Paikallisidentiteetit Laatokan Karjalassa: Sortavalan kaupunkipäivä ja Karjalaiset laulujuhlat 2012

UEF//eRepository

DSpace https://erepo.uef.fi

Rinnakkaistallenteet Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

2019

Paikallisidentiteetit Laatokan

Karjalassa: Sortavalan kaupunkipäivä ja Karjalaiset laulujuhlat 2012

Melnikova, Ekaterina

Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry

Artikkelit tieteellisissä kokoomateoksissa

© Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry All rights reserved

http://www.kansantietoudentutkijat.fi/muitajulkaisuja/kultaneito-sarja/

https://erepo.uef.fi/handle/123456789/8026

Downloaded from University of Eastern Finland's eRepository

Ekaterina Melnikova

Paikallisidentiteetit Laatokan Karjalassa: Sortavalan kaupunkipäivä ja Karjalaiset laulujuhlat 2012

Yksi keskeisimmistä 1900-luvun Venäjän yhteiskunnallisista ja kulttuurisista murroksista on seurausta kaupungistumisesta, sodista ja massasiirtolaisuudesta aiheutuneista valtavista demografisista

muutoksista. Niiden vuoksi monilla rajaseuduilla asuu sinne siirrettyä tai sinne hakeutunutta väestöä, jonka kulttuuri on muovautunut useiden sukupolvien aikana tiiviissä kosketuksessa maisemaan ja sosiaaliseen ympäristöön. Yksi tällainen tapaus on Suomen ja Venäjän raja-alueella sijaitseva Pohjois- Laatokan eli Laatokan Karjalan alue. Luovutetulle alueelle saapui sodan jälkeisinä vuosina tuhansia uusia asukkaita eri puolilta Neuvostoliittoa. 1900-luvun jälkipuoliskon siirtolaisille seutu on kuitenkin nyt jo ’pieni kotimaa’ riippumatta siitä ovatko he syntyneet muualla vai vasta vanhempiensa muuton jälkeen Karjalassa.

Pieni kotimaa -käsite sai erityisen merkityksen, kun alueiden erikoislaatua korostava poliittinen ja kulttuurinen liikehdintä levisi Venäjälle 1900- ja 2000-lukujen vaihteessa. Ajattelutavan tavoitteena oli vahvistaa alueellista identiteettiä ja tukea eri alueiden imagoa ja paikalliskulttuuria (Morozova & Ulko 2008). Prosessit koskivat myös sodan jälkeen asutettuja siirtolaisalueita. Niillä paikallisuuden idea saa useita erilaisia ja usein vastakkaisiakin tulkintoja. Kulttuurin, perinteiden, alueen historian ja sen asukkaiden sisäinen dynamiikka on näissä uusissa siirtolaisyhteisöissä usein ongelmallinen: ihmiset ovat muuttaneet aivan erilaisilta seuduilta, eikä heidän paikallisidentiteettiään määritä vain asuinpaikka vaan myös syntymäpaikka.

Tässä artikkelissa minua kiinnostaa kysymys paikallisidentiteetin muotoutumisesta alueella, jonka väestö on vaihtunut kokonaan 1900-luvun puolivälissä: miten uusien asukkaiden osallistuminen paikallistraditioiden elvyttämiseen onnistuu ja millaisia ovat heidän tulkintansa paikalliskulttuurista?

Materiaali koostuu havainnoista ja muistiinpanoista, jotka on tehty Sortavalassa ja Laatokan Karjalassa kesällä 2012. Alue siirtyi Neuvostoliitolle toisen maailmansodan (1939–1944) seurauksena. Sinne tulleiden siirtolaisten luoma kulttuuri ja heidän siteensä uuteen kotiseutuun ei ole historiallisesti pitkä,

vaan paikallisen yhtenäisyyden kulmakivenä on mielikuva siitä, että ”kaikki me täällä olemme siirtolaisia” (Melnikova 2005, 187–191). Tästä huolimatta alueelliset identiteetit ovat vahvistuneet viime vuosina, mikä osittain johtunee paikallisviranomaisten toimenpiteistä.

Nykyään regionalismia alueella on toteutettu siten, että on perustettu kotiseutujärjestöjä ja otettu kotiseutuoppi opetusohjelmiin, kehitetty paikallisturismia ja niin edelleen. Haluan kuitenkin tarkastella uutta, 1990-luvun puolivälissä luotua traditiota eli kaupunkipäivä-juhlaa, jota on alettu viettää jopa kaikkein pienimmissäkin taajamissa. Kaupunkipäivä (den goroda) on erityinen kollektiivisen paikallissolidaarisuuden rituaali, joka yhdistää saman asuinpaikan ihmisiä, tekee paikallisyhteisön näkyväksi ja itse asiassa on muodostamassakin paikallisyhteisöä. Yhteen tällaiseen juhlaan liittyvää aineistoa käytän tämän artikkelin pohjana.

Pohjois-Laatokan alue

Pohjois-Laatokan alue on yksi vanhimmista karjalaisalueista. Keskiajan jälkeen on sen väestö vaihtunut pariinkin otteeseen¹⁷. Viimeinen suurin siirtolaisuusvaihe liittyi toiseen maailmansotaan, jolloin kaikki Laatokan Karjalan asukkaat evakuoitiin muualle Suomeen ja heidän tilalleen saapui tuhansia ihmisiä Neuvostoliiton eri tasavalloista ja alueilta. Suurin osa siirtolaisista oli lähtöisin Valko-Venäjältä ja Ukrainasta, mutta merkittävä määrä kolhoosilaisia saapui myös Vologdan alueen Rybinskin tekojärven seudulta¹⁸.

1940-luvun lopulla siirtolaisten joukossa oli myös suomalaisia, varsinkin inkeriläisiä¹⁹, joiden sallittiin asettua Karjalais-suomalaiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan (K-SSNT) tehdäkseen suomalaisten

17 Tarkemmin Karjalan historiasta: Kotškurkina 2004; 2011; Hartanovitš 2005; Vituhnovskaja 2006;

Kirkinen 1998; Baron 2011; Korpela 2007; Lähteenmäki 2007; Sihvo 1989; 1996.

18 Asukkaita tuli niin ikään Tšuvassian, Mordvan, Tataarien, Udmurtian, Baškiirian ja Marin autonomisista tasavalloista sekä Arkangelin, Voronežin, Gorkin, Kurganin, Ivanovon, Kalininin, Kemerovon, Kirovin, Kuibyševin, Molotovin, Novosibirskin, Omskin, Penzan, Rjazanin, Saratovin, Sverdlovskin, Smolenskin, Stalingradin, Tambovin, Tomskin, Tulan, Tjumenin, Tšeljabinskin, Tškalovin ja Jaroslavlin alueilta sekä Krasnojarskin aluepiiristä. F. 3149, op. 1. D. 2 / 12a. L. 111; F.

3149, op. 1. D. 3/17. L. 109. NARK. Katso myös uusien alueiden asutuspolitiikasta Verigin 2005;

2009; Balašov 1996; Stepakov & Balašov 2001; Stepakov 1996; Smirnova 2006; Melnikova 2005;

Bolšakova 2009.

19 Neuvostoliiton ministerineuvoston päätöksellä 11.2.1949 sekä K-SSNT:n ministerineuvoston ja kommunistisen puolueen (b) keskuskomitean päätöksellä 1.12.1949 vahvistettiin suunnitelma kaikkiaan 8000 suomalais-inkeriläisen perheen värväämisestä Karjalaan (F. 3149 op. 1, d. 6/35, l. 1.

NARK).

osuus näkyvämmäksi uudessa tasavallassa²⁰. Kuitenkin sen jälkeen kun suomalaisten ja inkeriläisten muuttomahdollisuutta puolustanut K-SSNT:n kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri G. N. Kurpijanov erotettiin ja vangittiin, monet heistä siirrettiin uudestaan pois rajaseudulta (Izotov 2005, 204; Verigin & Suni 1992)²¹. Pohjois-Laatokan alueella oli pieni joukko suomalaisia loikkareitakin, jotka olivat saapuneet 1930-luvulla Suomesta Neuvostoliittoon toivoen löytävänsä sieltä työtä²².

Karjalaisia ei ollut Sortavalassa juurikaan sodan jälkeen. Neuvosto-Karjalaan suuntautui jo 1920- luvulta alkaen muuttoliike, joka oli laajimmillaan 1950-luvulla, ja lisäsi venäläisen, valkovenäläisen ja ukrainalaisen väestön määrää samalla kun karjalaisten ja vepsäläisten osuus väheni (Birin 2000, 109).

Paikallisten asukkaiden muistin mukaan he tapasivat täällä karjalaisia, jotka olivat tulleet K-SSNT:n muista piireistä, mutta heitä oli varsin vähän.

