UEF//eRepository
DSpace https://erepo.uef.fi
Rinnakkaistallenteet Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
2019
Joustavat etnisyydet: Johdanto
Suutari, Pekka
Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry
Artikkelit tieteellisissä kokoomateoksissa
© Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry All rights reserved
http://www.kansantietoudentutkijat.fi/muitajulkaisuja/kultaneito-sarja/
https://erepo.uef.fi/handle/123456789/8036
Downloaded from University of Eastern Finland's eRepository
Pekka Suutari ja Olga Davydova-Minguet Joustavat etnisyydet: Johdanto
Etnisyystutkimuksen ajankohtaista antia ovat analyysit ryhmien välisistä monimutkaisista suhteista ja kulttuuristen muutosten prosesseista. Tässä kirjassa tarkastelun fokus on moni-identtisyydessä, siinä kuinka kaksi tai useampikin etninen identiteetti toimivat samanaikaisesti ja suhteessa toisiinsa
joustavasti. Miten venäläinen, karjalainen, suomalainen tai moni muu etninen ominaispiirre elää arjessa rinnakkain lomittuneena tai löytää paikkansa kansallisten representaatioiden, kulttuuritoimintojen muodossa monikulttuurisissa kaupungeissa. Etenkin vähemmistöjä ajatellen, moni-identtisyys ja etnisyyden joustavuus ovatkin suorastaan elinehto vähemmistökulttuurien kehittämiselle nyky- yhteiskunnassa.
Venäjän Karjalan etnisyyksien tarkastelua ovat lähestyneet suomalaiset ja venäläiset tutkijat yhdessä monivuotisen Suomen Akatemian rahoittaman tutkimushankkeen avulla. Tarkoituksena on ollut ylirajaisen yhteistyön avulla tavoittaa keskeiset tutkimuskysymykset, jotka ovat relevantteja sekä kansainväliselle tiedeyhteisölle että paikallisille asukkaille ja yhteiskunnalle. Etnisyys on Karjalan tasavallassa historiallisesti ymmärretty karjalaisuuden, suomalaisuuden ja venäläisyyden välisenä suhteena. Näiden ryhmien keinot tuoda kulttuuri-identiteettejään ja -toimintojaan näkyviin, samoin kuin niihin kietoutuneet sosiaaliset suhteet nähdään nimenomaan joustavina, muuttuvina, moniaalle ulottuvina – ja tässä kirjassa myös monipaikkaisina ja ylirajaisina. Venäjän Karjala erityisenä poliittisena tutkimusympäristönä on otettu huomioon samoin kuin eettiset kysymykset
tutkimusnäkökulmien asettamisessa.
Tuomalla keskiöön joustavan etnisyyden käsitteen haluamme painottaa paitsi identiteettien
monisärmäisyyttä ja monen identiteetin samanaikaisuutta (vrt. myös Hall 1996a, 2–4) myös korostaa moni-identtisyyden yhteiskunnallisia tasoja keskusjohtoisesta politiikasta aina henkilökohtaisiin
valintoihin saakka (Suutari 2013). Frederik Barthin (1994, 20–22) mukaan etnisyydestä voidaan erottaa kolme tasoa, joilla identiteettejä tuotetaan. Mikrotasolla voidaan analysoida yksilöiden kokemuksia ja sosiaalisia suhteita. Ne vaikuttavat ihmisten identiteettien muotoutumiseen erilaisissa tapahtumissa ja
ihmiskontakteissa. Keskitasolla tarkastellaan kansalaisyhteiskuntaa, joka synnyttää toimintansa puitteissa yhteisöllisyyttä. Tällä tasolla voidaan toiminnallisesti ja retoriikan keinoin mobilisoida identiteettimalleja ja ohjata niiden kehityssuuntia. Makrotasolla on valtiopolitiikka: lainsäädäntö ja sen soveltaminen käytännössä. Yhteiskunnallinen valvonta ja poliittisten tavoitteiden mukaisesti suunnatut resurssit vaikuttavat etnisten kulttuurien toimintaolosuhteisiin sekä niiden arvoihin ja ideologioihin.
Karjalan tasavalta
Karjala on tärkeä aihe sekä suomalaisille että venäläisille. Karjalan tasavalta on omintakeinen ja vetovoimainen alue Luoteis-Venäjällä, mikä johtuu kielen ja kansanperinteen ominaislaadusta, jolla on osittain yhteinen pohja Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa. Näkyvin ilmiö tässä suhteessa on
Kalevala; myyttien, loitsujen ja lyyristen runojen ilmentymä, mutta myös Karjalasta kerätyt venäjänkieliset bylinat ovat merkittävä osa maailman kulttuuriperintöä. Karjalan alueen
vuosituhantinen historia onkin ollut täynnään idän ja lännen uskontojen ja valtojen kohtaamisia sekä kulttuurin ja luonnon arvojen löytämisiä (Sihvo 1973).
Karjalan tasavallan 1900-luvun historia kuvastaa Venäjän ja Neuvostoliitoliiton tapaa ohjailla kansallista ja kielellistä kehitystä. Karjalan työkommuuni ja sen seuraaja Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta perustettiin nimenomaan kansallisena hallinnollis-alueellisena yksikkönä v. 1920. Alkuvuosina vähemmistöjen ”juurruttamisen” politiikka (korenizatsija) tähtäsi kansallisten tasavaltojen nopeaan taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kehittämiseen. Tavoitteena oli muodostaa tasavallan asukkaista sosialistinen ”kansakunta”, jolla olisi kulttuurinen, alueellinen ja taloudellinen autonomia. Karjalassa etnisen kehityksen pohjan muodostivat karjalaiset, mutta kansalliseksi kieleksi valittiin suomi. Karjalaiset näin ollen nähtiin toisaalta osaksi suomalaisia, toisaalta Karjalaa rakennettiin pitäen tavoitteena Suomen liittäminen sosialistiseen Karjalaan. (Ks.
Hirsch 2005, Kangaspuro 2000.) Karjalan autonomia perustettiin suomalaisten poliittisten emigranttien myötävaikutuksella, ja sen rakentamistyöhön osallistuivat Karjalaan eri tavoin Suomesta ja Pohjois- Amerikasta muuttaneet suomalaiset, joita 1930-luvun puolessa välissä oli Venäjällä ainakin 32 000 henkeä (Takala 1998; 2010, 25, 28).
Noin vuoteen 1935 asti kestänyttä korenizatsija-vaihetta Karjalassa sanotaan ”suomalaiseksi kansallistuttamiseksi” (ks. Kangaspuro 2000). Tämän vaiheen saavutuksina voidaan pitää
suomenkielisen koulutusjärjestelmän kehittämistä ala-asteelta korkeakouluasteelle sekä lukuisten kulttuuri-instituutioiden perustamista (suomenkieliset päivä- ja aikakauslehdet, teatteri, kirjallisuus,
musiikki, kulttuuri- ja klubitalojen toiminnot yms.). Tämä laaja toiminta tavoitti myös karjalankielisen väestön, jolloin toimittajia, näyttelijöitä, kirjailijoita ja muusikoita nousi nimenomaan paikallisen väestön keskuudesta. Lyhyessä ajassa Karjalassa kehittyi elävä suomenkielinen kulttuuri. (Takala 2010, 28–37; Suutari 2011; Ylikangas 2009.) Korenizatsija, kansallistuttaminen, tarkoitti väestön
neuvostoliittolaistamista: ihmiset tehtiin tietoisiksi heidän (neuvosto)kansallisuudestaan ja opetettiin toimimaan sen mukaan. (Brown 2004.)
Kun suomen kieli todettiin lukuisissa puoluekokouksissa ”porvarillisen nationalismin” kieleksi, ja suomalaiset Karjalan johtajat saivat väistyä, Karjalan kansallinen luonne pyrittiin virallisessa kansallisuuspolitiikassa kääntämään karjalaiseksi. Ongelmaksi muodostui karjalan kirjakielen puuttuminen. 1930-luvulla Petroskoihin perustettu Karjalan tiedeinstituutti aloitti Dmitri Bubrihin johdolla Karjalan murteiden kartoituksen ja kirjakielen luomistyön. Kirjakieli luotiin varsinaiskarjalan ja livvinkarjalan pohjalta, ja sen kirjoitusasu oli kyrillinen. Tämän kielen piti korvata suomen kieli kansallisten koulujen opetuskielenä. Kirjakielen luominen ja sen käyttöönotto olivat vahvasti
politisoituneita ja monia toimia tehtiin hätiköidysti, ja vuonna 1940 opetuksessa siirryttiin taas suomen kieleen. (Ks. Anttikoski 1998; Hyytiä 1999, 37.)
