Juha Suoranta: Kasvatus mediakulttuurissa

(1)

Pedon

merkitykset

Juha Suonpää:

PETOKUVAN RAADOLLISUUS Luontokuvan yhteiskunnallis- ten merkitysten metsästys.

Taideteollisen korkeakoulun julkaisu A 35

Tampere: Vastapaino 2002. 216 s.

Me kaikki elämme luonnossa.

Luontoahan on sokeritoukka ves- san nurkassakin, mutta sinne ei- vät kovin monet Pohjolan urhot kameroineen tunge. Sen sijaan he jättävät keskuslämmitetyt talonsa ja siirtyvät okulaareineen erämai- hin ikuistamaan autenttista luon- tokokemusta. Mitä siitä, jos ka- meran lisäksi mukaan sattuu muutama tonni teurasjätettä ja muuta rekvisiittaa pedon houkut- telemiseksi?

Juha Suonpään

Petokuvan raa- dollisuus

ottaa tähtäimeensä luon- tovalokuvan kuningaslajin, eli petokuvan, ja siitä erityisesti metsän kuninkaaseen karhuun keskittyvät otokset Valinta on oivallinen. Kar- hun kulttuurinen rooli on meikä- läisille niin erityinen, että otsoon liittyy koko joukko erilaisia intohi- rnoja ja risteäviä intressejä. Suon- pään pääaineistona on sanoma- ja aikakauslehdistä ja valokuva-alan julkaisuista sekä luontokirjoista kerätty materiaali 1970-luvulta 2000-luvulle. Lisäksi on katsastet- tu petokuvaajien arkistoja ja haas- tateltu petokuvaajia. Tekijä on luontokuvan kentällä rutinoitunut ammattilainen, joka paneutuu ku- viin nyt väitöskirjatutkijan roolissa.

Suonpää kerii auki luontovalo- kuvan sykkyräiset merkitykset:

millä tavoin luontokuvan "luon- nollinen" määrittyy ja mitkä ovat sen taustat, konventiot ja valta- suhteet Ratkaisu on nähdäkseni järkevin mahdollinen. Kun valo- kuvia kohdellaan teksteinä teks- tien joukossa, niistä tipahtaa pois melko läjä turhaa mystiikkaa, ja näkyville tulee kuvan koko törkyi- syys tai Suonpään sanoin "raadollisuus".

Suonpään teos sisältää upeaa kuvamateriaalia, joka kirjoittajan tavoitteiden mukaisesti haastaa geneerisen luontokuvan. Erämaa-

järvessä kyljellään kelluva pöhötty- nyt nauta tai suonsilmässä mätä- nevä ruho eivät sovi vallitsevaan käsitykseen siitä, mikä on luonto- kuva. Petokuvan ottamisen käy- täntö näytetään uusissa kehyksis- sä: esimerkiksi otoksena suomalaisen metsämiehen kotoa, jossa karhua edustaa telkkarin päälle nostettu kallo, tai kuvana huolto- aseman kaljahyllystä, jonne vievät Keravalla tehdyn porilaisoluen kar- hunjäljet Samoin ovat vaikuttavia toisteisista petokuva-aiheista koo- tut kollaasit Tällaisen esitystavan voisi nimetä vaikkapa "visuaalisek- si diskurssianalyysiksi".

Kirjoitetun tekstin lasollakin Suonpää riisuu petokuvalla keisa- rinviittaa. Suonpää löytää selityk- siä petokuvan vetovoimalle mm.

historiallisista, taloudellisista ja ins- titutionaalisista syistä. Luontoku- van taustalla vaikuttaa vuosisatai- nen metsästysperinne myyttei- neen.

Suomen Luonto

ja muut luonnonsuojeluun virittyneet ta- hot ovat petokuvaajien keskeinen tulonlähde näyttävien ja vetovoi- maisien luontokuvien tarpees- saan. Lisäksi luontokuvan aliarvos- tus taidekentällä on Suonpään mielestä lisännyt kuvan autentti- suuden ja todistusvoiman vaati- muksia. Muiden muassa tämmöi- set syyt mahdollistavat sen, että kuvaaja voi etsiä Kuhmosta vaa- ranrinteen, hinata paikalle kelon, kätkeä keloon lihasyöttejä, häätää honkaan sontivat korpit joulupu- kin naamariin puetulla linnunpe- lättimellä, kytätä runkoon kapua- vaa ahmaa ja napata vuoden luontokuvan

Ahman maa

(1998).

