”Hyvää mieltä, voimavaroja ja rotia”
Liikuntaharrastukset lastensuojelun tukitoimena lapsiperheiden hyvinvoinnin näkökulmasta
Tilda Heikkinen Pro Gradu -tutkielma Sosiaalityö
Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen Yliopisto
Liikuntaharrastukset lastensuojelun tukitoimena lasten ja perheiden hyvinvoinnin näkökulmasta
Tilda Heikkinen Sosiaalityö
Pro Gradu -tutkielma Itä-Suomen Yliopisto
Ohjaajat: Yliopistolehtori Kaarina Mönkkönen ja yliopistolehtori Taru Kekoni Huhtikuu 2019
Sivumäärä: 74 sivua, 2 liitettä (11 sivua)
_______________________________________________________________________________
Avainsanat: lastensuojelu, lapsiperheet, hyvinvointi, liikuntaharrastus
Tutkimuksen tavoitteena on tutkia liikuntaharrastusten tukemista ja merkitystä lasten ja perheiden hyvinvoinnin näkökulmasta Mixed method – monitutkimusmenetelmällä. Tutkimuksen ensisijaisena lähtökohtana on lisätä ymmärrystä liikuntaharrastuksien tukemisesta lastensuojelussa sekä siitä, miten sosiaalityöntekijät käsittävät liikunnan merkityksen lapsiperheiden hyvinvoinnille.
Liikuntaharrastuksiin myönnettävä taloudellinen tuki on paljon käytetty lastensuojelun tukitoimi, jolla pyritään tuottamaan lapselle suojaavia kokemuksia ja luomaan edellytyksiä mahdollisimman tavallisen lapsuuden toimintaympäristölle. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöillä on paljon hiljaista tietoa lapsiperheiden hyvinvointiin vaikuttavista tukikeinoista, jonka näkyväksi tekeminen on perusteltua, mikäli halutaan vaikuttaa heikoimmassa asemassa olevien lasten ja perheiden hyvinvointiin. Liikunta ja liikkumisen edellytykset nähdään tässä tutkimuksessa yhtenä ihmisen hyvinvoinnin tasona.
Tutkimus on luonteeltaan monimenetelmätutkimus, joka yhdistää kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tutkimuksenteon lähtökohdat. Tutkimusaineisto kerättiin 16.10.2017 – 3.4.2018 välisenä aikana e- kyselylomakkeella Helsingin, Espoon ja Vantaan lastensuojelun sosiaalityöntekijöiltä. Kyselylomake tuotti yhtäaikaisesti sekä kvalitatiivista että kvantitatiivista aineistoa, ja siihen vastasi yhteensä 22 sosiaalityöntekijää. Kvalitatiivinen aineisto analysoitiin käyttäen teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä, ja kvantitatiivista aineistoa käsiteltiin SPSS-ohjelmassa, jonka analyysissa käytettiin graafisia kuvaajia ja ristiintaulukointia.
Liikuntaharrastuksia tuetaan lastensuojelussa ensisijaisesti taloudellisesti, mutta myös muiden sosiaalipalvelujen keinoin. Liikuntaharrastuksen tukemisella pyritään vaikuttamaan harrastamisen esteisiin sekä lapsen arkeen ja hyvinvointiin. Liikuntaharrastusten tukemiseen käytännön sosiaalityössä vaikuttavat organisaatiokohtaiset linjaukset sekä perusteet tuen myöntämiselle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät näkevät liikunnan ja liikuntaharrastuksen merkityksen lapsen ja perheen hyvinvoinnille ihmisen hyvinvoinnin ulottuvuuksien kolmijaottelun kautta, joita ovat fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointi. Myös liikunnan ennaltaehkäisevä vaikutus ja merkitys arkirytmiin nähtiin tärkeinä seikkoina. Pääkaupunkiseudulla liikunta- ja harrastaminen nähtiin myös eriarvoistavana tekijänä korkeiden kustannusten ja liiallisen tavoitteellisuuden valossa.
Sport activities as a support measure of child welfare from perspective of well-being of children and families
Tilda Heikkinen Social Work Master´s Thesis
University of Eastern Finland
Advisors: Senior Lecturer Kaarina Mönkkönen and Senior Lecturer Taru Kekoni April 2019
Pages: 74 pages, 2 appendices (11 pages)
Keywords: child protection, child welfare, well-being, physical activity
The aim of the study is to study the support and the importance of sport activities from the perspective of well-being of children and families through the mixed method research. The primary starting point of the research is to increase understanding of supporting sports activities in child welfare, and how social workers perceive the importance of physical activity for the well-being for children and families. The financial support for sport activities is a much-used child protection support method designed to provide protective experiences for child and to create conditions for the conventional childhood environment. Social workers in child welfare have a lot of silent information about the supportive methods affecting of well-being of children and families, which would be justified to make visible if we want to influence the well-being of the most vulnerable children and families. Sport and the prerequisites for doing sport is seen as a one level of the human well-being in this study.
The research follows the model of mixed method research that combines qualitative and quantitative research outcomes. The research material was collected from 16.10.2017 – 3.4.2018 via an e- questionnaire from social workers in child welfare in Helsinki, Espoo and Vantaa. The questionnaire produced simultaneously both qualitative and quantitative data, and it has been answered 22 social workers by a total. Qualitative data were analyzed using theoretical content analysis, where sub- categories was derived from data where placed under categories derived from the theory. Quantitative data was processed in the SPSS program, where analysis used graphic descriptors and cross- tabulation.
Sports ja hobbies related to sport are supported primarily by financially, but also by other social services in child welfare. By supporting sports and hobbies is aimed at influencing the obstacles to have hobbies, but also to effect child´s daily life and wellbeing. Supporting physical activities in practical social work is influenced by organizational policies and the criteria for granting support.
Social workers in child welfare see the importance of physical activity and physical activity for the well-being of a child and family through the triangulation of the dimensions of human well-being, such as physical, psychological and social well-being. The preventive effect of sport and the importance of daily rhythm were also important factors. In area of capital city, sports and hobbies were also seen as a matter which sets children and families to unequal position considering high costs and excessive goal orientation.
1. JOHDANTO ... 1
2. TOIMINTATEOREETTINEN HYVINVOINNIN VIITEKEHYS ... 3
2.1. Hyvinvointi näkökulman lähtökohtia... 3
2.3. Lapsiperheiden hyvinvointi toiminnan ulottuvuuksien tasoilla ... 6
2.2. Holistinen ihmiskäsitys ja hyvinvoinnin ulottuvuudet... 9
2.4. Liikunnan merkitys lapsuusajan hyvinvoinnille ... 12
3. LIIKUNTAHARRASTUSTEN TUKEMINEN LASTENSUOJEN KONTEKSTISSA ... 15
3.1. Lastensuojelun rooli ... 15
3.2. Lastensuojelun tukitoimet ... 17
3.3. Liikunta lastensuojelun tukitoimena ... 19
4. METODOLOGISET VALINNAT JA TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 22
4.1. Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset ... 22
4.2. Monimenetelmäinen lähestymistapa tutkimusasetelmassa ... 22
4.3. Sähköinen e-kyselylomake ... 25
4.4. Aineiston hankinta ja kuvaus ... 27
4.5. Analyysi ... 29
4.5.1. Teoriaohjaava sisällönanalyysi ... 29
4.5.2. Kvantitatiivisen tiedon analyysi ... 31
4.6. Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus ... 33
5. LIIKUNTAHARRASTUKSET LASTENSUOJELUSSA ... 36
5.1. Liikuntaharrastusten tukeminen lastensuojelussa ... 36
5.2. Liikuntaharrastusten merkitys lasten ja perheiden hyvinvoinnille ... 47
5.3. Keskeiset tutkimustulokset ... 58
6. YHTEENVETO ... 60
6.1. Pohdinta ... 60
6.2. Johtopäätökset ... 64
LÄHDELUETTELO ... 67
Liite 1. Saatekirje kyselyyn osallistujille. ... 75
Liite 2. E-kyselylomake kaupunkien lastensuojeluyksiköihin ... 76
Kuvio 2. Taloudellinen tuki vuodessa keskimäärin yhtä lasta kohden Kuvio 3. Taloudellinen tuki korkeimmillaan vuodessa yhtä lasta kohden Kuvio 4. Lastensuojelun asiakkaiden liikuntaharrastukset
Kuvio 5. Lastensuojelulliset huolet liikuntaharrastusten taloudellisessa tukemisessa Kuvio 6. Merkitys liikuntaharrastuksen aloittamiseen ja tukemiseen lastensuojelusta Kuvio 7. Liikuntaharrastuksen merkitys lapsen ja perheen sosiaaliselle hyvinvoinnille
Kuvio 8. Ristiintaulukointi lapsen sosiaalisesta hyvinvoinnista suhteessa vastaajien liikunta- aktiivisuuteen
Kuvio 9. Liikunnan merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille
Kuvio 10. Ristiintaulukointi lapsen psyykkisestä hyvinvoinnista suhteessa vastaajien liikunta- aktiivisuuteen
Kuvio 11. Liikunnan merkitys lapsen ja perheen fyysiselle hyvinvoinnille
Kuvio 12. Ristiintaulukointi lapsen fyysisestä hyvinvoinnista suhteessa vastaajien liikunta- aktiivisuuteen
Kuvio 13. Liikunnan merkitys lapsen ja perheen arkeen ja elämänhallintaan TAULUKOT
Taulukko 1. Pauli Niemelän inhimillisen toiminnan teoriaan perustuva hyvinvointikäsityksen systeemi
Taulukko 2. Esimerkki teoriaohjaavasta sisällön analyysin tavasta.
1. JOHDANTO
Lasten ja lapsiperheiden hyvinvointi ja sen kokemus rakentuvat perheen arjessa useista eri tekijöistä.
Hyvinvoinnilla tarkoitetaan tässä sekä subjektiivisesti koettua elämänlaatua, terveyttä ja onnellisuutta, johon kuuluvat esimerkiksi sosiaaliset suhteet, terveet elämäntavat ja itsensä toteuttaminen, että objektiivisesti yhteiskunnan näkökulmasta arvioitua hyvinvointia, jossa elinympäristö, resurssit ja rakenteelliset tekijät ovat olennaisia. Hyvinvointia voidaan pitää hyvän elämän lähtökohtana, ja lapsiperheissä myös eräänlaisena resurssina lasten tasapainoiselle kehitykselle ja kasvulle. Kun tarkastelemme lapsiperheiden hyvinvointia kansainvälisesti, on suorastaan ilahduttavaa huomata, että suomalaiset lapsiperheet voivat keskimäärin hyvin. Samaan aikaan olen sosiaalityöntekijänä kuitenkin huolissani siitä pienestä osasta lapsiperheitä, joilla hyvinvoinnin kokemus on täysin päinvastainen. Näen lapsen hyvinvoinnin kokemuksen syntyvän osana koko perheen muuta hyvinvointia, jonka jäsenenä lapsi yksilönä kasvaa, oppii, ja vaikuttaa.