Aiemmin Suomelle kuuluneeseen Laatokan Karjalaan 1940-luvulla muuttaneet siirtolaiset puhuivat eri kieliä. Monet nykyisistä paikallista asukkaista muistelevat, että heidän vanhempansa, jotka olivat saapuneet toisista neuvostotasavalloista, eivät puhuneet venäjää. Siirtolaisasianosaston tietojen mukaan vuonna 1949 K-SSNT:n Kurkijoen piiriin muuttaneista 342:sta 3–17-vuotiaasta lapsesta 335:n lapsen äidinkieli oli ukraina (f. 1979, op. 2, d. 1/20, l. 40–48. NARK).

Venäjästä tuli Laatokan Karjalan kommunikointikieli. Entisten suomalaisalueiden kaikissa kouluissa opetuskielenä oli pelkästään venäjä, ja edelleen ehdoton enemmistö väestöstä puhuu vain venäjää.

Suomea tai karjalaa ei opeteta huolimatta siitä, että lainsäädäntö sallii noiden aineiden ottamisen opetusohjelmaan. Itseään suomalaisena tai karjalaisena pitävien henkilöiden määrä on erittäin pieni.

Ainoa tietämäni seudulle perustettu suomalaisuuteen kytkeytyvä yhdistys liittyy Toivo Aleksandrovitš Hakkaraisen toimintaan Sortavalassa 1990-luvulla (Hakkarainen 2007). Hänen kuolemansa jälkeen

20 Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta eli KASNT muutettiin Karjalais-suomalaiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi vuonna 1940 sen jälkeen kun Suomen luovuttamat alueet oli liitetty siihen.

21 Sen vahvistavat alueen asukkaiden henkilökohtaiset muistotkin. Muun muassa yksi nainen

suomalais-inkeriläisestä perheestä kertoi, että hänen äitinsä karkotettiin rajavyöhykkeeltä Petroskoihin.

Nainen itse jäi, koska oli jo naimisissa. (Lahd-08-10 // kenttäaineisto. Nainen, s. 1921, Leningradin alueen Mginskin piirissä. Muuttanut Lahdenpohjaan 1946.)

22 Heidän joukossaan oli esimerkiksi Sortavalan Pohjois-Laatokan museon työntekijän Erkki Einovitš Kähkösen vanhemmat. Siitä kuinka hänen vanhempansa joutuivat Neuvostoliittoon ja sitten

Sortavalaan, Erkki Kähkönen kertoo haastattelussaan (AZ-18-2012).

aktiivinen järjestötoiminta suomalaisen identiteetin tukemiseksi on kuitenkin päättynyt²³. Karjalaisten seurojen perustamisesta ei ole ollut mitään puhetta.

Sortavala

Vaikka 1900-luvun puolivälin demografiset prosessit koskettivat koko luovutettua Karjalaa, haluan jatkossa keskittyä Sortavalaan. Se on Pohjois-Laatokan alueen epävirallinen keskus, johon keskittyy pääosa seudun kulttuurielämästä. Sortavala on Karjalan tasavallan lounaisosan suurin kaupunki²⁴ ja on johtavassa asemassa myös talouden ja matkailun alalla.

Sortavala on monien Venäjän kaupunkien tapaan törmännyt oman imagonluomisen problematiikkaan erityisesti yrittäessään houkutella suomalaisia matkailijoita alueelle. Niin kutsuttu nostalgiamatkailu, joka Laatokan Karjalan alueella tarkoitti seudun entisten asukkaiden ”massapyhiinvaelluksia”, tuli oleelliseksi osaksi paikallista taloutta 1990-luvulla. Vuonna 1993 hyväksyttiin federaation laki 4730-I, joka pienensi ulkomaalaisilta kiellettyä rajavyöhykettä viiteen kilometriin. Se helpotti Karjalasta evakkoon lähteneiden suomalaisten mahdollisuuksia käydä synnyinseuduillaan, jotka olivat olleet suljettuja lähes koko neuvostoajan. Sittemmin suomalaisten kotiseutumatkailijoiden määrä on kuitenkin pienentynyt huomattavasti: monet Karjalassa joskus asuneista vanhemman sukupolven suomalaisista ovat kuolleet eivätkä heidän jälkeläisensä tunne seutuun sellaista kiinnostusta kuin heidän

vanhempansa tai isovanhempansa.

Sortavala houkuttelee suomalaisturisteja edelleenkin, mikä osittain johtuu kaupungin ja alueen

merkityksestä Suomen historiassa. Kaupunki on perustettu 1632 yhdelle Laatokan rannan vanhimmista asutuspaikoista. Se on ollut useaan otteeseen Ruotsin ja Venäjän välisten riitojen kohteena, siellä on sodittu ja se on kuulunut milloin Ruotsiin, milloin Venäjään. Kansallistunteen nousun kaudella 1800- luvun lopulla Sortavala sai uuden merkityksen. Siitä tuli yksi tärkeimmistä Suomen Karjalan

symboleista, jolla oli keskeinen rooli myös karelianismissa (Sihvo 1999; Nordqvist & Seitsonen 2008, 28–29). Seudun merkitys suomalaisten kansalliselle identiteetille perustuu suurilta osin Elias Lönnrotin Karjalasta keräämiin runoihin pohjautuvaan Kalevalaan, mutta Karjalasta itsestäänkin tuli ”muistojen ja utopioiden paikka”, kuten Outi Fingerroos (2008) on kirjoittanut.

23Paikallinen suomalainen seurakunta kokoontuu nykyään luterilaisessa kirkossa. Suomalaisen diasporan erityispiirteistä ks. Takala 2002.

24 Vuoden 2010 väestölaskentatietojen mukaan Sortavalassa oli 19 235 asukasta, Pitkärannassa 11 429, Suojärvellä 9766 ja Lahdenpohjassa 7813.

1800-luvun lopulta alkaen Sortavala oli suomalaisuusliikkeen etuvartio idässä. Vuonna 1880 perustettu opettajaseminaari oli suomalaisen kansallisen toiminnan aktiivinen keskus (Vituhnovskaja 2006, 29).

Vuonna 1896 pidettiin Sortavalassa Vakkosalmen puistossa ensimmäistä kertaa laulujuhlat²⁵. Niillä esiintyi mm. Petri Shemeikka, joka on ikuistettu kalevalaista runonlaulajaa esittävään patsaaseen Sortavalan keskusaukiolla²⁶. Vuoden 1926 laulujuhliin osallistui myös Suomen presidentti Lauri Relander. Vuonna 1935 vietettiin Kalevalan 100-vuotisjuhlaa ja silloin Sortavalan laulujuhlille saapui 148 musiikkiryhmää, 4259 osallistujaa Suomesta ja vielä lisäksi noin 20 000 vierasta. Tapahtumaa saattoi seurata radiosta ympäri Suomen. Juuri tuolloin paljastettiin juhlallisesti Alpo Sailon veistämä Runonlaulajan patsas. (Nazirova 2015; Borisov & Kolesnikova 2015.)

Sortavalan alueen erityinen rooli suomalaiskansallisen identiteetin kehityksessä liittyi siihen, että Laatokan Karjalan alue oli maan ainoa seutu, jossa saattoi nähdä runonlaulajia ja kuulla elävää

karjalaista kalevalaista kansanperinnettä. Pohjois-Laatokan museon materiaalien mukaan 1930-luvulla sortavalalaisille ja kaupungin vieraille tarjottiin hyvin suosittua retkeä runonlaulajien kyliin. Vuonna 1929 esimerkiksi Tolvajärven lähelle pystytettiin mainostaulu, jossa oli teksti: ”Matkalainen, pysähdy!

Heimosi parhaat henget vetoavat sinuun menneisyydestä!” (Kolesnikova 2008, 153).

Kun Suomi menetti alueen Neuvostoliitolle, muuttui muinaishistoriaan assosioituva runonlaulajien Karjala saavuttamattomien unelmien maaksi. Rajojen avauduttua 1980-luvun lopulla Pohjois-Laatokan alue ja ennen kaikkea Sortavala alkoivat kiinnostaa monia suomalaisia, jotka halusivat nähdä vanhan Laatokan Karjalan pääkaupungin. Siksi suomalaisturisteja nähdäänkin Sortavalassa jatkuvasti edelleen.

Kaupungin rikas menneisyys on ollut voimavarana erilaisille paikallisidentiteeteille. Sen moninaiset yhteydet luonnehtivat paikkakunnalla asuvien ihmisten suhtautumista Sortavalaan, olivatpa he asuneet siellä vasta vähän aikaa tai jo 50 vuotta, ja jopa sellaistenkin, jotka eivät ole siellä koskaan ehkä käyneetkään. Kaikissa tapauksissa yhteys määritellään eri tavoin. Minua kiinnostaa kaupungin ja alueen kulttuuriperintöjen erilaisten tulkintojen törmäys. Esimerkkinä tällaisesta törmäyksestä voidaan käyttää kaupunkipäivän viettoa.

Kesällä 2012 työskennellessäni Laatokan seudulla osallistuin kaupunkijuhlaan kahdessa kaupungissa, Lahdenpohjassa ja Sortavalassa. Pitkärannan juhla pidettiin samana päivänä kuin Sortavalan ja siksi

25Kansanvalistusseura järjesti ensimmäiset Soitto- ja laulujuhlat Jyväskylässä vuonna 1884 ja niitä pidettiin sen jälkeen eri puolilla Suomea. Sortavalassa laulujuhlat pidettiin vuosina 1896, 1906, 1926 ja 1935.

