Politisoitunut etnisyys Karjalan tasavallassa

UEF//eRepository

DSpace https://erepo.uef.fi

Rinnakkaistallenteet Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

2019

Politisoitunut etnisyys Karjalan tasavallassa

Sotkasiira, Tiina

Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry

Artikkelit tieteellisissä kokoomateoksissa

© Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry All rights reserved

http://www.kansantietoudentutkijat.fi/muitajulkaisuja/kultaneito-sarja/

https://erepo.uef.fi/handle/123456789/8029

Downloaded from University of Eastern Finland's eRepository

Politisoitunut etnisyys Karjalan tasavallassa

Kansallisuuspoliittinen käänne

Etnisyydet, kulttuurit ja uskonnot ovat eläneet Venäjällä rinnakkain jo vuosisatojen ajan. Karjala, joka on osa Venäjää, jakaa tämän historiallisen kohtalon. Tasavallalla on myös omia

erityispiirteitään, jotka liittyvät sen maantieteelliseen asemaan. Karjala sijaitsee kahden sivilisaation, Venäjän ja Euroopan, sekä kristinuskon eri suuntausten, kuten ortodoksisuuden, katolilaisuuden, protestantismin ja vanhauskoisuuden, risteyskohdassa. Harmoniaa ja

yhteisymmärrystä tarvitaan, jotta yhteiskunta voi kehittyä.³⁶ (Karjalan tasavallan hallitus 2007b.)

Käsitys Karjalasta kahden sivilisaation ja erilaisten kulttuuristen vaikutteiden, kuten itäisen ja läntisen kristillisyyden, harmonisena kohtauspaikkana oli pitkään vallitseva ymmärrys siitä, mitä Karjala Neuvostoliiton jälkeisenä aikana on ja edustaa. Tähän liittyi myös näkemys, jonka mukaan Karjalan tasavallassa etnisiä ja kansallisuuteen liittyviä ongelmia oli kyetty ratkaisemaan paremmin kuin Venäjällä keskimäärin (Markedonov 2006, 8). Mielikuva Karjalasta etnisten suhteiden ”onnelana” sai kuitenkin särön vuoden 2006 syksynä, jolloin Kontupohjan kaupungissa tapahtunut baaritappelu riistäytyi käsistä johtaen kahden venäläisen kuolemaan. Se, että puukottajat olivat ”tulijoita” (ven:

prijezžije) Kaukasian alueelta aiheutti julkisen kohun ja tyrmistyksen. Päivien ajan tilanne

Kontupohjassa oli jännittynyt ja väkivallan sävyttämä. Kaukasiasta kotoisin olevien kaupunkilaisten omaisuuden tuhoaminen, levottomuudet ja kaupungissa järjestetty laaja mielenosoitus toivat

ennennäkemättömällä tavalla esiin paikallisten asukkaiden sekä etelästä tulleiden siirtolaisten välillä vallinneet jännitteet (Kosjuk 2006; Panasenko 2006). Tapahtumien jälkipuinti heijastui myös Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikkaan.

Kontupohjan tapahtumat olivat merkittävä vedenjakaja Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan kannalta. Tätä ennen politiikkaa oli tehty ennen kaikkea tasavallan suomalais-ugrilaisten

vähemmistöjen näkökulmasta, mutta Kontupohjan tapahtumien jälkeen huomio kiinnittyi erityisesti

36 Vastuu sitaattien ja termien suomennoksista on kirjoittajan. Osa tämän artikkelin sisältämistä asiakirjasitaateista löytyy Karjalan tasavallan hallinnon sivuilta myös suomen kielellä ja näitä käännöksiä olen hyödyntänyt sitaatteja suomentaessani.

Tiina Sotkansiira

kansallisen harmonian tavoitteluun (vrt. Liikanen 2013; Sotkasiira 2016, 67–71). Tärkeiksi tavoitteiksi nimettiin sekä kansallismielisten ja uskonnollisten ääriliikkeiden että etelästä pohjoiseen suuntautuvan muuttoliikkeen hallinta. Kysymykset vähemmistökielten asemasta ja kansallisten vähemmistöjen oikeuksista säilyivät mukana politiikassa, mutta saivat rinnalleen uusia, aiemmasta poikkeavia teemoja ja painotuksia.

Kontupohjan tapahtumista alkanut kansallisuuspoliittinen käänne ja siihen olennaisesti kuuluva etnisyyden politisoituminen vuosina 2006–2013 ovat tämän luvun aiheina. Politisoitumisella tarkoitan Anke Weberin, Wesley Hiersin ja Anaïd Fleskenin (2016, 3–4) tavoin prosessia, jonka myötä etnisyys tuodaan virallisen ja/tai valtiollisen politiikan piiriin. Tällöin aiemmin ongelmattomana näyttäytynyt etnisyys tulee kampailun ja neuvottelun kohteeksi joko vähän kerrassaan tai, kuten Karjalassa, jonkin yllättävän tapahtuman myötä. Politisoitumisen myötä etnisyys nostetaan julkiseen keskusteluun ja sille aletaan vaatia poliittista huomiota ja hallintaa. Karjalasta kirjoitettaessa on hyvä pitää mielessä, että etnisyys on politisoitunut siellä lukuisia kertoja jo ennen Kontupohjan tapahtumia. Tutkijat, kuten Francine Hirsch (2005) ja Terry Martin (2001) ovat väittäneet, että neuvostovuosina itse asiassa koko valtio organisoitiin etniselle perustalle ja kansallisten hierarkioiden mukaisesti. Politisoitumisen voikin nähdä ajassa ja paikassa sekä intensiteetiltään vaihtelevana prosessina, jossa suvantovaiheita voi seurata voimakas politisoitumiskehitys.

Näin ollen tutkimuksellisena lähtökohtana poliittisuuden voi nähdä myös tulkintakehykseksi, joka Sanna Valkosen (2010, 140) mukaan ohjaa etsimään jälkiä vallasta ja sen toiminnasta. Kuten Valkonen (emt.) huomauttaa, pitää poliittisuus tällöin sisällään paljon muutakin kuin virallista ja valtioon

kytkeytyvää poliittista toimintaa ja politikointia. Se kietoutuu kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin ja koskettaa myös ihmisten identifikaatioita. Nämä molemmat politisoitumisen tulkinnat on syytä pitää mielessä, kun arvioidaan etnisyyden ja politiikan kytköksiä.

Luvun tarkastelun kohteena olevaa politiikkalohkoa voidaan kutsua joko kansallisuus- tai etnisyyspolitiikaksi. Venäjäksi käytetään useimmiten käsitettä natsionalnaja politika. Käsitteen kääntäminen englanniksi tai suomeksi on jossain määrin ongelmallista, koska kansallisuus

ymmärretään eri yhteiskunnissa hieman eri tavoin (kääntämisen ongelmista ks. Shanin 1986). Itse määritän kansallisuuspolitiikan nimenomaan Venäjän eri kansallisuuksien (ven: natsionalnost) ja kansojen (narod) asemaan liittyväksi politiikaksi, kun taas maahanmuuttopolitiikalla viittaan sekä kansainvälisen muuttoliikkeen että maahanmuuton mukanaan tuomaa kulttuurista erilaisuutta organisoivaan politiikkaan (vrt. Koenis & Saukkonen 2006). Tosin on huomattava, että Venäjällä

merkittävä osa, virallisten tilastojen mukaan jopa 90 prosenttia, muuttoliikkeestä tapahtuu maan sisällä (Sotkasiira 2016, 39). Etnisiä ja kulttuurisia eroja hallinnoivaa politiikkakokonaisuutta kutsun tässä artikkelissa etnisyyspolitiikaksi. Sitä voisi tosin nimittää myös etnokulttuuriseksi politiikaksi, joka Gusel Makarovan (2007, 15) mukaan tarkoittaa erityisesti sitä kulttuuripolitiikan osaa, joka liittyy etnisten (alueellisten) kielten ja kulttuurien suojelemiseen, uusintamiseen ja kehittämiseen sekä

etnokulttuuristen identiteettien vuorovaikutusprosessien hallintaan. Etnisyyspolitiikasta on syytä puhua esimerkiksi silloin, kun viitataan ”kaukasialaisiin”, joista osa on kotoisin Venäjän Federaation alueelta ja osa Venäjän naapurimaista. Etnisyyttä ja siirtolaisuutta koskevassa politiikassa tai julkisessa

keskustelussa ei aina tehdä eroa Venäjän kansalaisten ja muista maista Karjalaan muuttaneiden välille.

Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikkaa koordinoi tasavallan Kansallisuuspolitiikan ministeriö, joka on viralliselta nimeltään Kansallisuuspolitiikan, uskonnollisiin ja kansalaisjärjestöihin sekä medioihin suhteita ylläpitävä ministeriö. Nimensä mukaisesti ministeriön tehtäväkenttään kuuluu muun muassa Venäjän federaatiotason kansallisuuspolitiikan tuominen aluetasolle sekä kirkon ja valtion välisten suhteiden ja tiedotusvälineiden toiminnan kehittäminen (Položenije 2012). Aineistoni koostuu pääasiallisesti Kansallisuusasioiden ministeriön ja sen edeltäjien gov.karelia.ru-nettisivuilla julkaisemista politiikkaohjelmista. Näistä tärkeimpiä ovat Kansallinen kehitys sekä Karjalan

tasavallassa asuvien kansojen ja kansallisten vähemmistöjen kansallinen yhteistyö (Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan valtionkomitea 2005), Kansallisten ja uskonnollisten suhteiden harmonisointi ja kansallisen yhteisymmärryksen luominen Karjalan tasavallassa vuosina 2007–2011 (Karjala –

yhteisymmärryksen alue) (Karjalan tasavallan hallitus 2007a) sekä Karjalan kansojen ja etnisten yhteisöjen yhtenäisyyden säilyttäminen vuosina 2012–2016 (Karjala – kotimme) (Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan … 2011). Tarkastelen ensisijaisesti aluetason strategioita, joilla pyritään hallinnoimaan sekä organisoimaan etnistä monimuotoisuutta ja rakentamaan etnisesti harmonista yhteiskuntaa Karjalan tasavaltaan.

Lähden liikkeelle kertomalla, kuinka arki ja toisaalta etnisyyden politisoituminen kirjan tässä luvussa ymmärretään. Tämän jälkeen kuvaan kehityskulkua, jonka myötä etniset suhteet politisoituivat Karjalan tasavallassa. Tätä tarkastelua seuraa pohdinta siitä, kuinka Karjalan tasavallan hallinto ymmärtää etnisyyden ja kuinka etnisyyttä organisoidaan politiikkaohjelmissa. Lopussa kiinnitän

huomiota siihen, millaisia poliittisia valintoja kytkeytyy nimeämisen politiikkaan, sekä tämän politiikan vaikutuksiin. Väitän, että viime aikojen etnisyyspolitiikan seurauksena etnisyys Karjalassa on, ei vain politisoitunut, vaan tarkoituksellisesti politisoitu ja rajattu arkisen kanssakäymisen ulkopuolelle. Siitä

on tullut keino organisoida ja järjestää ihmisten vuorovaikutusta tavalla, joka mahdollistaa hallinnon asettumisen tiettyjen ryhmien puolelle ja toisaalta myös joitakin ryhmiä vastaan. Etnisyyspolitiikasta on tullut tanner, jossa taitetaan peistä venäläisen yhteiskunnan kipukohdista, kuten hallinnon

läpinäkyvyydestä ja kansalaisten osallistumisen mahdollisuuksista.

Kun arki politisoituu

Tässä luvussa etnisyyttä tarkastellaan ensisijaisesti makrotason kysymyksenä. Aion keskittyä siihen, kuinka Karjalassa tietyt etnisyyden piiriin liittyvät käsitteet, kuten muuttoliikkeet tai vaikkapa käsitys kulttuurista, on viime aikoina irrotettu arkisista merkityksistään ja niiden hallintaan on alettu tuottaa erilaisia poliittisia ratkaisuja osana Karjalan aluehallinnon politiikkaa (Weber, Hiers ja Flesken 2016).

Vaihtoehtona tälle makrotason tarkastelulle olisi havainnoita etnisyyttä osana arkea, toisin sanoen sitä, miten etnisyys näyttäytyy ihmisten arjessa ja kuinka sitä käytetään arjen mielekkääksi tekemiseen (arjen ja etnisyyden kytköksistä tarkemmin Fox & Jones 2013; tässä kirjassa Davydova-Minguet, Litvin ja Niiranen).

Käsitteellä arki viitataan usein elämänpiiriin, johon liitetään adjektiiveja, kuten rutiininomainen, tavanomainen ja kotoisa (Jokinen 2005). Kuvatessaan arkea ja sen eri ulottuvuuksia Rita Felski (2000) väittääkin, että juuri rutiinit, kodinomaisuus ja tavanomaisuus ovat arkeen keskeisimmin liitettyjä merkityksiä. Tällöin arkea ei niinkään mielletä arkiseksi elämänpiiriksi, joka kiinnittyy tiettyihin arjen suorittamiselle varattuihin paikkoihin tai tilanteisiin, vaan arkisuus nähdään tietynlaisen sosiaalisen vuorovaikutuksen piirteeksi (vrt. Jokinen 2003). Arkinen toiminta ja vuorovaikutus perustuvat toistoon, totunnaisuuteen ja kyseenalaistamattomuuteen. Osana arkea ilmenevä ja arkeen limittyvä etnisyys, ja jopa rasismi, on huomaamatonta ja kyseenalaistamatonta eritoten silloin, kun sitä tarkastellaan enemmistön näkökulmasta (Bonilla-Silva 2003).

Vastaavanlainen ymmärrys arjesta on löydettävissä myös Philomena Essedin (1991) arkipäivän rasismia (eng: everyday racism) tarkastelevista kirjoituksista. Essedin mukaan arjen rasismilla tarkoitetaan eriarvoistavia sekä etnisiä eroja korostavia puheita ja tekoja, joiden avulla rasismia tuotetaan ja ylläpidetään arjen vuorovaikutustilanteissa ja sen rutiineissa (ks. myös Lewis 2003).

Arkiseen rasismiin on vaikea puuttua eikä sen olemassa oloa edes aina huomata, koska se on niin keskeinen osa enemmistön tapakulttuuria ja vuorovaikutusta (Souto 2011). Vastaavalla tavalla

etnisyyden arkipäiväistyminen johtaa siihen, että etniset identiteetit ja niistä käsin orientoituva toiminta muuttuvat kyseenalaistamattomiksi. Etnisille eroille perustuvista kategorioista ja käytännöistä tulee

sellaista, mitä varsinkin etnisiin enemmistöihin kuuluvat pitävät normaalina. Tälle vastakkainen prosessi on etnisyyden ja etnisten identiteettien politisoituminen, joka tulee näkyväksi esimerkiksi silloin, kun jotkut etnistä tai kansallista yhtenäisyyttään korostavat ryhmät tavoittelevat poliittista itsemääräämisoikeutta (Wilson & Donnan 1998, 13; Assmuth 2012, 296). Karjalastakin löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka eri ryhmittyvät käyttävät etnisyyttä poliittisten, esimerkiksi kielellisten tai koulutukseen liittyvien oikeuksien, perusteluna.

Etnisen identiteetin ympärille ryhmittyneet kansalaisliikkeet eivät kuitenkaan ole ainoina vastuussa etnisyyden politisoimisesta, vaan myös valtion ja aluetason hallinto voi tehdä etnisyydestä politiikan kohteen ja välineen. Karjalassa etnisyyden ja kansalaisuuden politisoituminen ei sinällään ole uusi asia, vaan eri tutkimuksissa on tuotu esiin, kuinka Neuvostoliitossakin varsin laajamittaisesti organisoitiin kansalaisten etnistä identifikaatiota ja mobilisoitumista (Martin 2001). Tässä yhteydessä on puhuttu jopa ”etnisestä insinöörityöstä”, jolla Valeri Tiškov (1997, 24–43) viittaa voimaperäiseen politiikkaan, jossa tiettyjä kansallisuuksia suosittiin toisten kustannuksella ja joitakin kansallisuuksia pyrittiin

tukahduttamaan jopa väkivaltaa käyttäen. Nykyisen hallinnon harjoittamalla etnisyyden politisoimisella tarkoitan taipumusta kuvata etnisyys ja kulttuurierot erityisiä toimenpiteitä vaativina ongelmina.

Käsitys vahvistuu, kun nykytilannetta tarkastellaan nostalgista Karjala-kuvaa vasten ja aiemmat

etnisyyttä koskevat kiistat ja erilaisten Karjala-kuvien historiallinen ja muistinvarainen muotoutuminen, josta esimerkiksi Kimmo Katajala (2013) ja Outi Fingerroos (2008) ovat kirjoittaneet, jätetään

huomiotta.

Politisoituminen ei kuitenkaan tapahdu pelkästään keskittymällä etnisyyden ja muuttoliikkeiden

mukanaan tuomiin ongelmiin, vaan etnisyyden eri puolia voidaan ottaa politiikan ja tietoisen tekemisen piiriin myös muilla keinoin. Yksi tapa on ymmärtää ne resurssiksi, kuten seuraavasta kansalaisten poliittisia oikeuksia käsittelevän ohjelman (Karjalan tasavallan hallitus 2013) katkelmasta käy ilmi:

Etninen, uskonnollinen ja kulttuurinen monimuotoisuus on resurssi, joka tukee Karjalan tasavallan kasvua ja kehitystä. Systemaattinen työ, jolla tuetaan etniskulttuuristen ja uskonnollisten ryhmien intressien tasapainoa johtaa tuloksiin, mikä näkyy etnisenä ja uskonnollisena yhteiskuntarauhana. Nykypäivän maailmassa on taipumus etnisiin ja

uskonnollisiin vastakkainasetteluihin. Myös suvaitsemattomuus ja ääriliikkeet ovat kasvussa.

Näin tapahtuu myös niissä yhteiskunnissa, joiden elintaso on korkea. Vastakkainasettelut saavat voimansa yhteiskunnallisesta erilaistumisesta, siirtolaisuuden kasvusta, uskonnollisten ja maallisten paradigmojen yhteentörmäyksistä sekä siitä, että puuttuu optimaalinen malli, jolla enemmistön ja vähemmistön oikeudet voitaisiin sovittaa harmonisesti yhteen. (Karjalan tasavallan hallitus 2013; Kursivoinnit kirjoittajan.)