Samat syyt mahdollistavat hirmui- sen äläkän, kun telkän pojat kam- peavat itseään pöntöstä pienen digitaalisen sysäyksen avittamana.

Sitenhän otettiin vastaan Hannu Hautalan teos

Luontohetkiä

(1999)

Suonpään kirja on painettu ko- meaan taidekirjaformaattiin. Sen kuvat nousevat taitavan luontokuvan jalustalle. Viimeistään kuvien layout ja väitöskirjan teksti kei- kauttavat tuon jalustan.

PERTII VEHKALAHTI

Mediakasvatus uuden koulun rakentajana

Juha Suoranta:

KASVATUS

MEDIAKULTTUURISSA Mitä kasvattajien tulee tietää.

Maalisvaalien jälkeen muodostet- tu punamultahallitus päätti keven- tää palkkatulon verotusta kaikissa tuloluokissa, vaikka molemmat päähallituspuolueet lupasivat vaa- lipuheissaan verokevennyksiä ni- menomaan pienituloisille palkan- saajille - sankka joukko äänestäjiä hyväksyikin tuloeroja tasaavan po- litiikan ja piti hyvinvointivaltion palveluiden turvaamista tärkeäm- pänä kuin verokevennyksiä. Perus- koulun uudistuvan opetussuunni- telman seitsemän aihekokonai- suuden joukkoon on kirjattu muun muassa osallistuva kansalai- suus ja yrittäjyys, turvallisuus ja lii- kenne sekä ihminen ja teknologia.

Uuden hallituksen kulttuuriminis- terin huolestuneet lausunnot tele- vision väkivaltaviihteen ja pomo- tarjonnan vaikutuksista lapsiin ovat herättäneet vilkkaan julkisen keskustelun, josta ei jälleen ker- ran ole puuttunut moralistisia äänenpainoja.

Ajankohtaisia asioita suomalai- sessa yhteiskunnassa ja julkisessa päätöksenteossa mutta mikä, jos mikään, on niiden yhteinen ni- mittäjä?

Uusliberalismiksi kutsuttu aate- järjestelmä, vastaa Juha Suoranta tuoreessa, ajan hermoon tarkasti asuvassa kirjassaan

Kasvatus me- diakulttuurissa: Mitä kasvattajan tulee tietää.

Toisin kuin kirjan ni- mestä saattaisi äkkiseltään päätel- lä, Suoranta ei suinkaan tarjoa käytännön vinkkejä ja esimerkkejä kasvattajille, jotka tekevät työtään tällä mediakulttuuriksi kutsutulla aikakaudella, vaan paneutuu tar- kastelemaan nykyisen yhteiskun- tapolitiikan ja koulutuspolitiikan, koulukulttuurin ja mediakulttuurin, tormaalin koulukasvatuksen ja informaalin "median kasvatuksen" välisiä suhteita ja ristivetoja.

Kyseessä on siis kirja, joka raken- taa tuiki tarpeellista yhteistä poh-

jaa usein irrallisiksi jääville kasva- tusta ja mediaa ruotiville puheen- vuoroille.

Suoranta johdattaa kirjansa lukijan kaksinapaiselle tutkimusken- tälle esittämällä väitteen, joka on noussut keskeiseksi uusimmassa

"mediakasvatustieteessä": me- diasta ja mediakulttuurista on tul- lut monessa suhteessa vaikutta- vampi kasvattaja kuin perinteisistä kasvatusinstituutioista. Kaiken kattava mediakulttuuri - myös elämyskulttuuriksi, kulutuskulttuu- riksi ja teknologiakulttuuriksi kutsuttu - on ympäristö, jossa lapset ja nuoret kokevat ja oppivat eni- ten, hankkivat elämyksiä viihtyen ja nauttien.