Lyhyen mutta tuhoisan suomalaisten vainokauden (1937–1939) sekä talvisodan jälkeen muodostetussa Karjalais-Suomalaisessa Sosialistisessa Neuvostotasavallassa (1940–1956) suomi tuli jälleen
viralliseksi kieleksi ja sitä ruvettiin opettamaan kansallisena kielenä. Karjalan tasavaltaan liitettiin Suomelta luovutetun alueen pohjoisosa, Laatokan Karjala sekä Sortavala, kun taas luovutetun alueen eteläosa, Karjalan kannas ja Viipuri, tulivat osaksi Leningradin aluetta vuonna 1944. Luovutettujen alueiden asukkaat oli evakuoitu muualle Suomeen, ja heidän joukossaan oli muun muassa 36 000 karjalankielistä (Hämynen 2013). Jatkosodan aikana (1941–1944) osa Karjalan tasavaltaa oli
miehitettynä ja Suomen sotilashallinto ylläpiti muun muassa kouluja karjalaisten keskuudessa suomen kielellä (Hyytiä 2008).
Karjalais-Suomalaisen Sosialistisen Neuvostotasavallan (KSSNT:n) lakkauttaminen ja Karjalan statuksen muuttaminen Autonomiseksi Neuvostotasavallaksi johti muun muassa siihen, että vuonna 1958 toteutettu koulureformi hajotti suomenkielisen koulutusjärjestelmän. Kansallista kieltä (suomea) ei enää opetettu alkeiskouluissa, ja myös keski- ja korkeakouluasteen suomen kielen opetus
lakkautettiin. Kun suomea alettiin taas opettaa kouluissa v. 1963, se ei enää ollut opetuksen kielenä vaan sitä luettiin oppiaineena. (Vavulinskaja 2002.) Suomenkieliset julkaisut ja muu kulttuuritoiminta kuitenkin jatkuivat perestroikaan asti neuvostotyylisissä vakiintuneissa muodoissaan (Kurki 2018).
Karjalan valtiollisen statuksen alentumista perusteltiin kansallisen väestön vähyydellä: 1950-luvun lopulla karjalaisten, vepsäläisten ja suomalaisten osuus tasavallan väestöstä oli viidennes (Hyytiä 1999, 189). Toisaalta Suomen liittäminen Neuvostoliittoon ei enää ollut tavoitteena sodan jälkeen.
Sodanjälkeisenä aikana karjalaa tutkittiin niin Karjalan tasavallassa kuin sen ulkopuolella, mutta sitä ei koskaan opetettu kouluissa. Karjalainen väestö väistämättä assimiloitui, karjalaisiksi rekisteröityjen ihmisten määrä väheni nopeasti, ja samoin väheni karjalaa äidinkielenä puhuvien määrä. Vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan 95 % karjalaisista piti karjalaa äidinkielenään ja vielä vuonna 1959 tämä luku oli 80 prosenttia, mutta viimeisessä neuvostoaikaisessa väestönlaskennassa vuonna 1989 vain 50
% karjalaisista piti karjalaa äidinkielenään. Vuonna 1926 karjalaisia oli tasavallassa yli 100 000 henkeä (eli 37,4 % asukasluvusta) ja vuonna 1989 heitä oli enää vähän alle 79 000, eli noin 10 % tasavallan asukkaista. Neuvostovallan jälkeisenä aikana karjalaisväestön määrä väheni entistäkin nopeammin ja vuonna 2010 heitä oli rekisteröity vähän yli 45 000 henkeä (7,4 % tasavallan asukasluvusta). (Itogi 2010.)
”Kansallinen kysymys” nousi yhteiskunnallisen liikehdinnän keskiöön perestroikan aikana, ja aikaisempien suomalaistamistoimien ja muuttoliikkeiden muodostama suomenkielinen älymystö (taustaltaan karjalainen ja suomalainen) oli siinä pääroolissa (Klementjev 1996; Liikanen 1996, 2001).
Suomenkieliset sanoma- ja aikakauslehdet muuttuivat vilkkaan kansalaiskeskustelun areenoiksi, ja kirjoittelussa ja keskusteluissa nousi esimerkiksi inkerin-, amerikan- ja muiden suomalaisten ryhmien neuvostoaikaiset vaiheet ja kärsimykset sekä karjalan kielen kehittämisen tarve.
Suomenkielisen jo 1920-luvulla käynnistyneen median (sanoma- ja aikakauslehdet, radio ja tv) lisänä perustettiin vuonna 1990 Petroskoissa karjalankielinen Oma mua -sanomalehti sekä vepsänkielinen Kodima vuonna 1993. Kansalliskielisten kulttuuripalvelujen määrää on lisätty huomattavasti ja muun muassa Karjalan kansallinen teatteri toimii edelleen ja esittää näytelmiä venäjäksi, suomeksi ja karjalaksi. Kansallisessa teatterissakin oli vakava kriisi vuonna 2011, mutta onneksi Karjalan kulttuuriministeriö päätti jatkaa teatterin toimintaa keskeytyksettä sen omassa vuonna 1959
valmistuneessa toimitalossa. Merkittäviä ovat myös musiikkitoiminnat, joista enemmän Pekka Suutarin artikkelissa tässä kirjassa sekä nukketeatteri, jota kirjassa käsittelee Ilia Moshnikov. Kansalliskielisen opetuksen määrää lisättiin huomattavasti 1990-luvulla, mutta kieltä opetusohjelmassaan pitävien koulujen määrä on sittemmin laskenut voimakkaasti. Tästä lisää Olga Davydova-Minguetin artikkelissa.
Karjalan kieltä puhuvien määrä on kaikesta huolimatta jatkanut vähenemistä aiempaakin nopeammin.
Ainoat karjalankieliset kielipesäryhmät Kalevalassa jouduttiin lopettamaan viranomaisten
painostuksesta noin vuonna 2010, eikä karjalankielistä nuorisoa käytännössä enää kasva muutamien harvojen perheiden ponnisteluista huolimatta. Käytännössä karjalan kielen status väestön keskuudessa on erittäin alhainen ja Venäjän valtion venäläistä patriotismia korostava julkisuuspolitiikka asettaa karjalaisen identiteetin julkiset ilmaukset hyvin ahtaalle (Kunnas 2013; Oivo tässä kirjassa). Vuoden 2010 väestönlaskun mukaan enää 27 % karjalaisiksi itsensä identifioivista osaa puhua karjalaa (Litvin tässä kirjassa). Kansainvälisen Karjalan tasavallan livvin karjalaa koskevan Eldia-tutkimusraportin (2013) mukaan kansalaisten karjalan kielen taito on hyvin vaihtelevaa ja kokonaisuudessaan karjalan kieli on erittäin uhanalainen Karjalan tasavallassa (kuten myös Suomessa). Toisaalta Eldia-raportti muistuttaa, että ilman Karjalan tasavallan suomaa tukea kielen opetukselle ja kulttuuri-instituutioille kielen katoaminen olisi ollut vieläkin nopeampaa ja tuhoisampaa, kuten on käynyt toisella suurella karjalan kielen puhuma-alueella Tverin oblastissa, jossa vielä 1920-luvulla oli lähes 150 000 karjalan kielen puhujaa.
Nuoren Karjalan lakkauttaminen
Venäjän politiikassa Karjalan tasavalta on läntisten vaikutteidensa takia poikkeuksellinen. Valtapuolue Yhtenäinen Venäjä ei ole menestynyt suurkaupunkien Moskovan ja Pietarin ulkopuolella yhtä huonosti millään muulla Venäjän alueella kuin Karjalassa. Kuohuntaa aiheutti myös opposition ehdokkaan Galina Širšinan valinta Petroskoin kaupunginjohtajaksi vuonna 2013 – hän tosin sai väistyä jo kahden vuoden kuluttua. Oppositiotakin suurempi huomio on kiinnitetty kansalaisten mielialojen hallintaan.
Oikeudessa on puitu puheita, joilla on kritisoitu Venäjän harjoittamaa politiikkaa ja kansalaisjärjestöjen toimintaankin valtiovalta puuttuu hyvin herkästi. Keskusvallan näkökulmasta Karjalalla näyttää olevan liian tiiviit suhteet Suomeen ja tällä on liiaksi vaikutusta asukkaiden poliittiseen vapaamieliseen
ajatteluun.