Katkelmasta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, mitä etnisyydelle tapahtuu, kun se tuodaan politiikan teon kohteeksi. Kun etnisyys politisoidaan, se menettää arkisen luonteensa ja tavanomaisuutensa.

Tällöin etnisyys ei vain ole olemassa, vaan se on jotain mitä pitää tehdä, hyödyntää ja hallinnoida (Lippert & Pyykkönen 2012; Sotkasiira 2013). Karjalan hallinto näkee etnisen monimuotoisuuden erityisenä kasvua tuottavana resurssina, etnisyyden hallinnoinnin ajatellaan vaativan systemaattista työtä ja etnisiin ja uskontokuntien välisiin suhteisiin liitetään lähtökohtaisesti ajatus etnisyyden ja kulttuurisen vuorovaikutuksen konfliktiluonteesta. Etnisyydestä tulee materiaalia, jota poliitikot ja muut politiikassa vaikuttavat tahot pyrkivät muokkaamaan kukin omien tavoitteidensa saavuttamiseksi (Brubaker 2004).

Etnisyyden politisoituminen Karjalassa

Kontupohjan mellakoiden jälkeen monet yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuneet tahot ilmaisivat huolensa siitä, että väkivaltainen yhteenotto tapahtui nimenomaan Karjalassa. Tutkijoiden, kuten Sergei Markedonovin (2006) mukaan, Kontupohjan tapahtumat sotivat sitä yleistä käsitystä vastaan, että Etelä-Venäjä ja erityisesti Pohjois-Kaukasia ovat etnisten konfliktien maaperää, kun taas pohjoiseen elämänmenoon kuuluu rauhallisuus ja etnisten suhteiden harmonia. Mellakoiden jälkeen myös paikalliset kulttuurijärjestöt olivat huolestuneita etnisten konfliktien ”pesiytymisestä” Karjalaan. Ne vetosivat alueen asukkaisiin:

Yhteiseen kotiimme, Kalavalan muinaisille laulumaille on tullut suuri hätä. … Karjalassa, metsien ja järvien luvatussa maassa on vuosisatoja elänyt ja - tästä olemme varmoja - tulee elämään vastakin eri kansojen ja eri uskontoja kannattavien ryhmien edustajia. On muistettava, että nuotiosta tuli leviää nopeasti, mutta valkea on sammutettava, vaikka se onkin työlästä.

Olkaamme valveutuneita! Älkäämme salliko kansallisen konfliktin leimahtamista Kalevalan mailla! (Kansallisten 2006.)

Järjestöjen vetoomus oli ensisijaisesti suunnattu ennaltaehkäisemään väkivaltaisuuksien leviämistä Kontupohjasta muualle tasavaltaan. Samalla se ja muut vastaavat puheenvuorot kuitenkin vahvistivat käsitystä Karjalasta historiallisesti vakaana ja harmonisena alueena, johon uskonnolliset ja etniset kiistat olivat kulkeutuneet vasta viime vuosina maahanmuuton ja etelästä pohjoiseen suuntautuneen muuttoliikkeen tuloksena. Tutkimus on tosin kyseenalaistanut tätä käsitystä ja tuonut esille kritiikkiä ja sen, millaisia kiistakysymyksiä Karjalassa on aiemmin ollut esimerkiksi suomalaisten ja karjalaisten asemoitumisen suhteen (Laine 2001).

Kansallisuuspolitiikan painoarvon kasvu

Vastaavanlainen käsitys etnisyyden yhtäkkisestä kriisiytymisestä on luettavissa myös aluehallinnon politiikkaohjelmista, jotka on kirjoitettu Kontupohjan tapahtumia ennen ja niiden jälkeen. Vuonna 2005 hyväksytyssä ohjelmassa Kansallinen kehitys sekä Karjalan tasavallassa asuvien kansojen ja

kansallisten vähemmistöjen kansallinen yhteistyö (Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan

valtionkomitea 2005) etnisten suhteiden tilaa arvioitiin varsin myötäsukaisesti. Ohjelmassa todetaan:

”Yksi Karjalan 1900-luvun väestökehityksen tuloksista on sen monikansallinen etninen koostumus sekä historiallisesti muotoutunut suotuisa kansallisten suhteiden ilmapiiri.” Hallinnon näkökulmasta etnisyys ei siis ennen vuotta 2006 ollut vastaavalla tavalla merkittäviä uhka kansalliselle

yhtenäisyydelle eikä siihen liittynyt siinä määrin riskienhallinnan retoriikkaa kuin Kontupohjan tapahtumien jälkeisenä aikana. Pikemminkin politiikkaohjelmista oli luettavissa helpotus, jopa ylpeys siitä, että Neuvostoliiton jälkeiselle ajalle tyypillisiä etnisiä konflikteja ei alueella esiintynyt.

Kontupohjan konflikti kuitenkin muutti sekä julkisen keskustelun sävyä että kansallisuuspolitiikan sisältöjä. Näistä merkittävin oli yhtenäisyyden ja yksimielisyyden nousu politiikan tärkeimmäksi tavoitteeksi. Ohjelmakirjauksissa annettiin ymmärtää, että tasavallan tulevaisuus, mukaan lukien Karjalan taloudellinen ja sosiaalinen kehitys riippui sen väestön kyvystä sovitella tarpeitaan ja tarvittaessa taipua kompromisseihin, jotta sopu säilyy (Yhteiskunnassa 2007). Viranomaiset ja kansalaistoimijat totesivat yhteisesti, että kansallisuuspolitiikan painopistettä olisi syytä muuttaa:

etnisten ja kulttuuritapahtumien järjestämisen sijaan tulisi jatkossa keskittyä kokonaisvaltaisten etnis- poliittisten, -sosiaalisten ja -uskonnollisten ohjelmien ja projektien tuottamiseen (emt.). Askeleita tähän suuntaan olivat uuden Kansallisuuspolitiikan ministeriön perustaminen ja sitä seurannut mittava

poliittinen ohjelmatyö.

Tarvetta järjestelmälliselle ja tavoitteellisemmalle kansallisuuspolitiikalle perusteltiin sillä, että kansalliset ja etniset kysymykset eivät nykyjärjestelyin tulleet kyllin hyvin huomioiduiksi.

Kansallisuuspolitiikan ohjausjärjestelmän tarpeesta kirjoitettiin näin:

Kansallisiin ja tunnustuksellisiin suhteisiin liittyen Karjalan tasavallassa tarvitaan ohjelmallista ja tavoitteellista ohjausta kuntatason etnis-poliittisen, etnis-sosiaalisen ja etnis-kulttuurisen kehityksen, etnisten yhteisöjen edustajien kansallis-kulttuurisen yhteiselon sekä

muuttoliikkeiden hallitsemiseksi. Olemassa olevat ohjelmat ja budjettilinjaukset eivät varsinaisesti koske kansallisuuspolitiikan alaan kuuluvia kysymyksiä (Karjalan tasavallan hallitus 2007a).

Tämä linjaus tehtiin heti Kontupohjan tapahtumien jälkeen, mutta vaikuttaa siltä, että etnisyyden ja uskonnon merkitys Karjalan tasavallan politiikassa on tästä edelleen korostunut. Vuoden 2011 lopussa hyväksytyssä ohjelmassa Karjalan kansojen ja etnisten yhteisöjen yhtenäisyyden säilyttäminen vuosina 2012–2016 (Karjala – kotimme) etnisten suhteiden merkitystä arvioidaan seuraavasti:

Nykyisessä maailmantilanteessa etnisillä ja uskonnollisilla tekijöillä on merkittävä, ajoittain jopa ratkaiseva vaikutus yhteiskunnalliseen ja poliittiseen tilanteeseen sekä sosiaalisiin, taloudellisiin ja historiallis-kulttuurisiin prosesseihin (Karjalan tasavallan

kansallisuuspolitiikan… 2011).

Tässä hallinto ilmoittaa käsityksensä yhteiskunnallisista vaikutus- ja valtasuhteista: jos etnisistä ja uskonnollisista suhteista ei huolehdita, seuraukset näkyvät kaikilla yhteiskunnan aloilla. Toisaalta sitaatti kertoo siitä, että Karjalan politiikan muutokset eivät tapahdu tyhjiössä tai irrallaan kansallisista ja globaaleista kehityskuluista, vaan pikemminkin päinvastoin. Tasavallassa tehdyt tulkinnat

etnisyyden merkityksestä heijastelevat kansainvälisiä keskusteluja, joissa myös painottuvat erilaisiin maailmankatsomuksiin ja kulttuureiden vuorovaikutukseen liittyvät haasteet (ks. esim. Joppke &

Morawska 2003). Stuart Hall (1993) nimitti jo 1990-luvun alussa kysymystä ”kuinka elää

monikulttuurisessa yhteiskunnassa” yhdeksi polttavimmista globaaleista haasteista. Myös Karjalan tasavallan hallinto otti kysymyksen poliittiselle ja hallinnolliselle agendalleen.

