75
Yhteistoiminnallisen oppimisen käsikirja on sananmukaisesti käsikirja, niin hyvässä kuin pa- hassa. Kirja on laaja, monipuo- linen ja perusteellinen. Voi sa- noa, että se kuuluu koulutus- alan ammattilaisen kirjahyllyyn.
Toisaalta kirjan lukeminen kan- nesta kanteen oli uuvuttavaa;
samoja asioita toistuu ja kirjoi- tustyyli vaihtelee. Tarkoitukse- na ei kuitenkaan liene tällainen lukutapa, vaan kirjaa voi lukea satunnaisesti poukkoillen kap- paleesta ja luvusta toiseen. Toi- saalta kirjassa on jonkin verran sisäisiä ja sisällöllisiä viittauk- sia, jolloin kirjan lukeminen ko- konaan antaa perusteellisem- man käsityksen asiasta.
Kirjassa on kolme osaa. En- simmäinen osa nimeltään ’Me- netelmiä’ on käännös Shlomo Sharanin vuonna 1995 toimitta- masta kirjasta Handbook of cooperative learning methods.
Osuudessa esitellään kahdek- san yhteistoiminnallisen oppi- misen perusmenetelmää, joita ovat mm. tiimioppiminen (STAD), palapelitekniikka, yh- teistoiminnallinen ongelmarat- kaisu, kompleksiopetus ja ryh- mätutkimus. Näistä erityisesti STAD ja palapelitekniikka tois- tuvat kirjan muissakin artikke- leissa. Kirjoittajat ovat pääosin amerikkalaisia, mukana mm. Da- vid W. & Roger T. Johnson, Robert Slavin ja Shlomo Sharan.
Toiseen osaan on on koottu yhteistoiminnallisen oppimisen sovellusmahdollisuuksia eri oppiaineissa (matematiikka, vie-
YHTEISTOIMINNALLISUUTTA KANSAINVÄLISESTI
Pasi Sahlberg & Shlomo Sharan (toim.) 2002. Yhteistoiminnal- lisen oppimisen käsikirja.
WSOY.
raat kielet, luonnontieteet) sekä eri kohderyhmissä (alkuopetus, toinen aste, aikuiskoulutus, yli- opisto). Tämä osa on erityisen hyödyllinen, sillä siinä saa käy- tännöllisiä ja perusteltuja näkö- kulmia ja ohjeitakin yhteistoi- minnallisen oppimisen kehittä- miseen. On hyvä, että kirjoitta- jat ovat pääosin suomalaisia, jolloin myös kokemukset ovat lukijalle tutusta ympäristöstä.
Tämän osan mainioista kirjoi- tuksista jäi erityisesti mieleen Arja Järvisen omakohtainen ke- hityskertomus siitä, kun hän idealistisena uutena opettajana turhautui työhönsä ensimmäis- ten viikkojen aikana. Vähitellen hän löysi yhteistoiminnallisen lähestymistavan, mutta hän to- teaa viisaasti epävarmuuden ja varmuuden olevan tunteita, jot- ka vaihtelevat jatkuvasti ope- tusta pohdittaessa. Muutos it- sessä ja oppilaissa tapahtuu vähitellen. (s. 264). Yhteistoi- minnallinen oppiminen ei liene mikään patenttiratkaisu opetuk- sen ja oppimisen ongelmien rat- kaisemiseen, vaan vaatii työtä ja pohdintaa, mikä parhaimmil- laan on hyvinkin palkitsevaa.
Kolmannen osan nimi on
’Yhteisöllisen oppimiskulttuu- rin rakentaminen’. Siinä hahmo- tellaan kouluorganisaation muutosvaatimuksia yhteistoi- minnallista oppimista sovellet- taessa sekä kerrotaan tutkimus- tuloksia yhteistoiminnallisesta oppimisesta. Osan kirjoittamis- vastuu on paljolti kirjan toimit- tajien Pasi Sahlbergilla ja Shlo- mo Sharanilla. Tässä osassa tu- lee karulla tavalla esille koulu- organisaation realiteetit: ilmiö- mäisen muuttumattomat toimin- ta- ja ajattelutavat (mm. ajan ja
tilan käytössä). Näissä artikke- leissa kuitenkin säilytetään op- timismi, eikä sorruta turhaan mässäilyyn koulun perinteisillä toimintatavoilla.
