympäristön reaktioista ja heteronormatii- visista käytännöistä, myös siitä, kuinka haastateltavat itse suhtautuvat niihin ja millaisia merkityksiä he niille antavat. Toinen, hieman pienemmälle huomiolle jäävä tutkimuskysymys lomittuu kahteen erilaiseen tulkintarepertuaariin, joissa kuvataan viiteryhmään kuulumista ja ryhmäidentiteettiä kahdesta erilaisesta näkökulmasta. Tarkastelen myös sitä, kuinka haastatel- tavat perustelevat näkemyksiään.
Aluksi esittelen tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen ja peruskäsitteet. Seuraavaksi siirryn käyttämiini aineistonkeruu- ja analyysimenetelmiin ja kuvailen aineistonkeruuprosessia sekä esitän tutkimuksen eettisiä huomioita. Tutkimuksen tulokset olen jakanut kolmeen päälukuun.
Ensimmäisessä tulosluvussa käsittelen kolmea eri tulkintarepertuaaria, ahdinko-, hankaluus- ja yksityisyysrepertuaaria, joilla haastateltavat hieman eri tavoin kuvaavat heteronormatiivisuu- den mukanaan tuomia negatiivisempia seikkoja. Toisessa pääluvussa pyrin avaamaan haastateltavien ongelmattomuuteen ja ymmärrykseen viittaavia puhetapoja. Nämä kaksi eri repertuaaria olen nimennyt ongelmattomuus- ja edistysrepertuaariksi sekä lievennysrepertuaa- riksi. Kolmannessa pääluvussa keskityn puhetapoihin, joissa tuodaan esille haastateltavien
suhtautuminen omaan viiteryhmäänsä. Näistä kahdesta erilaisia suhtautumistapoja kuvaavista repertuaareista käytän nimityksiä pride-repertuaari sekä tavallisuusrepertuaari. Lopuksi vedän yhteen tutkimuksen tärkeimmät huomiot ja pohdin, mitä annettavaa tutkimuksella on ei- heteroseksuaalisista seksuaalivähemmistöistä käytävään keskusteluun ja mitä aiheen tiimoilta olisi tarpeellista ja mielenkiintoista tutkia tulevaisuudessa.
2 EI-HETEROSEKSUAALISUUS OSANA YKSILÖÄ JA YHTEISKUNTAA
Tässä luvussa esittelen tutkimuksessa hyödynnetyn teoreettisen viitekehyksen ja tärkeimmät peruskäsitteet. Ensin käyn läpi ei-heteroseksuaaliseen identiteettiin ja ulostuloon liittyvää kes- kustelua, minkä jälkeen siirryn käsittelemään heteronormatiivisuutta.
2.1 Ei-heteroseksuaalisuuden ulottuvuuksia
2.1.1 Seksuaalinen suuntautuminen ja identiteetti
Tutkimukseni käsittelee ei-heteroseksuaalisia henkilöitä. Käsitteellä viitataan siihen, että henki- lö on seksuaaliselta suuntautumiseltaan jotain muuta kuin yksiselitteisesti heteroseksuaali, eli henkilön romanttinen ja seksuaalinen halu ei kohdistu pelkästään (tai ollenkaan) niin sanottuun vastakkaiseen sukupuoleen. Ei-heteroseksuaalisuus on siis vaihtoehtoinen käsite sellaisten ihmisten kuvaamiseen, joista usein puhekielessä käytetään laveampaa seksuaalivähemmistö- käsitettä6. Tyypillisen hetero-homo-bi-kolmijaon sijaan ei-heteroseksuaalisuus-käsitteellä pyri- tään eroon ajatustavasta, jossa seksuaalisuus nähdään henkilön luontaisena, essentiaalisena ominaisuutena. Ei-heteroseksuaalisuus-käsitteessä seksuaalisuus hahmotetaan pikemminkin joustavaksi sosiaaliseksi konstruktioksi. (Lehtonen 2003, 33–36.)
Yip (2005, 32) tuo ilmi, että ei-heteroseksuaalisuus-käsitettä kohtaan on esitetty myös kritiikkiä.
Kyseisen käsitteen on nähty ylläpitävän heteroseksuaalisuuden normia, koska siinä monimuo- toinen joukko ihmisiä niputetaan yhteen ja määritellään heidät heteroseksuaalisuudesta käsin.
6 Vältän tässä tutkimuksessa pelkän seksuaalivähemmistö-sanan käyttöä ei-heteroseksuaalisiin ihmisiin viitaten, sillä kyseisen käsitteen voidaan tulkita pitävän sisällään muitakin seksuaalisuuden muotoja kuin pelkästään suku- puoliperustaiset seksuaalisen suuntautumisen muodot. Käytän tässä tutkimuksessa ei-heteroseksuaaliseen seksuaalivähemmistöön kuuluvista henkilöistä tiivistettyjä luonnehdintoja ei-hetero tai ei-heteroseksuaali.
Nähdäkseni ei-heteroseksuaalisuus-käsite kuitenkin toimii hyvänä sateenvarjokäsitteenä tässä tutkimuksessa, sillä tutkimuksen päätarkoituksena ei ole määritellä yksityiskohtaisesti erilaisia seksuaalisen identiteetin muotoja. Tutkimuksessa pyritään pikemminkin tekemään ymmärret- täväksi erilaisuuden (ja yhtäläisyyden) kokemusta nimenomaan vallalla olevaan seksuaalisuuden muotoon eli heteroseksuaalisuuteen verrattuna.
On myös huomionarvoista, etteivät ei-heteroseksuaaliset henkilöt aina koe esimerkiksi homo-, lesbo- tai bi-käsitteiden kuvaavan itseään mielekkäällä tavalla (Lehtonen 2004a, 128). Erityisesti 1990-luvulla kummunneelle queer-teoreettiselle7 suuntaukselle on ominaista pysyvinä ja si- säsyntyisinä pidettyjen sukupuoli- ja seksuaalisuuskategorioiden rikkominen (Kangasvuo 2006, 198). Ero homoseksuaalisuuden ja biseksuaalisuuden välillä voi olla varsin häilyvä samalla tapaa kuin se voi olla häilyvä myös heterouden ja biseksuaalisuuden välillä: kyse on pikemminkin liukuvasta janasta kuin kolmipaikkaisesta hetero-bi-homo-lokerikosta.
Ei-heteroseksuaalisuus-käsite on määritelty myös niin, ettei se ole synonyymi henkilön seksuaa- liselle itsemäärittelylle vaan että se määräytyy seksuaalisten ja/tai romanttisten tunteiden ja/tai toiminnan mukaan. Mikäli henkilöstä voitaisiin esimerkiksi käyttää luonnehdintaa biseksuaali, tulisi henkilön itse määritellä itsensä kyseisellä tavalla. Mikäli henkilö puolestaan määrittelee itsensä heteroksi, mutta hänellä on biseksuaalisuuteen viittaavia ajatuksia tai toimintamalleja, voitaisiin hänet tällöin määritellä ei-heteroseksuaaliksi. Näin ollen heteroseksuaalisuus ja ei- heteroseksuaalisuus eivät ole täysin toisensa poissulkevia, vaan ne voidaan käsittää myös pääl- lekkäisiksi. (Lehtonen 2003, 33–36.) Oman tutkimukseni kohdalla kuitenkin näen, että tutkimukseen osallistuvat henkilöt ovat itse identifioituneet ei-heteroiksi jo siinä vaiheessa, kun he ovat päättäneet osallistua ”ei-heteroseksuaalisia seksuaalivähemmistöjä koskevaan tutki-
7 Queer-teoria on 1990-luvulla homo- ja lesbotutkimuksessa sijaa saanut ajattelusuuntaus, jossa korostetaan homoseksuaalisuuden ja sukupuolen diskursiivista rakentumista ontologisten pohdintojen sijaan. Sen sijaan, että pyrittäisiin selvittämään, mitä homoseksuaalisuus on, ollaan kiinnostuneempia siitä, kuinka käsitykset homosek- suaalisuudesta ovat muodostuneet ja kuinka niitä pidetään yllä ja voidaan mahdollisesti myös muuttaa. (Kekki 1999.) Queer-teoreettisia suuntauksia yhdistää kriittinen suhtautuminen yhteiskunnallisiin sukupuoli- ja seksuaa- lisuusnormeihin (Alanko 2015, 6). Usein puhutaan myös queer-identiteetistä, mikä on siinä mielessä ristiriitaista, että queer-teoria nimenomaan kritisoi valmiita homo- ja lesboidentiteettejä (Kuosmanen 2000, 25).
mukseen” (ks. haastattelupyyntö, Liite 1). On siis selvää, etteivät he myöskään itse koe olevansa heteroita vaan omaavat ainakin jollain muotoa ei-heteroseksuaalisen identiteetin.