Karjalan tapauksessa monikulttuurisuuteen liittyvinä haasteina nostettiin esiin muun muassa

suvaitsemattomuus ja ääriliikkeet, siirtolaisuuden määrän lisääntyminen, siirtolaisten sopeutuminen uuteen yhteiskuntaan sekä erilaisten uskonnollisten ajatusmallien ja maailmankatsomusten

yhteentörmäykset. Toisaalta tilanteesta maalattiin verraten pessimististä kuvaa, mutta toisaalta ongelmien ratkaisua ei pidetä mahdottomana. Oikeanlaisella politiikalla on mahdollista vaikuttaa siihen, että ristiriidat eivät kärjisty, vaan pysyvät hallinnassa:

Karjalan tasavallan, joka on osa yleisvenäläistä sosiokulttuurista tilaa ja Venäjän federaation raja-aluetta, tulee vastustaa tätä [kielteistä] kehityskulkua positiivista etnistä identiteettiä tukevalla ohjelmallisella politiikalla ja rakentaa kunnioittavaa suhtautumista toisten etnosten, uskontojen ja uskomusten edustajiin (Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan… 2011).

Ääriliikkeiden torjuntaan liittyi se, että yhä laajempia kansalaispiirejä osallistettiin, ainakin nimellisesti, politiikan suunnitteluun ja toteuttamiseen (Sotkasiira 2010). Kontupohjan tapahtumien jälkeen

dialogisuus, joka voidaan tulkita myös hallinnan lisääntymiseksi, nousi politiikassa keskeiseen asemaan (Sotkasiira 2013). Uusia kansalaisryhmiä pyrittiin sitouttamaan politiikkaan ja samanaikaisesti

perustettiin uusia työryhmiä ja kutsuttiin mukaan toimijoita, jotka yhdessä seurasivat kansallisuuspolitiikan toteutumista.

Kansallisuuspolitiikan ja etnisyyden hallinnan tunkeutumisesta uusiin paikkoihin kertoo sekin, että yhä useammat sosiaaliset ryhmät nimettiin kansallisuuspolitiikan kohteiksi. Esimerkiksi Kontupohjan jälkimainingeissa julkaistu Ääriliikkeiden ennaltaehkäisyyn keskittyvä ohjelma sisältää toimenpide- ehdotuksia, jotka koskettavat likipitäen kaikkia Karjalan asukkaita. Ohjelman toimenpiteiden kohteiksi nimetään muun muassa perheet, lapset ja nuoret, työlliset ja työttömät, eläkeläiset, siirtolaiset ja

maahanmuuttajat, etniset ryhmät sekä uskovat ihmiset. Kontupohjan jälkeen kansallisuuspolitiikka ei enää ollut vähemmistöihin liittyvä kysymys, vaan kaikki kansalaiset haluttiin sitouttaa yhteisen tavoitteen eli yhteiskunnallisen harmonian ja sopusoinnun taakse. (Karjalan tasavallan hallitus 2007b, 5-6.)

Politiikan sisältöjen muutos

Kontupohjan tapahtumiin ja niiden jälkipuintiin kiteytyy monia Venäjän kansallisuuspolitiikan ja aihetta koskevan julkisen keskustelun erityispiirteitä. Siinä missä Suomessa ja laajemmin EU:ssa kulttuurisista eroista ja monikulttuurisuudesta puhutaan useimmiten maahanmuuttoon liittyen, Venäjällä kansallisuuspolitiikassa oli 2000-luvun alussa ensisijaisesti kyse maansisäisen monimuotoisuuden hallitsemisesta ja organisoinnista (Makarova 2007). Toisaalta nykyiset

kysymyksenasettelut kietoutuvat usein historiaan, jolloin Venäjä ja Neuvostoliitto olivat suurvaltoja monine alusmaineen. Kansallinen ja kansainvälinen elämänpiiri eivät Venäjällä ole selkeästi toisistaan erottuvia kategorioita. Tällainen sisä- ja ulkopolitiikan yhteenkietoutuminen näkyy esimerkiksi

Venäjän maanmiehiin kohdistaman diaspora-politiikan voimistumisena (Davydova-Minguet 2014).

Toisaalta toisin kuin Suomi, joka virallisesta kaksikielisyydestä ja pitkälle historiaan ulottuvista muuttoliikkeistä huolimatta on ymmärretty pitkälti kulttuurisesti homogeeniseksi yhteiskunnaksi (Tervonen 2014), nyky-Venäjä mielletään valtioksi, jossa asuu moniin eri kansallisuuksiin ja

uskontokuntiin kuuluvia ihmisiä. Venäjän perustuslakiin on myös kirjattu käsitys venäjänmaalaisista

”monikansallisena kansana”, mikä asettaa kulttuurisen erilaisuuden organisoimiselle toisentyyppisiä haasteita kuin mitä Suomessa ajatellaan olevan.

Eri vuosina hyväksyttyjen kansallisuuspolitiikkaa käsittelevien ohjelmien tavoitteet eivät

pintapuolisesti tarkasteltuna näytä juurikaan eroavaan toisistaan. Niissä kaikissa keskeisiä tavoitteita ovat kansallisten vähemmistöjen huomioiminen ja eri kansallisuuksien tarpeiden tyydyttäminen siten, että yhteiskunta säilyy yhtenäisenä. Tarkempi analyysi paljastaa kuitenkin painotuseroja eri ohjelmissa asetettujen tavoitteiden välillä. Myös ohjelmissa ilmeneville käsitteille annetut merkitykset ovat

vuosien myötä muuttuneet.

Ennen vuotta 2006 vallinnut myönteinen käsitys etnisten suhteiden tilasta ei siis tarkoittanut, että kansallisuuspolitiikalle ei tuolloin olisi nähty olevan tarvetta. Politiikkaa tehtiin, mutta huomio kiinnitettiin ensisijaisesti kansallisten vähemmistöjen kielen ja kulttuurin säilymiseen. Ohjelma otti esiin myös muiden kuin kansallisten vähemmistöjen tarpeet, mutta, kuten ohjelmaan oli kirjattu, näiden arvioitiin olevan luonteeltaan nimenomaan etnisyyteen ja kulttuurin säilymiseen liittyviä tarpeita:

… kehittää olosuhteet, joiden avulla tasavallassa oleskelevien kansojen ja etnisten ryhmien etnis-kulttuuriset tarpeet tyydytetään siten, että niiden sosioekonominen sekä

kulttuurihistoriallinen integraatio yhteiskuntaan säilyy Karjalan ja Venäjän kansojen henkisen ja kulttuurisen kehityksen mukaisesti. (Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan valtionkomitea 2005)

Kun tarkastellaan Kontupohjan jälkeistä kansallisuuspoliittista ohjelmaa, huomataan, että hallinnon käsitys etnisten yhteisöjen tarpeista oli muuttunut. Kyse ei ollut enää vain Karjalan kansojen ja etnisten yhteisöjen etnis-kulttuuristen tarpeiden yhteensovittamisesta, vaan tarpeet ymmärrettiin laajemmin.

Ajateltiin, että valtio ja aluehallinto ovat osaltaan vastuussa myös kansallisten ryhmien poliittisten ja sosiaalisten tarpeiden tyydyttämisestä ja siitä, etteivät erilaiset intressit johda eriytymiseen ja

konflikteihin. Politiikan tavoitteeksi kirjattiin tarve luoda:

olosuhteet, joissa Karjalan tasavallassa oleskelevien kansojen ja etnisten yhteisöjen etnis- poliittiset, etnis-sosiaaliset sekä etnis-kulttuuriset tarpeet tyydyttyvät siten, että niiden sosio- ekonominen sekä kulttuurihistoriallinen integraatio yhteiskuntaan säilyy (Karjalan tasavallan hallitus 2007a).

2010-luvulla tavoitteen asettelussa on edetty siten, että erilaisten yhteiskunnallisten intressien ja tarpeiden yhteensovittamisen sijaan puhutaan eri ryhmien etnisen ja kulttuurisen kehityksen

turvaamisesta. Karjala – kotimme -ohjelmassa politiikan tavoitteena on alkuperäiskansojen tukemisen ohella:

… huolehtia Karjalan tasavallassa oleskelevien kansojen ja etnisten yhteisöjen täysivaltaisesta etniskulttuurisesta kehityksestä säilyttäen niiden sosiaalis-ekonomisen ja kulttuurihistoriallisen integraation yhteiskuntaan (Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan… 2011).

Vaatimus eri ryhmien sosiaalis-ekonomisesta ja kulttuurihistoriallisesta integraatiosta on säilynyt mukana ohjelmissa vuodesta toiseen. On pidetty tärkeänä, että kansallisten ryhmien eroista ja niihin liittyvistä mahdollisista ristiriitatilanteista huolimatta yhteiskunta säilyy yhtenäisenä.

Nimeämisen politiikat

Politiikan muutosta voi tarkastella myös tutkimalla, mitkä ryhmät nimetään poliittisiksi toimijoiksi.

Yksittäisten toimijoiden näkökulmasta jo pelkkä tunnistetuksi ja tunnustetuksi toimijaksi tuleminen voi olla yksi etnisyyspolitiikan keskeinen tavoite (vrt. tunnustamisen politiikat, Taylor 1994). Hallinto puolestaan käyttää valtaansa nimeämällä ryhmiä ja asettamalla eri ryhmille erilaisia oikeuksia ja velvoitteita. Jotta ryhmä voisi vaatia ja saada jaossa olevia resursseja, on sen ensin saatava tunnustus olemassaololleen (DeLanda 2006, 62).