Yhteiskunnan kaikkein heikoimmassa asemassa ja erityisen suojelun tarpeessa olevien lapsiperheiden kohdalla on raportoitu huono-osaisuuden kasautumisesta ja hyvinvoinnin riskien ylisukupolveutumista. Lastensuojelusta käsin tällaisten perheiden tilanteeseen pyritään käytännössä vaikuttamaan erilaisia tukitoimia käyttämällä. Lastensuojelun kentällä olen huomannut, että autettavien perheiden tilannetta ja hyvinvointia tulee lähestyä varsin kokonaisvaltaisesti niin ajantasaisen tilanteen kannalta kuin tulevaisuus huomioon ottaen. Ajattelen, että hyvät tukitoimet eivät ole vain irrallisia keinoja tai toimia lapsuusvaiheessa, vaan niillä tulee olla jatkumo hyvinvoinnin tukemisessa ja edistämisessä. Siksi tukitoimia pohdittaessa on perusteltua tarkastella sellaisia tukitoimia ja toimijoita, jotka kuuluvat kaikille lapsiperheille. Esimerkiksi liikunnan harrastamisen kautta lapsi ja perhe voivat saada voimavaroja ja oppia keinoja oman hyvinvointinsa tukemiseksi pitkällä aikajänteellä myös lastensuojeluasiakkuuden päättymisen jälkeen. Tässä tutkimuksessa paneudun juuri liikuntaharrastusten tukemiseen ja merkitykseen lapsiperheiden hyvinvoinnin näkökulmasta.
Tutkijana olen sitoutunut eräänlaiseen liikunnan hyvinvoinnin eetokseen jo yli 20 vuotta kestäneen liikkumisen iloni vuoksi. Urheilumaailmassa olen nähnyt ylä- ja alamäet, liikunnan vahvuudet ja sen sudenkuopat hyvinvoinnille useista eri kuvakulmista niin omassa itsessäni kuin kanssani liikkuneiden ihmisten elämässä. Sosiaalityöntekijänä en voi olla ohittamatta tätä liikkumisen ja kehon mahdollistamaa väylää ja keinoa hyvinvoinnin tutkiskeluun ja edistämiseen. Vaikka lapsiperheiden liikuttamisessa liikuntaharrastukset kuuluvat ensisijaisestikin kaikille perheille tarkoitettujen
ennaltaehkäisevien ja matalan kynnyksen palvelujen joukkoon, niin liikuntaharrastusten tukemiselle ja käyttämiselle lastensuojelun tukitoimena voi vähäosaisten ja suojeluntarpeessa olevien lasten näkökulmasta olla hyvin perusteltua. Näen, että mikäli lastensuojelua halutaan kehittää arjen hyvinvoinnin lähtökohdista, on tärkeää saada tarkempaa asiantuntijatietoa käytännön kentältä nykyisten tukitoimien vaikuttavuudesta ja merkityksestä.
Myös nykyisen pääministeri Juha Sipilän hallituksen yhtenä tavoitteena oli lasten ja nuorten henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin parantaminen, jonka vuoksi Opetus- ja kulttuuriministeriö nosti 2016-2018 vuosien aikana tiedotteissaan ja julkaisuissaan useasti lasten ja nuorten harrastus- ja liikuntamahdollisuuksien edistämistä (mm. OKM 2016; OKM 2017a; OKM 2017b). Hyvinvoinnin polarisoitumisen myötä myös edellytyksiä liikkua ja harrastaa liikuntaa tulee katsoa yhtenä eriarvoisuuden kysymyksenä (Lapsiasiavaltuutetun toimiston julkaisuja 2014:3, 68; myös 103).
Liikunnan harrastamisen vähyys tai harrastamattomuus voi kumuloida muunlaisia fyysisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin haasteita ja riskejä. Lastensuojelun näkökulmasta katsottuna pidän perhettä kontekstina, josta lapset ammentavat kestävät elämäntavat ja voimavarat oman elämänsä haasteisiin.
Näin liikkumisen merkitystä tulisi tarkastella koko perheen hyvinvoinnin mittapuulla erityisesti niiden perheiden osalta, jotka kokevat hyvinvoinnin puutteita, ja joiden sosiaalisen avun tarve on ilmeinen.
Tässä tutkimuksessa käsittelen liikuntaharrastuksia lastensuojelun tukitoimena lapsiperheiden hyvinvoinnin näkökulmasta. Tarkoituksenani on selvittää, miten liikuntaharrastuksia tuetaan lastensuojelussa, ja mitä merkityksiä liikunnalla ja liikuntaharrastuksilla nähdään lastensuojelussa olevan lasten ja perheiden hyvinvoinnin kannalta. Tutkin aihetta keräämällä tutkimusaineistoa sähköisellä kyselyllä pääkaupunkiseudun lastensuojelun sosiaalityöntekijöiltä. Kysely tuottaa sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista aineistoa, jonka vuoksi tutkimus on luonteeltaan monimenetelmätutkimus. Tutkijana haluan tämän tutkimuksen kautta nostaa esiin lasten ja perheiden liikkumisen ja liikunnan merkitystä osana arkipäiväistä hyvinvointia, sillä näen, että liikuntaharrastukset ovat muihin lastensuojelun tukitoimiin verrattuna hyvin luonnollinen ja kustannustehokas tukitoimi, jota perheen on mahdollista jatkaa myös lastensuojelun asiakkuuden päättymisen jälkeen. Toivon, että voin tutkimuksellani osaltani auttaa mahdollisimman monien perheiden liikuntaharrastuksen tukemista ja liikuntakulttuurin kasvattamista myös sosiaalialalle.
2. TOIMINTATEOREETTINEN HYVINVOINNIN VIITEKEHYS 2.1. Hyvinvointi näkökulman lähtökohtia
Hyvinvointia voidaan pitää moniulotteisena ilmiönä (Minkkinen 2015, 15). Armas Nieminen (1955, 91) luonnehti jo 50-luvulla hyvinvointia vaativaksi tehtäväksi, sillä se kattaa ihmisen välttämättömien tarpeiden tyydyttämisen lisäksi myös korkeatasoisen tyydyttämisen. Käsitteen määrittelystä ei olla vieläkään päästy yksimielisyyteen sen sisältöä koskevien erojen ja erilaisten lähtökohtien vuoksi (Minkkinen 2015, 20; Pollard & Lee 2003; Ryan & Deci 2001). Hyvinvointia voidaan jo Suomen kielenkin kannalta pitää monimuotoisena käsitteenä, koska sillä voidaan tarkoittaa mm. hyvinvointia (well-being), sosiaaliturvaa (welfare) ja hyvää oloa (wellness) (Helavirta 2011, 40). Toisaalta siihen liitetään usein myös käsitteet ihmisen tyydyttävästä elämänlaadusta, terveydestä, elintasosta, subjektiivisesta kehityksestä ja onnellisuudesta (mm. Spatscheck 2017). Kainulaisen (2011) mukaan hyvinvoinnin näkökulmia voidaan erotella hyvinvointi tarpeiden ja resurssien välillä, subjekti- ja objekti suhteessa, hyvinvoinnin määrittelyn oikeutena ja hyvinvoinnin tilan dynaamisuuden kautta.
Käsittelen tässä luvussa hyvinvoinnin moniulotteisuuden tematiikkaa, ja pidän tätä myös sosiaalityölle ominaisena tapana katsoa ihmisen tilaa monen eri osa-alueen kokonaisuutena (mm.
Rauhala 2014, 139; Kamerman & Gatenio-Gabel 2014, 412).
Hyvinvointi perustuu toisaalta yksilön subjektiiviseen kokemukseen omasta psyykkisestä, fyysisestä ja sosiaalisesta tilastaan, mutta toisaalta se sisältää myös länsimaisen yhteiskunnan tasolla vaatimuksen tiettyjen arvojen toteutumisesta. Arvot kertovat siitä, mitä kussakin ajassa pidetään tavoittelemisen arvoisena, puutteellisena (vrt. Allardt 1976, 28), normaalina, riittävänä tai ylipäätään moraalisesti hyväksyttävänä. Arvokeskustelussa yksilön arvot kohtaavat yhteiskunnan arvomaailman; ihmisillä on subjektiivisia omaa hyvinvointia koskevia arvoja ja samaan aikaan yhteiskunta pyrkii toteuttamaan arvoina ja arvostuksessa pidettävinä asioita erilaisin toimenpitein, jolloin hyvinvointia voidaan tulkita hyvinvointiarvojen toteutumisen kautta (Allardt 1976, 29).
Raibleyn (2010) mukaan arvojen näkyväksi tekeminen on yksilön hyvinvoinnin kannalta tärkeää, sillä ihminen on käytännössä hyvin altis omien tunnetilojensa vaikutuksille, joka vaikuttaa siihen, mitä arvoja yksilö toimiessaan tavoittelee tai ylläpitää. Kokemus hyvinvoinnista syntyy yksilön hyvinvointi- ja arvo käsityksestä sekä oman asemansa vertailusta ympäröivän yhteiskunnan mahdollisuuksien kanssa (vrt. Ohisalo 2017, 41; Kainulainen & Saari 2013). Arvojen on todettu olevan yhteydessä ihmisen kokemaan hyvinvointiin ja elämän tyytyväisyyden tilaan. Esimerkiksi hyväntahtoisuuden ja universalismin arvojen on nähty tutkimuksissa korreloivan korkeampaa yksilötason hyvinvointia (Väänänen 2013, 65). Lapsiperheiden hyvinvoinnin kokemisen kannalta
keskeisinä arvoina voidaan pitää lasten turvallisuutta, terveyttä ja perheen jäsenten keskinäistä rakkautta (Törrönen 2014, 111).
Hyvinvointi tutkimuksen yksi varhaisimmista tarkasteluista on tarveteoreettinen näkökulma.