26 Tarkemmin muistomerkin luomisesta ja Petri Shemeikasta: Borisov & Kolesnikova 2015;

Kolesnikova 2008, 150.

materiaalini sen osalta rajoittuvat Novaja Ladoga -lehden julkaisuihin ja paikallisten asukkaiden kertomuksiin.

Kaupungin päivä

Kaupunkipäivän vietto muistuttaa monessa suhteessa maaseudun kirkollisten juhlien, eli kyläpraasniekkojen yhteisöllistä perinnettä. Kirkolliset juhlat ja nykyisin kaikkialla tavalliset

kaupunkipäivät eroavat kuitenkin toisistaan merkittävästi, mihin toiset tutkijat ovatkin jo kiinnittäneet huomiota (Aleksejevski 2010, 370–371; Tšernetsova 2010, 357–361). Kirkolliset juhlat ovat

vuosisatojen aikana juurtuneet kyläperinteeseen, kun taas kaupunkipäivät ovat ilmaantuneet suurten ja pienten kaupunkien juhlakalentereihin vasta viimeisten kahden vuosikymmenen aikana.

Kaupunkipäivän juhlimisen alullepanijana on tavallisesti paikallishallinto, ja siksi tutkijat tulkitsevat juhlat ylhäältä ohjatuksi perinteeksi poiketen kirkollisten juhlien järjestämisestä, jossa hallintoelimillä ei ole ollut samanlaista roolia.

Tärkeä ero kyläpraasniekkojen ja kaupunkijuhlien välillä on siinäkin, että kyläjuhla on paikka tavata sukulaisia ja tuttuja naapurikylistä ja on siten tapa pitää yllä naapuri- ja sukulaisuussuhteita lähikylissä.

Juuri vuosittaisten kirkollisten juhlien avulla on uudistettu ja vahvistettu alueellista yhteenkuuluvuutta.

Kaupunkipäivällä ei ole tällaista tehtävää. Vaikka Sortavalan kaupunkijuhlaan saapuu vieraita lähikaupungeista, heidän osallistumistaan ei käytännössä huomaa. Kaupunkipäivä on ennen kaikkea kaupungin asukkaiden paikallisen solidaarisuuden rituaali, jonka seudullinen merkitys on pieni. Vaikka kaupunkipäivä-perinne on syntynyt paikallishallinnon aloitteesta, on se kuitenkin osoittautunut varsin tarpeelliseksi ja suosituksi juhlaksi ja täyttää paikallissolidaarisuuden rituaalin funktion antaen

kaupungin asukkaille mahdollisuuden nähdä itsensä eheänä yhteisönä.

Pohjois-Laatokan alueella kaupunkipäivää vietetään nyt jokaisessa aluekeskuksessa. Pitkärannassa juhla on liitetty suureen isänmaalliseen sotaan, päivään, jolloin alue vapautettiin ”fasistien”

sotajoukoista. Lahdenpohjassa juhlitaan Iljan päivää. Sortavalassa kaupunkijuhlan päivämäärää ei ole erikseen motivoitu, mikä ei sekään ole epätavallista. Vuotuisen juhlan päivämäärä on kaikissa

aluekeskuksissa vaihtuva (samoja havaintoja: Aleksejevski 2010, 378; Tšernetsova2010, 357).

Paikallisten asukkaiden kertoman mukaan Pitkärannassa kaupunkipäivää on aiemmin vietetty viikko Sortavalan vastaavan juhlan jälkeen ja vasta vuonna 2012 sen pysyväksi ajankohdaksi valittiin 7.

heinäkuuta. Lahdenpohjassa vietettiin vielä muutama vuosi sitten kahta kaupunkipäivää, mutta

nyttemmin paikallisen ortodoksikirkon kirkkojuhlapäivästä tuli virallinen koko kaupungin juhla (mikä aiheutti paljon riitaa paikallisten asukkaiden keskuudessa).

Tapahtumassa kaupunkimiljöö muuttuu juhlapaikaksi. Järjestetään markkinat, joihin saapuu vaatteiden, kenkien ja muiden tavaroiden myyjiä. Juhlakulttuuriin kuuluvat lapsille tarkoitetut pomppulinnat, pelit ja laitteet. Popcornia ja saslikkeja myydään. Kaikissa kaupunkijuhlissa on virallista ohjelmaa, johon kuuluvat paikallisten ryhmien konsertit. Ohjelman lopussa saatetaan kuulla pääesiintyjien soittoa. Siitä huolimatta, että juhlan ohjelmanumerot ovat kaikkialla pitkälle yhdenmukaisia, voi niiden symbolinen sisältö vaihdella paljonkin. Tämä koskee varsinkin juhlan virallista osuutta. Vaikka juhlaohjelmassa on aina määrätyt osat, joiden avulla kuvaillaan kaupungin sosiaalista rakennetta – paikallisviranomaisia, kulttuurieliittiä, liike-elämää, kirkkoa ja lapsia – pakataan kaikki tämä alueen imagoon välittömästi liittyvään symboliseen pakettiin.

Esimerkiksi Pitkärannassa kaupunkipäivän viettoa edelsi kaupungin vapautustaisteluissa kuolleiden neuvostosotilaiden jäänteiden hautaaminen. Itse juhla alkoi seppeleen ja kukkien laskulla Memorial Slavy -muistomerkillä (Novaja Ladoga 2012. №27, 1). Lahdenpohjassa juhla avattiin virallisesti Profeetta Elian kirkossa pidetyllä liturgialla, jota seurasivat ristisaatto Georgi Pobedonosetsin

tsasounalle, panihida (muistopalvelus) sekä kukkienlasku lähellä olevalla veljeshaudalla. Sen jälkeen ristisaatto jatkui Pyhän Valentinin tsasounalle, missä pidettiin kirkonkellofestivaali. Näin ohjelmaa kuvailtiin kaupungille levitetyissä virallisissa julisteissa.

Kukkienlasku veljeshaudalla kuuluu yleensä jokaisen kaupunkijuhlan pakolliseen osuuteen. Tämä muistelurituaali voidaan suorittaa monessakin kohdassa ohjelmaa. Sodan uhrien muistaminen on Pitkärannan ohjelman ydinkohta. Kuolemanlaakson muistomerkkiä pidetään alueen päänähtävyytenä.

Pitkärannan piirissä on yli kymmenen erilaista sotamuistomerkkiä, mutta venäläisten ja suomalaisten kuvanveistäjien yhdessä vuonna 2000 pystyttämä Murheen risti, Krest skorbi, on tärkeä muistopaikka niin venäläisille kuin suomalaisillekin matkailijoille. Kaupunkipäivän juhla tukeutuukin

sotamuistomerkkeihin.

Lahdenpohjassa kaupunkipäivän juhlinta on liitetty uskonnolliseen kontekstiin. Vaikka kaupungissa on useita protestanttisia seurakuntia, viralliseksi juhlakeskukseksi on tullut ortodoksinen kirkko.

Juhlajumalanpalvelukseen osallistui myös kaupunginhallinnon edustaja, joka yhdessä seurakuntapapin kanssa toivotti liturgian jälkeen kaikille kaupunkilaisille onnellista juhlaa.

Määrätyn mallin etsiminen kaupunkijuhlalle kertoo järjestäjien pyrkivän vahvistamaan sen symbolista arvoa. Paikallissolidaarisuudesta sisältöä ammentava juhla-ajatus ei näytä yksin riittävän. Juhlan pitää

vielä ilmentää jotain sellaista, jolla on merkitystä myös paikkakunnan ulkopuolella – esimerkiksi sodan muistelua, uskonnollista kulttuuria tai perinteiden elvyttämistä. Näistä mainituista juuri viimeinen teema oli valittu Sortavalan kaupunkijuhlaan.

Sortavala: ”Ilman juuria ei kasva rikkaruohokaan”

Vuonna 2012 Sortavala vietti 380-vuotisjuhliaan ja siksi kaupungin juhlallisuuksia oli suunniteltu perusteellisesti. Virallisessa ohjelmassa oli kaksi juhlapäivää ja useita juhlaan soviteltuja tilaisuuksia.

Juhlan tarkka päivämäärä ilmoitettiin myöhään eikä se osunut yksiin edellisen vuoden juhlapäivän kanssa. Sitä suunniteltiin alun perin vietettävän viikkoja aikaisemmin, mutta kuten monet paikalliset asukkaat ajattelevat, paikallishallinto ei ehtinyt saada kaikkea valmiiksi ajoissa ja sen takia

kaupunkipäivän viettoa lykättiin.

Päätilaisuudet pidettiin 7. ja 8. heinäkuuta kaupungin eri aukioilla. Sortavalassa massatapahtumien keskeinen ja perinteinen pitopaikka on Vakkosalmen puisto, missä suuret laulujuhlat järjestettiin Kalevalan riemuvuonna 1935. Sinne pääjuhlallisuudet oli nytkin suunniteltu.