Karjalassa yksi tärkeä kansallisuuspolitiikan kohde ovat alkuperäiskansat. Alueellisen linjauksen mukaan niiden säilymisestä vastuu kuuluu valtiolle, jonka alueella kansat asuvat. Vuonna 2005 Karjalan alueen hallinto nimesi tavoitteekseen:

Mitä tulee taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen, valtion tehtävänä ei ole ainoastaan taata kansalaisten perustuslaillista oikeutta vapaaseen kansalliseen kasvuun. Kansainvälisen yhteisön silmissä, se on myös vastuussa alueellaan elävien kansojen (erityisesti pienten kansojen)

säilymisestä. Ohjelma kokoaa yhteen konkreettisia toimenpiteitä, joilla taataan Karjalan

kansojen äidinkielten ja kulttuurien säilyminen sekä kehittyminen, vahvistetaan kansojen välistä ystävyyttä ja yhteistyötä sekä kansallista rauhaa ja yhteisymmärrystä Karjalan tasavallassa (Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan valtionkomitea 2005).

Politiikkaohjelmissa ollaan kiinnostuneita joko yleisesti alkuperäiskansoista tai vaihtoehtoisesti tämä laajempi kategoria jaetaan pienempiin ryhmiin, johon kuhunkin kohdistetaan erilaisia toiveita, oletuksia ja mahdollisesti tukitoimia. Vuonna 2005 alkuperäiskansoihin katsottiin kuuluviksi niin sanotut

itämerensuomalaiset kansallisuudet, joiden nähtiin koostuvan kolmesta kansallisuudesta. Ensinnäkin politiikassa nimettiin tasavallan nimikkoryhmänä karjalaiset. Vepsäläisiin viitattiin Venäjän

Federaation alkuperäisenä vähälukuisena kansana, kun taas suomalaiset nimettiin ”karjalaisille ja vepsäläisille läheistä sukua olevaksi etniseksi ryhmäksi, joka on muodostunut Karjalaan historiallisesti 20- ja 50-luvuilla” (Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan valtionkomitea 2005). Vähälukuinen

alkuperäiskansa on Venäjän lainsäädännössä määritelty käsite, jolla viitataan niihin lukumäärältään alle viidenkymmenen tuhannen henkilön kansoihin, jotka asuvat esivanhempiensa perinteisesti asuttamilla alueilla, harjoittavat perinteisiä ammatteja ja elinkeinoja sekä ovat säilyttäneet perinteiset elämäntavat ja asemansa itsenäisenä etnisenä yhteisönä (O garantijah 1999). Näennäisestä määritelmällisestä vaivattomuudestaan huolimatta käsitteen sisältö on vaikeasti tulkittavissa, sillä käsitykset alkuperäiskansan määrittävistä piirteistä sekä siitä, ketkä kuuluvat virallisesti tunnustettuihin

vähälukuisiin alkuperäiskansoihin ja millaisia oikeuksia niille kuuluu, ovat vaihdelleet historiallisesti.

Vuonna 2007 Karjalan alkuperäiskansallisuuksien tukemiseen tarkoitetut toimenpiteet kohdistettiin pääosin karjalaisiin ja vepsäläisiin. Suomalaiset ja venäläiset puolestaan sisällytettiin ryhmään, joka nimettiin ”tasavallassa perinteisesti oleskeleviksi kansoiksi ja etnisiksi ryhmiksi” (Karjalan tasavallan päämies 2007).

Kukin näistä nimityksistä tuottaa, paitsi puheena olevan ryhmän, myös ne, jotka jäävät ryhmän ulkopuolelle (Jensen 2011, 65). Esimerkiksi muodostamalla politiikkaan ryhmän, jota kutsuttiin tasavallassa perinteisesti asuviksi etnisiksi ryhmiksi, synnytettiin sen rinnalle ryhmä, joka koostui sellaisten kansallisuuksien edustajiin, jotka olivat merkittävissä määrin asettuneet Karjalaan vasta Neuvostoliiton jälkeisinä aikoina. Tällä tavalla rakennettiin eroa perinteisten paikallisten ja niiden Venäjän kansalaisten välille, jotka olivat muuttaneet Karjalaan vasta viime vuosina ja jotka näin ollen samastettiin lähinnä vastatulleisiin siirtolaisiin.

Vuonna 2011 hyväksytyssä politiikkaohjelmassa suomalaiset oli jälleen nostettu karjalaisten ja vepsäläisten rinnalle alkuperäiskansaksi ja lisäksi alkuperäiskansojen joukkoon oli otettu mukaan Karjalan alkuperäinen venäläisväestö, joka poliittisten ohjelmien linjausten mukaan oli keskittynyt kolmelle alueelle, nimittäin pomorien rannikolle, Puutoisen (Pudožin) piiriin sekä Äänisniemelle (Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan… 2011). Vaikka venäläisistä oli jo aiemmin puhuttu myös erityistä tukea tarvitsevana ryhmänä, tämä oli ensimmäinen kerta, kun venäläiset nostettiin suomalais- urgilaisten alkuperäskansojen rinnalle ryhmänä, jonka etnisten ja kulttuuriperinnön vaaliminen on aluehallinnon vastuulla.

Kaavio 1: Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan kerrostumat

Yllä olevaan kaavioon on koottu tärkeimmät luvussa mainitut kansallisuudet ja pyritty näin selventämään niiden keskinäisiä suhteita. Näiden erilaisten kansallisten kerrostumien näkyväksi

tekeminen kaaviomuodossa on kuitenkin haastavaa, koska eri aikoina käsitteille on annettu erilaisia määritelmiä ja niihin on sisällytetty eri ryhmiä. Toisaalta on huomattava, että käsitteellistä

määrittelytyötä tehdään sekä ryhmien sisältä että niiden ulkopuolelta ja on mahdollista, että ryhmän itsemäärittelyt poikkeavat hallinnon tekemistä määrittelyistä. Tätä aihetta sekä esimerkiksi

maahanmuuttajien ja Venäjän sisäisten pakolaisten, kuten tšetšeenien, ja muiden maan sisäisten siirtolaisten välisiä luokitteluja Pietarissa ja Karjalan tasavallassa olen käsitellyt tarkemmin

väitöskirjassani (Sotkasiira 2013; ks. myös Sotkasiira 2016, 72-77). Tässä luvussa ei ole mahdollista käydä näitä kategorisointeja yksityiskohtaisesti läpi, mistä syystä yllä esitetty on ymmärrettävä pelkistykseksi, joka pitää sisällään vain osan viime vuosina tehtyjen Karjalan tasavallan

politiikkaohjelmien sisältämistä kansallisista luokitteluista ja määritelmistä.

Näistä asiakirjoista on syytä nostaa esiin myös Karjala – kotimme -ohjelma vuodelta 2011. Se on kiinnostava siinäkin mielessä, että siinä otetaan ensimmäistä kertaa esiin Venäjän kasakoiden asema Karjalassa. Ohjelmassa mainitaan kasakat tukea tarvitsevana ryhmänä, mutta ohjelma ei kerro yksityiskohtaisesti, millaisia toimenpiteitä hallinto sitoutuu kasakoiden hyväksi tekemään. Julkisesta keskustelusta voi kuitenkin hakea viitteitä siitä, millaisesta toiminnasta mahdollisesti olisi kyse: vuonna 2012 Pietaria ympäröivällä Leningradin alueella heräsi ajatus kasakkakylien perustamisesta Suomen ja Viron rajoille. Ehdotuksen mukaan kylien tarkoituksena olisi harjoittaa kasakoiden perinteisiä

elinkeinoja, kuten maanviljelyä, hevosten kasvatusta ja hunajan tuotantoa sekä antaa apua rajavartioille maiden rajojen vartioimisessa. Idean liikkeelle panneiden kasakoiden mukaan ehdotus oli saanut Venäjällä myönteisen vastaanoton. (Schönberg 2012.)

Myös Venäjän kansalaiset ovat ryhmä, joka toistuu ohjelmissa vuodesta toiseen, mutta tällekin ryhmälle annetut määritelmät vaihtelevat. Esimerkiksi käsitettä venäjänmaalainen (rossiianin) käytetään ainoastaan vuonna 2005 hyväksytyssä ohjelmassa, jossa tavoitellaan venäjänmaalaista patriotismia, joka perustuu sen kansojen jaettuun kohtaloon ja rakentaa venäjänmaalaisista yhtenäistä etnis-sosiaalista ja -kulttuurista yhteisöä (Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan valtionkomitea 2005). Kahdessa myöhemmin hyväksytyssä ohjelmassa käsitettä venäjänmaalainen ei enää käytetä, vaikka niissäkin puhutaan kansalaisuudesta ja siihen liitetään edelleen erilaisia toiveita ja myös tiettyjä oikeuksia, kuten uskonnon- ja omantunnonvapaus. Kiinnostavaa on, että Kontupohjan jälkeen

kansalaisen käsitteeseen on lisätty määre, joka korostaa kansalaisten kuulumista eri etnisiin ryhmiin.