Identiteetti on käsitteenä hyvin monimuotoinen, ja ajan saatossa käsitykset siitä ovat vaihdel- leet merkittävästi niin eri tieteenalojen sisällä kuin välilläkin. Hall (1999, 21–23) erottelee kolme yksinkertaistettua, historiallista identiteettikäsitystä. Ensinnäkin valistuksen subjekti perustui ajatukseen ihmisestä, jolla oli pysyvä ”ydin”. Tuo ihmisen olemuksellinen keskus oli ihmisellä jo syntymässään, ja se näyttäytyi ihmiselle vähitellen elämän aikana pysyen kuitenkin koko ajan olemukseltaan samanlaisena. Toiseksi sosiologinen subjektikäsitys kehittyi siitä oivalluksesta, ettei ihmisen olemus ole pysyvä ja omavarainen vaan muuntuu ihmisen ja yhteiskunnan välises- sä vuorovaikutuksessa. Näin ollen sisäinen ja julkinen maailma sekoittuvat ja käyvät vuoropuhelua. Tällä tavoin ihminen pystyy samaistumaan ympärillään oleviin ihmisiin ja näke- mään itsensä osana kulttuurista ympäristöään mutta silti säilyttämään todellisen minänsä.
Kolmanneksi postmodernin subjektin tapauksessa identiteetti ei enää ole pysyvä ja kiinteä, vaan siitä tulee ”liikkuva juhla”, jossa ihminen on kokoelma erillisiä ja jopa keskenään ristiriitaisia identiteettejä (vrt. Giddens 1991; Taylor 1989).
Ajattelutavan muutos valmiista ja pysyvästä identiteetistä kohti joustavampaa ja sosiaalisesti muovautuvaa identiteettiä on nähtävissä myös seksuaali-identiteetin kohdalla. Essentiaalisessa näkötavassa seksuaali-identiteetti on ajateltu yksilön sisäiseksi ominaisuudeksi, ja kyseinen näkökulma on ollut vallalla erityisesti psykologian alalla. Yhteiskuntatieteellises- sä, konstruktionistisessa lähestymistavassa huomio kiinnittyy siihen, kuinka homoseksuaalisuutta tuotetaan sosiaalisesti osana tiettyä historiallista aikaa ja paikkaa. (Juvo- nen 2002, 16–19.) Ottamatta kantaa siihen, missä ihmisen seksuaalisen halun laadun ja muodon juuret ovat (ovatko ne esimerkiksi biologiassa vai sosialisaatiossa), on seksuaalinen identiteetti nähtävissä historiallisesti ja sosiaalisesti muuntuvaksi.
Hyvin yleinen tapa lähestyä identiteettiä onkin ajatella se persoonallisesta ja sosiaalisesta tasos- ta koostuvaksi. Persoonallisella identiteetillä viitataan henkilön minä-kokemuksen jatkuvuuteen
läpi elämän, mikä tapahtuu keskeisten identiteetin sisältöjen ja tapahtumien kautta. Siihen liittyy esimerkiksi henkilön oma kokemus ja ymmärrys seksuaalisista ja romanttisista mielty- myksistään. Laajasti ymmärrettynä sosiaalisella identiteetillä puolestaan viitataan siihen, missä määrin henkilö kokee tai muut kokevat hänen olevan samankaltainen tai erilainen tiettyyn ihmisryhmään verrattuna. Henkilö itse liittyy tai hänet liitetään kuuluvaksi toisiin samankaltaisi- na pidettyihin ihmisiin kulttuurisesti muodostettujen kategorioiden avulla. (Lahikainen 2010, 96–97.)
Sosiaalipsykologi George H. Mead on ilmaissut samankaltaisen ajatuksen identiteetin jakautu- neisuudesta jakamalla minän (self) käsitteen minän sisäpuoleen (I) ja objektiminään (me).
Objektiminä koostuu henkilön ulkopuolelta tulevista vaatimuksista ja käyttäytymisodotuksista.
Minän sisäpuoli (I) puolestaan viittaa subjektiivisen identiteetin kaltaiseen, reflektoivaan minän osaan, joka arvioi ja ottaa objektiminän viestejä vastaan ja myös muovautuu sen kautta. (Bau- man 1997 [1990], 37; Saaristo & Jokinen 2004, 82–83.)
Ei-heteroseksuaalinen identiteetti muodostuu siis osittain suhteessa muihin samankaltaisiin ihmisiin. Tällöin voidaan puhua myös symbolisen yhteisyyden kokemisesta, joka on yhteenkuu- luvuuden tunnetta vahvistava tietoisuuden muoto. Siinä koettu yhteisyys ei rajoitu tiettyyn spatiaaliseen tilaan, eikä se edellytä välitöntä vuorovaikutusta tai toiminnallisuutta suhteessa niihin, joita kohtaan koetaan yhteisyyttä. (Lehtonen 1990, 23.) Rossi (2008) puolestaan käsittää identiteetin suhteisuudeksi, jonka hän määrittelee ihmisten kokemaksi yhteenkuuluvuudeksi ja eroksi suhteessa toisiin ihmisiin ja ajatusjärjestelmiin. Siinä korostuu myös ajatus suhteen vas- tavuoroisuudesta: identiteetti ei ole kokonaan ihmisen itsensä valittavissa, vaan se rakentuu sosiaalisten reunaehtojen puitteissa.
Kuvaan tutkimuksessani haastateltavien suhdetta muihin ei-heteroseksuaaleihin viiteryhmä- käsitteellä. Sillä tarkoitetaan ryhmää, johon henkilö tuntee mielenkiintoa tai johon hän samais- tuu ja vertaa itseään. Toisaalta voidaan puhua positiivisesta ja negatiivisesta viiteryhmästä, joista jälkimmäisessä viiteryhmän arvoja ja toimintatapoja kyseenalaistetaan ja ryhmään ote-
taan etäisyyttä. Positiivisen viiteryhmän sisällä voi lisäksi olla yksittäisiä viitehenkilöitä – erään- laisia idoleita –, joita arvostetaan ja joihin halutaan samaistua. (Eskola 1973, 169–170.) Näin ollen viiteryhmä toimii sosiaalisen identiteetin rakentajana.
Kun henkilölle on muodostunut jonkinlainen ei-heteroseksuaalinen identiteetti, se yleensä näkyy hänen elämässään monilla tavoin. Tällöin voidaan alkaa puhua ei- heteroseksuaalisesta elämäntavasta tai alakulttuurista. Roos (1990) käsittää elämäntavan henkilön elämää määrittävien ominaisuuksien kasaumaksi, joka ei ole palautettavissa pelkäs- tään yhteen elämän piirteeseen. Esimerkiksi puhuttaessa liikunnasta henkilön elämäntapana siihen liittyy kehollisten aktiviteettien lisäksi muun muassa tietynlainen liikunnallisuutta tukeva ajankäyttö, ruokavalio, erilaiset sosiaalisuuden muodot, kurinalaisuus ja tavoitteellisuus.