Virallisissa julisteissa ja esitteissä molemmat päivät ilmoitettiin Sortavalan merkkipäivän juhlimispäivinä. Muutama päivä ennen juhlallisuuksia aluehallinnon kulttuuri- ja urheiluosaston päällikkö kuitenkin sanoi minulle lyhyessä keskustelussamme yllättäen, että ensimmäinen päivä on aluehallinnon järjestämä juhla ja toinen kansanperinteen juhla. Kahden päivän ero tuli minulle täysin selväksi juhlallisuuksien aikana.

Ensimmäinen juhlapäivä oli järjestetty hyvin samaan tapaan kuin muissakin aluekeskuksissa. Puistossa oli huvilaitteita, pomppulinnoja ja lelujen myyntiä, ja puiston pääväylän varteen oli asetettu erilaisia kojuja, kuten ilmapallojen ammuntapaikka. Maaseutukaupungeissa niiden tarjonnasta huolehtivat juhlista toiseen kiertävät yrittäjät. He tuovat mukanaan myös kojuissa myytävät matkamuistot, kuten tuohesta, varvuista, Karjalan koivusta ja katajasta tehdyt tuotteet. Tällaisten matkamuistojen ohella oli ohjelmaan merkittynä erityinen paikallisten käsityöläisten alue, ”Mestareiden kaupunki”, jossa he saattoivat myydä omia tai lasten tekemiä töitä.

Juhlan virallinen ohjelma oli tehty kuvakavalkadiksi, joka antoi retrospektiivisen katsauksen Sortavalan historiaan. Viranomaisten esitysten lomassa nähtiin paikallisten taideryhmien ohjelmanumeroita.

Ryhmien puvustuksella kuvattiin kaupungin historian eri jaksoja. Yleisön eteen ilmestyi Ruotsin kuningas Gustav Adolf II sekä tyttärensä Kristiina, joihin kaupungin perustaminen liitetään. Sen jälkeen kuvailtiin Pohjan sotaa ja suurta isänmaallista sotaa. Juontajat kertoivat, kuinka alueelle saatiin

avioliittopalatsi, valtionrahasto, koulu, rakennusyrityksiä ja ortodoksikirkko. Juontoja väritettiin tanssinumeroilla ja juhlan päähenkilöiden onnitteluilla.

Ensimmäisen päivän pääteema oli Sortavalan historia. Kuten muissakin kaupungeissa, esitys oli järjestäjien näkökulmasta vain välttämätöntä johdantoa juhlaan, johon oli punottu kaikki paikalliset symbolit: vallanpitäjät, liike-elämä, kirkko, kulttuurieliitti ja lapset. Suurimmalle osalle paikalle saapuneista juhla oli syy ulkoilla koko perheen voimin ja tavata tuttavia sekä nähdä kaupungin eliittiä ja omia lapsiaan isolla esiintymislavalla. Seremonian virallinen osa ei ollut kaupunkilaisille keskeinen asia. Muutama tuhat ihmistä oli puistossa jo joitain tunteja ennen juhlan alkua. Juhlan aikana ympärillä olevalla markkina-alueella väki ei ainakaan vähentynyt: ihmisiä oli liikkeellä tai istumassa lavan eteen asetetuilla penkeillä suunnaten välillä kulkunsa puiston keskuskujalle. Eniten väkeä puistossa oli illalla virallisen osan päättymisen jälkeen, kun vuorossa olivat konsertti ja disko.

Karjalaiset laulujuhlat

Sortavalan 380-vuotisjuhlien toisen päivän erilaisuus osoitti, miten juhlan osanottajat ymmärsivät kaupunkijuhlan ydinajatuksen toisistaan poikkeavasti. 8. heinäkuuta Sortavalassa pidettiin

kansainväliset Karjalaiset laulujuhlat, joille kaupungin juhlallisuuksien puitteissa oli annettu keskeinen asema. Sen järjestäminen assosioi historiallisia suomalaisia laulujuhlia, joista Sortavala oli saanut kunniaa 1800-luvun lopulta alkaen.

Karjalaisia laulujuhlia ei ollut liitetty kaupunkipäivään pelkästään muodollisesti, vaan ne oli järjestetty korostamalla festivaalin paikallisuutta sortavalalaisena juhlana, kaupunkiperintönä ja kaupungin symbolisena pääomana. Juhlallista kulkuetta, jossa olivat mukana kaikki esiintyjät ja osallistujat, säesti Sortavala-laulu. Laulujuhlien ohjelman toinen osuus oli omistettu paikallisten ryhmien esityksille.

Toisaalta festivaali ei ollut vain lauluryhmien esiintymisareena. Se oli myös tärkeä askel perinteisen kulttuurin elvyttämisen tiellä.

Juhlien ohjelma oli symboliselta rakenteeltaan kolmiosainen. Tarkoitus oli kuvastaa paikallisen kulttuurin omalaatuista kolmiyhteyttä, joka koostuu suomalaisesta, karjalaisesta ja venäläisestä osatekijästä. Kolme juontajaa ilmoittivat ohjelmanumerot suomeksi, venäjäksi ja karjalaksi.

Petroskoista tulleet juontajat olivat pukeutuneet venäläiseen ja karjalaiseen kansallispukuun, joensuulainen juontaja yksinkertaisemmin paitaan ja tummiin housuihin. Esiintyjäryhmät olivat vastaavasti Suomesta, Karjalan tasavallasta ja Sortavalasta. Konsertin loppuosan aikana lavalle tuli kolme pappia: Pohjois-Laatokan kirkkojen lääninrovasti Sortavalan Nikolskin kirkon kirkkoherra

Andrei Bondarenko, Georgi Pobedonosetsin kirkon kirkkoherra isä Pavel Vitelestä Aunuksesta sekä ortodoksinen rovasti Vesa Takala Joensuusta. Papit puhuivat venäjää, karjalaa ja suomea.

Kolmiosaista rakennetta noudatettiin käytännössä tilaisuuden kaikissa vaiheissa, mutta jokaisen osan merkitys vaihteli ja osat olivat edustettuina epäsymmetrisesti. Esimerkiksi suomalaiset esiintyjäryhmät lauloivat sekä suomeksi että karjalaksi. Konsertin toisessa osassa esiintyneet sortavalalaiset eivät esitelleet venäläistä etnistä kulttuuria, vaikka juhlaan osallistui esimerkiksi ryhmä nimeltään

Venäläisen laulun kuoro. Enemmän sijaa saivat paikallisyhteisöt, enimmäkseen sortavalalaiset lapsi- ja aikuisryhmät. Juhlan ohjelmalehtisessä konsertin nimenä oli kokoavasti ”Sortavalan alueen ryhmät”.

Kolmea kieltä ei käytetty tasapuolisesti. Karjalan kieli oli symbolisessa roolissa ja sitä käytettiin vain muutamissa kohdissa. Ensinnäkin, karjalaa puhui yksi juontajista, kun hän ilmoitti ohjelmanumerot karjalan kielellä suomenkielisten ja venäjänkielisten juontojen jälkeen. Toisekseen, yksi papeista kääntyi läsnäolijoiden puoleen karjalan kielellä ja vasta kahden muun puhuttua suomeksi ja venäjäksi.

Lopuksi Karjalan tasavallan kulttuuriministeri Elena Bogdanova²⁷ tervehti festivaaliosallistujia karjalaksi ja toisti sanansa venäjäksi. Muita esityksiä ja juhlavieraiden virallisia puheita ei tulkattu karjalaksi, mikä oli täysin ymmärrettävää: niitä karjalankielisiä, jotka eivät osaisi venäjää tai suomea ei Sortavalassa ja luultavasti koko maailmassakaan taida olla.

Kuitenkaan myöskään suomea ja venäjää, joilla oli funktionaalinen merkitys, ei käytetty juhlassa samalla tavalla. Osa juhlan alun puheenvuoroista pidettiin suomeksi eikä niitä tulkattu venäjäksi, koska ne oli suunnattu vain suomenkieliselle yleisölle. Juhlan ohjelmalehtiset oli painettu vain suomen kielellä ja niitä jaettiin vain suomalaisvieraille. Epäsuhtaisuutta oli havaittavissa myös erään tärkeän symbolin suhteen. Juhlan johdanto-osassa kuultiin Maamme-laulu. Sen jälkeen puheenvuoro annettiin Sortavalan kaupungin apulaiskaupunginjohtaja Elizaveta Tkatševalle, joka vastaa sosiaalipoliittisista asioista. Vasta tämän jälkeen esitettiin Karjalan hymni. Venäjän hymniä ei kuultu.