Kysymykset siitä, miten media vaikuttaa ja kasvattaa, ovat olleet mediakasvatuksen keskeisiä huo- lenaiheita, joita on käsitelty lukui- sissa tutkimuksissa usein samoja uria auraten. Kirjansa ensimmäi- sessä osassa,

Mediakulttuurin merkitys kasvatuksessa,

Suoranta avaa vaikutusajattelulle uusia la- veampia polkuja kytkemällä mediakulttuurin kasvatusvaikutuksen uusliberalistiseen ideologiaan, joka on hänen näkemyksensä mukaan paitsi mediakulttuurin, myös suomalaisen koulutusjärjestelmän uusin ideologia. Uusliberalismiin ei suinkaan olla ajauduttu, vaan ky- seessä on tietoinen suunnanmuu- tos, joka näkyy koko yhteiskunnassa, väittää Suoranta. Hänen ajatuskulkuaan seuraamalla vero- kevennys kaikille tulotasoon kat- somatta voidaan nähdä osana yk- silön ja kaupan "vapautta" ja yksi- tyisomistuksen rajoiltamattomuut- ta kannattavaa uusliberalismia.

Yrittäjyyden, liikenteen ja teknologian nostaminen perusopetuksen aihekokonaisuuksiksi puolestaan heijastaa uusliberalismin keskeisiä arvoja: yksilöllistä menestystä, yk- silöiden välistä kilpailumentaliteet- tia, teknis-matemaattisten ainei- den merkityksen korostamista ja teknologian ihannointia. Suoran- nan esityksen luettuaan ei voi olla miettimättä, ettei lasten ulottuvilla olevan väkivaltaviihteen ja pornon herättämä moraalinen kuohunta ehkä olekaan pääasiassa huolta lasten hyvinvoinnista vaan enem- mänkin tietoisesti valittu, vain pin- taa raapaiseva reaktio uusliberalis-

min rakenteellisen väkivallan ai- heuttamiin ongelmiin ja kyvyttö- myyttä ellei peräti haluttomuutta kohdata mediakulttuurin moninai- sia ja vaativia haasteita.

Edellä esitetyn voi toki kuitata kärjistykseksi. Onhan uudessa opetussuunnitelmassakin monta aihekokonaisuutta, joita ei yhtä vaivattomasti voi palauttaa uusliberalismin aatejärjestelmään, ja tuskin kellään on sinällään mitään sitä vastaan, että lapsia suojeliaan väkivaltaisilta ja pornografisilta ohjelmilla. Myönnettäköön, että Suorannan avoimesti ja raikkaasti poleeminen esitystapa houkutte- lee lukijankin kärjistyksiin - ja toi- vottavasti myös ajatusmittelöihin, mikäli lukijan mielipiteet käyvät kovasti ristiin kirjan väittämien kanssa.

Hyvin kiinnostavasti ja kaikkea muuta kuin yksisilmäisesti Suo- ranta joka tapauksessa kerii auki kasvatuksen, mediakulttuurin ja uusliberalismin monisyis.lä sidok- sia: yhtäältä näyttää siltä, että Althusser on edelleen oikeassa esittäessään, että koulutus on kypsän kapitalistisen yhteiskunnan

hallitseva

ideologinen valtio- koneisto ja koulutusjärjestelmällä hallitaan yhteiskuntaa ja päinvas- toin. Toisaalta oikeutetulta vaikuttaa myös näkemys, jonka mukaan (pääasiassa amerikkalaisen viihdeteollisuuden tuottama) populaarikulttuuri on vallannut koulutuksen paikan mediakulttuurin hallitsevana valtiokoneistona. Ja jos uusliberalistinen koulutuspoli- tiikka tuottaa voimattomuutta ja ajaa ulos "heikoimman lenkin" toisensa perään, eikö olekin paitsi hyvin ymmärrettävää myös suota- vaa, että populaarikulttuuri on syrjäyttänyt koulutuksen? Tarjo- aahan se sentään edes kosketta- via elämyksiä ja mielihyvää.

Mihin päin voi suunnistaa kasvattaja tilanteessa, jossa näköpii- rissä on suo siellä, vetelä täällä?

Tähän kysymykseen Suoranta etsii vastausta kirjansa jälkimmäi- sessä osassa

Kasvatuksen merkitys mediakulttuurissa.