Keväällä 2015 Venäjän ja Suomenkin lehdistössä nousi kohu, kun Karjalan tasavallan 100-vuotisjuhlia valmistelevan ryhmän vetäjäksi valittu ja FSB:n johtajanakin toiminut Nikolai Patrušev piti puheen, jossa varoitti suomalaisten aktiivisesta vaikutuksesta Karjalassa: ”länsimaiden Venäjän-vastaisen retoriikan myötä Suomessa on nähtävissä nationalististen ja revanssihakuisten järjestöjen
aktivoitumista. Ne kasvattavat vaikutustaan kotimaisten [venäläisten] kansalaisjärjestöjen avulla Karjalassa” (Perttu 2015). Hänen mukaansa venäläisten kansalaisjärjestöjen toiminnassa on selviä merkkejä siitä, että ulkomailta pyritään vaikuttamaan Venäjän sisäpolitiikkaan.
Lehdistössä ihmeteltiin, ettei yksikään tunnettu järjestö vastannut annettua uhkakuvaa, mutta silti ei mennyt kauankaan kun Karjalan tasavallassa merkittävä Nuori Karjala -nuorisojärjestö asetettiin syytteeseen ulkomaisena agenttina toimimisesta. Ulkomaiseksi agentiksi voidaan tuomita järjestö, jonka toiminta on poliittista ja joka on saanut rahoitusta ulkomailta (ks. Oivo 2013). Seuranneessa oikeudenkäynnissä kesäkuussa 2015 heidät todettiin ulkomaiseksi agentiksi, johtuen siitä, että Nuori Karjala oli toisaalta ottanut vastaan Perussuomalaisten nuorisojärjestön vierailun Petroskoissa ja että toisaalta Nuori Karjala oli saanut projektirahoitusta YK:lta.
Nuori Karjala valitti oikeuden päätöksestä ja jopa tasavallan päämies Aleksandr Hudilainen otti kantaa Nuoren Karjalan puolesta: ”Tunnen järjestön johdon erittäin hyvin. Nyt selvitämme ulkomaisen agentin statusta ja yritämme todistaa, että sille ei ole perusteita. Minä suhtaudun Nuoreen Karjalaan todella myönteisesti. Se tukee karjalaista kulttuuria, perinteitä ja kieltä.” (Ahonen 2015.) Nuori Karjala hävisi kuitenkin oikeudenkäynnin ja järjestö päätti lakkauttaa toimintansa itse. Raskailta sakoilta kuitenkin vältyttiin ja jo tammikuussa 2016 eräät Nuoren Karjalan entiset aktiivihenkilöt kokoontuivat
perustamaan uutta nuorisojärjestöä, Alkuperäiskansojen ja diplomatian tukikeskus Nuorta Karjalaa, jonka puheenjohtajaksi valittiin Aleksei Tsykarev.
Kansalaisjärjestöjen toimintaa pyrittiin rajoittamaan myös kesällä 2016 Lahdessa järjestetyn Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressin yhteydessä. Eri puolilta Venäjää tulevien delegaatioiden kokoja pienennettiin poliittisen ohjauksen keinoin. Karjalassa järjestöaktiivit eivät kuitenkaan suostuneet rajoituksiin vaan hankkivat omat keinonsa osallistua kongressiin ja Karjalan delegaatio olikin suurempi kuin muiden kansojen parista Venäjältä. Viranomaisten kielteistä asennetta on heijastanut myös Venäjän virallisen edustajan kulttuuriministeri Vladimir Medinskin puheet, joissa hän on syyttänyt kongressien uhkaavan Venäjän sisäistä järjestystä. (Ahonen 2016.)
Venäjän muuttuvat kansallisuudet
Monikulttuurinen Venäjä organisoi ja muokkaa kansallisuuskeskusteluja tehokkaasti ja keskusjohtoisesti. Nuori Karjala julistettiin ulkomaan agentiksi, ja samalla sen maine
kansalaisyhteiskunnan arvokkaana toimijana säilyi. Virallisissa Karjalan tasavallan juhlissa karjalainen symboliikka on näkyvästi läsnä ja niissä esitetään karjalaista musiikkia ja tansseja. Karjalan tasavallan pääkaupungissa Petroskoissa karjalan kielen kurssit ovat hyvin suosittuja ja hakijoiden määrä
Petroskoin yliopiston itämerensuomalaisen filologian laitokselle on ollut 2010-luvulla kasvussa (Pehkonen 2019). Karjalaa tai suomea kuulee Karjalan kaupunkien tai kylien kaduilla silti yhä
harvemmin. Nämä ilmiöt kuvastavat Venäjän nykyisiä etnisyysprosesseja ja laajemmin etnisyyden ja kansallisuuden kehittymistä. Prosessit ovat monitahoisia ja ristiriitaisiakin, mutta luonteenomaista niille kuitenkin on, että valtio ja sen viranomaiset pyrkivät ottamaan etnis-kansalliset prosessit haltuunsa ja määrittelemään niiden kehityssuuntia.
Venäjä on kehittynyt 2010-luvulla yhä suurvaltaisempaan ja autoritaarisempaan suuntaan (Pain &
Nikiporets-Takigava 2016). Näiden kehityskulkujen huipentumana voidaan pitää Krimin liittämistä Venäjään maaliskuussa 2014 ja tästä syntynyttä kansallista euforiaa ’Venäjän suuruuden
palauttamisesta’. Toki Krimin liittämistä seuranneet taloudelliset pakotteet sekä Venäjän talouden taantuma vuosina 2015–2016 ovat hiljalleen vähentäneet tätä tunnetta, mutta Ukrainan
vallankumoukseen ja Itä-Ukrainan sotaan liittyvä valtion kontrolloiman median lännenvastainen
propaganda on jäänyt erääksi nykyvenäläisen kansallisen ideologian peruskiveksi (Cottiero et al. 2015).
Propagandan tasolla Venäjä pyritään irrottamaan ja erottamaan lännestä sekä kyseenalaistetaan sen liberaaleja arvoja. Monikulttuurisuus, vähemmistökielten ja kulttuurien suojelu esitetään länsimaisena vaikuttamispolitiikkana silloin, kun ne nähdään mahdollisina uhkina Venäjän yhtenäisyydelle ja vakaudelle.
Krimin liittäminen alkoi tuntua luonnolliselta Venäjän väestön valtaosan mielestä, koska erityinen ideologinen konstruktio, venäläinen maailma, nousi näkyvälle paikalle median propagandakoneistossa.
Sen mukaisesti Venäjä esitetään maantieteellisiä rajojaan laajemman kansallisen venäläisen
sivilisaation keskukseksi, jolla on oikeus ja velvollisuus puolustaa ja edistää venäläisyyttä maan rajojen ulkopuolellakin. Venäläisyys määritellään laveasti: siihen yhdistetään venäjän kieli, venäläinen
kulttuuri, ortodoksiset ja konservatiiviset arvot, ihmisten polveutuminen Venäjältä tai venäläisistä vanhemmista tai jopa ’Venäjän perinteisistä kansoista’. (Davydova-Minguet 2014.) Ajatuksen tasolla Venäjä venäläisine maailmoineen on Neuvostoliiton jatke – sitä mielletään nykyistä Venäjää isompana alueena, jonka (etnisiä) venäläisiä asukkaita kutsutaan ’valtiota muodostavaksi kansakunnaksi’.
Nykyvenäläisellä valtiollisella nationalismilla on selvä imperialistinen luonne ja venäläisyys esitetään sen itsestään selvänä ytimenä (Grigas 2016).
Suurvallan imperialistinen luonne oikeuttaa toisten kansojen alistamisen ja näkee ne luonnollisesti alemmalla kehitysasteella olevina. Ukrainan tapahtumat ja niiden selittäminen kansalle
mediapropagandan avulla ovat pelkistäneet toisen nykyvenäläisen ideologian kulmakiven, nimittäin lännenvastaisuuden liberalismin vastaisuutena. Länsimaat ja EU esitetään siinä Venäjälle vieraiden arvojen tuojina, Venäjälle hyökkääjinä, ja tällaisessa tilanteessa Venäjä on ikään kuin pakotettu
puolustautumaan. Vuonna 2012 hyväksytty laki, joka velvoittaa ulkomaista rahoitusta saaneita kansalaisjärjestöjä rekisteröitymään ulkomaalaisiksi agenteiksi on rakennettu olettamukselle, että ulkomainen kansalaisjärjestöjen rahoitus tähtää Venäjän heikentämiseen ja on vastoin Venäjän kansallisia intressejä (Oivo 2013). Ulkomaalaisiksi agenteiksi on julistettu erityisen paljon järjestöjä, jotka edistivät rehellisiä vaaleja, sananvapautta, totalitarismin vastustamista ja vähemmistöjen
oikeuksia. Vähemmistöt nähdään siten mahdollisena kenttänä ulkomaalaiselle vaikuttamiselle, ja tätä pyritään kaikin puolin suitsimaan.