Tilaisuuden osanottajat ymmärsivät eri tavoin niin juhlan kolmikantaisen rakenteen ja sen perustana olevien symbolisten kategorioiden merkityksen. Petroskoista tullut Karjalan kulttuuriministeri Elena Bogdanova piti karjalankielisen puheen, jossa oli täysin varma siitä, että laulujuhlat auttavat

27Elena Bogdanova, joka johti Karjalan kulttuuriministeriötä vuosina 2010-2015, on syntynyt Aunuksen piirissä, alueella, jossa karjalan kieli on säilynyt. Lisäksi hän on valmistunut Petroskoin valtionyliopistosta pääaineenaan karjalan ja suomen kieli. Se, että Elena Bogdanova puhuu karjalaa ja pitää itseään karjalaisena, on laajalti tunnettua ja sitä pidetään yhtenä tunnusmerkkinä uudesta

politiikasta tasavallassa. Myös hänen seuraajansa Aleksei Lesonen on juuriltaan karjalainen, Vienasta.

paikallisten perinteiden eli karjalaisen kulttuurin elvyttämistä. Onnitellessaan festivaalin osanottajia Elena Bogdanova sanoi:

Haluan toivoa, että te kaikki suhtautuisitte juuriinne hellävaroen. Uskokaa, että ilman juuria ei rikkaruohokaan kasva. On todella tärkeää huolehtia hellävaraisesti juuristaan, kielestään, tuntea kulttuurinsa ja historiansa. Minusta tuntuu, että vasta silloin elämä maailmassa on kerta

kaikkiaan kaunista. … Ja karjalaisen perinteen mukaisesti toivon, että kotianne lämmittäisi aurinkomme lämpö, niin kuin tänäänkin, kun on hyvä ilma. Että pöydässänne olisi leipää ja suolaa, ja tietenkin, että Jumala auttaisi Teitä.(AZ-21-kenttämateriaali.)

Ministeri Bogdanovalle oma kulttuuri on nimenomaan karjalaista kulttuuria, ja juuri sen säilyttämiseen ja elvyttämiseen hän kutsui Sortavalan asukkaita olettaen, että myös heille karjalainen perinne on omaa. Paljon hankalampaa oli vastaavan yhteyden toteaminen niille paikallisviranomaisten edustajille, jotka tunsivat seudun demografisen historian läpikotaisin. Heti Bogdanovan jälkeen Sortavalan

kaupungin johtaja Sergei Kozigon piti lyhyen puheen, jossa hän ei kertaakaan käyttänyt pronominia

”meidän”, vaan luetteli ne, joiden kotimaa on festivaalilla edustettuna mainitsematta erikseen sortavalalaisia:

Tänään laululavalla loistavat värit ja kansallispuvut. Se on historiaa, se on teidän…

kotiseutunne kulttuuria, teidän jotka edustatte … Karjalaa, Viroa, Suomen puolta. On mukavaa, että laulujuhlia vietetään Sortavalan 380-vuotispäivänä. Toivotaan, että tämä ei ole viimeinen festivaali. Perinteet jatkuvat, ja me otamme teidät aina vastaan, opimme virheistä. Kiitän kaikkia esityksistä. Te jotka tulette esiintymään, te ilahdutatte meitä. Kunnioitan syvällä kumarruksella vielä sitä että, te vaalitte omaa kansallista kulttuurianne. (Sama aineisto.)

Vastaavalla tavalla puheessaan harhailee myös Sortavalan apulaiskaupunginjohtaja Elizaveta Tkatševa puhuessaan siitä, kenen juhlaa Vakkosalmen lavalla vietetään:

Tänään kaupunkimme viettää 380-vuotisjuhliaan, ja Sortavalaan on saapunut yhdessä

suomalaisten ystäviemme kanssa juhla, kuten jo Reino [Kononen] ihan oikein sanoi, perinteisen karjalaisen kulttuurin juhla. Eilen varuskunnan Upseerien talossa, Seurahuoneella pidettiin meidän mielestämme suurenmoinen seminaari Karjalan perinteisen kulttuurin säilyttämisestä. Ja tänään Sortavalaan esiintymään tulleet ryhmät ovat todistamassa sitä, että perinteistä kulttuuria, on ollut… aikaisemmin, sitä on nyt ja tulee olemaan niin kauan kuin ihmiset vaalivat perinteitä.

Perinteistä karjalaista kulttuuria kaupungissamme säilyttävät ja vaalivat hellävaroen myös meidän museomme ja Kronid Gogolevin galleria. Myös ne taiteilijaryhmät, jotka ovat tänään mukana juhlalavalla. Myös koululaisemme. Ihmisemme, jotka varjelevat synnyinseudun historiaa. Meille on todella tärkeää niiden kansainvälisten suhteiden ja hankkeiden jatkaminen,

joita me kanssanne yhdessä toteutamme… Onnea matkaan, perinteisen kulttuurin säilyttämisen festivaali. (Sama aineisto.)

Laulujuhlat eivät kovin paljon kiinnostaneet paikallisia asukkaita, joista suurin osa jättikin ne väliin.

Häkellyttävä ero juhlien ensimmäisen ja toisen päivän yleisössä oli havaittavissa jo ennen tilaisuuden alkua. Puistossa oli paljon vähemmän ihmisiä kuin edellisenä päivänä. Suurin osa oli festivaalille varta vasten tulleita suomea puhuvia vieraita. Siitä huolimatta katsojien ja kuuntelijoiden joukossa oli paikallisiakin asukkaita: Konsertissa esiintyneiden lasten vanhempia ja sukulaisia sekä niitä, jotka eri syistä olivat kiinnostuneita suomalaisesta kulttuurista.

Paikalliskulttuurin elvyttäminen ja paikalliset identiteetit

Etnisen kulttuurin festivaalit ovat jo kauan sitten lakanneet olemasta harvinaisuuksia Venäjällä. Myös Karjalassa vietetään paljon tapahtumia²⁸, joiden on tarkoitus tehdä tunnetuksi, elvyttää ja tukea paikallista perinnekulttuuria. Niiden järjestäminen on huomioitu niin Karjalan tasavallan alueellisessa tavoiteohjelmassa kuin eri alueiden matkailun kehittämisessäkin²⁹. Keskeinen rooli tapahtumien järjestämisessä on innostuneilla harrastajilla, jotka rekonstruoivat perinnepukuja, esittävät perinnemusiikkia tai säilyttävät karjalan kieltä. Festivaaleja järjestetään yleensä Karjalan eri

kansallisissa keskuksissa. Tällaisia keskuksia on Belomorskissa, Aunuksessa, Kalevalan piirin kylissä, Prääsässä, Essoilassa ja muualla. Keskuksista nousee esiin kansallisten perinteiden harrastajia, jotka toimivat paikallisina asiantuntijoina, esiintyjinä ja vastaavat etnisen kulttuurin säilyttämisestä.

Tässä mielessä Sortavalan festivaali oli epätavallinen. Syntyperäisen karjalaisväestön asutus ei ulotu Sortavalan piiriin eikä muuallekaan luovutetulle Laatokan Karjalan alueelle. Käytännössä 100 % paikallisväestöstä koostuu sodan jälkeen Neuvostoliiton eri tasavalloista tulleista siirtolaista ja heidän jälkeläisistään. Karjalaisten ja suomalaisten prosentuaalinen osuus seudulla on hyvin pienieikä siellä ole minkäänlaista näkyvää karjalaisyhteisöä. Karjalaiset laulujuhlat järjestettiin täysin

28Niiden joukossa ovat muun muassa Aunuksen Karjalan kulttuurifestivaali, Karjalan maa 2010 - festivaali, joka pidettiin Pietarissa, Karjalan tasavallan kansallisten luovien ryhmien festivaali Rodina Essoilassa, Lasten Folkloren kaupunkifestivaali TUESOK Kontupohjassa, Kansainvälinen suomalais- ugrilaisten kansojen koreografiafestivaali Karg kutsub (Tanssi kutsuu) sekä Kansainvälinen

kansanmusiikkifestivaali Kantele Petroskoissa.

29 Karjalan tasavallan lakiasäätävän kokouksen Päätös, 9. marraskuuta 2006 № 49-IV ZC

”Alueellisesta tavoiteohjelmasta kulttuurin kehittämisestä Karjalan tasavallassa vuoteen 2012 asti”.

paikallishallinnon aloitteesta. Paikalliset kulttuuriorganisaatiot eivät olleet merkittävissä määrin tukena järjestelyissä, vaikka ne olikin houkuteltu osallistumaan juhliin.

Osallistujaryhmät olivat tulkinneet tapahtuman merkityksen eri tavoin. Kansallisen ja paikallisen välinen side oli erilainen eri puheissa ja esityksissä. Kuten Karjalan tasavallan kulttuuriministeri Elena Bogdanovan puheesta käy ilmi, tasavallan kansallisen politiikan kontekstissa Sortavalan laulujuhlat sulautuivat hyvin karjalaisen kulttuurin yleiseen kehitysohjelmaan, jota tasavallassa on toteutettu 2000- luvun alusta alkaen³⁰. Toisin sanoen tasavallan tasolla tämä festivaali ei eronnut muista

vastaavantyyppisistä tilaisuuksista.