Tarveteoreettinen lähestymistapa lähtee liikkeelle tarpeiden tyydyttymisen vajeesta, mikä saa aikaan jännittymisen, joka laukeaa, kunnes tarve tulee toiminnan kautta tyydytetyksi. Ihmisen perustarpeiden tyydyttyminen arjessa nähdään hyvinvointia tuottavaksi tekijäksi. (ks. Niemelä 2010, 26; vrt. Doyal & Gough 1991.) Maslow (1970) jakaa ihmisen perustarpeet hierarkkiseen järjestykseen. Sen perustana ovat ihmisen biologiset ja turvallisuuden tarpeet, ja niiden yläpuolella hierarkiassa ovat henkisemmät tarpeet, kuten itsensä toteuttaminen, arvostuksen tarve ja yhteenkuuluvuus, jotka voivat tyydyttyä vasta, kun alempana olevat tarpeet ovat tyydytetty. Myös pohjoismaisen hyvinvointimallin kehittäjä Erik Allardt (1976) on määritellyt hyvinvointia tarvejaotteluun perustuvien ulottuvuuksien kautta, niin että ihmisen hyvinvointi määrittyy itsensä toteuttamisen ja yksilön identiteetin (being), sosiaalisten suhteiden (loving) sekä elintason ja resurssien (having) muodostamien ulottuvuuksien tasoilla, jotka vastaavat näiden tarpeiden tyydyttämistä. (mm. Törrönen 2014, 33; Väänänen 2013, 19.) Tätä ajatusta on sittemmin jatkettu lisäämällä määrittelyyn toiminnan taso (doing), joka kuvaa hyvinvointia lisäävän mielekkään tekemisen mahdollisuuksia (mm. Helne, Hirvilammi & Laatu 2012; Niemelä 2010). Universaalien tarpeiden teoriassaan Doyal & Gough (1991) korostavat yhteisön ja yhteiskunnan merkitystä yksilön perustarpeiden tyydyttämisessä, ja näkevät hyvinvoinnin yksilön vapautena valita ja osallistua yhteisön ja yhteiskunnan toimintaan. Perustarpeiden kuten esimerkiksi terveyden tai elämänhallinnan täyttyminen on kokonaisvaltainen ilmiö, jota koskevat myös yksilön autonomian kysymykset suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan (Doyal & Gough 1991). Niemelä (2010, 28) näkee tarveteoreettisen lähestymistavan korostavan ihmisen kasvun tarvetta lajityypillisenä ominaisuutena.
Esimerkiksi lasten kehitykselliset tarpeet voidaan nähdä yhtenä erityistarpeena perheen hyvinvoinnin määrittymisen kannalta (Väänänen 2013, 17).
Modernissa yhteiskunnassa hyvinvoinnin nähdään linkittyvän olemassa oleviin resursseihin (mm.
Minkkinen 2015, 27; Väänänen 2013, 20), mikä on toisaalta myös vaihtoehtoinen lähestymistapa tarpeisiin perustuvalle hyvinvoinnin määrittelylle (Törrönen 2014, 34). Hyvinvointipolitiikassa, sosiologiassa ja taloustieteessä hyvinvointia arvioidaan hyödyntäen erilaisia resurssimittareita, kuten esimerkiksi bruttokansantuotetta, yksityistä kulutusta tai tuloeroja. Tällaiset mittarit antavat hyvinvoinnista yksipuolisen kuvan, vaikka ne kertovat elinolojen tilasta. Resurssien kasvun ajatellaan lisäävän valinnanmahdollisuuksia, jolloin myös koettu hyvinvointi ja elämänlaatu voivat kohentua.
(Ohisalo 2017, 40; Minkkinen 2015, 22.) Tämän tarkastelun kautta on syntynyt sosiaalisen pääoman käsite, joka määrittelee hyvinvointia objektiivisten ja materialististen resurssien lisäksi resursseihin koetun luottamuksen ja sosiaalisten suhteiden kautta. Sosiaalista pääomaa voidaan pitää ihmisten välisissä vuorovaikutussuhteissa muodostuvana resurssien kokonaisuutena, joka on hyödyllistä esimerkiksi kognitiivisen ja sosiaalisen kehittymisen kannalta. (Väänänen 2013, 19.) Yksilötason tarpeiden tyydyttymisen ratkaisevat biologiset, psyykkiset, sosiaaliset ja materiaaliset resurssit.
Perintötekijät muodostavat fyysisen hyvinvoinnin perustan. Psyykkisen hyvinvoinnin edellytyksiä kuvaavat esimerkiksi itsesäätelyn keinot, joustavuus ja sietokyky. Sosiaalinen älykkyys, kyky hankkia ja ylläpitää ystävyyssuhteita sekä tunteiden säätelytaidot määrittelevät sosiaalisen hyvinvoinnin resursseja. Lapsiperheissä materiaaliset resurssit kytkeytyvät erottamattomasti taloudellisiin resursseihin. Myös yksilön toimintakyky suhteessa yhteisöön ja yhteiskunnan käytäntöihin ja normeihin määrittää yksilötason hyvinvointiresursseja. (Minkkinen 2015, 25-26.) Samankaltaisista olosuhteista ja resursseista huolimatta ihmisten hyvinvoinnin kokemukset vaihtelevat paljonkin, jolloin hyvinvointia tulisi tarkastella monisyisemmin ja yksilölliset tulkinnat huomioon ottaen (Törrönen 2012a, 188).
Hyvinvointi voidaan ymmärtää eräänlaiseksi olemisen ja toiminnan kokonaisuudeksi, jollaiseksi se määrittyy Senin ja Nussbaumin (Sen & Nussbaum 1993, 30; Nussbaum 2011, 143) kehittämän toimintamahdollisuuksien viitekehyksen (capability approach) kautta. Toimintamahdollisuuksien viitekehys voidaan ymmärtää myös erillisenä teoriana (ks. Hirvilammi 2015). Tässä yksilön hyvinvointiin nähdään vaikuttavan sen, miten paljon ihmisellä on mahdollisuuksia tehdä arvossaan pitämiä asioita, eli erilaisia toimintoja hyvinvointinsa lisäämiseksi (Sen & Nussbaum 1993, 31).
Erottelevina tekijöinä mahdollisuuksien hyödyntämisessä toimivat Senin (emt. 33) mukaan henkilökohtaiset tekijät (esimerkiksi lukutaito, fyysinen kunto, älykkyys), sosiaaliset tekijät (poliittinen järjestelmä, sosiaaliset normit, sukupuoliroolit) ja ympäristöön liittyvät tekijät (ilmasto, maantieteellinen sijainti), joiden vuoksi resurssit voivat tuottaa hyvinvointia eri tavalla (Sen 2009, 254-256). Nussbaum (2011, 33-34) erottaa toimintamahdollisuuksista kymmenen keskeistä ja yleismaailmallista mahdollisuutta, jotka ovat riippumattomia ihmisen henkilökohtaisista ominaisuuksista tai ympäristöön liittyvistä tekijöistä (myös Bagattini 2014, 175).
Toimintamahdollisuuksien viitekehyksessä korostuvat yksilön valinnan vapaus ja toimijuus edellytyksenä yksilön hyvinvoinnille (mm. Sen 2009, 235), mutta toisaalta se on saanut osakseen arvostelua juuri liiallisen yksilökeskeisyyden ja hyvinvoinnin kontekstisidonnaisuuden vuoksi (Hirvilammi 2015, 27-28). Toimintamahdollisuuksien viitekehyksellä on paljon yhteistä ihmisen
onnellisuuden määrittymisessä viime aikaisen psykologian tutkimustiedon kanssa (Bagattini 2014, 178).
Ylhäältä makrotasolta hyvinvointi kytkeytyy yhteiskunnan rakenteisiin, ja toisaalta myös yhteiskunnan velvoitteisiin vastata yhteisöjen eli mesotason toiminnan mahdollisuuksiin ja kansalaisten eli mikrotason hyvinvointia koskeviin tarpeisiin (Bronfenbrenner 2016; myös Nurmi ym. 2018, 26), jolloin hyvinvointia voidaan luokitella nyky-yhteiskunnan yhdeksi peruselementiksi.
Hyvinvointi ei kuitenkaan ole pysyvä tila, vaan enemminkin prosessi, johon vaikuttavat eri tasojen posessiot ja vuorovaikutussuhteet (Salmi &Lipponen 2013, 5; Väänänen 2013, 21). Edellä mainittujen hyvinvoinnin lähtökohtien ja määrittelyjen kautta lapsiperheiden hyvinvointi tulee käsittää moniulotteisena tilana, jossa lasten erityinen asema yhteiskunnassa asettaa omat reunaehtonsa sen määrittelylle. Kasvavina ja kehittyvinä yksilöinä lapset ovat riippuvaisia aikuisista.
Lapset tarvitsevat hoivaa ja huolenpitoa fysiologisten perustarpeiden tyydyttämiseen ja aikuisten apua elinyhteisössä tarvittavien tietojen ja taitojen oppimiseen. Lapsilla on näin vajaavaltainen asema, joiden edun toteutumisesta vastaavat aikuiset. (Minkkinen 2015, 23; Väänänen 2013, 23.) Lapsiperheiden hyvinvoinnin määritteleminen kiteytyy tähän problematiikkaan, jossa perheen vanhemmat ylläpitävät ja pyrkivät vaikuttamaan perheen jäsenten hyvinvointiin (vrt. Marjanen, Ornellas & Mäntynen 2017).
2.3. Lapsiperheiden hyvinvointi toiminnan ulottuvuuksien tasoilla
Niemelän (2010, 27) mukaan perhettä voidaan pitää yhteiskunnan perussoluna. Yhteiskunnan rakentuessa näistä perussoluista on isossa kuvassa varsin merkityksellistä, miten perheet voivat.
Suomessa noin viidennes (21,3 %) koko maan kotitalouksista on lapsiperheitä (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2018). Lapsiperheiden hyvinvointi rakentuu arjessa perheen jäsenten, kodin ja ympäristön rakenteiden välisessä suhteessa ja näiden tekijöiden keskinäisessä vuorovaikutuksessa (Törrönen 2012b, 12). Vaikka lapsi tulee nähdä aktiivisena toimijana, jolla on omat henkilökohtaiset tunteet ja kokemuksensa, ei lapsen hyvinvointia voida täysin erottaa perheen hyvinvoinnista ja luonnollisesta elinympäristöstä (Marjanen ym. 2017). Siksi tämän tutkimuksen kannalta on mielekkäämpää tarkastella lapsen hyvinvointia osana koko perheen hyvinvointia. Tässä luvussa rakennetaan käsitystä siitä, mitä lapsiperheen hyvinvointi on, ja mitkä tekijät vaikuttavat perheen hyvinvointiin tämän tutkimuksen viitekehyksessä.