Etnisyyttä pyritään depolitisoimaan
Kansallisuuden ja etnisyyden politisoituminen, niiden nouseminen kansalaisyhteiskunnan
järjestäytymisperustaksi tapahtui perestroikan ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisenä aikana, ja 1990- luvulla etnisyys sai vankan aseman neuvostojälkeisen Venäjän lainsäädännössä ja hallinnossa.
Kuitenkin etnisyys pyrittiin ottamaan haltuun erinäisten kehitysohjelmien ja rahoitusmuotojen sekä koulutusjärjestelmän muutosten myötä. Eräänä virstapylväänä etnisyyden suitsimisessa voidaan pitää vaatimusta siirtää Venäjän kansallisten alueiden kansalliskielten kirjaimet kyrilliselle pohjalle. Venäjän oikeusministeriö päätti syksyllä 2012 pysäyttää 41:n arktisen alueen alkuperäiskansoja edustavan järjestön RAIPON:in (The Russian Association of Indigenous Peoples of the North) toiminnan.
Liitetyssä Krimissä kiellettiin selvästi poliittinen ja Venäjän hallintoa vastustava Krimin tataarien neuvosto (medzlis) huhtikuussa 2016. Monien kansallisten ryhmien keskuuteen viranomaiset ovat synnyttäneet omia kilpailevia järjestöjään, jotka luovat ristiriitoja vähemmistöryhmien sisällä (hajota ja hallitse -logiikan mukaisesti)1. Näin Venäjä on esimerkiksi perustanut uuden näyttävästi rahoitetun Suomalais-ugrilaisten kansojen järjestön vuodesta 1992 maailmankongresseja järjestäneen
konsultaatiokomitean rinnalle.
Kanadalainen tutkija Eleanor Peers (2015) on käsitellyt Sahan ihmisten identiteetin rakentumista.
Hänen mukaansa Neuvostoliitossa etnisyyttä tuotettiin positiivisena yhteiskunnallisena ja moraalisena kysymyksenä. Kansallisten alueiden eliitti uskoi olevansa hyvällä asialla, ja yhä edelleen etnisyyden
1Rinnakkaisjärjestöjen, -liikkeiden, -puolueiden, internet-sivujen ja tiedotusvälineiden perustamisesta on tullut Venäjällä osa laajalti käytettäviä ”poliittisia teknologioita”, joilla kansalaisaktiivisuutta pyritään kanavoimaan, ohjaamaan ja typistämään. Tämäntyyppisiä operaatioita käytetään esimerkiksi vaalien yhteydessä. Tiedotustutkimuksessa sellaista toimintaa luonnehditaan sumutukseksi:
tapahtumasta esitetään niin monta versiota, ettei lukija enää pysty päättelemään, mikä niistä on oikea.
(Ks. Babayan 2015; Pomerantsev & Weiss 2014.)
vaaliminen on arvokas tehtävä, joka on lujasti valettu kiinni ihmisten tunnerakenteeseen. Nykyisen Venäjän toimet ja Putinin politiikka saavat hyvin laajasti myös pieniä kieliä puhuvilta kansalaisilta myönteisen vastaanoton, koska yhteiskunnallinen ilmapiiri tukee emotionaalista, maanläheistä kiinnittymistä omaan kansallisuuteen perheen ja juurien tiedostamisen kautta ja puolustaa
konservatiivisia arvoja. Etnisyyden kulttuurinen esittäminen on laajalti hyväksytty juuri sen näennäisen poliittisen neutraaliuden ja vahvan tunnepitoisuuden takia. Samalla kun etnisyyttä depolitisoidaan, sitä pinnallisesti kulttuuristetaan, eli rajoitetaan identiteetin yhteiskunnallisia ilmauksia ja sallitaan vain harmittoman värikäs kulttuuriohjelma ja torjutaan ilmaukset kielellisten tarpeiden ja
vähemmistöoikeuksien ajamisesta. Performatiivisuus voi nostaa vähemmistöä esiin myös matkailun edistämisen kannalta, mutta ei välttämättä edusta vähemmistön omien tarpeiden ja kielen
elvyttämispyrkimysten asiaa.
Şener Aktürk (2012) on luonnehtinut neuvostojälkeisen Venäjän kehittyneen etnisyyttä kieltävään suuntaan. Verrattuna neuvostoaikaan, jolloin kansallisuus (etnisyys) rekisteröitiin ihmisten sisäisiin passeihin, ja kansallisuuden varaan oli rakennettu vaikuttava järjestelmä kansallisuuksien esittämiseksi ja tukemiseksi (tai rajoittamiseksi), nyky-Venäjällä kansallisuutta ei rekisteröidä ihmisten
henkilöllisyyttä todistavissa asiakirjoissa, eikä se toimi positiivisen tai negatiivisen diskriminaation perustana. Toisaalta Ilja Kukulinin (2013) mukaan etnisyyden käsitteellistäminen on siirtynyt
neuvostoajan biologisesta kulttuuriseksi ilmiöksi. Vaikkei kansallisuuksia merkitä asiakirjoihin, niiden kulttuurista esittämistä (esim. juhlissa) tuetaan edelleenkin. Myös esimerkiksi väestönlaskennoissa ihmisiltä kysytään heidän kansallisuuttaan.
Vaikutusvaltainen akateemikko Valeri Tiškov vaati 1990-luvun kirjoituksissaan Venäjän kansalaisia
”unohtamaan kansakunta” (natsija), eli neuvostoaikainen kansallisuusajattelu sen biologisine perusteineen, ja ruveta rakentamaan kansalaisyhteiskuntaa ja kansakuntaa (graždanskaja natsija).
Ristiriitaisella tavalla nyky-Venäjän kansakuntaa onkin ainakin virallisissa asiakirjoissa kutsuttu
”kansalaiskansakunnaksi”, joskin tämä ymmärretään yhdistymiseksi Venäjän valtaapitävien ympärille.
Samalla on vaikeaa yhtyä täysin väittämään, että biologinen olisi jollain tavalla jätetty Venäjällä taka- alalle: koko 2000-luvun ja varsinkin 2010-luvulla ihmisruumis, sukupuoli ja perhe ovat tulleet yhä enemmän essentialisoiduiksi ja naturalisoiduksi valtion politiikoissa ja yhteiskunnallisessa
keskustelussa. Tätä ilmiötä sanotaan Venäjän uuskonservatiivikseksi käänteeksi: valtion taholta tulevassa puheessa ja toiminnassa Venäjä kuvataan ja rakennetaan yksipuolisesti perinteiseksi,
traditionalistiseksi maaksi, joka vaalii ortodoksista uskontoperinnettä ja sen sanelemia perhe-, mies- ja
naisnormeja. Biologinen etnisyys myötäilee tätä linjaa: omaa yksiselitteistä etnistä kuulumista pidetään luonnollisena ja moraalisena.
Etnisyys- ja kansallisuuskäsite on edelleenkin tärkeä väline Venäjän kansakunnan muokkaamisessa.
Neuvostoaikana biologinen etnisyys/kansallisuus rekisteröitiin ja sen varaan rakennettiin maan hallinnollis-alueellinen jako sekä etnisyyksien hierarkia, ja samalla maan yhtenäisyyttä luotiin neuvostokansa-ideologian avulla. Eri kansallisuutta olevat ihmiset ja alueet esitettiin kuuluvan saumattomasti tähän kokonaisuuteen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen valtion ideologiassa neuvostokansan asema luovutettiin ensin 1990-luvulla ’venäjäläisille’ (rossijane) ja sittemmin venäläisille (russkie) sekä laajemmin Russki mir -konseptille. Viimeksi mainitulla nähdään olevan ei niinkään biologinen, vaan historian uudelleentulkintaan nojaava arvoperusta. Samalla virallisen Venäjän kansallisuuspuhe yrittää sisällyttää itseensä sekä venäläisen nationalistisen että
neuvostonostalgisen vasemmiston retoriikan valtion pyrkiessä estämään kansallisuuden ja etnisyyden politisoitumista.
Etnisyyden tukemiseen on tullut kuitenkin uusikin syy, nimittäin maan siirtyminen kapitalistiseen talousjärjestelmään, missä etnisyys muuttuu taloudelliseksi resurssiksi ja tavaraksi. Etnisyyttä tarvitaan luomaan erilaisuutta – eikä niinkään ihmisten välille vaan kulttuurin muotojen välille lisäämään
alueiden kulttuurisen esittämisen omaleimaisuutta. Etnisyyttä tarvitaan nyky-Venäjällä alueiden brändäämiseksi ja matkailuelinkeinon kehittämiseksi (Shikalov tässä kirjassa). Tämä nousee vielä tärkeämmäksi nyt, kun valtio pyrkii rajoittamaan kansalaistensa kontakteja ulkomaiden kanssa ja ohjaamaan matkustajavirrat ja investoinnit kotimaahan. Etnisyys talouskehittäjänä on uusi ilmiö, joka odottaa tutkimusta, mutta johon viitataan tämän kirjan artikkeleissa.