Samalla paikallisviranomaisten motiivina festivaalin pitoon ei niinkään ollut karjalaisen kulttuurin elvyttäminen nykyiselle paikallisväestölle, kuin toive saada kaupunkiin turisteja ja tältä pohjalta korostaa ennen sotia vallinnutta kaupunkikulttuuria. Festivaali oli liitetty kaupunkipäivän viettoon ja muokattu kaupunkijuhlaksi, mutta ei kansalliseksi karjalaiseksi juhlaksi. Juhlan tarkoituksena ei ollut kiinnittää huomiota kansaan (karjalaisuuteen paikallisväestössä), vaan kaupunkiin, jonka

menneisyyteen festivaali on kuulunutkin.

Paikalliset kulttuurielämän aktiivihenkilöt, jotka tavalla tai toisella ovat kytköksissä eri museoihin, näyttelyihin tai oppilaitoksiin ovat kiinnostuneita paikallisperinteiden elvyttämisestä. Heillä ei kuitenkaan ole yksiselitteistä vastausta siihen, mitä nuo perinteet itsessään edustavat. Monille heistä karjalainen kulttuuri on paikallisen kulttuurin vastine. Rekonstruoidessaan kulttuurin eri osatekijöitä, paikalliset harrastajat tukeutuvat kuitenkin pikemminkin oman kotiseutunsa perinteeseen kuin karjalaiseen identiteettiin.

Kuvaavaksi tässä suhteessa osoittautui K. A. Gogolevin galleriassa Sortavalassa pidetty Karjalais- suomalainen kansanpuku -kilpailu. Kilpailu pidettiin samanaikaisesti Laatokan seudun kansallispuvun kulttuuriperintö -näyttelyn avajaisten kanssa ja oli osa kaupunkipäivän juhlallisuuksia. Näyttelyn juontaja kertoi avajaispuheessaan: ”Tuskin on sattuma, että näyttelylle on valittu tämä teema. Siksi että juuri puvussa välittyvät niin historia kuin perinteetkin, tavat ja monta muuta asiaa – itse kansan

3012. syyskuuta 2001 Karjalan tasavallan hallitus hyväksyi päätöksen № 191-P "Toimenpiteet Karjalan tasavallassa asuvien kansojen kansallisen kehityksen ja kansainvälisen yhteistyön alueella ajalle 2002–

2005", jonka mukaisesti hyväksyttiin useita lakeja ja ohjelmia, joilla pyritään tukemaan suomalais- ugrilaisia kieliä ja kulttuureja. Esimerkiksi vuonna 2004 hyväksyttiin laki "Valtiontuesta karjalan, vepsän ja suomen kielille Karjalan tasavallassa", tasavallan tavoiteohjelma "Valtiontuki karjalan, vepsän ja suomen kielille Karjalan tasavallassa vuosille 2005–2010", ja ohjelma "Karjalan kansojen ja etnisten yhteisöjen yhtenäisyyden säilyttämiseksi 2012–2016". Katso myös Sanna-Riikka Knuuttilan artikkelia tässä kirjassa.

kauneus ja harmonia luonnon kanssa [välittyy] puvun rauhallisen kauneuden kautta.”(AZ 12-13, kenttämateriaali.) Suuntautuminen etniseen kulttuuriin näkyi sekä näyttelyssä itsessään, että avajaisseremoniassa, jossa esiintyi sortavalalainen Vereja-yhtye. Verejan tytöt olivat pukeutuneet stilisoituihin kansallispukuihin, jollainen oli myös juhlan juontajalla.

Näyttelyn avajaisseremonian osana oli kansallispukukilpailu, johon osallistui viisi naista Laatokan alueen eri puolilta. Yhtä nuorta näyttelysalin naistyöntekijää lukuun ottamatta kaikki osanottajat olivat yli 40-vuotiaita naisia. Puvut he olivat itse omin käsin tehneet kauan ennen kilpailua. Sain keskustella kahden naisen kanssa.

Galina Mihailova asuu Lahdenpohjan piirissä Hiitolassa, mutta hän osallistuu jatkuvasti erilaisiin tapahtumiin Sortavalassa. Hän on taiteilija, Venäjän Taiteilijaliiton ja Karjalan Mestarikillan jäsen.

Mihailova on täysin tietoisesti valinnut taiteelleen karjalaisen tematiikan, siksi että juuri tämän avulla hän sai Moskovan asiantuntijat ja ulkomaalaiset turistit kiinnostumaan tuotteistaan. Oman

karjalaispukunsa hän on ommellut muutama vuosi sitten ennen matkaansa Moskovaan, jonne hänet kutsuttiin, kuten hän itse sanoo, vain sen takia, että hän on Karjalasta. ”Ja silloin minä ymmärsin, millaisessa vaatteessa minun pitää sinne saapua. Millä herättää heidän mielenkiintonsa.” Nyt Galina Mihailovan työt ovat todella suosittuja ja kotonaan hänellä on oma pieni näyttelytila. Galina opiskelee suomea pystyäkseen puhumaan ostoksille tulevien suomalaisten kanssa. Galina ei pidä itseään

karjalaisena eikä edes paikallisena. Hän on sotilastoimihenkilö, joka on usein vaihtanut asuinpaikkaansa ja jossain vaiheessa asettui Hiitolaan.

Jekaterina Izotova asuu Lahdenpohjassa ja on töissä Lasten taidekeskuksessa. Sortavalan kilpailussa hän esitteli puvun, jonka omistaa hänen Lahdenpohjan musiikkikoulussa toimiva kollegansa, joka ei itse päässyt tulemaan paikalle. Izotovalla on omakin puku, mutta se on venäläinen kasakkapuku, siksi että hän on kotoisin Kubanista ja pitää itseään kasakkana. Lahdenpohjassa Lasten taidekeskuksen kaikilla opettajilla on omat kansallispuvut, joissa he osallistuvat markkinoille ja muihin

taidetapahtumiin. K. A. Gogolevin keskuksen kilpailussa esitellyn puvun omistaa Karjalan tasavallan rannikkoseutujen pomorilainen nainen, mutta puku ei sinänsä liity pomorilaisten perinteisiin, vaan on rekonstruoitu keskiaikaisesta karjalaisesta puvusta. Lasten taidekeskuksen kokoelmissa on myös kargopolilaisia pukuja, mutta ne kaikki on toteutettu ilman, että olisi noudatettu tarkasti autenttisia tekniikoita ja leikkauksia, ja ovat siten noiden pukujen tyyliteltyjä malleja.

Kaikki Gogolevin keskuksen kilpailun osanottajat tulivat 7. heinäkuuta kaupunkipäivän juhlaan pukuihinsa pukeutuneina ja asettuivat paikoilleen Mestareiden kaupunkiin. Heidän pukunsa olivat

keskiaikaisen karjalaispuvun variaatioita. Vastaavat mallit ovat nähtävissä Pohjois-Laatokan museossa Sortavalassa ja kotiseutumuseossa Kurkijoella. Ne on rekonstruoitu S. I. Kotškurkinan tekemien Kurkijoen ympäristön arkeologisiin löytöihin perustuvien luonnosten pohjalta (Kotškurkina 1986, 70–

71; 2004, piirrokset 20, 21 ja 36a). Pellavaiset pitkät paidat, esiliinat ja päähineet sekä fibulien (rintasolkien) ja muiden kuparisten koristeiden runsaus oli oleellinen osa kaikkia pukuja, ja niitä täydensivät erilaiset taikakalut, tuohitorvet, turkishännät, veitset ja muut karjalaisen naisen arkielämässä välttämättömät esineet, kuten kilpailijat selittivät.

Pohjois-Laatokan alueelta tulleiden osanottajien mielestä paikalliskulttuurin käsitteen sisältönä on keskiaikainen karjalainen kulttuuri. Pukujaan esitellessään he kertoivat karjalaisten muinaisista tavoista, perimätiedosta ja kansanperinteestä. Yksi stilisoitu keskiaikainen karjalaispuku nähtiin myös laulujuhlien karjalaisia paikallisperinteitä edustaneen juontajan yllä. Karjalainen kulttuuri tässä tapauksessa ei ole paikallisten sivistyslaitosten edustajille ”omaa”, vaan seudun kulttuuria

eksoottisimmillaan. Kuvaavaa oli se, että kukaan laulujuhlille tulleesta suomalaisesta tai karjalaisesta ei ollut pukeutunut keskiaikaiseen pukuun. Heille todellista paikallisperinnettä on kulttuuri viime

vuosisadan alusta, ajalta jolloin heidän isovanhempansa elivät. Heidän pukunsa ovat Pohjois-Karjalan suomalaisten pukujen erilaisia paikallisia variantteja, joissa ei ole juurikaan yhteistä keskiaikaisten pukumallien kanssa.