Törrönen (2012b, 10) jäsentää lapsiperheiden arjen hyvinvointiin liittyviä käsitteitä toimeentuloon, sosiaalisia suhteisiin ja itsensä toteuttamiseen. Kaikkonen ym. (2012, 171) näkevät olennaisina tekijöiden myös perheen voimavarat, terveystottumukset (esim. ravitsemus- ja liikuntatottumukset, päihteidenkäyttö), vanhempien parisuhteen, vanhemmuuden laadun, mielenterveyden ja perheen elinolosuhteet sekä sosioekonomisen aseman. Suomessa lasten hyvinvoinnin tilaa arvioidaan kansallisesti kuuden hyvinvoinnin ulottuvuuden kautta, joka perustuu YK:n Lapsen oikeuksien yleissopimuksen periaatteisiin ja määrittelyyn. Näitä ulottuvuuksia ovat ”materiaalinen elintaso”,
”kasvuympäristön turvallisuus”, ”terveys”, ”koulu ja oppiminen”, ”perhe”, vapaa-aika ja osallisuus”
sekä ”yhteiskunnallisesti tarjottu tuki ja suojelu”. (Lapsiasiavaltuutettu 2014; Inchley ym. 2016.) Erilaisia tulkintoja lapsiperheiden arjen hyvinvoinnista on kuitenkin mahdollista katsoa ja läpivalaista Niemelän (2010; 2014) ihmisen toimintajärjestelmän ulottuvuuksien kautta.
Riittävän aineellisen hyvinvoinnin (”omistaminen”) voidaan kiistattomasti nähdä olevan yhteydessä koko perheen hyvinvointiin. Kansallisen tarkastelussa toimeentuloa pidetään yhtenä tärkeimpänä yksittäisenä hyvinvoinnin taustamuuttujana (Kurttila 2018, 16). Ensisijaisesti toimeentulo vaikuttavaa lapsiperheiden aineelliseen hyvinvointiin ja päivittäisten fyysisten (”olemisen”) tarpeiden tyydyttämiseen (ks. Ohisalo 2017, 66). Taloudellinen tilanne määrittää arjen elintasoa, mahdollisuuksia ja voimavaroja. Dalyn & Kellyn (2015, 191) mukaan ongelmat perheen toimeentulossa rajoittavat käytettävissä olevia taloudellisia ja toiminnallisia resursseja, ja toisaalta seurausten työstäminen kuluttaa toiminnallisia (”tekemisen”) ja tunnetason resursseja, jolloin taloudellinen tilanne kuormittaa ikään kuin kahdesta suunnasta. Heikko taloudellinen tilanne ei suoranaisesti tarkoita perheen pahoinvointia tai ongelmia, mutta vaikuttaa arjen toiminnan mahdollisuuksiin ja tutkimusten mukaan indikoi riskejä usealla eri hyvinvoinnin osa-alueella.
Koska hyvinvointi perustuu vahvasti yksilöiden subjektiiviseen kokemukseen, määrittävät kehon ja mielen terveys hyvinvointia merkittävällä tavalla. Hyvä psyykkinen ja fyysinen terveydentila on edellytys hyvälle olemassa ololle, hyvinvoinnille ja itsensä toteuttamiselle (Hirvilammi 2014, 70).
Christensenin (2004) mukaan lasta ja perhettä voidaan pitää oman terveytensä ylläpitäjinä ja tuottajina. Perheen arjen ruokailutottumukset, liikunta, uni, stressi ja koettu elämänlaatu sekä elämäntavat ovat merkityksellisiä tekijöitä terveyden kannalta. Koska perhettä voidaan pitää varsin kiinteänä vuorovaikuttavana yksikkönä, on yksilöiden terveys niin psyykkishenkisenä kuin fyysisaineellisena toimintana yhteydessä myös muiden jäsenten kokemaan hyvinvointiin. Lapset oppivat vanhemmiltaan arjen rutiinit ja terveyskäyttäytymisen, ja toisaalta myös huolet terveydestä ja hyvinvoinnista ovat perheessä lähes aina yhteisesti jaettuja. Esimerkiksi vanhempien
mielenterveydenhäiriöt ja masennusoireet heijastuvat lasten psyykkisen, sosiaalisen ja emotionaaliseen kasvuympäristöön, joka voi vaikuttaa mielenterveysongelmien jatkumiseen ylisukupolvisesti (mm. Ristikari ym. 2016, 99). Sosiaalityössä terveys on tärkeä osa-alue arvioitaessa lapsiperheiden voimavaroja ja toimintakykyä.
Olosuhteet, kehitysympäristö ja elin olot luovat mahdollisuuksia ja asettavat rajoja, sille miten yksilön on mahdollista toteuttaa itseään, kasvaa, oppia ja elää lapsuuden elämän vaihetta. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä merkityksellisempi on kodin ympäristö ja sen vuorovaikutussuhteet. Turvallinen kodin ilmapiiri on edellytys hyvinvoinnin kokemiselle arjen keskellä. Lapsille koti on paikka, jossa tulisi voida levätä ja leikkiä, mutta myös harjoitella tärkeitä taitoja ja vastuunottamista tulevaisuutta varten. Perhe ja vanhemmat ilmentävät lasten osallisuutta ja mahdollisuuksia osallistua ja toteuttaa itseään eri toiminnan tasoilla (ks. Niemelä 2010, 29). Arjen osallisuus vaatii jaettua aikaa ja läsnäoloa (Helavirta 2011, 77). Törrönen (2012b, 135) näkee perheen arvojen heijastelevan sellaisia asioita, mitä perheessä pidetään tärkeänä toiminnan tasolla. Perheen ja työelämän yhteensovittaminen voi luoda paineita niin arvojen kuin yhteisen ajanvieton suhteen.
Toisaalta esimerkiksi harrastustoiminta voi tuoda tarvittavia osallisuuden kokemuksia ja antaa turvallisen aikuisten läsnäoloa lapselle toiminnan mahdollisuuksien keinoin. Tekemisellä voi olla perheelle eri merkityksiä aina ajankulusta jaksamiseen ja rentoutumiseen, mutta se voi toimia myös selviytymisen keinona arjen keskellä (vrt. Vuori 2012, 60).
Perhe on myös jäsentensä välinen tunneside, jossa yksilöt parhaimmillaan tukevat toisiaan ja tyydyttävät toistensa sosiaalisia tarpeita arjen vuorovaikutuksessa. Hyvinvoivista ja turvallisista perhesuhteista kertoo mm. lapsen ja vanhemman välinen kiintymyssuhteen laatu, perheen yhteinen ajanvietto, luottamus ja asioiden jakaminen (vrt. Ellonen & Korkiamäki 2006, 230). Myönteisistä vuorovaikutussuhteista voidaan käyttää myös sosiaalisen pääoman käsitettä (esim. Coleman 1990).
Lasten sosiaalinen pääoma näyttäytyy vahvimmin lasten kokemana sosiaalisena tukena, luottamuksena ja turvallisuuden tunteena, johon kodin ilmapiirillä merkittävä vaikutus (Ellonen &
Korkiamäki 2006, 234). Vanhempien kyky toimia vanhempana lapselleen niin perushoidon kannalta kuin myös psyykkisesti ja emotionaalisesti, on lapsen normatiivisen kasvun ja kehityksen näkökulmasta oleellista (ks. Kataja 2012, 97-98; Helavirta 2011, 24). Törrösen (2012b, 165) mukaan hyvät ihmissuhteet kasautuvat muiden hyvinvointia tuottavien tekijöiden kanssa. Esimerkiksi ihmissuhteet ja läheisverkostot ovat laajempia ja läheisempiä hyvinvoivissa perheissä, kun taas huonovointisuus voi kertoa usein myös läheisverkostojen niukkuudesta tai heikkolaatuisista ihmissuhteista. Perheen hyvät sisäiset vuorovaikutussuhteet ja läheisverkosto voivat toimia lasten
hyvinvointia suojaavina tekijöinä, vaikka perheen elämäntilanne olisi muilta osin kuormittava (ks.
Lämsä 2009, 220). Väänäsen (2007, 112; 2013, 81) mukaan tärkeimpiä lasten psyykkistä hyvinvointia suojaavia tekijöitä perheen dynamiikassa ovat yhteenkuuluvuus, perheen jäsenten välinen kommunikaatio ja perhesuhteiden vakaus.
Lapsuuden ajan hyvinvoinnilla on merkittävä vaikutus yksilön kokemalle hyvinvoinnille myöhemmissä elämänvaiheissa. Suomalaiset lapset ovat kansainvälisestikin tarkasteltuna usealla osa-alueella erittäin hyvinvoivia ja onnellisia, mutta terveyden ja hyvinvoinnin erojen kuilu on eri sosioekonomisten ryhmien välillä kasvanut, mikä konkretisoituu lasten elämässä (Aira ym. 2014).
Pikkulapsivaiheen hyvinvoinnin puutteet kasvavat usein merkittäviksi nuoruuden ikävaiheeseen mennessä (Kaikkonen ym. 2012, 6; Laatikainen ym. 2013). Perheongelmien ja hyvinvoinnin puutteilla on yhteys myös niiden periytymiseen sukupolvelta toiselle (Sirviö 2006, 22; Kanste ym.
2017, 17; Paananen ym. 2012), mihin vanhemman/vanhempien koulutus, sosioekonominen asema ja taloudellinen tilanne sekä terveys tilastojen valossa vaikuttavat (mm. Inchley ym. 2016; Kurttila 2018, 16; Paananen & Gissler 2014, 210). Vahvinta perhetaustan sukupolvittuminen on sellaisissa perheissä, joissa on toimeentulon ongelmia (vrt. Karhula 2017, 40). Vaikeudet toimeentulossa enteilevät suurempia huolia myös lapsista ja vanhemmuudesta esimerkiksi psykososiaalisten voimavarojen, mielenterveyden, terveyden ja toimintamahdollisuuksien osa-alueilla (Paananen &
Gissler 2014, 210). Eriarvoisuuden kasvu näkyy ongelmien kasautumisena, mikä saa aikaa myös lastensuojelutarpeita (Lammi-Taskula & Karvonen 2014, 300). Lapsuusajan hyvinvoinnin puutteet ja ongelmat eivät seuraa välittömästi näiden ongelmien jatkumiseen, mutta ympäristöllä on joko heikentävä tai vahvistava vaikutus yksilön kehitykseen suuntaan arjessa (Halme & Perälä 2014, 225;
Paananen & Gissler 2014, 213).
2.2. Holistinen ihmiskäsitys ja hyvinvoinnin ulottuvuudet
Lähestymme yksilötason ilmiöitä, kuten hyvinvointia, oman ihmiskäsityksemme valossa.
Ihmiskäsitys vaikuttaa siihen, miten näemme ihmisen perusluonteen, ja mitä pidämme tärkeänä hyvän elämän kannalta. Tässä tutkimuksessa käsitys hyvinvoinnista tulee ymmärtää holistisen ihmiskäsityksen kautta, eli ihmisen hyvinvoinnin edellytysten nähdään reaalistuvan psyykkisen tajunnallisuuden, fyysisen kehollisuuden ja sosiaalisen situationaalisuuden kolmijaottelun muodostaman kokonaisuuden pohjalta. Holistisen ihmiskäsityksen mukaan olemassaolon muodot läpileikkaavat toisiaan, eivätkä ilmene ilman toisiaan (Niemelä 2014, 11). Näin muutokset esimerkiksi situaation eli sosiaalisen tilanteisuuden komponenteissa heijastuvat myös muille
olemisen tasoille. (Rauhala 2014, 140; vrt. Marjanen ym. 2017.) Niemelä ja Rauhala erottavat toisistaan ihmiskäsityksen ja ihmiskuvan käsitteet, jossa ihmiskäsityksellä tarkoitetaan systemaattista analyysia ihmisestä ja olemuksesta, kun taas ihmiskuva merkitsee tiettyä ihmisen olemisen kuvausta tai puolta (Niemelä 2014, 12; vrt. Rauhala 2014, 18).