Suoranta muis- tuttaa, että siellä missä kasvate- taan, tehdään aina myös arvova- lintoja ja opettaja on työssään moraalinen ja eettinen toimija. Koulu, kuten mediakin, on kult-

tuuristen kamppailujen aluetta, ja näissä kamppailuissa on jokaisen opettajan valittava puolensa ja kannettava vastuunsa. Koulun ra- kenteissa, opettajankoulutuksessa ja yhteiskunnan koulutuspoliittisis- sa ratkaisuissa on paljon sellaista, mihin voidaan vaikuttaa julkisen keskustelun ja päätöksenteon kei- noin, mutta merkittävä muutos voi lähteä myös alhaalta ylös päin. Opettajan työ on edelleen mitä suurimmassa määrin kutsumus, jota ruokkii ja kannattelee ajatus työn yhteiskunnallisesta merkittä- vyydestä, mahdollisuudesta vaikuttaa asioiden tilaan ja tulevai- suuteen.

Rohkeutta tämä kaikki vaatii, ja johtotähdeksi opetussuunnitel- mien ja oppimistavoitteiden puris- tuksissa arkityötään tekevälle opettajalle Suoraranta nostaa Pao- lo Freiren "toivon pedagogiikan". Siinä keskeistä on ajatus ihmisen jatkuvan kasvun mahdollisuudesta, kasvattajan ja kasvatellavien tasavertainen yhteistoiminta sekä oppilaiden itsenäisyyden kunnioit- taminen, mikä merkitsee sekä oppilaiden ainutkertaisen yksilöllisyy- den että heidän elinolosuhteiden- sa ja elämänkokemuksensa, myös mediaa kuluttamalla hankitun, ai- toa arvostamista. Kun ne ovat osa luokkahuoneen arkipäivää, avau- tuu myös mahdollisuus kriittiseen mediakasvatukseen, jonka tärkein tehtävä on rohkaista oppilaita ky- seenalaistamiseen ja toisin näke- miseen, Suoranta esittää. Sillä juu- ri mediakasvatus on alue, jossa koulun kulttuuri ja mediakulttuuri, pedagogiikan kulttuuri ja kulttuu- rin pedagogiikka voivat kohdata ja tuottaa uutta tietoisuutta ja toi- mintakykyä - vaikkapa kamppai- luun aidosti demokraattisen ja kanssalaisuutta tukevan yhteiskunnan puolesta.

EEVA-LIISA JOKELA

Tiedotustutkimus 2003:3 87

(2)

Pedon

merkitykset

Juha Suonpää:

PETOKUVAN RAADOLLISUUS Luontokuvan yhteiskunnallis- ten merkitysten metsästys.

Taideteollisen korkeakoulun julkaisu A 35

Me kaikki elämme luonnossa.

Luontoahan on sokeritoukka ves- san nurkassakin, mutta sinne ei- vät kovin monet Pohjolan urhot kameroineen tunge. Sen sijaan he jättävät keskuslämmitetyt talonsa ja siirtyvät okulaareineen erämai- hin ikuistamaan autenttista luon- tokokemusta. Mitä siitä, jos ka- meran lisäksi mukaan sattuu muutama tonni teurasjätettä ja muuta rekvisiittaa pedon houkut- telemiseksi?

Juha Suonpään

Petokuvan raa- dollisuus

ottaa tähtäimeensä luon- tovalokuvan kuningaslajin, eli petokuvan, ja siitä erityisesti metsän kuninkaaseen karhuun keskittyvät otokset Valinta on oivallinen. Kar- hun kulttuurinen rooli on meikä- läisille niin erityinen, että otsoon liittyy koko joukko erilaisia intohi- rnoja ja risteäviä intressejä. Suon- pään pääaineistona on sanoma- ja aikakauslehdistä ja valokuva-alan julkaisuista sekä luontokirjoista kerätty materiaali 1970-luvulta 2000-luvulle. Lisäksi on katsastet- tu petokuvaajien arkistoja ja haas- tateltu petokuvaajia. Tekijä on luontokuvan kentällä rutinoitunut ammattilainen, joka paneutuu ku- viin nyt väitöskirjatutkijan roolissa.

Suonpää kerii auki luontovalo- kuvan sykkyräiset merkitykset:

millä tavoin luontokuvan "luon- nollinen" määrittyy ja mitkä ovat sen taustat, konventiot ja valta- suhteet Ratkaisu on nähdäkseni järkevin mahdollinen. Kun valo- kuvia kohdellaan teksteinä teks- tien joukossa, niistä tipahtaa pois melko läjä turhaa mystiikkaa, ja näkyville tulee kuvan koko törkyi- syys tai Suonpään sanoin "raadollisuus".