Neljättä ryhmää, joka erottui suhteellisen hyvin juhlan osanottajien joukosta, edustivat vanhemman sukupolven paikalliset asukkaat – toisin sanoen ne, jotka olivat tulleet Karjalaan 1940–1950-luvuilla sen jälkeen, kun alue oli siirtynyt Neuvostoliitolle. He ovat yleensä säilyttäneet siteensä

lähtöpaikkaansa, minne jäivät sukulaiset ja usein vanhempien haudatkin. Vaikka venäjän kieli on heille nyt ainoa kommunikointikieli, on heidän identiteettinsä monessa mielessä sidoksissa kotimaahan (rodina), ymmärretäänpä se sitten etnisenä tai maantieteellisenä paikkana³¹. Karjalainen identiteetti ei ole heille ajankohtainen. Poikkeuksen muodostavat ne harvat, jotka muuttivat Laatokan seudulle Karjalan muilta alueilta ja pitävät itseään karjalaisina, sekä myös 1900-luvun puolivälissä sinne tulleiden suomalaisten jälkeläiset. Juuri he, mikäli havainnoistani voi tehdä päätelmiä, tulivat

laulujuhlille 8. heinäkuuta. Eräs nainen, jonka kanssa puhuin juhlan jälkeen, sanoi että ymmärtää vähän suomea, koska hänen miehensä on ”paljasjalkainen” suomalainen, inkeriläinen, joka saapunut

Leningradin alueelta vanhempiensa kanssa sodan jälkeen. Juhlassa tarkkailin myös kahta vanhempaa

31Katso paikallisidentiteetin erityispiirteistä Luovutetun Karjalan alueelle asettuneiden siirtolaisten määrittelemänä Melnikova 2006.

naista, jotka myivät tekemiään piirakoita – perinteisiä ruistaikinaan tehtyjä karjalanpiirakoita.

Molemmat naiset asuivat Sortavalassa, he olivat pukeutuneet vuosisadan alun karjalaispukuihin ja puhuivat karjalaa³².

Seuraava sukupolvi, jota sitäkin voi pitää iäkkäänä, on syntynyt 1940–1950-luvulla ollen ensimmäinen Neuvosto-Karjalassa syntynyt sukupolvi. Vanhemmistaan poiketen he pitävät itseään täysin

paikallisina. ”Minä olen paikallisväestöä. Olen syntynyt Sortavalassa”, sanoo 1952 syntynyt nainen (AZ 12-01). Side esi-isien kotimaahan on jo huomattavasti heikompi, ja usein sitä ei ole ollenkaan.

Heidän identiteetilleen etninen tekijä ei ole tärkeä, ja kysymys etnisyydestä herättää aina ristiriitoja, epäilyä ja pohdintaa, mutta ei johda selkeästi määriteltyyn vastaukseen. Yhden keskustelun kuluessa henkilöt, joiden kanssa juttelin, alkoivat riidellä. Vuonna 1952 syntynyt nainen huudahti: ”Minä olen venäläinen, venäläinen”, mutta hänen naapurinsa, 1965 syntynyt mies oli tiukasti sitä mieltä, että

”täällä kaikki ovat sekoittuneet eivätkä tunne juuriaan” (AZ 12-12). Molemmat mielipiteet ovat tyypillisiä. Muutaman työvuoteni aikana luovutetussa Karjalassa törmäsin useita kertoja käsitykseen, että täällä ”kaikki ovat sekoittuneet” ja on mahdotonta sanoa, kuka on mitäkin kansallisuutta.

Venäläinen identiteetti valitaan sillä perusteella että ”jos en tiedä, kuka olen, olen siis venäläinen”.

Joissakin harvoissa tapauksissa karjalaiset ja suomalaiset ovat varmoja omasta etnisestä

identiteetistään, mutta vain silloin kun henkilö on jatkanut äidinkielen puhumista, mitä tapahtuu nykyään varsin harvoin. Muissa tapauksissa henkilö itse voi epäillä omaa etnisyyttään. ”No, kuinka [voisin] tuntea itseni karjalaiseksi?” sanoo yksi Sortavalan museon työntekijöistä:

Minä, vot, en pidä itseäni karjalaisena, vaikka minun mummoni on puhdasverinen karjalainen, aunuksenkarjalainen, livvikkö Leningradin alueelta, käytännössä rajalta. Heitä on jäljellä hyvin vähän. He ovat katoamassa. Viisituhatta kaikkiaan on jäljellä. Jossain muualla vielä ehkä maailmassa heitä on, siellä Tverin läänissä, niitä jotka pakenivat 1600-luvulla ruotsalaisia, sinne. En tiedä. Heitä on kuitenkin todella vähän niitä karjalaisia. Mutta karjalaisiksi itseään voivat kutsua vain ne, jotka osaavat karjalan kielen ja tuntevat karjalaista kulttuuria ja yrittävät jotenkin… ylläpitää sitä kulttuuria ja elää sen periaatteiden mukaan. Niin heitäkin voi kutsua karjalaisiksi. (AZ-12-03; Mies synt. 1961 Petroskoissa, saapunut Sortavalaan 1962

vanhempiensa kanssa).

32 Lisätietoa tyyliteltyjen kansallispukujen tuotannosta katso Survo 2014, 136–145.

Paikallinen kulttuuri on menettänyt etnisen sävynsä nykyisten Karjalassa syntyneiden sortavalalaisten mielessä. Heidän paikallisuuttansa määrittää henkilökohtainen historia ja juurtuminen paikalliseen maisemaan, joka ei ole enää suomalainen³³.

Lopuksi

Sortavalan kaupungin alue on olemassa erilaisena symbolisena paikkana: se on toinen kotimaa 1940–

1950-lukujen siirtolaisille, joita enemmistö seudun väestöstä neuvostoaikana oli, ensimmäinen kotimaa se on heidän lapsilleen ja lastenlapsilleen, jotka nykyään edustavat väestön pääryhmää sekä muistojen paikka monille suomalaisille, jotka asuvat Suomessa. Nämä symboliset tilat eivät ole toisistaan riippumattomia: entiset suomalaiset talot ja rakennukset ovat merkittävässä roolissa paikallisten asukkaiden paikannimistössä (Izotov 2008). Sortavalan matkailuesitteessä, jonka voi ostaa postista tai kirjakaupasta, suurin osa nähtävyyksistä on jotain ”entistä” (entinen kirkko, entinen pankki jne.).

Kaupungin nykyisyys on sekin merkittävää Sortavalaan tuleville suomalaisille matkailijoille. Kaikista mahdollisista yhtäläisyyksistä huolimatta eri ryhmistä puhuessani, olemme kuitenkin tekemisissä eri tilojen kanssa symbolisessa mielessä.

Kaupunkipäivä on paikallisen solidaarisuuden rituaali, joka yhdistää niitä, jotka pitävät kaupunkia omanaan ja itseään paikallisina. Tässä mielessä Sortavalan juhla kokosi kenties ennätysmäärän ihmisiä, joiden paikallisidentiteetti liittyy Sortavalaan. Kuitenkin juhlallisuuksia analysoidessani tulivat esiin selvät erot paikallisuuksissa, etnisyydessä ja siteissä menneisyyteen.

Juhlallisuuksien ensimmäinen päivä kokoksi nykyistä sortavalalaista kuulijakuntaa – niitä ihmisiä, jotka tuntevat kuuluvansa kaupunkiin nykyään. Päivän suosio todistaa juhlan tarpeellisuutta kaupunkilaisten yhteisenä juhlana. Toisesta päivästä tuli puolestaan juhla niille, joille Sortavala on karjalaisen kulttuurin keskus. Molempina päivinä paikan menneisyyttä käytettiin

paikallissolidaarisuuden päävoimavarana, mutta se ymmärrettiin eri tavoin.

Nykyisille sortavalalaisille ja Pohjois-Laatokan alueen asukkaille paikallinen menneisyys on ei- kansallistettua menneisyyttä, joka on menettänyt etnisen värinsä. Mestareiden kaupunki, paikalliset perinnepukujen tekijät ja kansanomaisten elinkeinotuotteiden myyntikojut ovat luomassa uusia perinteitä (Tšernetsova 363, 367). Kaupungin kansallinen menneisyys - karjalainen, suomalainen tai venäläinen - eli laulujuhlien pääsymboli jäi siis vaille paikallisten asukkaiden huomiota. Mestareiden

33Ks. paikallisen kulttuurimaiseman erityispiirteistä nykysortavalalaisten mielikuvissa Izotov 2008.

kaupunki myyntipöytineen loisti laulujuhlien aikaan tyhjyyttään. Kukaan paikallisista käsityöntekijöistä ei tullut omassa kansallispuvussaan Karjalaisille laulujuhlille.

Arkistolähteet

Neuvostoliiton ministerineuvoston päätös № 589, 11.2.1949. K-SSNT:n ministerineuvoston ja kommunistisen puolueen(b) keskuskomitean päätös № 1067, 1.12.1949. Vahvistivat suunnitelman vuodelle 1950 kaikkiaan 8000 suomalais-inkeriläisen perheen värväämisestä ja siirtämisestä. (F. 3149 op. 1 D. 6/35. L. 1//NARK)

Kirjallisuus

Aleksejevski, Mihail 2010: Den goroda v sovremennoi prazdnitšnoi kulture (na materiale ekspeditsii GRTsRF v g. Murom) Teoksessa: Slavjanskaja traditsionnaja kultura i sovremennyi mir. Vyp. 13.