Niemelä (2006, 2010, 2014) näkee ihmisen holistisena kokonaisuutena, jonka olemassaoloa ja hyvinvointia voidaan tarkastella systemaattisesti lähestymällä olemusten erilaisia toiminnan tasoja.
Tässä jaottelussa ihmisen hyvinvointia käsitteellistetään holistisen ihmiskäsityksen eri olomuotojen (fyysinen, sosiaalinen ja henkinen) kautta, joille toiminnan tasot ”olemisesta” (being), ”tekemisestä”
(doing) ja ”omistamisesta” (having) luovat päällekkäisinä ulottuvuuksina yhteisen kokonaisuuden (Niemelä 2010, 25; myös Niemelä 2014, 161). Erona aikaisemmin mainittuun Allardtin tarve- ja resurssiperustaiseen hyvinvointikäsitykseen hyvinvointia tulee Niemelän mukaan tarkastella lisäksi osallisuus- ja toimintateoreettisesta näkökulmasta. Toiminnalla tai tekemisellä (doing) ei siis korvata Allardtin luokittelemaa sosiaalisten suhteiden (being) tarpeita tai resursseja, vaan sen kautta, että yksilöillä on tarve osallistua ja toimia yhteisössään, jonka kautta sosiaalisia suhteita luodaan ja ylläpidetään. (Niemelä 2010, 17-19; myös Helavirta 2011, 19; Törrönen 2014, 34.) Niemelä myös jatkaa Rauhalan (2014) ajatusta ihmisen situaationaalisesta olemassaolosta toteamalla, ettei toimintaa voi olla ilman aikaa, paikkaa tai toimijaa (Niemelä 2010, 24). Yksilön aktiivinen toimijuus korostuu hyvinvoinnin kokemuksessa. Toiminta luo edellytykset itsensä toteuttamiselle, taipumuksille ja vaikutusmahdollisuuksille hyvän olon toteutumisen kannalta (Niemelä 2010, 29). Törrönen (2014, 34) tulkitsee, että toimijuutta korostavassa hyvinvointimallissa motiivit ohjaavat yksilön käyttäytymistä, ja hyvinvoinnin kokemus rakentuu yhdessä yksilön motiivien, toiminnan ja resurssien summana.
Hyvinvoinnin problematisoiminen systemaattisen tulkinnan läpi auttaa laajentamaan arjen hyvinvointi ilmiön reaalistumista pelkän hyvä – huono tai hyvinvointi – pahoinvointi ulottuvuuksien sijaan. Toiminnan kautta rakentuvaa ihmisen hyvinvoinnin käsityksen systeemiä on kuvattu tarkemmin taulukossa 1. Ihmisen oleminen tai olemassaolo jäsentyy fyysisen, sosiaalisen ja henkisen toiminnan kautta yksilön fyysisestä olotilasta, yhdessä olemisesta ja henkisestä autonomisena itsenä olemisesta tai henkisestä kasvusta (Niemelä 2010, 26). Tekemisen tasolla osallisuuden ja osallistumisen kautta koituva hyvinvointi tulee merkitykselliseksi. Sosiaalisena olentona ihminen pyrkii toteuttamaan itseään ja omia kykyjään sekä vaikuttamaan ympäristöönsä omien arvojen, normien, kykyjen ja tavoitteiden mukaan (emt. 30). Omistamisessa taas on kyse ihmisen pääomista,
eli toisin sanoen fyysistä, sosiaalisista ja henkisistä resursseista tai voimavaroista, joiden kautta ihminen toimii (emt. 32).
Toiminnan ulottuvuudet
Toiminnan tasot Fyysinen (aineellinen) toiminta
Sosiaalinen (poliittinen) toiminta
Henkinen (sivistyksellinen) toiminta
Oleminen (being) Olemassaolo
(fyysisesti hyvä olo esim.
fyysisten perustarpeiden tyydyttyminen)
Yhdessä oleminen (hyvä olo suhteissa esim.
sosiaalisten suhteiden ja rakkauden kautta)
Itsenä/ tietoisena oleminen (hyvä olo itsenä esim.
henkinen kasvu)
Tekeminen (doing) Fyysinen toiminta (fyysinen itsensä toteuttaminen esim. työ liikunta, urheilu)
Sosiaalinen toiminta (sosiaalinen itsensä toteuttaminen esim.
palvelut ja auttaminen)
Psyykkinen toiminta (henkinen itsensä toteuttaminen esim.
luominen, tietotyö)
Omistaminen (having) Aineellinen pääoma (aineellinen turvallisuus ja varmuus esim. toimeentulo)
Sosiaalinen pääoma (sosiaalinen turvallisuus ja varmuus esim.
hallitseminen)
Henkinen pääoma (henkinen turvallisuus ja varmuus esim. osaaminen, tieto)
TAULUKKO 1. Pauli Niemelän inhimillisen toiminnan teoriaan perustuva hyvinvointikäsityksen systeemi (Niemelä 2010, 29; vrt. Niemelä 2014, 161).
Sosiaalityössä ihmisten arkielämän tilanteita arvioidaan kokonaisvaltaisesti ja laaja-alaisesti, joka tekee sosiaalityön työotteesta jo sinällään holistisen (Metteri 2012, 39). Elämäntilanteet eli situaatiot ovat myös sosiaalityössä vaikuttamisen kohteena. Vaikuttamalla eri situaatioiden komponentteihin, kuten esimerkiksi taloudelliseen tilanteeseen tai välttämättömien fyysisten perustarpeiden täyttämiseen, on olennaisesti merkitystä ihmisen hyvinvoinnille kokonaisuuden kannalta. (Rauhala 2014; 138). Ensi sijassa sosiaalityöllä pyritään lieventämään ihmisten vaikeiden elämäntilanteiden kovuutta tukemalla ja ennaltaehkäisemällä tilanteiden kärjistymistä (emt. 141). Lastensuojelutyössä lapsiperheen hyvinvointi on moniulotteinen kokonaisuus ja perheen tasapaino määrittelee paljolti hyvinvoinnin kokemusta (Minkkinen 2015, 73-74; Kamerman & Gatenio-Gabel 2014, 412). Lasten hyvinvoinnin voidaan nähdä asettavan vielä omat erityispiirteensä holistiseen
hyvinvointitarkasteluun. Marjasen ym. (2017) mukaan lasten hyvinvointia tulee tarkastella subjekti- objektisuhteessa, yhdessä ja erillään talouden vaikutuksista, haavoittuvuuden ja vahvuuden lähtökohdista yhdistäen näihin lapsuuden kehitykselliset ja oikeusperustaiset lähestymistavat sekä huomioiden myös lapsen vapaa tahdon ja autonomian kysymykset.
Tutkimuksessa lasten liikuntaharrastukset voidaan itsessään fyysisenä toimintana tulkita vaikuttavan ensisijaisesti kehollisuuden kautta, mutta lastensuojelun tukitoimena niillä voi olla yhä moniulotteisempi merkitys lapsiperheen hyvinvoinnille. Liikunta ja liikkuminen vaikuttaa kehon kanavan kautta, mutta samalla kehon asti- ja lihasjärjestelmät toimivat yhdessä tajuntamme sekä sosiaalisen- ja emotionaalisen ulottuvuutemme kanssa (Rauhala 2014, 157). Toiminnan kautta, jota liikunta tässä edustaa, voidaan kokea fyysisesti hyvää oloa, tuntea yhteenkuuluvuutta ja hyväksyntää, kasvaa henkisellä tasolla, ylläpitää sosiaalisia suhteita sekä kasvattaa tiedollista, taidollista ja sosiaalista pääomaa (vrt. Niemelä 2006, 74; Niemelä 2014, 152-154). Kehollisuuden toiminta tuleekin ymmärtää menestyksekkääksi ihmisen koko hyvinvoinnin kannalta (vrt. Rauhala 2014, 158).
Vaikka ihmisen kokonaisuutta ja kokemusta omasta hyvinvoinnista ei voidakaan jakaa osiin (Niemelä 2014, 11), niin holistinen hyvinvoinnin jaottelu palvelee tässä tutkimuksessa käsitteellistämään liikuntaharrastusten saamaa merkitystä lastensuojelun tukitoimena lapsiperheiden hyvinvoinnin näkökulmasta.
2.4. Liikunnan merkitys lapsuusajan hyvinvoinnille
Ihminen on syntymästään asti fyysisesti aktiivinen olento, jolle liike ja liikkeessä oleminen on luonnollista. Lapselle liikkuminen on viestinnän keino ja väline omaehtoisen toiminnan toteuttamiseen (Paju 2013, 154). Kehon liikkeiden ja liikuttamisen avulla pienikin lapsi havainnoi ympäröivää maailmaa. Ympäristö tarjoaa mahdollisuuksia ja haasteita, joihin toiminnalla vastataan.
Yksilön, tehtyjen havaintojen ja liikkumisen välillä onkin toiminnallinen suhde. (Koljonen 2000, 26.) Ihmisen kehitys ymmärretään tällaisena toiminnallisena ja prosessuaalisena suhteena yksilön, ympäristön ja sosiaalisen todellisuuden välillä myös kehitysteorioiden näkökulmasta (vrt. Nurmi ym.
2018, 23-26). Toisaalta, kun liikkuminen liitetään vielä kulttuurisidonnaisesti opittuihin tapoihin, korostuu edelleen varhaisten elämänvaiheiden saama merkitys ruumiillisen liikkumisen tapojen oppimisessa (ks. Paju 2013, 164). Liikkumiskokemusten ja ulkoisten vaikutteiden kautta toiminnan ja yksilön välille rakentuu merkityssuhteita. Merkityssuhteisiin vaikuttavat lisäksi yksilön persoonallisuus ja kyvyt. Liikkumisen ja liikunnan tuottamien kokemusten ja merkityssuhteiden
kautta lapsi rakentaa luontevalla tavalla käsitystä itsestään, omasta kehostaan ja omista taidoistaan (vrt. Takalo 2016, 20; 118).