Etnisyyskentän muutos liittyy myös Venäjän 2000-luvulla kokemaan ”migraatiovallankumoukseen”, millä tarkoitetaan Venäjän sisäistä voimistunutta muuttoliikettä kuten myös entisistä
neuvostotasavalloista Venäjälle suuntautuvaa etupäässä työperäistä maahanmuuttoa. Venäjän vuoteen 2014 asti kasvanut talous hyötyi maahanmuuttajien halvasta työvoimasta, ja samalla viranomaiset jatkuvasti pyrkivät lisäämään muuttoliikkeiden hallintaa ja kontrollia. Toisaalta yhteiskunnallinen keskustelu, jota käydään etupäässä valtion kontrolloimassa mediassa, on muodostunut yksipuoliseksi ja se esittää työperäisen maahanmuuton ennen kaikkea uhkana (kulttuurisena, taloudellisena ja
lääketieteellisenä). Maahanmuuttoaiheisessa keskustelussa ja toiminnassa etnisyys rodullistettiin:
Venäjälle tulevia entisen Neuvostoliiton kansalaisia kuvattiin ”mustina” ja kouluttamattomina, ihmisarvoltaan alempina kuin venäläiset. Etnisyyshierarkiat ovat neuvostoajoilta kärjistyneet ja
muukalaisvihamielisyys on muuttunut arkiseksi maahanmuuton käsittelyyn soveltuvaksi diskurssiksi.
(Ks. Laruelle 2014, Krivonos 2019.)
Etnisyys Venäjällä on monisyinen ja -tahoinen ilmiö, jonka olomuodoista, hallinnasta ja
kehityssuunnista käydään jatkuvaa kamppailua kolmella eri tasolla. Se on tärkeä identiteetinlähde monille ihmisille heidän yksityisessä elämässään, kansalaisyhteiskunnan tasolla se toimii erilaisten toimintojen areenana ja lisäksi valtio pyrkii ohjaamaan sitä nähden siinä sekä resurssin että
potentiaalisen vaaratekijän.
Joustava identifioituminen
Tuotteistamisesta ja markkina-arvokeskustelusta huolimatta, olennaista alueiden kehitykselle ja vetovoimaisuudelle on paikallisen identiteetin korostaminen. Brändäys voi vahvistaa tai innovoida alueen ominaispiirteistä matkailijoille tarjottavia kiinnostuksen kohteita, mutta paikallinen
omaleimaisuus on monimutkainen ilmiö, joka koskettaa paitsi taloutta myös alueen asukkaiden käsityksiä itsestään ja kotiseudustaan.
Stuart Hall on kirjoittanut identiteettien perustuvan toisista erottumiseen. Kulttuurinen erottuminen nykymaailmassa tarkoittaa myös identiteettien moninaisuutta ja fragmentoituneisuutta: “more than one”. Hänen mukaansa identiteeteissä on kyse moni-identtisyydestä eli samanaikaisista ryhmistä ja kulttuureista, jotka ovat symbolisesti ja toiminnallisesti toisiinsa yhteenkietoutuneita (Hall 1996b, 116).
Tavallisesti vähemmistöidentiteetit sijoitetaan marginaaliin valtakulttuurista katsottuina, mutta
Britanniassa asuvana karibialaistaustaisena mustana Hall katsoi olevansa keskipisteessä ja moninaisen identiteetin vain vahvistavan ja osuvasti kuvaavan modernin kokemuksen representaatiota (Hall 1996b, 114). Hallin näkökulma etnisen moninaisuuden arkeen kuvaa laajalti niin siirtolaisten kuin pienten alkuperäiskansojen tilannetta.
Pieniä kieliä puhuvien kansojen ja ryhmien asema on muuttunut. Yksikielisistä alueellisista vähemmistöistä on tullut kaksikielisiä, monietnisiä ja -identtisiä. Vähemmistöt eivät enää keskity maantieteellisesti samoihin paikkoihin, vaan viettävät monipaikkaista elämää. Samalla kun kansallisen perinteen muodot ovat eri tavoin sopeutuneet muuttuviin olosuhteisiin, vähemmistökulttuurin
statuksesta käydään mikro- ja makrotasoilla jatkuvaa kamppailua. Käytännössä yhdenmukaisuuden paine ja assimilaatio ovat muuttaneet kulttuurista tilannetta ja estäneet monikielisyyteen ja
monikulttuurisuuteen liittyvien etujen toteutumisen. Perheiden sisällä välittyy eri sukupolvien kokemuksissa monenlaisia tapoja merkityksellistää ja määritellä etnisyyttä ja sen liikkumatilaa.
Samalla etnisyyden ilmenemismuodot vaihtelevat suhteessa ympäröivien ryhmien ja yhteiskuntien käytäntöihin. Perinteitä ei esitetä sellaisenaan, vaan ne representoivat vähemmistökulttuuria yksilö-, ryhmä- ja valtiotasoilla uusissa tilanteissa ja konteksteissa. Onkin tärkeää tarkastella kulttuurisia tekstejä ja identiteettejä suhteessa paikallisuuden esittämiseen: Mistä tarpeista kulttuuriset esitykset syntyvät? Kenelle vähemmistökielistä kulttuuria tarjotaan? Millä tavoin kieli ja kulttuuri kytkeytyvät yksilön moninaisten identiteettien ilmauksiin? Millainen rooli kansalaisjärjestöillä ja muilla toimijoilla on perinteiden tuottamisessa?
Mielessä on kuitenkin pidettävä, että identiteetti on itseisarvo etenkin alueen asukkaille itselleen. Ilman välineellistäkin arvoa pienten kielten osaaminen ja niihin identifioituminen ovat voimaannuttavia ja omanarvontuntoa lisääviä tekijöitä. Kielen tai kulttuuriperinnön aktiivinen harrastaminen lisäävät tietoisuutta omasta taustasta, etnisyyteen kasvetaan toiminnan kautta (Hall 1996a, 4). Tällä on merkitystä, kun ajatellaan sukupolvien muodostaman ketjun jatkumoa ja ihmisen paikkaa siinä.
Kysymys moninaisista identiteeteistä, niiden muuttumisesta, tilannekohtaisista näkyviksi nousemisista ja ”häipymisistä” onkin ollut tämän tutkimushankkeen taustalla. Nykyvaltioiden väestöt pysyvät homogeenisina yhä harvemmin. Moninaiset, monitaustaiset, liikkuvuuden ja globaalien
informaatiovirtojen vaikutuksen alla elävät väestöt eivät enää voi toimia yhtenäisten etnis-kulttuuristen identiteettien ”kantajina”. Pelkkä ajatuskin siitä, että kulttuuri-identiteetti voisi olla yhtenäinen tai
”kansaa” yhdistävä tekijä vaikuttaa vanhentuneelta tai vähintäänkin utopistiselta. Nykyväestöjen identiteetit on nähtävä joustavina ja moniaineksisina. Mitä identiteettejä ihmiset edistävät arjessaan, kulttuurisessa ja poliittisessa toiminnassaan, miten valtiot ohjaavat jatkuvia identiteettien
luomisprosesseja, kuinka identiteetit lomittuvat taloudellisen toiminnan kanssa, miten eri sukupolvet asettuvat identiteettien kirjoon – nämä ovat keskeisiä kysymyksiä ymmärtääksemme, kuinka nyky- yhteiskunnat toimivat.
Tämän kirjan artikkeleissa valaistaan sitä, miten kulttuuri-identiteettejä muodostuu ja muovataan 2010- luvulla Karjalan tasavallassa ja Viipurin alueella. Artikkelit tuovat esiin myös sen, millä tavoin
kaupunkiolosuhteissa kielellinen identiteetti kehittyy ja voi kasvaa. Myös etnisyyden suhde
yhteiskunnan rakenteisiin ja kulttuurisista muutosprosesseista syntyviin ongelmiin tulevat artikkeleissa esiin.
Kulttuurisen muutoksen logiikka on ollut tutkijoiden kiinnostuksen kohteena jo pitkään. Samalla tavoin identiteettien monisärmäisyys ja tilannekohtaisuus ovat tuttu aihe kulttuurintutkijoille jo ainakin 1990- luvulta lähtien. Kulttuuriperinteessä ei kyse olekaan kuolevan kulttuurin jäänteistä vaan
transformaatioista nykyajassa. Tässäkin kirjassa halutaan tutkia, kuinka kieli ja identiteetti asettuvat yhä kapeampiin domeeneihinsa, miten tämä vaikuttaa toisiinsa lomittuvien etnisyyksien ilmaisuun ja millä tavoin etnisyyksiä käsitteellistetään ja säädellään.