Samalla tavoin ei-heteroseksuaalisesta elämäntavasta puhuttaessa pelkkä seksuaalinen tai romanttinen halu ei vielä tee elämäntapaa. Keskeisiksi ei-heteroseksuaalisen elämäntavan muovaajiksi voidaan nähdä muun muassa avoimuus seksuaalisen suuntautumisen suhteen sekä sosiaalisen kanssakäymisen muodot viiteryhmän kanssa. Ei-heteroseksuaalisen elämäntavan osia voivat olla esimerkiksi homobaarit ja -bileet, pride-kulkueet, poliittinen järjestötoiminta, internetin ei-heteroseksuaaleille suunnatut keskustelu- ja seuranhakufoorumit (Lehto & Kovero 2010, 197–204) sekä sateenkaariperhetoiminta (Kuosmanen 2000).
Homoelämäntavasta tai -kulttuurista puhuttaessa on kuitenkin vaarana, että ei- heteroseksuaalien elämästä luodaan varsin suppea ja yhdenmukainen kuva. Elämäntavan luon- teeseen vaikuttavat paitsi jokaisen ihmisen henkilökohtaiset mieltymykset myös useat laajemmat seikat, kuten roolimallit, ryhmäpaine ja sosioekonominen asema (Giddens 1991, 82).
Siksi yhtenäisen homoelämäntavan olemassaolo voidaan asettaa kyseenalaiseksi ja tulisikin nähdäkseni puhua ennemminkin elämäntavoista monikossa.
2.1.2 Ulostulo
Itsensä kohtalaisen kokonaisvaltaisesti heteroseksuaaliksi kokeva ihminen ei todennäköisesti näe tarvetta erikseen korostaa seksuaalista suuntautumistaan, sillä heteroseksuaalisuus on yhteiskunnassa oletusarvoinen ja normaalina pidetty seksuaalisen suuntautumisen muoto.
Koska heteroseksuaalisuus näyttäytyy ikään kuin ihmisen perusominaisuutena, ei se kerää huomiota tai aiheuta ihmetystä kanssaihmisissä. Ei-heteroseksuaalit puolestaan joutuvat lähes väistämättä elämänsä aikana tilanteisiin, joissa he joutuvat pohtimaan, haluavatko tuoda sek- suaalisen suuntautumisensa ilmi muille ihmisille. Myös tässä tutkimuksessa ulostulo ja avoimuus seksuaalisen suuntautumisen suhteen ovat keskeisiä sisällöllisiä teemoja.
Kaappi ja ulostulo ovat ei-heteroseksuaalisista seksuaalivähemmistöistä puhuttaessa hyvin yleisiä metaforia. Kaapissa ololla (engl. closeted, to be in the closet) viitataan seksuaalivähem- mistöön kuuluvien henkilöiden kohdalla tavallisesti siihen, ettei henkilö ole paljastanut seksuaalista suuntautumistaan ympäristölleen. (Rasmussen 2006, 21.) Ulostulon (engl. coming out, disclosure) merkitys puolestaan vaihtelee eri tieteenalojen kirjallisuudessa. Psykologisessa lähestymistavassa sillä viitataan ulostuloon itselle oman seksuaalisuuden suhteen eli jonkinlai- seen oman seksuaalisuuden ymmärtämiseen ja hyväksymiseen henkilön sisäisenä prosessina.
Sosiologiassa ulostulo puolestaan käsitetään tapahtumaksi tai prosessiksi, jossa henkilö ”paljas- taa” seksuaalisen suuntautumisensa elinympäristölleen ja erityisesti heteroseksuaaleille.
(Mustola & Vanhala 2004, 37.)
Vaikka sosiologisessakin käsityksessä ulostuloa edeltää henkilön oma ymmärrys omasta seksu- aalisuudestaan, käsitetään siinä ulostulo myös osaksi ei-heteroseksuaalisen identiteetin rakennusprosessia. Daviesin (1992) mukaan identiteetti ei rakennu eheäksi kokonaisuudeksi kronologisesti ennen ulostuloa vaan ulostulo ja identiteetti toimivat vastavuoroisesti. Omasta seksuaalisesta suuntautumisesta kertominen tietylle ihmisjoukolle voi vahvistaa identiteettiä, mikä puolestaan voi rohkaista ulostuloihin edelleen uusille ihmisille. Ulostulon kohdalla onkin
osuvampaa puhua pikemminkin prosessista tai jatkumosta yksittäisen tapahtuman sijaan, aivan kuten identiteetistäkin puhuttaessa (Luopa 1994, 30).
Davies (1992) erottelee kolme mahdollista polkua, joita ei-heteroilla on ulostulon suhteen: he voivat ensinnäkin joko kokonaan salata suuntautumisensa ja elää elämäänsä heteroina; toiseksi he voivat olla täysin avoimia suuntautumisensa suhteen; tai kolmanneksi he voivat yhdistellä näitä kahta lähestymistapaa. Mikäli henkilö päätyy yhdistelyyn, on hänellä kaksi erilaista selviy- tymisstrategiaa: jaottelu (compartmentalization) ja salainen sopimus (collusion)8. Jaottelussa henkilö pyrkii jakamaan elämänsä erillisiin osa-alueisiin, joista osassa hän voi tuoda seksuaali- sen suuntautumisensa esiin ja osassa puolestaan pitää asian salassa. Tällöin suuntautuminen voidaan esimerkiksi tuoda ilmi kavereille mutta siitä ei puhuta vanhempien luona tai työpaikal- la. Jottei tietovuotoa pääse tapahtumaan, kyseinen strategia edellyttää, etteivät kyseisillä elämänalueilla toimivat henkilöt ole tekemisissä keskenään. Salaisessa sopimukses- sa puolestaan seksuaalisesta suuntautumisesta tietävät henkilöt sitoutuvat pitämään asian salassa sellaisilta henkilöiltä, joiden asianomainen ei halua saavan tietää asiasta. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että ulostulo olisi kokonaan henkilön itsensä hallittavissa, vaan asia saattaa levitä esimerkiksi juoruilun seurauksena.
On myös kiistanalaista, onko ”täysi” ulostulo yksiselitteisesti paras ratkaisu jokaisen ihmisen kohdalla. Daviesin (emt.) ohella Cain (1991, 67–68) pitää problemaattisena, että terveen ei- heteroseksuaalin määreeksi on yleisesti nostettu henkilö, joka on avoimesti ulkona kaapista eikä salaile seksuaalista suuntautumistaan. Jos ei-heteroseksuaalinen henkilö ei tuo suuntau- tumistaan esille, saatetaan häntä pitää esimerkiksi voimattomana, huonon itsetunnon omaava tai syrjäytyneenä, kun taas avoimuus nähdään merkkinä jollain tapaa pidemmälle kehittyneestä identiteetistä ja itsensä hyväksymisestä.
Homo- ja lesboliikkeessä on ollut valloillaan samankaltainen avoimuuden ihanne, jota on kut- suttu myös avoimuuspolitiikaksi. Salaamisen on nähty olevan vahingollista yksilölle ja toisaalta
8 Suomennokset ovat omiani.
myös pitävän yllä yhteiskunnan heteronormatiivisuutta. (Pakkanen 2007, 15.) Nähdäkseni tilanne on ei-heteroseksuaalin kannalta ristiriitainen: kaapissa olo voidaan nähdä epävarmuu- den ja syrjäytyneisyyden merkiksi, mutta toisaalta ulostulon myötä henkilö saattaa joutua alttiiksi julkiselle arvostelulle.