Lapsuuden liikunnan tuottamat kokemukset ja merkityssuhteet vaikuttavat olennaisesti myös yksilön identiteetin rakentumiseen. Yksilö tarkastelee käsitystä itsestään ja omista fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista taidoistaan muille ulospäin näkyvään oman kehonsa presentaatioon suhteessa ikä- ja tai viiteryhmänsä taitoihin. Minäkäsitys muokkautuu ja vahvistuu toiminnallisessa ja vuorovaikutuksellisessa suhteessa. Ruumiillisuuden merkityksen esille tulo nähdään kuuluvan erityisesti nuoruuden ikävaiheen identiteettityöhön (Harinen, Itkonen & Rautapuro 2006, 27), jolloin onkin hyvin tavanomaista pohtia sitä, minkälaisena muut näkevät minut, ja millaisen kuvan itsestään haluaa muille antaa (vrt. Lehmuskallio 2007, 52.) Positiivisten liikuntakokemuksien kautta voidaan vahvistaa lapsen ja nuoren itseluottamusta ja itsearvostusta, mikä tukee osakseen persoonallisuuden kehitystä, vaikka muiden ikä- ja kehitystasolle sopivien sosiaalisten, kognitiivisten ja emotionaalisten oppimiskokemusten merkitystä ei tässä haluta sivuuttaa (vrt. Koljonen 2000, 27). Psykomotoristen taitojen harjaannuttaminen on tutkimuksissa nähty kehittävän itsetuntoa sekä siinä ilmenevää luottamusta omiin kykyihin toimia itsenäisesti ja aktiivisesti jo pienilläkin lapsilla (emt.).
Liikkumisen ja fyysisen liikkeen avulla olemme suhteessa tilanteisiin ja materiaaliseen ympäristöön, voimme siirtyä paikasta toiseen ja olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa (Lehmuskallio 2007, 21).
Oman kehon liikuttamisen voidaan ajatella toimivan olemisen mahdollistajana, joka ylläpitää ja vie toimintaa eteenpäin. Etenkin lasten kohdalla liikkuminen luo edellytyksen yhteisen tekemisen aloittamiselle, osallistumiselle ja aktiiviselle toimijuudelle, jolloin liikkumista tulee pitää myös yhtenä tärkeänä vuorovaikutuksen osana. (Paju 2013, 173; myös 184-185.) Osallistuminen yhteiseen toiminnalliseen tekemiseen muiden lasten ja aikuisten kanssa opettaa vuorovaikutustilanteissa toimimista (myös OKM 2016a). Liikunnassa lapsi joutuu ottamaan toiset huomioon, kuuntelemaan ja antamaan vuoron toisten toiminnalle. Vuorovaikutus ja toiminnallinen tekeminen herättävät esiin myös erilaisia tunteita ja tunnetiloja. Liikunnassa joutuu lähes väistämättä kosketuksiin onnistumisen, epäonnistumisen, kivun, voittamisen ja häviämisen tunteiden kanssa, joihin täytyy suhtautua jollain tavoin. Ohjaajat, valmentajat ja muut harrastusryhmän jäsenet opettavat, kuinka erilaisiin tilanteisiin asennoidutaan. Myös vanhempien antama tuki ja esimerkki sekä lapsen tunteiden sanottaminen ovat tärkeitä lapsen merkityssuhteiden muodostamisen kannalta. Liikuntaharrastus voi muodostaa lapselle kodin ja koulun lisäksi yhden turvallisen ja tuetun ympäristön, jossa vuorovaikutus- ja tunnetaitoja on mahdollista harjoitella yhteisten pelisääntöjen puitteissa.
Liikkuessaan lapsi harjoittelee ja kehittää motorisia taitojaan, jolloin oppiminen ja toimintakyky kehittyvät. Liikkumisen kautta aivojen hermoverkot kehittyvät, kun oman kehon liikkeitä hallittaessa lihas-, hermosto- ja aistitoiminta aktivoituvat (Vuori 2005, 145). Tämä tukee myös lapsen edellytyksiä oppia uusia tietotaidollisia asioita, sillä motoristen taitojen harjoitteleminen edistää lapsen korkeampien kognitiivisten taitojen kehittymistä ja oppimista esimerkiksi koulun käynnin kannalta. (Laukkanen 2016, 17; kts. myös OKM 2016a, 6.) Onnistuminen liikunnallisissa ja fyysisissä harjoitteissa tuottaa myös lapselle iloa ja onnistumisen kokemuksia, mikä puolestaan edistää lapsen arjen elämänlaatua. (OKM 2016a, 6.) Lapsuuden fyysisen aktiivisuuden ja hyvien motoristen taitojen välillä on tutkimusten mukaan nähty olevan yhteys toisiinsa. Lapsen liikunnallisten taitojen ja koordinaation kehittyminen mahdollistavat osallistumisen lapsen ikä- ja kehitystasoa vastaaviin fyysistä aktiivisuutta vaativiin leikkeihin ja peleihin (Laukkanen 2016, 112).
Kun fyysiset pelit ja leikit sujuvat, lapsi on yleensä myös toivottu leikkikaveri. Hyvät motoriset taidot ovat perustana lapsen muulle hyvinvoinnille ja voivat suojata sosiaaliselta syrjäytymiseltä. (OKM 2016a, 22; OKM 2016c; vrt. Kokkonen & Hämylä 2015, 45.)
Liikuntasuositukset ovat yksi osoitus siitä, että liikunnan ja fyysisen aktiivisuuden merkitys lasten ja nuorten hyvinvoinnille ja kokonaisvaltaiselle kehitykselle on Suomessa tunnustettu. Suositusten valossa liikunta ja liikkuminen nähdään karkeasti ottaen terveys- tai kuntoliikuntana sekä mekaanisena yksilön motorisia taitoja kehittävänä liikkumisena. Näin tarkasteltuna yksilön oma toimijuus on lasten liikunnan toimintakulttuurissa keskeisessä osassa. Kun liikettä pidetään mekaanisena ja mitattavana asiana, unohtuu helposti sen liikkumisen tuoma kokemuksellisuus.
Mekaaninen liikekäsitys heijastaa Parviaisen (2006, 233) mukaan myös yhteiskuntamme nykyistä liikunta- ja urheilukulttuuria. Taustalla on kuitenkin ajatus siitä, että liikkumisen kuuluisi olla ihmisille elämäntapa, jolla edistetään ja ylläpidetään yksilön kokonaisvaltaista hyvinvointia. (Paju 2013, 166–167.) Silti liikunnallisista elämäntavoista puhuttaessa unohdetaan varsin usein liikunnan psykologiset ja sosiaaliset ulottuvuudet, jotka taas voivat todellisuudessa olla merkittävämpi liikunnallisia elämäntapoja edistävä ja ylläpitävä tekijä kuin motiivit liikunnan terveydellisistä hyödyistä. Niemelän (2010, 207) mukaan liikunta yhtenä kansalaistoiminnan muotona tarjoaa yhdessä tekemisen mahdollisuuksia, mikä edistää ja tukee hyvinvointia toiminnan tasolla sosiaalisen ulottuvuuden kautta.
3. LIIKUNTAHARRASTUSTEN TUKEMINEN LASTENSUOJEN KONTEKSTISSA 3.1. Lastensuojelun rooli
Lapsuus on biologisesti ja kulttuurisesti tarkasteltuna hyvin ainutlaatuinen elämänvaihe, johon kuuluu kasvaminen ja uusien taitojen opettelu pienestä vauvasta täysivaltaiseksi kansalaiseksi.
Lapsuudessa tapahtuvalla kehityksellä on ratkaiseva merkitys koko myöhemmälle elämänkaarelle.
(Etene 2013, 6.) Lapsilla on länsimaisessa yhteiskunnassa oma erityisasema (Pekkarinen 2011, 12), josta yhtenä tunnustuksena on laajasti ratifioitu YK:n Lapsen oikeuksien sopimus. Erityisaseman kautta lapset nähdään haavoittuvana ja marginaalisena kansalaisryhmänä (vrt. Onnismaa 2010, 41), joita ei voida pitää samalaisina toimijoina kuin aikuisia (Paju 2013). Lasten erityisaseman kautta lapsilla nähdään olevan myös oikeus erityiseen suojeluun, joka on lastensuojelun keskeinen lähtökohta. Ihmisoikeuksien puolustaminen konkretisoituu lastensuojelutyössä, jossa laki luo moraalisen velvoitteen päätöksenteolle ja toiminnalle lapsen edun turvaamiseksi (Sipilä 2011, 51).
Suomen lastensuojelulaki (417/2007) on tehty Lapsen oikeuksien sopimuksen pohjalta takaamaan lasten viime sijainen oikeus turvalliseen kasvuun, kehitykseen ja erityiseen suojeluun. Kääriäinen (2003, 11) kiteyttää lastensuojelun idean lain kahden ensimmäisen pykälän pohjalta sekä lapsen oikeudeksi että toiminnaksi, jolla turvataan edellä mainitut oikeudet vaikuttamalla lapsen kasvuoloihin, lasten kasvatukseen ja toteuttamalla lapsi- ja perhekohtaista suojelua.
Kunnilla on lastensuojelulakiin (417/2007) perustuva velvollisuus järjestää lastensuojelua kunnan tarpeen edellyttämällä tavalla. Lakisääteinen velvollisuus ohjaa vastaamaan suojelun tarpeeseen lapsen edun mukaisesti. Lastensuojelutyötä määrittävät osaltaan myös sosiaalihuoltolaki (1301/2014) ja sosiaalihuoltoasetus (607/1983) (Kestilä 2016, 32). Lastensuojelu on viranomaistyötä, jolle on laissa annettu velvollisuus valvoa ja tehdä päätöksiä lapsen edun hyväksi (Kääriäinen 2003, 11).
Viranomaistoimintana lastensuojelu käyttää julkista valtaa, joka puuttuu kansalaisten yksityiselle perhe-elämän alueelle. Bardy (2013, 74) näkee lastensuojelun toimialueen perheen ja yhteiskunnan välisessä suhteessa, jossa jännitteitä luovat perheen yksityisyyden ja vanhempien ensisijaisen vastuun kunnioittaminen sekä lapsen kaltoinkohteluun puuttuminen ylhäältä julkisena vallankäyttönä. Lapsen vanhemmilla on aina ensisijainen vastuu lapsensa hyvinvoinnista ja kasvatuksesta, joiden kasvatustehtävän tukemiseen laki velvoittaa myös viranomaisia (417/2007 2§; myös Kestilä 2016, 32). Puuttuminen lapsen turvallisen kehityksen tematiikkaan ja kasvuolosuhteiden turvaamiseen viranomaisten toimesta saa oikeutuksen julkisen toiminnan kriteerien täyttymisen kautta. Näitä ovat vaikutusten pitkäkestoisuus, laaja-alaisuus, yhdenmukaisuus ja toistuvuus sekä mahdollinen peruuttamattomuus. Lasten laiminlyönnin seurauksilla on nähtävissä sekä yksilön että yhteiskunnan
kannalta vähintäänkin pitkäkestoiset, laaja-alaiset ja peruuttamattomat vaikutukset (Alhanen 2014, 4;
19).