Kaikkiaan kirjassa on 19 lu- kua ja 25 kirjoittajaa, joten kir- jasta voi sanoa hyvällä syyllä kutsua laajaksi ja perusteellisek- si. Käytännön kannalta on hyvä, että kirjassa on paljon esimerkkejä menetelmistä ja ko- kemuksista, jotka antavat luki- jalle eväitä oman opetuksen ke- hittämiseen.
Kirja on tehty pääasiassa koulumaailmaa varten, joskin lukuja aikuiskoulutuksesta ja yliopisto-oppimisesta on myös.
En kuitenkaan kokenut haitalli- sena koulun painottumista, vaan yhteydet aikuiskoulutuk- seen oli mielestäni hyvinkin hel- posti löydettävissä.
KASVOKKAIN, ENTÄ VERKOSSA?
Laajasta sisällöstä huolimatta jäin kaipaamaan teoriakappalet- ta, jossa olisi lyhyesti esitelty yhteistoiminnallisen oppimisen teoreettiset juuret. Ymmärrän hyvin, ettei yhteen kirjaan kaik- kea mahdu, mutta mielestäni täl- lainen johdanto olisi tuonut jä- mäkän kehyksen koko kirjaan.
Saattaa kuitenkin olla, et-teivät kaikki kirjoittajat allekirjoittaisi tällaista kehystä, vaan kullakin olisi hieman omanlaisensa ke- hys. Kirjassa kuitenkin koroste- taan useassa kohdin, että ky- seessä on syvällisempi ajattelu- tapa, ei mikään kikkojen koko- elma. Nyt tämä kehys tai ajatte- lutapa jäi osittain arvailujen va- raan. Johnson & Johnson mai- nitsevat (s. 109–110) periaatteet
AIKUISKASVATUS 1/2002 KIRJA-ARVIOITA
76
tai elementit, jotka voitaneen tulkita yhteistoiminnallisen op- pimisen kannalta keskeisiksi:
positiivinen keskinäinen riippu- vuus, kasvokkain tapahtuva kannustava vuorovaikutus, yk- silöllinen vastuu, sosiaaliset taidot ja ryhmän suorittama pro- sessointi. Näistä huomio kiin- nittyy erityisesti kasvokkaiseen vuorovaikutukseen: miten ver- kossa tapahtuvaan yhteistoi- minnalliseen oppimiseen tulisi suhtautua vai vaatiiko yhteis- toiminnallinen oppiminen kas- vokkaista tilannetta? Näitä ky- symyksiä kirjassa ei pohdittu.
Kirjaa lukiessa ei voi olla huomaamatta artikkeleiden kult- tuurieroja, kun vierekkäin ovat ulkomaiset (pääosin amerikka- laiset) ja kotimaiset kirjoittajat.
Amerikkalaisissa artikkeleissa korostettaan ryhmien muodos- tumisessa etnistä heterogeeni- suutta. Samaa ei suomalaisissa artikkeleissa näy, vaikka teema on yhä tärkeämpi myös meillä.
Toiseksi amerikkalaiset painot- tivat menetelmäesimerkeissä pisteidenlaskun merkitystä.
Ryhmätehtävissä tulisi laskea ryhmän pisteet ja lopuksi par- haiten menestynyt ryhmä palki- taan. Tällainen ajattelutapa pi- kemminkin lisää ryhmien välis- tä kilpailua, ei yhteistoiminnal- lisuutta. Suomalaisissa jutuissa ei onneksi tällaista pisteiden metsästystä tuotu esille, sillä uskoisin Suomessa valitun laa- dullisen ja monipuolisen arvi- oinnin olevan oikeansuuntais- ta. Kaikkiaan suomeksi kirjoit- taneiden kieli oli sujuvampaa.
Tämä voi olla tietysti käännös- ongelma, mutta suomalaiset ar- tikkelit olivat myös pohditumpia ja laadukkaampia. Syynä ha- vaintooni voi tietysti olla se, että suomalaisena lukijana jaan saman kulttuurisen koodin. On
kuitenkin tärkeää, että kirjoja edelleen kirjoitetaan suomeksi.