Pienten kielten tulevaisuus on suuresti riippuvainen ympäröivän yhteiskunnan suhtautumisesta ja tuesta. Karjalan tasavallan vanhat kansallista kulttuuria edustavat kielet, karjala, suomi ja vepsä, eivät enää välity perheissä, vaan yhteiskunnan tuella toimivissa instituutioissa, joita ovat koulut,
kulttuurilaitokset ja media. Kodeissakin näitä kieliä on puhuttu sukupolvesta toiseen ja puhutaan edelleen, mutta nyky-yhteiskuntaan tarvittava sanasto ja kielen monimuotoisuus eivät voi esiintyä pelkästään kodin piirissä vaan kielellisen kompetenssin kehittyminen tarvitsee muitakin kanavia pystyäkseen seuraamaan käyttäjänsä tarpeita. Juuri näitä tarpeita tukevat Petroskoin valtionyliopiston karjalan kielen opetus, Kansallisen teatterin suomenkieliset näytelmät ja konservatorion opettama vepsäläinen kansanmusiikkiperinne.
Kulttuurin dynamiikka
Karjalaisuutta Venäjän Karjalassa on tarkasteltu tieteen ja taiteen keinoin talonpoikaiskulttuurina osana kylien arkea ja luonnon ympäristöä (Knuuttila & Suutari 2013, 10). Tässä kirjassa tarkastelemme etnisyyttä osana kaupunkeihin kytkeytyviä toimintoja. Tämä antaa näkökulmaa myös tulevaisuuteen, sillä kaupunkien asukkailla on ratkaiseva merkitys siihen, miten Karjalan tasavallan kansallinen kulttuuri kehittyy tulevaisuudessa. Kulttuuritoimintojen aktiiviset vaikuttajat ovat tavallisesti korkeasti koulutettuja ja tällaista koulutusta on tarjolla tasavallan pääkaupungissa Petroskoissa. Siksi katse on syytä kohdistaa kaupunkeihin, kun halutaan tarkastella etnisyyksissä tapahtuneita muutoksia ja tulevia kehityskulkuja.
Erityispiirteenä Karjalan tasavallassa suhteessa muihin Venäjän alueisiin on sen sijainti rajalla. Suomi- tekijä on kirjan ensimmäisen osan teema. Siinä tarkastellaan Karjalan etnisyyskeskusteluja suhteessa suomalaisuuteen, rajaan ja raja-alueen problematiikkaan. Suomen kieli on ollut Karjalassa
neuvostoaikana virallinen kieli, mutta lisäksi se on edelleenkin tärkeä kieli monille tasavallan asukkaille paitsi kulttuuriperinnön myös ylirajaisten yhteyksiensä takia. Olga Davydova-Minguet tarkastelee artikkelissaan suomalaisen kulttuurin asemaa erityisesti suhteessa lehdistöön ja
koulutukseen. Petroskoissa on ilmestynyt jo 1920-luvulta alkaen (lukuisilla eri nimillä
vuosikymmenten aikana) sanomalehti Karjalan Sanomat sekä kirjallinen aikakauslehti Carelia. Median lisäksi kuohuntaa on tapahtunut suhteessa suomen kielen asemaan kouluissa, sillä kielen opetuksen
määrää on erilaisin perustein vähennetty eikä suomen kielen jatkuvuus ole vahvistunut, vaikka sillä onkin tasavallassa vankka kulttuurihistoria takanaan.
Ekaterina Melnikova käsittelee Sortavalan alueen paikallista identiteettiä, jonka erityispiirteenä on alueen luovuttaminen Neuvostoliitolle toisen maailmansodan yhteydessä. Alueelta evakuoitiin muualle Suomeen kaikki entiset asukkaat ja varsin hyvin rakennettuun infrastruktuuriin asutettiin tuhansia ihmisiä Neuvostoliiton eri tasavalloista ja alueilta. Melnikovan tarkastelussa on vuoden 2012 Karjalaiset laulujuhlat, festivaali, joka toisaalta kuvasti tämän ajan tarvetta pitää yllä hyviä
kansainvälisiä suhteita Suomeen mutta samalla osoitti selvää etäisyyttä Suomessa asuvien karjalaisten ja Sortavalan nykyisten asukkaisen identiteeteissä. Karjalaiset laulujuhlat nojaavat samannimisen tapahtuman historiaan ennen toista maailmansotaa. Uusien juhlien järjestämisen aloite tuli
suomalaisilta järjestöiltä ja kuoroilta, sitten tapahtumaa järjestettiin ylirajaisesti molemmissa maissa muutaman vuoden ajan, mutta nyttemmin vuosittaisen tapahtuman järjestäminen on yksinomaan Karjalan tasavallan vastuulla.
Eroa Suomen ja Venäjän välisen raja-alueen identifioimisessa käsittelee myös Yury Shikalov. Hänen tarkastelussaan on Leningradin alueen luoteiskolkassa Suomenlahden rannalla sijaitseva Viipuri. Se oli jo Neuvostoliiton aikana suomalaisten turistien suosima kohde, jossa myös turismin lieveilmiöt, kuten salakauppa kukoistivat. Matkustamisen helpotuttua Viipurin suosio kasvoi edelleen, mutta 2000-luvun alussa kaupunki sai niin paljoin kielteistä julkisuutta pikkurikollisuuden takia, että suomalaiset
matkatoimistot julistivat boikotin kaupunkia kohtaan. Sittemmin kaupungin historiaa on pyritty tulkitsemaan uudelleen tavoilla, jotka vahvistaisivat enemmänkin venäläisten matkailijoiden kiinnostusta kuin tulkintaa suomalaisesta keskiaikaisesta kaupungista.Viipurin esimerkki osoittaa kuinka keskusjohtoinen Venäjä on valmis tekemään nykyhetkeen vaikuttavia hyvinkin mielivaltaisia tulkintoja historiasta.
KARTTA tähän:
Kuvateksti: Karjalan tasavalta ja raja-alue. Suomelta Neuvostoliitolle luovutettu ja toisen
maailmansodan jälkeen uudelleen asutettu alue on merkitty katkoviivalla. Osa tästä kuuluu Karjalan tasavaltaan ja osa Leningradin alueeseen.
Yhteiskunnallinen etnisyyskeskustelu
Kirjan toinen osa käsittelee Karjalan tasavallan etnisyyttä lakien, viranomaisdiskurssien sekä yhteiskunnallisen keskustelun kannalta. Sanna-Riikka Knuuttilan mukaan Venäjän ja Karjalan lait sallivat kyllä karjalan kielen elvyttämiseen tarvittavia toimenpiteitä, mutta lakien velvoittavat sanamuodot ovat harvinaisia. Niinpä lait periaatteessa ovat tarkoitukseltaan hyviä ja pieniä kieliä suojelevia, mutta käytännössä niitä ei panna toteen. Tämän vuoksi karjalan kielen arvostus on matala ja ruohonjuuritasolla kielen elvyttäminen ei toimi. Hänen tutkimuksensa kohdistuvat erityisesti pieneen Kotkatjärven kylään Karjalan tasavallan eteläosissa sadan kilometrin päässä Petroskoista. Siellä
väestön keskuudessa karjalan kielen arkipäiväinen käyttö yleistyi huomattavasti perestroikan jälkeen, ja eräiden aktiivitoimijoiden myötä kylään saatiin kouluopetusta, lauluryhmä ja jopa koululaisten
ohjaamaa televisiotoimintaa vuosituhannen vaihteessa. Kielen elpyminen ei kuitenkaan ole jäänyt pysyväksi trendiksi vaan karjalan kielen puhumisaktiivisuus on vähentynyt, kuten muuallakin Karjalassa.
Karjalan tasavallan monikulttuurisuuspolitiikka on muuttunut selvästi 2000-luvulla, etenkin vuonna 2006 sattuneiden Kontupohjan levottomuuksien johdosta. Tiina Sotkasiira on tutkinut näitä
Kaukasuksen siirtolaisten ja paikallisten asukkaiden välisiä konflikteja, ja tässä artikkelissa hän käsittelee etnisyyden merkityksestä tehtyjä tulkintoja tasavallan hallinnossa Kontupohjan tapauksen jälkeen. Aineiston analyysi kertoo, miten Karjalan (ja samalla Venäjän) nykyinen johto pyrkii hallinnoimaan etnisyyksiä: antamatta tilaa konflikteille ja niistä syntyvälle kriittiselle keskustelulle tuotetaan puhetta Karjalasta etnisen ”harmonian” paikkana.