Kyseisessä ohjelmassa kansalaisista puhutaan nimenomaan erilaisten intressien haltijoina sekä

korostetaan hallinnon tarvetta dialogiin, jotta erilaiset vaatimukset saadaan soviteltua yhteen ja sopusointu yhteiskunnassa säilyy.

Eri sosiaaliryhmistä nimenomaan nuoret nostetaan esiin kaikissa kansallisuuspoliittisissa ohjelmissa.

Tosin huoli nuoren polven identifikaatiosta koskettaa laajemmin koko entisen Neuvostoliiton aluetta (vrt. Blum 2007). Toisaalta tapa, jolla hallinto nuoriin suhtautuu, vaihtelee vuodesta toiseen. Ennen Kontupohjan konfliktia ohjelmissa nostettiin esille tarve nuorten kansallisen identiteetin

rakentumiselle. Tuolloin pidettiin tärkeänä, että nuoret sisäistäisivät sekä oman etnisen että kansallisen ja jopa maailmankulttuurin arvomaailman. Kontupohjan tapahtumien myötä käsitys nuorten

yhteiskunnallisesta roolista muuttui ja heidät ymmärrettiin ja kuvattiin kansallisuuspolitiikassa

mahdollisena ääriaineksena. Käsitys on ymmärrettävä siinä mielessä, että Kontupohjan mellakoissa oli mukana nuoria. Mellakoinnin yhteydessä huoli nuorten syrjäytymisestä ja siihen liittyvästä päihteiden käytöstä nousivat julkiseen keskusteluun.

Politiikkaohjelmissa nuoriso on kattokäsite, jonka alle mahdutetaan erilaisia ryhmiä. Esimerkiksi koululaiset ja opiskelijat mielletään henkisen ja moraalisen kasvatuksen tarpeessa olevaksi ryhmäksi.

Kasvatuksen avulla lasten ja nuorten halutaan pienestä pitäen omaksuvan rauhan ja yhteisymmärryksen kulttuurin. Nelli Piattoevan (2010) mukaan Venäjän kansalaiskasvatuksen tavoitteet ovat 2000-luvulla muuttuneet perustavanlaatuisesti. Valtiovallan ohjaamissa isänmaallisuuskasvatuksen ohjelmissa korostuu alistuminen ja konsensus aktiivisen osallistumisen ja mielipiteiden monimuotoisuuden sijaan.

Yksilöllisen identiteetin asemasta etusija annetaan kollektiiviselle identiteetille. Vuonna 2011

Karjalassa nostettiin erityisryhmäksi myös siirtolaisten lapset (ven: deti-migrantov), joiden katsotaan tarvitsevan tukea sosio-kulttuuriseen sopeutumiseensa (Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan…

2011). Huoli siirtolaisten lasten hyvinvoinnista ja sopeutumisesta ei koske pelkästään Karjalaa, vaan näiden lasten asemasta käytiin keskustelua myös kansallisesti (ks. esim. Aleksandrov ym. 2012).

Julkisessa keskustelussa ollaan huolestuneita siitä, että muualta tulleiden lapset eivät opi venäjää ja jäävät siten yhteiskunnan ulkopuolelle. Toisaalta taas ollaan valmiita esimerkiksi rajoittamaan

siirtolaisten lasten pääsyä päiväkoteihin, kouluihin sekä muiden julkisin varoin rahoitettujen palvelujen pariin, mikä hidastaa heidän integraatiotaan.

Jouston rajat ja hallinnan politiikat

Venäjä on maantieteellisesti laaja maa ja olosuhteet sen eri puolilla vaihtelevat merkittävästi (ks. myös Kulmala 2008). Kansallista lainsäädäntöä myös tulkitaan usein paikallisista lähtökohdista, jolloin

alueviranomaiset päättävät, kuinka kansallisia politiikkoja toteutetaan niiden hallintoalueella. Andrey Shcherbakin ja Kristina Sychin (2016) vuoteen 2011 ulottuvassa tarkastelussa esitetään, että

keskushallinto ei Putinin presidenttikaudella ole ollut erityisen kiinnostunut ohjaamaan alueellisia etnisyyspolitiikkoja. Tästä syystä federaatiotason politiikan ohella myös alueellisten etnisyys- ja kansallisuuspolitiikkojen tutkiminen on tärkeää (uskonnollisesta hallinnasta ks. Sotkasiira 2013).

Karjalankaltaisille raja-alueille on tyypillistä, että erilaiset ihmiset ovat tekemisissä keskenään ja heidän vuorovaikutuksensa muovaa niin aluetta, sen politiikkaa kuin siellä asuvien ihmisten käsityksiä omasta asuinpaikastaan. Käsitystä Karjalasta sivilisaatioiden ja eri maailmankuvien kohtaamispaikkana on luotu monien tahojen toimesta (Suutari 2013). Mielikuvien tasolla ajateltiin, että Neuvostoliiton jälkeisessä Karjalassa itä ja länsi, myös itäinen sekä läntinen kristillisyys, kohtaavat toisensa harmonisesti (Markedonov 2006). On selvää, että vuorovaikutus Karjalassa ei ole historiallisesti tarkasteltuna ollut pelkästään ongelmatonta, mutta silti tällaista käsitystä haluttiin vaalia. Vuonna 2006 tapahtuneiden Kontupohjan mellakoiden jälkeen tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista ja näin

Karjalassakin omaksuttiin Neuvostoliiton jälkeiselle ajalle tyypillinen käsitys etnisistä suhteista ja identiteeteistä mahdollisena, jopa todennäköisenä, yhteiskunnallisten konfliktien lähteenä (Markova 2007, Tishkov 1997).

Etnisyyden hallinta on osa aluetason virallista kansallisuuspolitiikkaa, josta Karjalan tasavallassa vastaa kyseiseen tehtävään nimetty ministeriö. Ministeriön koko olemassaolo perustuu tarpeelle hallita etnisiä ja kansallisia suhteita ja niiden ilmenemismuotoja Karjalassa. Politiikan etnisyys on joustavaa etnisyyttä siinä mielessä, että koko kansallisuuspolitiikan mielekkyys perustuu etnisten identiteettien muokattavuudelle. Etnisyyttä on muokattava, jotta yhteiskunnan tärkeinä pitämät tavoitteet

saavutetaan. Viime vuosina Karjalassa erityisen tärkeä tavoite on ollut yhteiskuntarauha, jonka

edellyttämä etnisten identiteettien yhteen sovittelu on nähty edellytykseksi tasavallan kaikenpuoliselle myönteiselle kehitykselle.

Toisaalta politiikka pyrkii luomaan raamit etnisyydelle. Ideana ei ole, että etnisyys joustaisi

hallitsemattomasti, vaan että hallinto ainakin nimellisessä yhteistyössä kansalaistoimijoiden kanssa luo rajat, joiden sisällä etnistä identiteettiä ilmaistaan (vrt. Pyykkönen 2007). Tietyntyyppiseen etniseen aktiivisuuteen kannustetaan, toisentyyppistä ilmaisua taas pyritään hallitsemaan, jopa tukahduttamaan (ks. esim. Evans 2006). Venäjällä hallintatoiveet kohdistuvat erityisesti etnisiin ja uskonnollisiin ääriliikkeisiin, joiden hallintaan on suunnattu sekä lainsäädännön että lainvalvonnan resursseja.

Kansallisella tasolla ääriliikkeiden uhkaa on käytetty perusteena poliittisen ohjauksen vahvistamiseen,

mutta toisaalta niiden toimintaa on rajoitettu esimerkiksi kohdistamalla oikeustoimia etnisten järjestöjen ja liikkeiden avainhenkilöihin (Laryš & Mareš 2011, Shcherbak & Sych 2016). Viime vuosina myös suomalais-ugrilaisten järjestöjen edustajiin ja Luoteis-Venäjällä asuviin pomoreihin on kohdistunut epäilyjä ääritoiminnasta (Shcherbak & Sych 2016, 5). Toiveita oikeanlaisen etnisyyden ilmaisemisesta taas kohdistuu erityisesti Karjalan tasavallan alkuperäiskansoihin. Alueelle tyypillinen monikulttuurinen mosaiikki halutaan siis säilyttää mutta siten, että se ei uhkaa kansallista yhtenäisyyttä.

Merkillepantavaa on, että kansallisuuspolitiikkaan vakiintuneet käsitteet ja nimikkeet ovat alttiita muutoksille, mistä kertoo esimerkiksi venäläisten lukeminen erityistä tukea tarvitsevien

alkuperäiskansojen joukkoon. Nimeämisen politiikassa kukin nimitys tuottaa, paitsi puheena olevan ryhmän, myös ne, jotka jäävät sen ulkopuolelle. Tästä esimerkkinä se, että kansallisuuspolitiikasta löytyvät käsitteet ”tasavallassa oleskelevat kansat ja etniset yhteisöt” sekä ”tasavallassa perinteisesti oleskelevat kansat ja etniset yhteisöt”. Näistä ensimmäinen rajaa ulkopuolelle muut kuin Karjalassa oleskelevat Venäjän kansallisuudet, kun taas jälkimmäinen käsite synnytti rinnalleen ryhmän, joihin kuuluvien kansallisuuksien edustajia oleskeli pysyvästi tasavallassa, mutta jotka eivät perinteisesti sinne kuuluneet. Politiikkaan on käsitteiden avulla mahdollista rakentaa kansalaisuuden sisälle erilaisia kategorioita, joilla erotetaan toisistaan paikallisväestö ja muualta tulleet ilman, että tarvitsee nimetä erikseen tiettyjä kansallisuuksia joidenkin poliittisten tavoitteiden ulkopuolelle. Karjalassa on näin rakennettu ero paikallisten ja niiden Venäjän kansalaisten välille, jotka olivat muuttaneet Karjalaan vasta viime vuosina ja jotka näin ollen samaistetaan lähinnä entisistä Neuvostotasavalloista tulleisiin maahanmuuttajiin. (Sotkasiira 2016, 72-77.)