Laajemmassa mittakaavassa lastensuojeluna tulee nähdä koko yhteiskunnan peruspalveluiden taso, jolla voidaan vaikuttaa ennaltaehkäisevästi lasten, nuorten ja perheiden ongelmiin ja matalan kynnyksen huolenaiheisiin (Lastensuojelulaki 417/2007; Rousu 2008, 15). Pekkarinen (2011, 29) näkee, että lastensuojelua on vaikeaa erottaa täysin muusta lasten hyvinvointia edistävästä toiminnasta tai tutkimuksesta käsitteiden määrittelemättömyyden vuoksi. Tässä tutkimuksessa lastensuojelusta puhuttaessa tarkoitetaan kuitenkin eritoten lastensuojelun sosiaalityötä, joka sijoittuu lapsiperheiden erityispalvelujen tasolle. Lastensuojelulain 3 §:n pohjalta lastensuojelun sosiaalityö voidaan jakaa ennaltaehkäisevään lastensuojeluun, avohuollon tukitoimiin, kiireelliseen sijoitukseen, huostaanottoon ja siihen liittyvään sijais- ja jälkihuoltoon. Kohdennettuna erityispalveluna lastensuojelua on kaikki sellainen lapsi- ja perhekohtainen suojelu, joka perustuu lapsen ja perheen kanssa yhteisesti laadittuun asiakassuunnitelmaan.
Lastensuojelun toimilla pyritään vaikuttamaan ennaltaehkäisevästi, edistävästi ja korjaavasti lasten ja perheiden hyvinvoinnin kysymyksiin. Sipilä (2011, 50) näkee, että sosiaalityön näkökulma hyvinvoinnista perustuu ajatukseen hyvinvoinnista nimenomaan arvo kysymyksenä. Normatiivinen lähestymistapa ihmisen hyvinvointiin on myös kansainvälisissä ihmisoikeusjulistuksissa ja ihmisoikeuksien sopimuksissa, jotka vaikuttavat vahvasti sosiaalialan ammattietiikan taustalla (IFSW 2019; myös Minkkinen 2015, 16). Sosiaalityö kiinnittyy yhteiskunnan kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tueksi, jolloin yksilön hyvinvointi nousee esiin tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja ihmisarvoisen elämän edellytysten valossa. Asiakkaiden ongelmat näyttäytyvät hyvinvoinnin vajeena eli tarpeena, jota sosiaalityössä pyritään korjaamaan, tukemaan ja tyydyttämään (Niemelä 2010, 211–212). Törrönen (2012a, 185) liittää sosiaalityön tapaan lähestyä ja tuottaa hyvinvointia myös vastavuoroisuuden dialektiikan, joka tarkoittaa yksilön hyvinvoinnin ja sen kokemuksien nostamista jaettuun yhteiseen keskusteluun, johon voidaan liittää voimaannuttavia ja ohjaavia elementtejä.
Lastensuojelussa lapsen etu ja perheen hyvinvointi ovat jatkuvasti arvioinnin kohteina (ks. Helavirta 2011, 14). Viranomaisten tekemän arvioinnin pohjalta palvelut ja tukimuodot pyritään kohdentamaan jokaisen asiakkaan elämäntilanteen ja tarpeen edellyttämällä tavalla. Hyvinvoinnin tulkinnat ja jäsennykset ovat läsnä arviointityössä ja ohjaavat tehtäviä valintoja. Jones, LaLiberte & Piescher (2015) korostavat hyvinvoinnin kompleksisuutta ja arvion tekemistä lapsen hyvinvoinnista mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, jotta lasten ja perheiden tarpeisiin olisi mahdollista vastata
riittävillä ja oikeilla tukitoimilla. Lämsän (2009, 215) mukaan tavallisimpia hyvinvoinnin ongelmia lastensuojelun asiakkaana oleville perheille aiheuttavat erityisesti rikkonainen perhetausta, vanhempien työttömyys, toimeentulon vaikeudet ja kasvuolojen puutteet sekä vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmat. Perheen elämäntilanteen häiriintyessä sosiaalityö tarjoaa interventioita lapsen ja perheen hyvinvoinnin tueksi, jotka voivat pitää sisällään sosiaalisen ja taloudellisen hyvinvoinnin ja perheen yhdessäolon tukemista sekä vanhemmuuden tukemista (Kestilä 2016, 49).
Seuraavassa luvussa tarkastellaan lähemmin lastensuojelun tukitoimia ja niiden mahdollisuuksia toiminnan tasolla.
3.2. Lastensuojelun tukitoimet
Lastensuojelulla on velvollisuus ryhtyä avohuollon tukitoimiin, jos kasvuolosuhteet tai lapsen käyttäytyminen vaarantavat tai uhkaavat lapsen terveyttä tai kehitystä (417/2007 § 34). Avohuollon tukitoimet tulee nähdä ensisijaisina suhteessa sijaishuollollisiin toimenpiteisiin (Kananoja, Lähteinen
& Marjamäki 2010, 178). Tukitoimenpiteet voivat kohdistua lapsen kasvuolosuhteisiin, vanhemmuuden tukemiseen ja lapsen tasapainoisen kasvun ja kehityksen tukemiseen (Lämsä 2009, 89). Avohuollon mukaisia tukitoimia voidaan tarjota myös sijais- ja jälkihuollossa olevalle lapselle ja tämän perheelle, mikäli tämä nähdään lapsen edun, kehityksen ja kasvun kannalta tarpeellisena, tai jos lastensuojelun työskentelyn tavoitteena on huostaanoton purku, tai jos tukitoimien järjestämisellä pyritään edistämään nuoren hyvinvointia ja itsenäistymistä (emt. 102). Tässä tutkimuksessa lastensuojelun tukitoimiksi tulee ymmärtää sellaiset tukitoimet, jotka määritellään lastensuojelulaissa ensisijaisesti käytettäviksi avohuollon tukitoimina (417/2007 § 35 – 37) lastensuojelun asiakkuuden aikana.
Lastensuojelutyössä ja tukitoimien järjestämisessä pyritään aina suunnitelmalliseen ja tavoitteelliseen työskentelyyn lapsen ja perheen elämäntilanteen ympärillä. Suunnitelmallista lastensuojelutyötä ohjaa asiakassuunnitelma, johon kirjataan sekä yhteisesti sovitut tavoitteet että lapsen ja perheen käytössä olevat tukitoimet ja palvelut, joiden avulla tavoitteisiin pyritään pääsemään (esim. Heinonen
& Metsälä 2009, 131; Räty 2015, 273). Perustelut tukitoimien järjestämiselle tulisi kirjata myös tukitoimenpiteen järjestämistä koskevaan kirjalliseen päätökseen (vrt. Araneva 2016, 258).
Asiakassuunnitelma ohjaa tavoitteellista muutostyötä ja auttaa myös säännöllisin väliajoin arvioimaan tukitoimien vaikuttavuutta asiakkaan arkeen suhteutettuna niin asiakkaan kuin työntekijänkin näkökulmasta. Huuskonen ym. (2010) näkevät muutostyön ja muutosten arvioinnin
sisäänrakennettuna sosiaalityön ammatilliselle toiminnalle, mutta tunnustavat avohuollon asiakkaiden ongelmien monitahoisuuden ja vaikean tunnistettavuuden, jonka vuoksi ongelmia on vaikea ratkaista yksinkertaisesti ja nopeasti.
Lastensuojelun tukitoimien puuttumisen voimakkuus lapsen ja perheen yksityisyyden alueelle vaihtelee tukitoimenpiteen mukaan. Viranomaistyössä tukitoimien järjestämistä ohjaavat suhteellisuusperiaate ja lievimmän toimenpiteen ensisijaisuuden periaate, jotka velvoittavat sosiaalityöntekijöitä hienovaraisuuteen ja puuttumaan vanhempien autonomiaan lastensa kasvatustehtävässä mahdollisimman vähän (Räty 2015, 8-9). Toisaalta laki tai ensisijaisuuden periaate ei kuitenkaan rajoita sosiaaliviranomaisia puuttumasta voimakkaammilla keinoilla, mikäli lasta vaarantava tai vahingoittava uhka on selvästi olemassa. Alhanen (2014, 22) muistuttaa, että lastensuojelun toimien käyttäminen on perusteltua vain sellaisissa tilanteissa, joissa pyritään aidosti parantamaan lapsen tilannetta. Tukitoimenpiteiden on aina oltava lapsen edun mukaisia. Lievimpiä ja vähiten lapsen ja vanhempien autonomiaan puuttuvia tukitoimia ovat esimerkiksi sosiaalityön ohjausta- ja neuvontaa koskevat palvelut ja lapselle tai perheelle myönnettävä taloudellinen tuki.
Vahvimmin perheen yksityisyyden alueelle puuttuu lapsen sijoittaminen.
Lastensuojelulaissa on määritelty yleisimmät lastensuojelun käytössä olevat tukitoimet, mutta laki jättää tilannekohtaista soveltamisen varaa. Lastensuojelun avohuollon tukitoimet voivat periaatteessa olla muodoiltaan lähes mitä vain palveluja (Lämsä 2009, 92), mikäli tämä pystytään lastensuojelun näkökulmasta perustelemaan. Käytännössä lastensuojelun tarve luo edellytyksen tukitoimien järjestämiselle ja määrittelee sen, mitä tukitoimia lapselle tai tämän perheelle voidaan myöntää (Räty 2015, 259). Pösön (2010, 330) mukaan tämä määrittyy sosiaalityöntekijän asiakassuhteessa tekemän arvioinnin tuloksena. Lastensuojelun asiakkailla ei myöskään ole suoraa subjektiivista oikeutta lastensuojelun tukitoimiin, vaan kuntien tukitoimet ovat määrärahasidonnaisia, ja niiden myöntäminen perustuu viranomaisen tarveharkintaan (Räty 2017, 311). Poikkeuksen muodostaa kuitenkin riittävää toimeentuloa ja asumisen turvaamista koskevat tilanteet (emt. 316).
Merkityksellistä on lapsen asioista ja tukitoimien myöntämisestä päättävän sosiaalityöntekijän perehtyminen lapsen ja tämän perheen kokonaistilanteeseen, sekä kaikkien asianosaisten suostumus ottaa vastaan yhteisesti sovittuja tukitoimia. Lisäksi Kataja (2012, 179) näkee, että lapsen ja perheen tuen tarpeen määrittelyyn vaikuttaa myös lastensuojelulle ominainen moniammatillinen työskentely.