Syyt ei-heteroseksuaalisen henkilön ulostulolle voivat olla moninaiset. Cain (1991, 69) erottelee tutkimuksessaan kuusi erilaista ulostulon muotoa9. Terapeuttisessa (therapeutic) ulostulossa ulostulon pääsyy on keventää henkilön omaa oloa. Henkilöllä saattaa olla syyllinen, eristäytynyt tai muilla tavoin raskas olo ei-heteroseksuaalisuudestaan. Ulostulolla hän saa mahdollisuu- den purkaa henkistä taakkaansa esimerkiksi perheelleen ja ystävilleen ja voi saada heiltä samalla myös tukea osakseen. Näin ollen asiasta kertominen voi olla positiivisuutta ruokkivaa ja itsetuntoa kohentavaa. Toisaalta ulostulo voi saada aikaan juuri päinvastaisen vaikutuksen, mikäli läheisten suhtautuminen asiaan on kielteinen. Ihmissuhteita rakentavassa (relationship- building) ulostulossa asia kerrotaan sellaisille läheisille ihmisille, joihin halutaan luoda entistä läheisempi ja henkilökohtaisempi suhde. Tällöin ulostulolla koetaan siis olevan ihmissuhdetta parantava ja kiinteyttävä vaikutus, kun kertomatta jättäminen puolestaan pitäisi suhteen etäi- sempänä. Asian salaaminen nähdään esteenä läheisen ihmisen todelliselle tuntemiselle.
Ongelmia ratkaisevalla (problem-solving) ulostulolla voi olla myös muille ihmisille tilannetta selkeyttävä vaikutus. Jos ei-heteroseksuaalinen henkilö joutuu esimerkiksi salaamaan suhtei- taan tai olinpaikkojaan muilta, saattavat läheiset hämmentyä epätietoisuudesta. Myös jatkuvat kyselyt mahdollisesta vastakkaista sukupuolta olevasta kumppanista voivat aiheuttaa hankalia tilanteita perheen piirissä, jolloin asiasta kertominen toimii keinona kiertelyn ja valehtelun tarpeen poistamiseen. Ennaltaehkäisevällä (preventive) ulostulolla pyritään välttämään ongel- mia, joita tulevaisuudessa olisi mahdollisesti tiedossa, mikäli asia jätettäisiin kertomatta. Näin ollen asiaa on helpompi kontrolloida ulostulon tapahtuessa henkilön omilla ehdoilla verrattuna esimerkiksi tilanteeseen, jossa läheiset saavat kuulla asiasta huhupuheiden kautta. Poliittisen (political) ulostulon päämääränä voi olla aiheen saattaminen julkiseen keskusteluun ja tiedon jakaminen sekä syrjinnän, ennakkoluulojen ja homofobisten asenteiden kitkeminen. Samalla
9 Suomennokset ovat omiani.
tarjoutuu mahdollisuus esitellä näkyviä roolimalleja seksuaalisuutensa kanssa kamppaileville ei- heteroseksuaaleille, jolloin nämä eivät koe olevansa niin yksin asian kanssa. Spontaanissa (spontanious) ulostulossa asia tuodaan ilmi sen kummemmin suunnittelematta, mikäli olosuh- teet ulostulolle vaikuttavat suotuisilta. Asia saatetaan myös lipsauttaa vahingossa, tai se tulee epäsuorasti esiin asiayhteydessä, josta se on pääteltävissä.
Yhtä lailla on olemassa syitä, miksi seksuaalista suuntautumista ei haluta tuoda ilmi. Cain (1991, 70–71) luokittelee tutkimuksensa pohjalta neljä ulostuloa hidastavaa tai estävää syytä. Ensinnä- kin mahdollinen ulostulo voidaan nähdä epäsopivaksi tai irrelevantiksi kyseisessä elämäntilanteessa, esimerkiksi jos perheen piirissä ei ole koskaan muutenkaan ollut tapana puhua henkilökohtaisista asioista. Toiseksi kaapissa pysymisen syynä voi olla lähimmäisen tun- teiden ja uskomusten kunnioitus, jolloin asia voidaan haluta pitää salassa esimerkiksi ikääntyviltä isovanhemmilta. Kolmanneksi ulostulon esteenä voi olla henkilön oma epävarmuus tai pelko kohdata tiedon mukanaan tuomia reaktioita. Tilanteeseen liittyy tällöin yleensä myös jonkinasteista itsensä syyllistämistä. Neljänneksi syy voi olla ideologinen. Yhtäältä silloin voi- daan ajatella, että mikäli ulostulo olisi huonosti toteutettu, voisi sillä olla haitallisia seurauksia paitsi itselle myös muiden ei-heteroiden asemalle. Toisaalta ideologisen syyn pohjalla voi lisäksi olla ajatus siitä, ettei ei-heteroseksuaaleilla tulisi olla erityistä velvollisuutta tuoda seksuaalista suuntautumistaan esiin, koska sitä ei ole heteroillakaan.
2.2 Heteronormatiivisuus
2.2.1 Mitä heteronormatiivisuus on?
Sosiaaliset normit säätelevät yksilön ja yhteisön vuorovaikutusta tehden ihmisten ajattelusta ja toiminnasta hallittua ja yhdenmukaista. Ne ovat eräänlaisia sääntöjä, joiden säätämisestä ja valvomisesta ihmiset yhdessä vastaavat. Normien rikkomisesta voidaan rangaista erilaisilla sanktioilla, joihin kuuluvat epämuodollisten sanktioiden, kuten yleisen paheksunnan, lisäksi lakiin kirjatut, muodolliset rangaistukset. (Ks. esim. Eskola 1973, 169–170; Saaristo & Jokinen 2004, 77–78.)
Yhtä lailla normit säätelevät seksuaalisen ja sukupuolisen käyttäytymisen muotoja. Kyseistä seikkaa pyrin tässä tutkimuksessa selkeyttämään heteronormatiivisuus-käsitteellä. Kyseinen käsite on keskeinen osa seksuaalivähemmistöjä koskevaa tutkimusta, ja sillä on suuri rooli myös osana tutkimukseni teoreettista viitekehystä. Heteronormatiivisuus-käsitteen merkitys pitää sisällään hetero-oletuksen eli ajatuksen siitä, että kaikki ihmiset ovat oletusarvoisesti heterosek- suaaleja (ks. esim. Lehtonen 2003, Salonen 2005). Tämä oletus voi tulla esille esimerkiksi arkipäiväisessä tilanteessa, jossa äiti kysyy tyttäreltään hänen mahdollisesta poikaystävästään.
Oletus voi olla sidoksissa myös viranomaisten kanssa asiointiin, jolloin henkilö usein oletetaan automaattisesti heteroseksuaaliksi. (Lehto & Kovero 2010, 22–23.) Heteroseksuaalisuus on heteronormatiivisessa ajattelussa paitsi oletus myös ainoaksi oikeaksi arvotettu seksuaalisuu- den muoto – heteroseksuaalisuus on seksuaalisuuden standardi.
Hetero-oletuksen lisäksi sukupuolinormatiivisuus on toinen heteronormatiivisuuden määrittelyn kannalta keskeinen piirre. Se liittyy käsitykseen sukupuolten ominaisuuksista ja siitä, minkälai- nen on normaaliksi tai ”oikeanlaiseksi” koettu mies tai nainen. Lisäksi sukupuolinormatiivisuus ohjaa sitä, kuinka tiettyyn sukupuoleen kuuluvan henkilön tulee käyttäytyä eri tilanteissa. Mies- ten odotetaan käyttäytyvän ”miesten tavoin” ja naisten ”naisten tavoin”, ja kyseiset tavat nähdään usein luonnollisiksi ja keskenään hyvin erilaisiksi, ellei jopa vastakkaisiksi. Näin ollen
heteronormatiivisuus pitää sisällään oletuksen, jonka mukaan heteroseksuaalinen maskuliini- suus ja feminiinisyys edustavat luonnollisia, oikeutettuja, toivottuja ja usein jopa ainoita mahdollisia tapoja seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden ilmaisemiselle. (Ks. esim. Lehtonen 2003, 29–32; Lehtonen & Mustola 2004, 21–22.)
Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat länsimaisessa heteronormatiivisessa ajattelussa vahvasti toisiin- sa kytköksissä, ja niitä voikin pitää ikään kuin saman asian eri puolina (Lehtonen 2003, 26). Heteronormatiivisuus-käsitteessä normaalina ja oikeanlaisena pidetty sukupuolen edusta- minen (sukupuolinormatiivisuus) kytkeytyy hetero-oletukseen: ”tosimiehen” tulee tuntea seksuaalista halua naista kohtaan. Mikäli näin ei ole, voidaan miestä pitää epämiehekkäänä, koska oletusarvoisesti nimenomaan naisen – eikä miehen – tulisi viehättyä miehistä. (Yep, 2003.) Heteroseksuaalisuus on siis yksi osa sitä, kuinka olla hyväksyttävällä tavalla mies tai nainen.
Heteronormatiivisuudella on näin ollen suuri rooli myös tiukkaa sukupuolijakoa ja kaksisuku- puolisuutta ylläpitävänä tekijänä. Asian voidaan nähdä toimivan myös niin päin, että polaarinen sukupuolikäsitys pitää yllä heteronormatiivisuutta. Molemmissa näkökulmissa kahden vasta- kohtaisen, biologisesti ja psyykkisesti eroavan henkilön oletetaan tuntevan luontaista seksuaalista halua toisiaan kohtaan. (Salonen 2005, 40.) Täten polaarinen sukupuolikäsitys ja heteronormatiivisuus toimivat kehämäisesti toisiaan tukien.
Yhtenä queer-perinteen tärkeimpänä teoreetikkona pidetty Judith Butler kritisoi jyrkästi vallalla olevaa sukupuolikäsitystä ja -järjestelmää. Hän luonnehtii heteroseksuaalisuuden valta-asemaa heteroseksuaalisen matriisin10 (heterosexual matrix) käsitteellä. Butler näkee Foucault'a mukail- len sukupuolen ja seksuaalisuuden diskursiivisen vallan tuotoksiksi. Heteroseksuaalinen matriisi kuvastaa hegemonista, diskursiivista sukupuolen ymmärtämisen mallia, jossa ruumis koetaan
”kokonaiseksi” tai ymmärrettäväksi vain sen kautta, että se on biologisesti määriteltävissä
10 Myöhemmässä tuotannossaan Butler käyttää heteroseksuaalisen matriisin sijaan hegemoninen heteroseksuaa-
lisuus -käsitettä.
jompaankumpaan kahdesta sukupuolesta ja että sosiaalinen sukupuoli on tuon pysyvän biologi- sen sukupuolen ilmenemismuoto.11 Butler kyseenalaistaa sen, että biologinen sukupuoli olisi pysyvä, selkeä, luonnollinen ja itsenäinen kategoriansa, joka antaisi tarkan suunnan kahden erilaisen sosiaalisen sukupuolen rakentumiselle. (Butler 2006 [1990].) Butlerin (emt., 54–56) mukaan biologinen, ruumiillinen sukupuoli on nähtävissä aivan yhtä lailla kulttuurisesti tuote- tuksi kuin sosiaalinenkin sukupuoli. Hän kehottaakin kyseenalaistamaan biologisen sukupuolen muuttumattoman luonteen ja ehdottaa, että ei ole olemassa mitään esidiskursiivista, merkityk- siltä vapaata biologista ruumista, jonka päälle tai yhteyteen sosiaalinen sukupuoli ongelmattomasti rakentuu. Butler väittää ruumiin kaksijakoisuuden olevan peräisin pikemmin- kin siitä oletuksesta, että sukupuolia on kaksi (Butler 2006 [1990], ref. Julkunen 2010, 17–18).
2.2.2 Heteronormatiivisuus eriarvoistavana käytäntönä
Heteroseksismi on kiinteä osa heteronormatiivisuutta. Käsitteellä tarkoitetaan sitä, että hetero- seksuaalisuus on kulttuurisesti käsitetty ainoaksi oikeaksi ja normaaliksi seksuaalisuuden muodoksi (Jokinen 2000, 225). Normista poikkeamisesta rangaistaan puolestaan sanktioilla.
Tämä kaikki tarkoittaa käytännössä sitä, että hetero-, maskuliinisuus- ja feminiinisyysnormeista poikkeavilla henkilöillä on vaara joutua elämässään jatkuvan selittelyaseman lisäksi monenlai- sen paheksunnan, kiusaamisen, syrjinnän ja jopa fyysisen väkivallan kohteeksi. (Ks. esim. Lehto
& Kovero 2010, 77–82; Lehtonen 2003, 2004a, 2004b & 2009; Mustola & Vanhala 2004.)
Vaikka heteroseksuaalisuutta pidetään luonnollisena ja annettuna, tuotetaan heteronormatiivi- suutta usein hiljaisesti, huomaamattomasti ja tiedostamattomasti (Lehto & Kovero 2010, 23–
24). On huomionarvoista, että sosiaalisten normien olemassaolo astuu esiin usein vasta silloin, kun normia rikotaan tai aiotaan rikkoa. Niinpä tavanomainen, normien mukainen käytös ei herätä huomiota eikä normien olemassaolo tule suoranaisesti edes esille. Jos normia rikotaan,
11 Sukupuolesta käytävässä keskustelussa on ollut yleistä jakaa sukupuoli biologiseen (sex) ja sosiaaliseen (gen- der) sukupuoleen. Keskustelu on johtanut eräänlaiseen umpikujaan, kun sosiaalisen sukupuolen lisäksi biologinenkin sukupuoli on alettu nähdä sosiaalisesti rakentuneeksi. (Ks. esim. Heinämaa 1996, Salomäki 2011.)
jää todistajantaakka yleensä normin rikkojan harteille. Normin rikkoja joutuu oikeuttamaan käyttäytymisensä normiympäristön osoittamissa rajoissa, eli hän voi ”pelastaa nahkansa” vain perustelemalla käytöksensä normien mukaiseksi. Ei-heteroseksuaalisuuden kohdalla voidaan käyttää perusteluna esimerkiksi perhearvoja, yksiavioisuutta tai rakkautta. (Salonen 2005, 43–
56.) Toiminnan on oltava kulttuurisesti hyväksyttyä, joten se pyritään osoittamaan esimerkiksi normaaliksi, luonnolliseksi tai moraalisesti oikeaksi (emt., 22).
Kaikki diskriminaatio ei ole kovinkaan näkyvää tai selkeästi havaittavaa. Syrjivä käytös voi olla paitsi suoraa nimittelyä tai fyysistä väkivaltaa, myös epäsuoraa, kuten epäoikeudenmukaista kohtelua sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakkaana tai sosiaalisesta piiristä ulos jättämistä kou- luympäristössä. Syrjinnällä ei aina myöskään ole suoraa kohdetta, vaan se voi ilmetä epäsuorana vihapuheena esimerkiksi joidenkin puhuessa ei-heteroista halventavasti. Arkipäi- väiset toiseuden kokemukset ja joukkoon kuulumattomuuden tunne voivat olla jo pelkästään mentaalisella tasolla jokapäiväisen elämän mielekkyyttä alentavia seikkoja. (Ks. esim. Lehto &
Kovero 2010, 77–82; Lehtonen 2003, 2004a, 2004b & 2009.)