Karjalaan on kansallisuuspolitiikan suunnittelua ja toteuttamista varten luotu omat toimijat ja politiikkalinjaukset. Tasavallan hallinto on myös toistuvasti perustellut tarvetta tehdä muusta

politiikasta erillistä kansallisuuspolitiikkaa, joka paitsi organisoi etnisyyttä, samalla myös luo erityisen kansallisuuspoliittisen subjektiuden (vrt. Valkonen 2010, 141). Tässä tapauksessa kansalaisten side valtioon ja toisiin Karjalan asukkaisiin ei perustu asemaan Venäjän kansalaisena, vaan joko itse- tai ulkopuolelta määritettyyn jäsenyyteen kansallisessa tai etnisessä yhteisössä. Nämä taas ovat toisistaan poikkeavassa suhteessa valtioon sekä federaatio- että aluetasolla. Yhä useampien kysymysten

nimeäminen etnisiksi tarkoittaa, että yksilöiden kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia tarpeita

tarkastellaan konfliktiherkkinä etnisten ryhmien tarpeina, joiden sovitteleminen on valtion tehtävä.

Koska pelkoa etnisten kysymysten leimahtamisesta etnisiksi konflikteiksi esiintyy ja sitä myös politiikassa pidetään yllä, on kompromissien ja hallinnan tarve helppo perustella. Kuitenkin monet

asiat, joita Karjalassa käsitellään kansallisuuspolitiikan alalla, liittyvät laajempiin kansalaisten oikeuksia sekä valtion roolia koskeviin keskusteluihin. Tällaisia ovat esimerkiksi vaatimus hallinnon avoimuudesta ja dialogin tarpeesta virkamiesten ja kansalaisten välillä. Kuten Meri Kulmala (2008, 54) huomauttaa, federaatiotasolla kansalaisyhteiskunnan ja valtion suhde näyttäytyy hyvin valtiojohtoisena:

valtio valjastaa kansalaisyhteiskunnan avukseen tiettyjen kysymysten ratkaisussa, mutta ei salli kritiikkiä.

Pidän ongelmallisena valtion ja sen kansalaisten välisen suhteen ongelmien käsittelyä

etnisyyspolitiikan raameissa. Kansalaisoikeuksien arvioimisen sitominen osaksi kansallisuuspolitiikkaa voi saada oikeudet näyttämään tiettyjen, konfliktiherkkien ja siksi ongelmallisten etnisten ryhmien, ei laajempien kansalaispiirien vaatimuksilta. Pelkona on, että etnisten konfliktien haitallisuudella

perusteltu yhteisesti jaettu näkemys yhteiskuntarauhan ja yksimielisyyden ensisijaisuudesta toimii verhona, jonka alle kätketään laajemmin yhteiskuntaa jakavia kysymyksiä, mikä estää niiden ratkaisemista.

Nykyisessä politiikassa perustellaan selkeästi tarve erilaisten kansallisten ja etnisten yhteisöjen tarpeiden yhteen sovittelulle. Tämän periaatteen toteuttamisen ei tulisi kuitenkaan johtaa kaikkien soraäänten vaientamiseen tai yhteiskunnallisten ongelmien selittämiseen eri etnisten ryhmien erilaisilla tarpeilla. Tämä heikentäisi politiikan johtavan tavoitteen eli yhteiskuntarauhan toteutumista, sillä usein kiistojen takaa löytyy kimppu erilaisia ja eri motiiveista kumpuavia toiveita ja tavoitteita, joiden sovittelu vaatii laaja-alaista yhteistyötä, jota ei voida jättää vain kansallisuuspolitiikan tai hallinnon ja etnisten järjestöjen yhteistyön varaan. Toisaalta jos ongelmia tulkitaan liian laajasta kehikosta käsin, niin silloin on vaarana, että niiden ratkaisemiseen ei löydy vastuullista tahoa. Joustavuus politiikassa vaatii nimenomaan katseen suuntaamista vuoroin hyvin lähelle, yksilöihin ja heidän tarpeisiinsa ja taas hetken päästä kauemmas, jotta kokonaiskuva hahmottuisi.

Viitatut politiikka-asiakirjat

Kansallisten 2006: Kansallisten yhdistysten vetoomus Petroskoin asukkaille.

http://www.gov.karelia.ru/News/2006/09/0907_02_f.html, 15.6.2014.

Karjalan tasavallan hallitus 2007a: Regionalnaja tselavaja programma ”Garmonizatsija natsionalnyh i konfessionalnyh otnošenii, formirovanije gražsoglasija v Respublike Karelija na 2007–2011”.

[Alueellinen tavoiteohjelma ”Kansallisten ja tunnustuksellisten suhteiden harmonisointi ja kansallisen

sopusoinnun rakentaminen Karjalan tasavallassa vuosina 2007–2011.]

gov.karelia.ru/gov/Legislation/lawbase.html?lid=311. (Luettu 6.5.2011.)

Karjalan tasavallan hallitus 2007b: Strategija profilaktiki ekstremizma v Respublike Karelija. [Strategia ekstremismin ennaltaehkäisemiseksi Karjalan tasavallassa.]

gov.karelia.ru/gov/Legislation/lawbase.html?lid=972. (Luettu 6.5.2011.)

Karjalan tasavallan hallitus 2013: Ob utverždenii gos. programmy RK ”Razvitije institutov graždanskogo obštšestva i razvitije mestnogo samoupravlenija, zaštšity prav i svobod tšeloveka i graždanina na 2014-2020 gg. [Kansallisen kansalaisyhteiskunnan ja paikallisen itsehallinnon kehittämistä sekä kansalais- ja ihmisoikeuksien ja vapauksien puolustamista koskevan ohjelman toteuttaminen Karjalan tasavallassa vuosina 2014–2020]

http://gov.karelia.ru/gov/Legislation/lawbase.html?lid=10868. (Luettu 6.5.2011.)

Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan valtionkomitea 2005: Programma ”Natsionalnoje razvitije i mežnatsionalnoje sotrudnitšestvo narodov i nationalnyh menšinstv, proživajuštših v Respublike Karelija na 2006 – 2010 gody. [Kansallinen kehitys sekä Karjalan tasavallassa asuvien kansojen ja kansallisten vähemmistöjen kansallinen yhteistyö.]

http://gov.karelia.ru/gov/Power/Committee/National/archives.html. (Luettu 16.5.2014.) Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan sekä yhteiskunnallisten järjestöjen ja uskonnollisten yhdyskuntien valtionkomitea 2011: Dolgostrotšaja tselavaja programma ”Sohranenije jedinstva narodov i etnitšeskih obštšnostei Karelii na 2012-2016 godi” (”Karjala – naš dom”). [Pitkän ajan tavoiteohjelma ”Kansojen ja etnisten yhtenäisyyden säilyttäminen Karjalassa vuosina 2012-2016”

(”Karjala – kotimme”).] http://gov.karelia.ru/gov/Power/Committee/National/index.html. (Luettu 7.5.2013.)

Karjalan tasavallan päämies 2007: Ob osnovyh napravlenijah realizatsii gosudarstvennoi politiki v sfere natsionalnogo razvitija, mežnatsionalnyh otnošenii i vzaimodeistvija s religioznymi

objedinenijami na territorii Respubliki Karelija do 2020 goda. [Perusteet toteuttaa kansallista politiikkaa koskien kansallista kasvua, kansallisia suhteita sekä uskonnollisten yhteisöjen vuorovaikutusta Karjalan tasavallassa vuoteen 2020 saakka.]

www.gov.karelia.ru/gov/Legislation/lawbase.html?lid=1571. (Luettu 13.6.2009.)

Položenije 2012: Položenije o Ministerstve Respubliki Karelija po voprosam natsionalnoi politiki, svjazjam s obštšestvennymi, religioznymi objedinenijami i stredstvami massovoi informatsii. [Karjalan

tasavallan ministeriö kansallisesta politiikasta, suhteista kansalais- ja uskonnollisiin järjestöihin ja tiedotusvälineisiin.] http://gov.karelia.ru/Power/Committee/National/polojen.html. (Luettu 7.5.2013.)

Kirjallisuus

Aleksandrov, D. A.; Ivanjušina, V. A.; Kostenko, V. V.; Savaleva, S. S. & Teniševa, K. A. 2012:

Položenije detei migrantov v Sankt Peterburge. Pietari: Unicef.

Assmuth, Laura 2012: Rajat, raja-alueet ja rajanylitykset. Tutkimuskohde ja tutkimuksellinen näkökulma. Janus 20 (3), 295–301.