Muuttuneessa tilanteessa on tarpeen tarkastella etnisyyden merkityksiä tarkemmin ruohonjuuritasolla.
Julia Litvin tarkastelee ensinnä karjalaisia perheitä Petroskoissa. Hän on haastatellut kahtakymmentä karjalaistaustaista eri ikäistä naista ja kysyy, mitä karjalan kieli ja karjalainen identiteetti heille merkitsevät. Kaupunkioloissa kulttuuritoiminnoilla ja koulutuksella on suuri merkitys, ja heidän mielestään karjalaisuus onkin siirtynyt eräänlaiseen symboliseen tilaan. Kriittinen raja assimilaation kannalta saavutettiin jo 1980-luvulla, jolloin yli puolet karjalaisista ei enää puhunut karjalaa.
Kommunikointi tapahtuu nyt venäjäksi, mutta silti karjalaisella syntyperällä ja karjalan kielen olemassa ololla on sinällään heille tärkeä merkitys.
Teemu Oivon tutkimus kohdistuu etnisten representaatioiden takana olevaan ideologiaan. Hänen tarkastellussaan ovat anonyymit nettikeskustelut LiveJournalissa ja VKontaktessa, jotka kuvastavat miten tiukasti etnisyyskeskustelut ovat sidoksissa Venäjän valtioon ja sen intresseihin. Oivon mukaan
netti tarjoaa mahdollisuuden esittää sellaisia käsityksiä karjalaisten asemasta ja toiveita sen
paranemisesta, joita ei kasvokkaistodellisuudessa ehkä uskallettaisi tuoda julki. Venäjällä tapahtuvasta internetin valvonnasta, valtiollisen propagandan levittämisestä ja sensuurista huolimatta internet on kuitenkin tärkeä kanava edistää Venäjän valtapolitiikasta poikkeavia käsityksiä. Käytännössä ne jäävät kuitenkin marginaaliin, sillä nettikeskusteluissakin kohdistuu suuri paine yhtenäiseen Venäjään
mukautumiseksi.
Pyrkimykset etnisyyden kehittämiseksi ja ihmisten osallistamiseksi
Kirjan kolmannessa osassa pureudutaan kulttuuritoimintoihin, jotka tuottavat monietnisyyttä ja muokkaavat sitä, millaiseksi karjalainen ja muu kansallinen kulttuuri muodostuu arjessa. Ilia
Moshnikov kirjoittaa karjalankielisestä nukketeatterista, Čičiliuskusta. Sen perustivat karjalan kielen opiskelijat ja opettajat, joiden pyrkimyksenä oli lisätä karjalan kielen käyttöä luentosalien ulkopuolella sekä nostaa kielen arvostusta tavallisten karjalaisten parissa. Jälkimmäistä tavoitetta toteuttaakseen Čičiliusku-nukketeatteri on väsymättä tehnyt esiintymismatkoja karjalaisiin kyliin ja valmistanut (vuoteen 2017 mennessä) seitsemän uutta näytelmää karjalaiselle yleisölle. Ensin mainittu tavoite on osoittautunut vaikeaksi toteuttaa käytännössä, sillä karjalan kielen spontaani käyttö ryhmän jäsenten kesken ei luonnistu, kun venäjä on kaikille osapuolille vahvempi kieli. Nuket puhuvat kyllä karjalaa, mutta näyttelijöiltä se ei hyvästä tahdosta huolimatta tahdo sujua. Moshnikov on itsekin osallistunut vuosien ajan ryhmän toimintaan, mikä on varmistanut keskinäisen ymmärryksen haastattelutilanteissa.
Karjalankielinen musiikki on säilyttänyt asemansa koko 1900- ja 2000-luvuilla tapahtuneen kulttuurisen modernisaation ajan. Sitä esitettiin Neuvostoliiton aikana, vaikka muu karjalan kielen julkinen käyttö olikin hyvin vähäistä, ja edelleen karjalan kielellä laulavat lukuisat lapsiryhmät ja jopa nuoret rokkarit ja räppärit. Pekka Suutarin artikkeli tarkastelee musiikkityylejä ja esitysyhteyksiä, joihin karjalankielistä musiikkia nykyään sovitetaan. Käsittelyssä ovat etenkin kuorot ja folkrock- yhtyeet, mutta myös Karjalan tasavallan valtiollinen laulu- ja tanssiyhtye Kantele sekä Petroskoin valtionkonservatorion suomalais-ugrilaisen musiikin osasto. Osoittautuu, että nämä tyylillisesti ja toiminnallisesti hyvin erilaiset ryhmät ovat kiinteässä vuorovaikutuksessa toisiinsa ja että yhtäältä suomalaisugrilaisten kielten ja toisaalta kansanmusiikin opettaminen tuottavat merkittäviä
kombinaatioita, jotka ovat tehneet karjalaista musiikkia tunnetuksi paikallisesti ja vieneet sitä menestyksekkäästi ulkomaille.
Elina Niiranen käsittelee musiikkiharrastajien toimintaa Uhtualla, Kalevalan piirin keskuksessa. Hänen
näkemyksensä mukaan musiikin tekeminen toimii mahdollisuutena erilaisten etnisyyksien
samanaikaiseen toteuttamiseen harrastajien omassa elämässä: musiikkitoiminta on polku paikallisiin juuriin. Kenttätyön ja paikallisetnografian keinoin Niiranen on artikkelissaan tavoittanut niin
kanteleensoittajat, karjalaisen kuoron laulajat kuin myös eri-ikäisistä koostuvan rockyhtyeen jäsenet.
Kohtaamisissa apuna oli myös Karjalan tiedekeskuksen tutkija Valentina Mironova, joka oli kenttätyössä mukana Elina Niirasen kanssa.
Suomen ja Karjalan vertailuasetelmaa käyttävät Olga Ilyukha ja Yury Shikalov tarkastellessaan lasten viihteelliseksi oheislukemistoksi valmistettuja kirjoja Tatun ja Patun Suomi sekä Timan matka Koti- Karjalassa (Putešestvije Timy po rodnoi Karelii. Naš ozernyi krai). Molemmilla on sama tarkoitus, mutta kirjojen tyylilajeissa on eroja. Suomalainen Tatu ja Patu käyttää hirtehistä huumoria, kun taas Timan matka on huomattavasti vakavamielisempi ja pateettisempi. Patrioottisella kasvatuksella on siis monia sävyjä eri maissa. Yhtä kaikki ajatus kotiseudun rikkaudesta ja esivanhempien vahvasta
perinnöstä on tärkeä alusta lasten kulttuurisessa kasvatuksessa, enkulturaatiossa. Niiden myötä uudet sukupolvet opetetaan sisäistämään oman maan monitahoisuus ja rakastava velvollisuus sen
ylläpitämiseen.
Joustava etnisyys on käsite, jota tarvitaan monikulttuurisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa tuomaan esiin samanaikaisten identiteettien itseisarvoa ja etnisten prosessien päällekkäisyyttä. Nyky- yhteiskunnan liikkuvuus tekee etnisyyksistäkin monimuotoisia, monipaikkaisia ja ylirajaisia.
Taloudellisessa ja poliittisessa mielessä joustavilla etnisyyksillä on brändiarvoa, vaikka etnisyyksiä pyritäänkin suitsimaan ja hallitsemaan. Oman joustavan identiteetin ilmaukset ovat kuitenkin
parhaimmillaan yhteiskuntaa kehittäviä ja ihmisen perusoikeuksia toteuttavia kanssakäymisen muotoja (Sarhimaa 2017).
Internetlähteet
Itogi 2010: Itogi Vserossijskoi perepisi naselenija 2010 g. T. 4. Tabl. 10. Naselenije naiboleje mnogotšislennyh natsionalnostei po vozrastnym gruppam i polu po subjektam Rossijskoi Federatsii.
http://www.gks.ru/free_doc/new_site/perepis2010/croc/Documents/Vol4/pub-04-10.pdf. (Luettu 12.10.2019.)
Kirjallisuus
Ahonen, Anneli 2015: "Terveh kuldaine" – Ulkomaiseksi agentiksi julistettu järjestö opettaa lapsille karjalan kieltä Venäjällä. Petroskoilainen kulttuurijärjestö Nuori Karjala on Venäjän silmissä
ulkomainen agentti. Helsingin Sanomat 13.7.2015.
Ahonen, Anneli 2016: Venäjä kaventaa pääsyä Lahdessa järjestettävään suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressiin. Maailmankongressi järjestetään joka tapauksessa, sanoo Suomi-Venäjä-seuran pääsihteeri. Helsingin Sanomat 12.3.2016.