Heteronormatiivisuus ei edellytäkään välttämättä suoranaista homofobiaa tai näkyvää syrjin- tää, vaan se toimii myös hiljaisuuden ja poiston kautta (Lehtonen 1999b, 78). Ei- heteroseksuaalisuus näyttäytyy poissaolemisena, jonka Wittig (1980) pukee lausahdukseksi you-will-be-straight-or-you-will-not-be (suom. sinusta tulee hetero tai sinua ei ole) (ks. myös Butler 2006 [1990], 201; Eskola 2003, 219). Heteronormatiivisuudessa on keskeistä, että se läpäisee koko yhteiskunnan ja ilmenee myös laajempina rakenteellisina (ja usein vaikeasti ha- vaittavina) käytäntöinä (Yep 2003, 18). Esimerkiksi heteronormatiivisesti suunnitellun virastokaavakkeen tapauksessa kaavake on tehty yleisten vallalla olevien normien puitteissa eikä viraston tiskillä toimiva virkailija ole välttämättä syrjinnän alkulähde.
Heteronormatiivisuutta koskevassa keskustelussa on nostettu esille myös se, että heteronorma- tiivisuudella voidaan katsoa olevan haitallisia seurauksia paitsi seksuaalivähemmistöjä myös yleisesti naisia kohtaan (Lehto & Kovero 2010, 23–24). Olennaista heteronormatiivisuudessa
onkin miesten ja naisten oletetun erilaisuuden tai vastakkaisuuden12 lisäksi miehen ja naisen hierarkkinen suhde. Voidaan näet ajatella, että naisiin ja ei-heteroseksuaaleihin kohdistuva sorto on samankaltaisten mekanismien tuotosta. Homofobia voidaan nähdä yhdeksi miehisen vallan kulmakivistä, ja se on rinnastettavissa naisvihaan. (Ks. esim. Herz 2015, 1010; Jokinen 1999, 21–22; Yep 2003, 19–20.)
Toisaalta nimenomaan miehiin kohdistuu eniten suoraa väkivaltaa ei-heteroseksuaalisuuteen liittyen ja homoseksuaalisuus nähdään kulttuurisesti usein suuremmaksi kolaukseksi mie- hen miehisyyttä kuin naisen naiseutta kohtaan (Lehtonen 1999b). Myös kyseinen ilmiö kuitenkin palautuu ajatukseen sukupuolinormatiivisuudesta ja miehen ja naisen hierarkkisesta suhteesta. Erityisesti miehistä ja miehisyydestä puhuttaessa ”homomaisuudella” viitataan usein pikemminkin henkilön sukupuolisiin ominaisuuksiin kuin varsinaiseen seksuaali-identiteettiin.
Homo on yleinen haukkumasana erityisesti yläkouluikäisten poikien keskuudessa, jolloin sanaa käyttämällä ei välttämättä niinkään pyritä leimaamaan vastapuolta homoseksuaaliksi, vaan sitä käytetään ennen kaikkea vahvistamaan kuvaa omasta heteroseksuaalisuudesta. (Ks. esim.
Lehtonen 1999a, 75–76; Lehtonen 2003, 143–148; Walls 2008, 33.) Homoseksuaalisuuden vieroksuntaa ja oudoksuntaa käytetään tällä tavoin maskuliinisen heteroidentiteetin rakennus- välineenä liittämällä homouteen mielikuvia heikkoudesta ja naismaisuudesta ja toisaalta myös seksuaalisesta vääristyneisyydestä tai outoudesta (Nissinen 2011, 17).
Usein homous rinnastetaankin miehen kohdalla negatiivisesti sävytettyyn naismaisuuteen tai epämiehekkyyteen ja naisen kohdalla miehekkyyteen, mikä on siinä mielessä harhaanjohtavaa, että sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisun tapa eivät kulje käsi kädessä seksuaalisen halun ja seksuaali-identiteetin kanssa (Jokinen 2000, 225). Jonkinlaisina äärimaskuliinisina esi- merkkeinä feminiinistä stereotypiaa rikkovasta homomiehestä voidaan mainita muun muassa nahka- ja karhuhomot, jotka ovat tyypillisesti ilmiasultaan korostetun maskuliinisia 13 (ks. esim.
12 Vastakkainen sukupuoli on arkipuheessa yleinen määritelmä, joka tuo hyvin esiin ajatuksen kahden (ja vain kahden) sukupuolen dikotomisesta suhteesta (Salomäki 2011, 37).
13 Suomalainen taiteilija Touko Laaksonen, joka tuli tunnetuksi taiteilijanimellään Tom of Finland, lienee jopa maailmanlaajuisesti yksi merkittävimmistä maskuliinisen homomiesidentiteetin lipunkantajista.
Dececco & Wright 2013; Hennen 2008). Homoliikkeen sisällä on maskuliinisuutta korostamalla tehty osittain tietoistakin erontekoa stereotyyppiseen naismaiseen homomieheen. Kyseistä maskuliinisuuden korostamista on puolestaan kritisoitu siitä, että se voi johtaa perinteiseen miehisyyteen liitettyjen negatiivisempien puolien, kuten väkivallan, toisintamiseen. (Wickman 1999, 187.)
Walls (2008) jakaa heteroseksismi-käsitteen useampaan osaan. ”Perinteisen”, vihamielisen heteroseksismin (engl. hostile heterosexism) lisäksi hän erottaa neljä uudempaa ja epäsuorempaa heteroseksismin muotoa14: vieroksuva heteroseksismi (aversive hetero- sexism), unohtava heteroseksismi (amnestic heterosexism), paternalistinen heteroseksismi (paternalistic heterosexism) ja positiivinen stereotyyppinen heteroseksismi (positive stereotypic heterosexism). Siinä missä vihamielinen heteroseksismi nojaa negatiivisiin stereotypioihin (”homot ovat sairaita, perverssejä, pedofiileja” yms.) ja moraaliseen rappioon, tukeudutaan vieroksuvassa heteroseksismissä loivempaan retoriikkaan. Sen mukaan homot ovat liikaa esillä ja vaativat itselleen liikaa oikeuksia. Unohtavassa heteroseksismissä siirrytään vielä askel kau- emmaksi vihamielisestä heteroseksismistä, mutta siinä sivuutetaan ei-heteroiden elämään liittyvät vaikeudet. Sen mukaan ei-heteroiden elämä ei poikkea ratkaisevasti heteroiden elä- mästä, koska ”tasa-arvo on jo saavutettu”. Syinä kyseisille asenteille voivat olla tietämättömyys, tiedon kieltäminen tai jopa arkikokemus hyvinvoivista ei-heteroista, mistä tehdään yleistys koskemaan kaikkien ei-heteroiden hyvinvointia. Paternalistinen heteroseksismi viittaa näennäi- sen neutraaliin tai positiiviseen suhtautumiseen homoseksuaalisuutta kohtaan kuitenkin sisältäen samaan aikaan sitä hylkivän vivahteen. Tällöin esimerkiksi työkaverin homoseksuaali- suutta ei välttämättä koeta ongelmalliseksi mutta oman lapsen osoittautuessa homoseksuaaliksi asia nähtäisiin epämiellyttävänä. Kyseiseen suhtautumistapaan sisältyy ikään kuin toive siitä, ettei homoseksuaalisuutta olisi ainakaan omassa lähipiirissä. Paternalistinen heteroseksismi onkin sisäsiisti heteroseksismin muoto: siinä halutaan osoittaa ulos päin, ettei olla homofobisia, mutta aihepiiri koetaan silti epämiellyttäväksi. Positiivinen, stereotyyppinen heteroseksismi puolestaan näyttäytyy vielä selkeämmin homoseksuaaleja kohtaan kohdistuvina
14 Suomennokset ovat omiani.
positiivisina asenteina. Siinä kuitenkin sorrutaan jyrkkään (vaikkakin positiivissävyttei- seen) homoseksuaalien stereotypisointiin. Vaikka stereotyyppiset oletukset ovat hyväntahtoisia (”homot ovat luovia, lesbot ovat itsenäisiä”), voi niillä silti olla haitallinen vaikutus, sillä ne perustuvat vääristyneisiin yleistyksiin ja käsityksiin pitäen yllä kuilua ei-heteroiden ja heteroiden välillä.