Traditsionnaja kultura sovremennogo goroda: Sb. Nautšnyh statei. Moskva: Gosudarstvennyi respublikanski tsentr russkogo folklora. 370–371.

Balašov, Jevgeni 1996: Karelski Perešejek. Zemlja neizvedannaja. Tš. 1. Jugo-Zapadnyi sektor. SPb.:

Novoje vremja.

Baron, Nick 2011: Vlast i prostranstvo. Avtonomnaja Karelija v Sovetskom gosudarstve, 1920-1939.

Moskva.

Birin, Viktor: Naselenije Karelii v XX veke (formirovanije etnitšeskogo sostava). Teoksessa

Respublika Karelija: 80 let v sostave Rossijskoi Federatsii (stanovlenije i razvitije gosudarstvennosti):

Materialy Meždunar. nautš.- prakt. konferentsii 6 ijunja 2000 g. Petrozavodsk: Periodika. 106–116.

Bolšakova, Galina 2009: Založniki novoi granitsy: Problemy zaselenija i osvojenija Karelskogo perešejka v 1940-1960 gg. SPb.: Asterion.

Borisov, Igor & Kolesnikova, Svetlana 2015: Pamjatnik runopevtsam Priladožja. http://museum- sortavala.ru/pamyatnik-runopevcam-priladozhya.html. (Luettu 4.5.2018.)

Fingerroos, Outi, 2008: Karelia: A Place of Memories and Utopias. Oral Tradition, 23/2: 235–254.

Hakkarainen, Ninel ym. 2007: Sozvezdije Hakkarainena: Kniga o Karelskom podvižnike v rasskazah ljudej, kotorym on byl dorog. Petrozavodsk: Skandinavija.

Hartanovitš, Valeri 2005: Antropologitšeski sostav karelskogo naroda (obštšnost i spetsifika territorialnyh grupp kak rezultat mežetnitšeskogo vzaimodejstvija). Teoksessa Mežkulturnyje

vzaimodejstvija v polietnitšeskom prostranstve pogranitšnogo regiona. Mat-ly meždun. nautšn. konf., posv. 75-letiju IJaLI KNTs RAN. Petrozavodsk: IJaLI KNTs RAN. 13–22.

Izotov, Aleksandr 2005: Finny v poslevoennoi Sortavale. Teoksessa Sortavalski istoritšeski sbornik.

Vyp. 1. Mat-ly mežd. nautšno-prosvetitelskoi krajevedtšeskoi konf. «370 let Sortavale». Petrozavodsk:

Izd-vo PetrGU. 202–210.

Izotov, Aleksandr 2008: Magija Sortavaly: Prostranstvenno-vremennyje i kulturnyje obrazy goroda.

Vestnik Jevrazii. №1 (39). 149–202.

Kirkinen, Heikki 1998: Istoriya karelskogo naroda. Petrozavodsk: MP Bars.

Kolesnikova, Svetlana 2008: Priladožje – rodina runopevtsev. Teoksessa Sortavalski istoritšeski sbornik. Vyp. 2. Petrozavodsk: Izdatelstvo Petrozavodskogo gosudarstvennogo universiteta. 150.

Kotškurkina, Svetlana 1986: Korela i Rus. Leningrad: Nauka. 70–71.

Kotškurkina, Svetlana 2004: Narody Karelii: Istorija i kultura. Petrozavodsk: Karelija.

Kotškurkina, Svetlana 2011: Istorija i kultura narodov Karelii i ih sosedei (srednije veka).

Petrozavodsk: Inform. agentstvo “Respublika Karelija”.

Korpela, Jukka 2007: The Formation of Medieval Karelia. Teoksessa The Flexible Frontier: Change and Continuity in Finnish-Russian Relations. Toimittanut Maria Lähteenmäki. Helsinki: Aleksanteri Institute. 42–69.

Lallukka, Seppo 1998: Štrihi k etnitšeskoi karte Severo-Zapada Rossii (1926-1959 gg.). Teoksessa V semje jedinoj: Natsionalnaja politika partii bolševikov i jejo osuštšestvlenije na Severo-Zapade Rossii v 1920-1950-yje gody. Toimittaneet Timo Vihavainen & Irina Takala. Petrozavodsk: Izd-vo

Petrozavodskogo universiteta. 42–65.

Lähteenmäki, Maria 2007: Dreaming of a Greater Finland. Finnish-Russian Border Demarcations from 1809 to 1944. Teoksessa The Flexible Frontier: Change and Continuity in Finnish-Russian Relations.

Toimittanut Maria Lähteenmäki. Helsinki: Aleksanteri Institute. 145–169.

Melnikova, Ekaterina (toim.) 2005: Granitsa i ljudi: Vospominanija sovetskih pereselentsev Priladožskoi Karelii. SPb: Izd-vo JEUSPb.

Melnikova, Ekaterina 2006: Pereselentšeskoje pogranitšje: Strategii predstavlenija sebja sovetskih migrantov na territorii byvšei finskoi Karelii. Shid – Zahid: istoriko-kulturologitšeski sbornik.

Spetsialnoje izdanije 8I. Harkiv & Kiiv: Kritika. 95–114.

Morozova, J. V. & Ulko, J. V. 2008: Lokalnaja identitšnost: Formy aktualizatsii i tipy. Politeks. № 4.

Nazirova, Tat'jana 2015: Park kultury i otdyha. http://museum-sortavala.ru/park-kultury-i-otdyxa.html.

(Luettu 31.10.2019.)

Nordqvist, Kerkko & Seitsonen, Oula 2008: Finnish Archaeological Activities in the Present-day Karelian Republic until 1944. Fennoscandia Archaeological XXV: 28–29.

Sihvo, Hannes 1989: Karelia: Battlefield, Bridge, Myth. Teoksessa Finland: People, Nation, State.

Toimittaneet Max Engman & David Kirby. London: Hurst & Company.

Sihvo, Hannes 1996: Karelia: History, Ideals, Identity: Karelian History from the Finnish Viewpoint.

Teoksessa Karelia and St. Petersburg: From Lakeland Interior to European Metropolis. Toimittaneet Eira Varis & Sisko Porter. Joensuu: Joensuu University Press. 11–26.

Sihvo, Hannes 1999: Karelia: A Source of Finnish National History. National History and Identity:

Approaches to the Writing of National History in the North-East Baltic Region. Nineteenth and Twentieth Centuries. Toimittanut Michael Branch. Helsinki: Finnish Literature Society. 181–201.

Smirnova, Elena 2006: Zaselenije i osvojenije novyh rajonov Karelo-Finskoi SSR v 1940-e gody.

Avtoref. diss. na soisk. utš. st. kand. ist. nauk. Petrozavodsk.

Stepakov, Viktor & Balašov, Jevgeni 2001: V «novyh rajonah». Iz istorii osvojenija Karelskogo perešejka 1940-1941, 1944-1950 gg. SPb.: Nordmedizdat.

Stepakov, Viktor 1996: Sodalla on hintansa. Helsinki: Otava.

Survo, Vera 2014: Obrazy vyšivki i obrjadovaja semantika tekstilja v traditsijah Karelii. Helsinki:

Helsingin yliopisto.

Takala, Irina 2002: Finny v Karelii i v Rossii: Istorija vozniknovenija i gibeli diaspory. SPb.:

Izdatelstvo "Žurnal Neva".

Tšernetsova, Ksenija 2010: «Prestolnyi prazdnik» i «den goroda»: Traditsionnyje osnovy lokalnoi sotsiokulturnoi kommunikatsii. Teoksessa: Slavjanskaja traditsionnaja kultura i sovremennyi mir.

Vyp. 13. Traditsionnaja kultura sovremennogo goroda: Sb. Nautšnyh statei. Moskva: Gosudarstvennyi respublikanskii tsentr russkogo folklora. 357–361.

Verigin, Sergei 2005: Zaselenije i osvoenije byvših finskih territori Priladožja posle okontšanija Zimnei vojny. Teoksessa Sortavalski istoritšeski sbornik. Vyp. 1. Mat-ly mežd. nautšno-prosvetitelskoi

krajevedtšeskoi konf. «370 let Sortavale». Petrozavodsk: Izd-vo PetrGU. 177–189.

Verigin, Sergei 2009: Karelija v gody voennyh ispytani: Politšeskoje i sotsialno-ekonomitšeskoje položenije Sovetskoi Karelii v period Vtoroy mirovoi vojny, 1939-1945 gg. Petrozavodsk: Izd-vo PetrGU.

Verigin, Sergei & Suni, Lev 1992: Pereselenije ingermanlandtsev v Kareliju v kontse 1940-h godov.

Teoksessa Karely. Finny: Problemy etnitšeskoi istorii. Moskva: INION RAN. 200–216. Vituhnovskaja, Marina 2006: Rossijskaja Karelija i karely v imperskoi politike Rossii, 1905-1917. SPb: Norma. 8–13.