Aktürk, Şener 2012: Regimes of Ethnicity and Nationhood in Germany, Russia, and Turkey.
Cambridge: Cambridge University Press.
Anttikoski, Esa 1998: Karjalan kielisuunnittelun strategiat 1920- ja 1930-luvulla. Teoksessa Yhtä suurta perhettä. Bolševikkien kansallisuuspolitiikka Luoteis-Venäjällä 1920–1950-luvuilla.
Toimittaneet Timo Vihavainen ja Irina Takala. Helsinki: Kikimora Publications. 233–250.
Babayan, Nelly 2015: Truthiness in Russia. Opendemocracy.net, 23 November 2015,
https://www.opendemocracy.net/od-russia/nelli-babayan/truthiness-in-russia. (Luettu 22.10.2019.) Barth, Fredrik 1994: Enduring and Emerging Issues in the Analysis of Ethnicity. Teoksessa The Anthropology of Ethnicity. Beyond “Ethnic Groups and Boundaries” Toimittaneet Hans Vermeulen ja Cora Govers. Amsterdam: Het Spinhuis. 11–32.
Brown, Kate 2004: A Biography of No Place. From Ethnic Borderland to Soviet Heartland. Cambridge
& Massachusetts: Harvard University Press.
Cottiero & al. 2015: Cottiero, Christina; Kucharski, Katherine; Olimpieva, Evgenia; Orttung, Robert W. War of Words: The Impact of Russian State Television on the Russian Internet. Nationalities Papers. Vol. 43, No. 4, 533–555.
Davydova-Minguet, Olga 2014: Diaspora käytännön kategoriana. Idäntutkimus 4, 44–62.
Eldia 2013: Karelian in Russia. ELDIA Case-Specitic Report. ELDIA (European Language Diversity for All) Studies in European Language Diversity 26. Mainz & al: Eldia.
https://phaidra.univie.ac.at/detail_object/o:314612
Grigas, Agnia 2016: Beyond Crimea. The New Russian Empire. New Haven & London: Yale University Press.
Hall, Stuart 1996a: Introduction: Who Needs ’Identity’? Teoksessa Questions of Cultural Identity.
Toimittaneet Stuart Hall & Paul Du Gay. London: Sage Publications. 1‒17.
Hall, Stuart 1996b: Minimal Selves. Teoksessa Black British Cultural Studies. A Reader. Toimittaneet Houston A. Baker Jr., Manthia Diawara & Ruth H. Lindeborg. Chicago & London: University of Chicago Press. 114‒119.
Hirsch, Francine 2005: Empire of Nations. Ethnographic Knowledge and the Making of the Soviet Union. Ithaca (N.Y.): Cornell University Press.
Hyytiä, Osmo 1999: Karjalais-Suomalainen Neuvostotasavalta 1940–1956. Kansallinen tasavalta?
Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Hyytiä, Osmo 2008: ”Helmi Suomen maakuntien joukossa”. Suomalainen Itä-Karjala 1941–1944.
Helsinki: Edita.
Hämynen, Tapio 2013: Rajakarjalaisen kieliyhteisön rapautuminen ja karjalankielisten määrä
Suomessa. Teoksessa Karjala-kuvaa rakentamassa. Toimittanut Pekka Suutari. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 182–213.
Kangaspuro, Markku 2000: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920–1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Klementjev, Jevgeni 1996: Kansalaisyhteiskunta ja kansalliset liikkeet. Teoksessa Matkalla
kansalaisyhteiskuntaan? Liikettä ja liikkeitä Luoteis-Venäjällä. Toimittaneet Ilkka Liikanen ja Pentti Stranius. Joensuu: Karjalan tutkimuslaitos. 43–48.
Knuuttila, Seppo & Suutari, Pekka 2013: Mikä pitää koossa Karjalaa? Teoksessa Karjala-kuvaa rakentamassa. Toimittanut Pekka Suutari. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 9–25.
Krivonos, Daria 2019: Migrations on the Edge of Whiteness: Young Russian-speaking Migrants in Helsinki, Finland. Helsinki: University of Helsinki.
Kukulin, Ilja 2013: Şener Aktürk. Regimes of Ethnicity and Nationhood in Germany, Russia and Turkey. Pro et Conra N 5(60), 121–129.
Kunnas, Niina 2013: Vienankarjalaisten kielikäsityksiä. Teoksessa Karjala-kuvaa rakentamassa.
Toimittanut Pekka Suutari. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 289–330.
Kurki, Tuulikki 2018: Rajan kirjailijat. Venäjän Karjalan suomenkieliset kirjailijat tilan ja identiteetin kirjoittajina. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Laruelle, Marlene 2014: “Russki natsionalizm” kak oblast nautšnyh issledovani. Pro et Conra, N 1–
2(62), 54–73.
Liikanen, Ilkka 1996: Karjalan kansanrintama – kansalaistoimintaa vai politiikkaa? Teoksessa Matkalla kansalaisyhteiskuntaan? Liikettä ja liikkeitä Luoteis-Venäjällä. Toimittaneet Ilkka Liikanen ja Pentti Stranius. Joensuu: Karjalan tutkimuslaitos. 67–76.
Liikanen, Ilkka 2001: Educational and Political Capital and the Breakthrough of Voluntary
Associations in Russian Karelia. Teoksessa Education and Civic Culture in Post-Communist Countries.
Toimittaneet Stephen Webber ja Ilkka Liikanen. Basingstoke & New York: Palgrave. 28–41.
Nikiporets-Takigawa, Galina & Pain, Emil (toim.) 2016: Internet i ideologitšeskije dviženija v Rossii:
Kollektivnaja monografija. Moskva: Novoje literaturnoje obozrenije.
Oivo, Teemu 2013: Foreign Agents in Russia: Discoursive Analysis on Foreign Agents in Russia 2012–2013. Kansainvälisten suhteiden pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. http://hdl.handle.net/10138/42183.
Peers, Eleanor 2015: Cartoon Epic Heroes in Indigenous Siberian Revival: The Meaning of Ethnicity in Putin's Russia. Anthropology Today 31(3), 3–7.
Pehkonen, Margarita 2019: Kiinnostus kieliin aina yhtä kova. Karjalan Sanomat 2.10.2019.
Perttu, Jukka 2015: Moskovassa huudettiin Suomea Venäjälle – Mitä ajattelevat Suomessa asuvat venäläiset? Moskovassa kuuluneet huudot Suomen palauttamisesta Venäjään herättivät pelkoa ja inhoa päätoimittaja Eilina Gusatinskyssä. Helsingin Sanomat 19.3.2015.
Pomerantsev, Peter & Weiss, Michael 2014: The Menace of Unreality: How the Kremlin Weaponizes Information, Culture and Money. The Interpreter, http://www.interpretermag.com/wp-
content/uploads/2014/11/The_Menace_of_Unreality_Final.pdf.
Sarhimaa, Anneli 2017: Vaietut ja vaiennetut. Karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Sihvo, Hannes 1973: Karjalan kuva. Karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian aikana. Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Suutari, Pekka 2011: Venäjän Karjalaan siirtyneiden suomalaisten musiikkitoiminta. Teoksessa Itä meissä. Toimittanut Katriina Kajannes. Kuopio: Kustannusosakeyhtiö Hai.
Suutari, Pekka 2013: Moni-identtisyys ja etnisten vähemmistöjen musiikki. Teoksessa Musiikki kulttuurina. Toimittaneet Pirkko Moisala ja Elina Seye. Helsinki: Suomen Etnomusikologinen Seura.
257–276.
Takala, Irina 1998: Finny-immigranty. Teoksessa Finny v Rossii: istorija, kultura, sudby. Toimittanut Eino Kiuru. Petrozavodsk: Izdatelstvo Petrozavodskogo universiteta. 95–128.
Takala, Irina 2010: Finski jazyk v Karelii: istorija i sudba. Teoksessa Rossijskije finny: vtšera, segodnja, zavtra. Materialy mežregionalnoi nautšnoi konferentsii, posvjaštšjonnoi 20-letiju
Ingermanlandskogo sojuza finnov Karelii. Toimittanut Jevgeni Klementjev. Petrozavodsk: Karelski nautšnyi tsentr RAN. 24–40.
Vavulinskaja, Ljudmila 2002: Suomalainen koulu Karjalan sodanjälkeisinä vuosina. Carelia 4: 127–
130.
Ylikangas, Mikko 2009: Poezija-utopija finskoi immigratsii v Rossii. 1920–1930-e gody. Teoksessa Finski faktor v istorii i kul’ture Karelii XX veka. Toimittanut Olga Ilyukha. Petrozavodsk: Karelski nautšnyi tsentr RAN. 184–207.