Omassa tutkimuksessani käytän heteronormatiivisuutta teoreettisena työkaluna kuvaillessani ei-heteroiden kokemusmaailmaa. Selvitän, millainen merkitys ja millaisia seurauksia muun muassa hetero-oletuksella, sukupuolinormatiivisuudella ja diskriminaatiolla on ei- heteroiden elämään ja heidän suhteeseensa itseensä ja ympäröivään maailmaan. Käsite auttaa ymmärtämään niitä seikkoja, jotka tekevät ei-heteroseksuaalien elämästä erilaista heteroiden elämään verrattuna.
3 TUTKIMUKSEN METODIT JA AINEISTO
Tässä luvussa esittelen tutkimuksessa tekemiäni menetelmällisiä ratkaisuja. Aloitan selostamal- la laadullisen tutkimuksen perusajatuksen, minkä jälkeen esittelen käyttämäni aineistonkeruumenetelmän ja tutkimuksen aineiston. Seuraavaksi siirryn analyysimenetelmän sekä analyysin etenemisen kuvaamiseen, ja lopuksi pohdin tutkimukseen liittyviä eettisiä seik- koja.
3.1 Laadullisen tutkimuksen luonne ja rajoitukset
Olen toteuttanut tutkimuksen laadullisia menetelmiä hyödyntäen. Sosiaali- ja yhteiskuntatie- teissä on ollut tyypillistä jakaa tutkimus karkeasti kahteen alaluokkaan: kvantitatiiviseen eli määrälliseen ja kvalitatiiviseen eli laadulliseen tutkimukseen. Laadullisen tutkimusotteen luon- netta on yleisesti ollut tapana kuvailla luonnontieteistä peräisin olevan määrällisen tutkimuksen kautta, eli mitä laadullinen tutkimus on tai ei ole määrälliseen verrattuna. Selkeää tai tiukkaa jakoa näiden kahden välillä voidaan kuitenkin pitää keinotekoisena. Niillä on paljon yhteisiä, tieteelle keskeisiä periaatteita, kuten pyrkimys argumentoinnin loogisuuteen sekä argument- tien perusteleminen havaintoaineistoihin nojaten subjektiivisten näkemysten tai arvojen sijaan. Vastakkainasetteluja keskeisempää onkin löytää metodi, joka palvelee valittua aihepiiriä parhaalla mahdollisella tavalla. (Alasuutari 1999 [1993], 31–32; Eskola & Suoranta 1998, 14–15.) On kuitenkin tärkeää tehdä selväksi laadullisen tutkimuksen erityispiirteet, hyödyt ja rajoitteet määrälliseen tutkimukseen verrattuna ja määritellä, millaisia seurauksia metodologisilla valin- noilla on oman tutkimukseni etenemisen ja tulosten kannalta.
Laadullisessa tutkimuksessa ei pyritä tekemään tilastollisia yleistyksiä, mikä puolestaan on tyypillistä määrällisessä tutkimuksessa (Tuomi & Sarajärvi 2009, 85). Kuten Alasuutari (1999
[1993], 82–83) huomauttaa, pienen otoksen laadullisessa tutkimuksessa ei ole mahdollista tehdä kovin laajoja yleistyksiä tietyn ryhmä asenteista toista ryhmää kohtaa. Laadullisessa tutkimuksessa pyritään pikemminkin selittämään, kuvaamaan ja tekemään ymmärrettäväk- si jotain tiettyä tapahtumaa, ilmiötä tai toimintaa (Eskola & Suoranta 1998, 61; Tuomi &
Sarajärvi 2009, 85). Laadullinen lähestymistapa on omiaan tavoittamaan tutkittavien henkilöi- den näkemyksen ja avaamaan heidän näkökulmaansa valitusta ilmiöstä (Kiviniemi 2001).
Tarkoituksenani ei ole pyrkiä selittämään tyhjentävästi, millä tavoin seksuaalivähemmistöihin suhtaudutaan tai kuinka avarakatseisia savolaiset ovat seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Sen sijaan että olisin pyrkinyt tutkimuksella laajamittaiseen ei-heteroseksuaalisiin henkilöihin koh- distuvien asenteiden kartoittamiseen, pyrin lisäämään tutkimuksella ymmärrystä siitä, kuinka ei-heteroseksuaaliset henkilöt itse kokevat mahdollisen heteronormatiivisuuden ja diskriminaa- tion. Aineiston suuri koko ei näin ollen ole tutkimuksen onnistumisen edellytys. (Vrt. Eskola &
Suoranta 1998, 62.) Esimerkiksi soveltamassani diskurssianalyyttisessä perinteessä aineistona voi olla jopa vain yhden henkilön haastattelu, kuten Suonisen (1992) tutkimuksessa perheenäi- din tulkintarepertuaareista (ks. sivut 33–34). Tietoa siitä, mikä on kulttuurisesti yleistä, ei välttämättä ole suodatettavissa pienestä aineistosta, mutta sen sijaan on mahdollista ”kertoa havainnollisesti ja ajatuksia herättävästi siitä, mikä on kulttuurisesti mahdollista” (Suoninen 1997, 28).
3.2 Aineisto ja aineistonkeruu
3.2.1 Ryhmähaastattelu aineistonkeruumetodina
Olen toteuttanut tutkimuksen käyttäen aineistonkeruumenetelmänä ryhmämetodia, jota voisi luonnehtia ryhmäkeskustelun ja ryhmähaastattelun välimuodoksi. Ryhmähaastattelussa haas- tattelija esittää saman kysymyksen yksitellen kaikille osallistujille, jolloin kommunikointi painottuu haastateltavan ja haastattelijan välille. Ryhmäkeskustelun keskiössä puolestaan on
haastateltavien välinen vuorovaikutus, ja siinä keskustelun annetaan soljua vapaammin. (Valto- nen 2005, 225–226.)
Pyrin näitä kahta lähestymistapaa yhdistelemällä muodostamaan haastattelumetodin, joka on informaation keräämisen kannalta jämäkkä mutta haastattelutilanteen kannalta miellyttävä ja ihmisläheinen. Kysymyspatteristoni15 oli melko tarkasti ennalta mietitty, ja pyrin käymään haas- tattelun aikana kaikki kysymykset teemoittain läpi, mutta en kuitenkaan lähtenyt tivaamaan jokaiselta osallistujalta vastausta jokaiseen kysymykseen. Yritin mahdollisimman hyvin huomi- oida henkilöiden haluttomuuden olla ilmaisematta näkemystään esimerkiksi aiheisiin, jotka he kokivat itselleen kiusallisiksi tai joihin heillä ei muuten vain ollut sillä hetkellä sanotta- vaa. Kyseisen seikan koin tärkeäksi myös tutkimuksen sensitiivisyyden kannalta. Lisäksi pyrin pitämään haastattelijan positioni sopivan rentona ja epämuodollisena jättäen mahdollisimman paljon tilaa haastateltavien väliselle kokemusten ja mielipiteiden vaihdolle. Lisäksi pyrin Ikosta
& Ojalaa (2005, 25) mukaillen jakamaan haastattelussa ilmenevää valtasuhdetta niin, että en asettanut itseäni aihepiirin ylimmän asiantuntijan asemaan vaan toimin pikemminkin oppilaa- na, joka voi esittää uteliaita ja tietämättömiäkin kysymyksiä.