Kirjassa otetaan kiitettäväs- ti huomioon organisaatiotaso.
Kyseessä ei siis ole pelkästään didaktinen asia, vaan yhteistoi- minnallisen oppimisen edistämi- nen on myös koulu(tus)organi- saation kehittämistä. Tämä on uudempi näkökulma pedagogi- sessa kirjallisuudessa, mutta ehdottoman tärkeä, kun ajatel- laan, kuinka syvään perinteinen yksilökeskeinen luokkahuone- opetuksen malli on juurtunut.
Yllättävää oli, että kirjassa ei juurikaan viitata yleisempään organisaatiokulttuuria käsittele- vään kirjallisuuteen. Uskoisin, että tämä osa olisi entisestään jämäköitynyt, jos siihen olisi tuotu organisaatiokulttuurien tutkimuksen parista syntyneitä runsaita kokemuksia ja tutki- mustuloksia. Organisaatiotasoa käsittelevä osa on kuitenkin varsin mielenkiintoinen ja asian- tunteva näinkin.
TOIMIJAT MYÖS LUOVAT KULTTUURIA
Pieni, mutta kiinnostava yksi- tyiskohta on käsitys koulukult- tuurista. Taustalla näyttää ole- van kausaalinen käsitys, jonka mukaan kulttuuri tuottaa tietyn- laista käyttäytymistä. Kulttuuri on tavallaan taustalla ja sen avulla voidaan selittää kouluor- ganisaatioiden toiminta. Asia kuitenkin lienee moniulottei- sempi, ja tässä voisi olla hyö- tyä konstruktionistisesta näkö- kulmasta. Tällöin toimijat luovat ja ylläpitävät omalla toiminnal- laan kulttuuria. Kulttuuri ei siis yksioikoisesti määrää käyttäy- tymistä, vaan opettajat, oppilaat ja rehtorit omilla toimillaan myös luovat ja ylläpitävät koulukult- tuuria, olipa kyse sitten yhteis-
toiminnallisesta tai perinteises- tä kulttuurista.
Viimeisen luvun tutkimustu- losten esittely on realistista:
tuodaan esille yhteistoiminnal- lista oppimista puoltavia, mut- ta myös ongelmallisempia tutki- mustuloksia. Useimmat tutki- mukset olivat metodologiselta otteeltaan kvantitatiivisia, joten ilmeinen puute laadullisesta tut- kimusotteesta yhteistoiminnal- lisen oppimisen tutkimuksessa on. Tässä voisi olla hyvä mah- dollisuus suomalaiselle yhteis- toiminnallisen oppimisen tutki- mukselle panostaa laadulliseen tutkimusotteeseen.
Luin kirjaa sosiaalipsykolo- gin silmin, minkä vuoksi kirjas- sa on myös itsestäänselvyyk- siä. Toisaalta Slavin ja Madden (s. 66) huomauttavat aiheelli- sesti, että yleisten sosiaalipsy- kologisten ryhmämenetelmien lisäksi on kehitettävä myös op- piainekohtaisia menetelmiä – kuten tässä kirjassa tehdään.
Kirjaa ei siis pidä arvioida sosi- aalipsykologisena teoksena, vaan koulu- ja opiskelumaail- maan kohdistuvana pedagogi- sena ja didaktisena kontribuu- tiona. Tästä näkökulmasta kir- jan anti on suuri, mikä osaltaan kertoo jotain hyvinkin olennais- ta koulumaailmasta. Kirja vah- vistaa käsitystäni, että kouluis- sa työskentely on edelleen mel- ko yksilökeskeistä ja perinteis- tä luokkahuoneopetusta. Tällai- nen kirja siis tarvitaan kipeästi monipuolistamaan oppimisme- netelmiä ja tekemään oppimi- sesta entistä mielekkäämpää ja laadukkaampaa. Vaarana kuiten- kin on, että tällaista kirjaa luke- vat vain ne, jotka jo ennestään soveltavat ja kehittävät yhteis- toiminnallista oppimista.
Janne Matikainen
AIKUISKASVATUS 1/2002 KIRJA-ARVIOITA