Suonpään teos sisältää upeaa kuvamateriaalia, joka kirjoittajan tavoitteiden mukaisesti haastaa geneerisen luontokuvan. Erämaa-

järvessä kyljellään kelluva pöhötty- nyt nauta tai suonsilmässä mätä- nevä ruho eivät sovi vallitsevaan käsitykseen siitä, mikä on luonto- kuva. Petokuvan ottamisen käy- täntö näytetään uusissa kehyksis- sä: esimerkiksi otoksena suomalaisen metsämiehen kotoa, jossa karhua edustaa telkkarin päälle nostettu kallo, tai kuvana huolto- aseman kaljahyllystä, jonne vievät Keravalla tehdyn porilaisoluen kar- hunjäljet Samoin ovat vaikuttavia toisteisista petokuva-aiheista koo- tut kollaasit Tällaisen esitystavan voisi nimetä vaikkapa "visuaalisek- si diskurssianalyysiksi".

Kirjoitetun tekstin lasollakin Suonpää riisuu petokuvalla keisa- rinviittaa. Suonpää löytää selityk- siä petokuvan vetovoimalle mm.

historiallisista, taloudellisista ja ins- titutionaalisista syistä. Luontoku- van taustalla vaikuttaa vuosisatai- nen metsästysperinne myyttei- neen.

Suomen Luonto

ja muut luonnonsuojeluun virittyneet ta- hot ovat petokuvaajien keskeinen tulonlähde näyttävien ja vetovoi- maisien luontokuvien tarpees- saan. Lisäksi luontokuvan aliarvos- tus taidekentällä on Suonpään mielestä lisännyt kuvan autentti- suuden ja todistusvoiman vaati- muksia. Muiden muassa tämmöi- set syyt mahdollistavat sen, että kuvaaja voi etsiä Kuhmosta vaa- ranrinteen, hinata paikalle kelon, kätkeä keloon lihasyöttejä, häätää honkaan sontivat korpit joulupu- kin naamariin puetulla linnunpe- lättimellä, kytätä runkoon kapua- vaa ahmaa ja napata vuoden luontokuvan

Ahman maa

(1998).

Samat syyt mahdollistavat hirmui- sen äläkän, kun telkän pojat kam- peavat itseään pöntöstä pienen digitaalisen sysäyksen avittamana.

Sitenhän otettiin vastaan Hannu Hautalan teos

Luontohetkiä

(1999)

Suonpään kirja on painettu ko- meaan taidekirjaformaattiin. Sen kuvat nousevat taitavan luontokuvan jalustalle. Viimeistään kuvien layout ja väitöskirjan teksti kei- kauttavat tuon jalustan.

PERTII VEHKALAHTI

Mediakasvatus uuden koulun rakentajana

Juha Suoranta:

KASVATUS

MEDIAKULTTUURISSA Mitä kasvattajien tulee tietää.

Maalisvaalien jälkeen muodostet- tu punamultahallitus päätti keven- tää palkkatulon verotusta kaikissa tuloluokissa, vaikka molemmat päähallituspuolueet lupasivat vaa- lipuheissaan verokevennyksiä ni- menomaan pienituloisille palkan- saajille - sankka joukko äänestäjiä hyväksyikin tuloeroja tasaavan po- litiikan ja piti hyvinvointivaltion palveluiden turvaamista tärkeäm- pänä kuin verokevennyksiä. Perus- koulun uudistuvan opetussuunni- telman seitsemän aihekokonai- suuden joukkoon on kirjattu muun muassa osallistuva kansalai- suus ja yrittäjyys, turvallisuus ja lii- kenne sekä ihminen ja teknologia.

Uuden hallituksen kulttuuriminis- terin huolestuneet lausunnot tele- vision väkivaltaviihteen ja pomo- tarjonnan vaikutuksista lapsiin ovat herättäneet vilkkaan julkisen keskustelun, josta ei jälleen ker- ran ole puuttunut moralistisia äänenpainoja.