Yksi selkeistä haastattelun vahvuuksista aineistonkeruumetodina on joustavuus. Haastattelussa korostuu haastattelijan ja haastateltavien reaaliaikainen vuorovaikutus: haastattelija voi tarken- taa kysymystä, oikaista väärinkäsityksiä, esittää lisäkysymyksiä tai tarkennuksia ja ylipäätään käydä keskustelua kysymyksistä haastateltavien kanssa. Kysymykset voidaan myös esittää siinä järjestyksessä, mikä tuntuu luonnollisimmalta keskustelun sujuvuuden ja aihepiirin johdonmu- kaisuuden kannalta. (Tuomi & Sarajärvi 2009, 73.) Koen kyseisten seikkojen olleen keskeisiä myös oman tutkimukseni aineistonkeruumetodia valitessani. Holstein & Gubrium (1995) puhu- vat aktiivisen haastattelun (active interview) käsitteestä. Sillä he tarkoittavat, ettei tutkijan neutraaliuden tarvitse olla tavoite haastattelutilanteessa vaan haastattelija on tilanteessa itse- kin aktiivinen toimija. Haastattelija voi muun muassa ehdottaa haastateltaville erilaisia tulkintoja, joihin haastateltavat reagoivat. Onnistuin nähdäkseni hyvin noudattamaan kyseistä
15 Ks. haastattelurunko, Liite 3.
ohjenuoraa haastattelujen edetessä. Se mahdollisti pääsyn syvemmälle haastattelun teemoihin, kuin jos olisin vain pitäytynyt valmiiksi kirjoitetuissa haastattelukysymyksissä.
Ryhmähaastattelu antaa parhaimmillaan vielä yksilöhaastatteluja hedelmällisemmän maaperän henkilöiden vapautuneelle ilmaisulle. Se voi stimuloida henkilöiden ajattelua ja saada heidät muistamaan asioita, jotka eivät olisi välttämättä tulleet esille yksilöhaastattelussa. (Fontana &
Prokos 2007, 34–35.) Alasuutari (1999 [1993], 151–155) tuo myös ilmi, että ryhmähaastattelus- sa tietyn viiteryhmän sisäinen dynamiikka tulee yksilöhaastattelua paremmin esille. Näin ollen ryhmä ikään kuin havainnollistaa omaa sisäistä maailmaansa tai kulttuuriaan tutkijalle haastat- telutilanteessa. Tällöin esiin tulee luontevammin ryhmää yhdistäviä piirteitä sen sijaan, että yksittäiset henkilöt tuntisivat subjektiivisten kokemusmaailmojensa olevan suurennuslasin alla.
Pietilä (2010, 215) puolestaan huomauttaa, että vaikka yksilöt saattaisivat pitää henkilökohtai- siakin puheenvuoroja, he joutuvat ryhmätilanteessa suhteuttamaan omat kokemuksensa kollektiiviseen ymmärrykseen aiheesta. Täten he joutuvat myös vertailemaan mielipiteitään toisten osallistujien kanssa ja käymään keskustelua erilaisista näkökulmista. Lisäksi Pietilä (emt., 218) ehdottaa, että ryhmätilanteissa on helpompi esittää kritiikkiä yhteiskunnallisia instituutioi- ta ja ilmiöitä kohtaan. Kaikki edellä esitetyt huomiot olivat varsin hyödyllisiä tämän tutkimuksen aineistonkeruumenetelmän valinnan ja lopulta myös aineiston tuottamisen kannalta.
Vaikka haastattelijalta vaadittavat taidot eivät välttämättä merkittävästi eroa yksilöhaastatte- luista ryhmähaastatteluiden kohdalla, on ryhmämetodissa kuitenkin omat haasteensa. Fontana
& Prokos (2007, 34–35) nostavat esiin kolme ryhmähaastattelutilannetta hankaloittavaa tekijää.
Ensinnäkin haastattelijan on huolehdittava, ettei yksi henkilö tai useamman henkilön ryhmitty- mä pääse dominoimaan haastattelutilannetta. Toiseksi haastattelijan on rohkaistava vetäytyvämpiä tai ujompia haastateltavia osallistumaan. Kolmanneksi haastattelijan on kerättä- vä tieto kysymyksiin jokaiselta osallistujalta mahdollisimman täyteläisen lopputuloksen saavuttamiseksi. Koen onnistuneeni melko hyvin ensimmäisessä ja toisessa kohdassa, vaikkakin joidenkin henkilöiden puheenvuoroja olisi ollut hyödyllistä kuulla enemmänkin. Kolmatta koh- taa sen sijaan en tietoisesti noudattanut, sillä halusin kunnioittaa haastateltavien oikeutta olla
vastaamatta kaikkiin kysymyksiin. Vastausten vaatiminen kaikkiin kysymyksiin kaikilta haastatel- tavilta olisi ollut myös ajankäytöllisesti haastavaa, eikä aineiston monipuolisuuden kannalta hyödyllisille keskusteluille ja mielipiteiden vaihdolle olisi tällöin jäänyt aikaa.
3.2.2 Osallistujien kartoittaminen ja osallistujat
Tutkimuksen aineistonkeruun yhteydessä on tapana puhua harkinnanvaraisesta otannasta.
Koska laadullista tutkimusta määrittää laatu määrän sijaan, on syytä miettiä tarkkaan, minkä- laista aineistoa tutkimukseen halutaan ja millaiset seikat määrittävät sen laatua. Vaikka tarkka hypoteesi saattaa puuttua laadullisen tutkimuksen alkuvaiheessa, on mielessä silti oltava jon- kinlaiset teoreettiset perustelut, millaista aineiston on oltava ollakseen relevanttia tutkimuksen aihepiirin kannalta. (Eskola & Suoranta 1998, 15–16.) Koska oman tutkimukseni alus- sa hämäränä kiintopisteenäni oli kerätä tietoa savolaisista ei-heteroseksuaaleista ja nimenomaan heidän kokemuksistaan, lienee sanomattakin selvää, etten valikoinut haastatelta- via sattumanvaraisesti vaan lähdin etsimään haastateltavaksi savolaisia, itsensä ei- heteroseksuaalisiksi kokevia henkilöitä. Alun perin tarkoitus oli keskittyä pelkästään haastatte- luhetkellä Pohjois- tai Etelä-Savossa asuviin, mutta lopulta tutkimukseen valikoitui myös kaksi Savon alueelta jo pois muuttanutta henkilöä. Sillä ei ole suoranaista merkitystä tutkimuskysy- mysten kannalta, sillä suuri osa muistakin haastateltavista oli asunut jossain vaiheessa elämäänsä muilla paikkakunnilla. Vertailukohdat asuinpaikan suhteen osoittautuivat lopulta ainoastaan positiiviseksi seikaksi.
Varsinaisiin tutkimushaastatteluihin pyrin rekrytoimaan haastateltavia ensiksi Savon Setan16 pienryhmien kautta. Kyseiset ryhmät kokoontuvat noin kaksi kertaa kuukaudessa, ja kenen tahansa on mahdollista osallistua niihin. Kyseiset ryhmät tarjoavat turvallisen ympäristön ver- taisten kohtaamiselle, joten arvelin, että ryhmäilloissa kävijöistä voisi muodostua ikään kuin valmiit, toisilleen tutuista henkilöistä koostuvat haastatteluryhmät. Kynnys haastatteluun osal- listumiselle osoittautui kuitenkin isoksi, mihin saattoi vaikuttaa muun muassa se, että tutkija oli heille ennalta tuntematon. Alkuperäinen suunnitelmani ei siis käynyt toteen, ja aineiston ke- rääminen osoittautui hieman ongelmallisemmaksi, kuin mitä ajattelin sen alun perin tulevan
16 Savon Seta ry on Seta ry:n alueellinen jäsenjärjestö, joka pyrkii ajamaan ”kaikkien ihmisten yhdenvertaisuutta riippumatta sukupuoli-identiteetistä, sukupuolen ilmaisusta tai seksuaalisesta suuntautumisesta”
(http://www.savonseta.fi).