Blum, Douglas 2007: National Identity and Globalization. Youth, State, and Society in Post-Soviet Eurasia. Cambridge: Cambridge University Press.

Bonilla-Silva, Eduardo 2003: Racism without Racists. Color-Blind Racism and the Persistence of Racial Inequality in America. Lanham: Rowman & Littlefield.

Brubaker, Rogers 2004: Ethnicity without Groups. Cambridge: Harvard University Press.

Davydova-Minguet Olga 2014: Diaspora käytännön kategoriana. Idäntutkimus 4(14), 44–62.

DeLanda, Manuel 2006: A New Philosophy of Society. Assemblage Theory and Social Complexity.

London: Continuum.

Essed, Philomena 1991: Understanding Everyday Racism: An Interdisciplinary Theory. Newbury Park, Calif: Sage.

Evans, Alfred B. 2006: Vladimir Putins Design for Civil Society. Teoksessa Russian Civil Society. A Critical Assessment. Toimittaneet Alfred B. Jr. Evans; Laura A. Henry & Lisa McIntosh Sundström.

147–158. New York: M. E. Sharpe.

Felski, Rita 2000: The Invention of Everyday Life. New Formations 39: 15–31.

Fingerroos, Outi 2008: Karelia: A Place of Memories and Utopias. Oral Tradition 23/2: 235–254.

Fox, John E. & Jones, Demelza 2013: Migration, Everyday Life and the Ethnicity Bias. Ethnicities 13(4) 385–400.

Hall, Stuart 1993: Culture, Community, Nation. Cultural Studies 7(3): 349–363.

Hirsch, Francine 2005: Empire of Nations: Ethnographic Knowledge and the Making of the Soviet Union. Ithaca: Cornell University Press.

Jensen, Sune Qvotrup 2011: Othering, Identity Formation and Agency. Qualitative Studies 2 (2), 63–

78.

Jokinen, Eeva 2003: Arjen kyseenalaisuus. Naistutkimus 1: 4–17.

Jokinen, Eeva 2005: Aikuisten arki. Helsinki: Gaudeamus.

Joppke, Christian & Morawska, Ewa (toim.) 2003: Toward Assimilation and Citizenship: Immigrants in Liberal Nation-States. Hampshire: Palgrave Macmillan.

Katajala, Kimmo 2013: Konstruoitu Karjala. Suomalaisen historiatutkimuksen Karjala-paradigmat 1900-luvulla. Teoksessa Karjala-kuvaa rakentamassa. Toimittanut Pekka Suutari. Helsinki:

Suomalaisen kirjallisuuden seura. 29–82.

Koenis, Sjaak & Saukkonen, Pasi 2006: The Political Organization of Cultural Difference. Finnish Journal of Ethnicity and Migration 1:1, 4–14.

Kosjuk, Ljudmila 2006: O pritšinah, sposobstvovaših narušeniju obštšestvennogo porjadka, obostreniju sotsialnoi situatsii v gorode Kondopoga, i merah, prinimaemih organami ispolnitelnoi vlasti Respubliki Karelija, territorialnymi organami federalnyh organov ispolnitelnoi vlasti, organami mestnogo

samoupravlenija po stabilizatsii situatsii v Kondopoge i Kondopožskom munitsipalnom raijone.

[Raportti Kontupohjan tapahtumien etenemisestä ja hallinnon toimista tilanteen rauhoittamiseksi.]

gov.karelia.ru/gov/Leader/Document/061116.html. (Luettu 30.7.2007.)

Kulmala, Meri 2008: Kansalaisyhteiskunta ja valtio Venäjän Karjalassa. Futura 2, 43–61.

Laine, Antti 2001: Where East Meets West. The Last Stand of Finns and Karelians in Contemporary Karelia? Nationalities 29(1), 53–67.

Laryš, Martin & Mareš, Miroslav 2011: Right-wing Extremist Violence in the Russian Federation.

Europe-Asia Studies 63 (1), 129–154.

Lewis, Amanda E. 2003: Everyday Race-Making. Navigating Racial Boundaries in Schools. American Behavioural Scientist 47 (3): 283–305.

Liikanen, Ilkka 2013: The West and Co-operation with the West in Late and Post-Soviet Ethnic Mobilization in Russian Karelia. Teoksessa The EU-Russia Borderland. New Contexts for Regional Cooperation. Toimittaneet Heikki Eskelinen, Ilkka Liikanen & James W. Scott. New York: Routledge.

60–86.

Lippert, Randy & Pyykkönen, Miikka 2012: Introduction - Immigration, Governmentality, and Integration Assemblages. Nordic Journal of Migration Research 2 (1), 1–4.

Makarova, Gusel 2007: Venäjän uusi etnisyys- ja kulttuuripolitiikka. Idäntutkimus 4, 14–26.

Markedonov, Sergei 2006: Kondopoga: Sistemnyi krizis rossiiskoi natsionalnoi politiki. Teoksessa Etnitšeskaja situatsija i konflikty v gosudarstvah SNG i Baltii. Toimittaneet V. Tiškov & E. Filippova.

Moscow: UOP IEA RAN, 7–12.

eawarn.ru/index.php?option=com_content&task=view&id=24&Itemid=44. (Luettu 12.5.2009.) Martin, Terry 2001: The Affirmative Action Empire: Nations and Nationalism in the Soviet Union, 1923–1939. Ithaca, NY: Cornell University Press.

O garantijah 1999: O garantijah prav korennyh malotšislennyh narodov Rossiiskoi Federatsii [Venäjän Federaation vähälukuisten kansojen oikeuksien toteuttamisesta], 30.4.1999. 82-F3.

Panasenko, Vladimir 2006: Informatsija prokuratury Respubliki Karelia po rassledovaniju sobiti v gorode Kondopoga. [Prokuraattorin tiedote Kontupohjan tapahtumista.]

gov.karelia.ru/News/2006/09/0905_05.html. (Luettu 23.7.2007.)

Piattoeva, Nelli 2010: Citizenship Education Policies & the State: Russia & Finland in a Comparative Perspective. Tampere: Tampere University Press.

Pyykkönen, Miikka 2007: Integrating Governmentality: Administrative Expectations for Immigrant Associations in Finland. Alternatives 32, 197–224.

Schönberg, Kalle 2012: Suomen rajalle suunnitellaan kasakkakyliä. Yle Etelä-Karjala, 11.9.2012.

http://yle.fi/uutiset/suomen_rajalle_suunnitellaan_kasakkakylia/6288722, (Luettu 14.6.2014.) Shanin, Teodor 1986: Soviet Theories of Ethnicity: The Case of a Missing Term. New Left Review I/158: 113–122.

Shcherbak, Andrey & Sych, Kristina 2016: Trends in Russian Nationalities Policy. Problems of Post- Communism. DOI: 10.1080/10758216.2016.12252.

Sotkasiira, Tiina 2010: The Kondopoga Conflict and the Ethnicized Discourses of Nationality Policy in the Republic of Karelia. Teoksessa Ethnosexual Processes: Realities, Stereotypes and Narratives.

Toimittaneet Joni Virkkunen, Pirjo Uimonen ja Olga Davydova. Helsinki: Kikimora Publications. 93–

110.

Sotkasiira, Tiina 2013: Uskonnollisen monimuotoisuuden ja islamin hallinta Venäjän Karjalassa.

Teoksessa Islam, hallinta ja turvallisuus. Toimittaneet Tuomas Martikainen & Marja Tiilikainen.

Turku: Eetos. 185–212.

Sotkasiira, Tiina 2016: Russian Boderlands in Change. North Caucasian Youth and the Politics of Bordering and Citizenship. Lontoo: Routledge.

Souto, Anne-Mari 2011: Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus suomalais- ja

maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista. Helsinki: Nuorisotutkimusseura, Nuorisotutkimusverkosto.

Suutari, Pekka 2013: Jälkisanat. Rinnakkaiset ja vastakkaiset Karjala-kuvat. Teoksessa Karjala-kuvaa rakentamassa. Toimittanut Pekka Suutari. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. 438–444.

Taylor, Charles 1994: Multiculturalism and the Politics of Recognition: An Essay. Princeton: Princeton University Press.

Tervonen, Miika 2014: Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta. Teoksessa Miten suomalaista historiaa on rakennettu. Toimittaneet Pirjo Markkola, Hanna Snellman & Ann-Catrin Östman. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. 137–162.

Tishkov, Valery 1997: Ethnicity, Nationalism and Conflict in and after the Soviet Union. The Mind Aflame. London: Sage.

Yhteiskunnassa 2007: Yhteiskunnassa pitää olla sopu.

http://gov.karelia.ru/News/2007/07/0719_03_f.html. (Luettu 15.6.2014.)

Valkonen, Sanna 2010: Saamelaisuuden poliittisuudesta. Politiikka 52:2, 140–144.

Weber, Anke; Hiers, Wesley & Flesken, Anaïd 2016: Politicized Ethnicity: A Comparative Perspective. New York: Palgrave Macmillan.

Wilson, Thomas M. & Donnan, Hastings 1998: Nation, State and Identity at International Borders.

Teoksessa Border Identities. Nation and State at International Frontiers. Toimittaneet Thomas M.

Wilson & Hastings Donnan. Cambridge: Cambridge University Press. 1–30.