Lastensuojelun tukitoimet toimivat tai vaikuttavat harvoin yksin, vaan yhteistyötä lapsen ja perheen eteen tehdään usein moniammatillisesti eri palvelu- ja viranomaistahojen kanssa (ks. Halme, Perälä
& Laaksonen 2010). Myös lastensuojelulaki velvoittaa moniammatilliseen verkostotyöhön lapsen
suojelun edistämiseksi. Erityisesti tilanteissa, joissa lapsen hoito ja kasvatus edellyttävät sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja, tulee palveluiden järjestäminen turvata lapselle ja tämän perheelle yhdessä terveydenhuollon viranomaisten kanssa. Sosiaalisten ongelmien kehitys ja kasautuminen on toisaalta myös vaikuttanut siihen, että niiden ratkaisemiseen tarvitaan monialaista yhteistyötä (vrt.
Tapola-Haapala 2011, 112). Käytännössä monet lastensuojelun tukitoimina käytetyt palvelut ovat eri alojen ammattiosaajien tuottamia, jolloin moniammatillista verkostotyötä lapsen ja perheen ympärillä syntyy usein jopa huomaamatta. Lämsä (2009, 94) näkee eri toimijoiden välisen tiedon jakamisen edellytyksenä sille, että lapselle pystytään tarjoamaan riittäviä ja toimivia tukitoimenpiteitä. Kestilän (2016, 158-159) mukaan yhteistyövastuiden jakaminen ja yhteisten tavoitteiden määrittely on moniammatillisessa verkostotyössä myös hyvin keskeistä, jotta lapsen suojelussa on mahdollista onnistua.
3.3. Liikunta lastensuojelun tukitoimena
Lapsen ja tämän perheen liikuntaharrastusta voidaan tukea lastensuojelun tukitoimena, mikäli tämä nähdään lastensuojelun näkökulmasta tilanteessa lapsen edun mukaisena ja suojelua edistävänä toimenpiteenä (417/2007 36§). Tässä tutkimuksessa liikuntaharrastuksella tarkoitetaan vapaa-ajalla tapahtuvaa suunnitelmallista ja toistuvaa liikunnallista käyttäytymistä, jolle on ominaista ihmisen henkilökohtaisen kiinnostuksen lisäksi tavoitteellisuus ja vapaaehtoisuus (mm. OKM 2017b).
Liikuntaharrastuksen tukemisella pyritään vaikuttamaan ensisijaisesti lasten liikunnan harrastamisen ulkoisiin esteisiin. Tällaisia esteitä ovat esimerkiksi varallisuus, vertaisryhmien olemassaolo, välineiden puute ja muut perheen ympäristö- ja olosuhdetekijät (vrt. Heikkinen 2010, 26). Esteitä harrastustoimintaan osallistumiselle voidaan löytää liikuntaharrastusten hintavuuden lisäksi asuinalueen liikunnan tarjonnasta, etäisyydestä ja mahdollisuuksista kulkea harrastukseen (Gretschel ym. 2011). Lastensuojelun asiakkuus ei suoraan kerro, minkä verran asiakkuudessa olevilla lapsilla on edellytyksiä harrastaa liikuntaa, mutta huolenaiheena tilastojen valossa näyttäytyy kuitenkin lapsiperheiden heikentynyt taloudellinen tilanne, joka vaikuttaa lasten mahdollisuuksiin sekä vertaisryhmissä saamaan asemaan ja osallisuuteen (mm. Kurttila 2018, 17). Liikunta ja liikkuminen voidaan sisällyttää lapsen oikeuksiin levosta, leikistä, vapaa-ajasta ja kulttuurista (Yleissopimus lapsen oikeuksista 60/1991).
Kasvuolosuhteet ja ympäristö kuitenkin luovat edellytykset niin liikunnan harrastamiselle kuin fyysisesti passiivisille elämäntavoille (Heikkinen 2010, 31). Perheen sosioekonominen asema ja
taloudellinen tilanne ovat yhteydessä koettuun hyvinvointiin ja asettavat rajoja sille, minkä verran resursseja perheellä on käytettävissä lasten toimintamahdollisuuksiin ja harrastamiseen (Törrönen 2014). Harrastuskustannusten nousu voi olla sosioekonomista polarisaatiota kasvattava tekijä lapsiperheiden kohdalla (Puronaho 2014; vrt. Takalo 2016, 120), joka tulee nähdä myös lasten yhdenvertaisuuden vaarantumisena. Pienituloisten ja alemmissa sosioekonomisissa asemassa olevien perheiden lasten on nähty harrastavan vähiten liikuntaa (mm. Kauravaara 2013, 223). Liikunnan kustannukset vaihtelevat lajeittain, mutta lähes kaikkia lajeja koskevat pakolliset maksut, liikuntavälineet, vaatetus ja matkustaminen liikuntaharrastukseen. Liikuntaharrastuksen kokonaiskustannusten suuruuteen vaikuttavat myös ikä, intensiteetti ja kilpaileminen. Kaikkiin harrastuksiin voi lajista riippumatta laittaa paljon rahaa, mutta liikunnan harrastaminen on mahdollista myös edullisesti tai jopa ilman kustannuksia. (ks. Puronaho 2006, 162–165.) Lapsen sijoittamista ja sen taustoja koskeneessa tutkimuksessa harrastamiseen myönnetyllä rahallisen tuella arvioitiin olevan melko paljon merkitystä lapsen hyvinvoinnille. Esimerkiksi loma- tai leiritoimintaan myönnetyn avustuksen nähtiin vaikuttavan hyvin positiivisesti lapsen tilanteeseen (Heino, Hyry, Ikäheimo, Kuronen & Rajala 2016, 84). Perheen harrastukseen saama tuki voi toimia ponnahduslautana liikuntaharrastuksen aloittamiselle ja välineenä hyvien elämäntapojen omaksumiselle, minkä näen olevan pieni hinta ongelmien ennaltaehkäisystä.
Liikunnan harrastaminen voi tapahtua joko omatoimisesti tai organisoidusti ohjatussa ympäristössä, jolloin ohjaamisesta ja yhteisistä pelisäännöistä ovat vastuussa valmentajat tai ohjaajat. Erityisesti organisoidun liikunnan harrastamiselle annetun tuen keinoin voidaan keskittyä tukemaan lapsen myönteisiä ja turvallisia vuorovaikutus- ja kaverisuhteita. Uusien taitojen oppiminen omassa viiteryhmässä voi edistää lasta myös ikätasoisessa kehityksessä, mikä voi olla myös yksi lastensuojelullinen intressi. Lasten kohdalla liikkuminen tulee myös nähdä oikeutena osallistua ikätasoisiin leikkeihin ja peleihin, oman kehon ilmaisuun ja itsensä toteuttamiseen. Kehon liike ja liikkuminen ovat vuorovaikutuksen muotoja, joilla lapsi voi kommunikoida ja ilmaista itseään (Paju 2013, 154-156). Lastensuojelun näkökulmasta liikunta voi esimerkiksi luoda toiminnallisen areenan lohdutuksen hakemiselle ja mielipahan purkamiselle (vrt. Helavirta 2011, 71). Liikkeen vuorovaikutuksellinen puoli tulisi nähdä myös lasten vapauden ja itsemääräämisoikeuden kautta (Kallio 2006, 51; Paju 2013, 168).
Lastensuojelun myöntämä tukitoimena liikunta voidaan nähdä osana yhteiskunnan sosiaali- ja terveyspoliittisia toimenpiteitä. Vaikka lastensuojelun tukitoimilla pyritään ensisijaisesti vaikuttamaan asiakkaana olevan yksilön elämäntilanteeseen, tulee ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä
ajatella myös laajemmin kestävän yhteiskunnan näkökulmasta. Liikunnallinen lapsuus tukee hyvinvointia kokonaisvaltaisesti ja ennustaa liikunnan jatkamista myös aikuisuudessa, joka osaltaan vähentää terveyspalveluiden käyttöä ja kustannuksia yksilön lisäksi myös yhteiskunnan kannalta.
Lapsuudessa ja nuoruudessa omaksutun liikunnallisen elämäntavan arvoa voidaan siis yhteiskunnallisesti suhteuttaa ainakin ihmisten liikkumattomuudesta johtuviin terveydenhuollon korkeisiin kustannuksiin. Sosiaalityön näkökulmasta terveysongelmien ilmeneminen altistaa myös sosiaalisten ongelmien syntymiselle. Vaikka tässä tutkimuksessa en pyri ottamaan kantaa tämän hetkiseen terveyskeskusteluun, aihe sivuaa hyvinvoinnin näkökulmasta lasten ja perheen terveyttä, jonka vuoksi en voi olla huomioimatta sitä, miten ihmisen terveydentilaa arvioidaan nykyisin entistä enemmän kehon ulkomuodon perusteella. Lapset ovat osa tätä terveysdiskurssia, ja heidän kehonsa on myös arvioinnin kohteena. Ajatellen erityisesti lastensuojelun sosiaalityötä, arvio lapsen terveydentilasta tai hyvinvoinnista pohjaa keskusteluissa tuotetun tiedon lisäksi sosiaalityöntekijän käsitykseen lapsen ulkoisesta olemuksesta. Lapsen kehon voidaan nähdä edustavan myös vanhemmuuden laatua. Kokkosen (2012, 40) mukaan lapsen ”normaali” keho auktoritatiivisen ja terveystietoisen vanhemmuuden toteutumista, jolloin lapsen ajatellaan olevan terve niin fyysisesti, psyykkisesti kuin henkisestikin.
Tämän hetkisen tutkimustiedon valossa voidaan todeta, että liikunnan myönteinen vaikutus ihmisen hyvinvointiin on lähes kiistaton. Liikunnan harrastaminen tarjoaa kasvuympäristön tai areenan psyykkiselle, fyysiselle ja sosiaaliselle kehitykselle, jolla voidaan edistää elämänlaatua, terveydentilaa ja tukea kognitiivisten taitojen ja sosiaalisten suhteiden kehitystä (Halme, Perälä &
Laaksonen 2010, 24). Etenkin lapsilla ja kouluikäisillä perhe ja lähiympäristön tuki on merkittävän liikuntaan sosiaalistava tekijä (Ståhl 2003, 68, 78; Laakso ym. 2006). Tätä tukee myös käsitys lapsen kehitykseen vaikuttavista ympäristötekijöistä, jossa lapsen mikroympäristöön kuuluva perhe ja läheiset ovat vahvimmin yhteydessä opittuihin elämäntapoihin (vrt. Bronfenbrenner 2016). Perheen liikuntatottumukset ja elämäntavat vaikuttavat lasten hyvinvointiin ja kehitykseen siltä osin, miten vanhemmat ohjaavat lasta tekemään hyvinvointia edistäviä valintoja. Lapsen hyvinvoinnista huolehtiminen on myös osa vanhempien kasvatustehtävää.