Ajankohtaisia asioita suomalai- sessa yhteiskunnassa ja julkisessa päätöksenteossa mutta mikä, jos mikään, on niiden yhteinen ni- mittäjä?

Uusliberalismiksi kutsuttu aate- järjestelmä, vastaa Juha Suoranta tuoreessa, ajan hermoon tarkasti asuvassa kirjassaan

Kasvatus me- diakulttuurissa: Mitä kasvattajan tulee tietää.

Toisin kuin kirjan ni- mestä saattaisi äkkiseltään päätel- lä, Suoranta ei suinkaan tarjoa käytännön vinkkejä ja esimerkkejä kasvattajille, jotka tekevät työtään tällä mediakulttuuriksi kutsutulla aikakaudella, vaan paneutuu tar- kastelemaan nykyisen yhteiskun- tapolitiikan ja koulutuspolitiikan, koulukulttuurin ja mediakulttuurin, tormaalin koulukasvatuksen ja informaalin "median kasvatuksen" välisiä suhteita ja ristivetoja.

Kyseessä on siis kirja, joka raken- taa tuiki tarpeellista yhteistä poh-

jaa usein irrallisiksi jääville kasva- tusta ja mediaa ruotiville puheen- vuoroille.

Suoranta johdattaa kirjansa lukijan kaksinapaiselle tutkimusken- tälle esittämällä väitteen, joka on noussut keskeiseksi uusimmassa

"mediakasvatustieteessä": me- diasta ja mediakulttuurista on tul- lut monessa suhteessa vaikutta- vampi kasvattaja kuin perinteisistä kasvatusinstituutioista. Kaiken kattava mediakulttuuri - myös elämyskulttuuriksi, kulutuskulttuu- riksi ja teknologiakulttuuriksi kutsuttu - on ympäristö, jossa lapset ja nuoret kokevat ja oppivat eni- ten, hankkivat elämyksiä viihtyen ja nauttien.

Kysymykset siitä, miten media vaikuttaa ja kasvattaa, ovat olleet mediakasvatuksen keskeisiä huo- lenaiheita, joita on käsitelty lukui- sissa tutkimuksissa usein samoja uria auraten. Kirjansa ensimmäi- sessä osassa,

Mediakulttuurin merkitys kasvatuksessa,

Suoranta avaa vaikutusajattelulle uusia la- veampia polkuja kytkemällä mediakulttuurin kasvatusvaikutuksen uusliberalistiseen ideologiaan, joka on hänen näkemyksensä mukaan paitsi mediakulttuurin, myös suomalaisen koulutusjärjestelmän uusin ideologia. Uusliberalismiin ei suinkaan olla ajauduttu, vaan ky- seessä on tietoinen suunnanmuu- tos, joka näkyy koko yhteiskunnassa, väittää Suoranta. Hänen ajatuskulkuaan seuraamalla vero- kevennys kaikille tulotasoon kat- somatta voidaan nähdä osana yk- silön ja kaupan "vapautta" ja yksi- tyisomistuksen rajoiltamattomuut- ta kannattavaa uusliberalismia.

Yrittäjyyden, liikenteen ja teknologian nostaminen perusopetuksen aihekokonaisuuksiksi puolestaan heijastaa uusliberalismin keskeisiä arvoja: yksilöllistä menestystä, yk- silöiden välistä kilpailumentaliteet- tia, teknis-matemaattisten ainei- den merkityksen korostamista ja teknologian ihannointia. Suoran- nan esityksen luettuaan ei voi olla miettimättä, ettei lasten ulottuvilla olevan väkivaltaviihteen ja pornon herättämä moraalinen kuohunta ehkä olekaan pääasiassa huolta lasten hyvinvoinnista vaan enem- mänkin tietoisesti valittu, vain pin- taa raapaiseva reaktio uusliberalis-

min rakenteellisen väkivallan ai- heuttamiin ongelmiin ja kyvyttö- myyttä ellei peräti haluttomuutta kohdata mediakulttuurin moninai- sia ja vaativia haasteita.

Edellä esitetyn voi toki kuitata kärjistykseksi. Onhan uudessa opetussuunnitelmassakin monta aihekokonaisuutta, joita ei yhtä vaivattomasti voi palauttaa uusliberalismin aatejärjestelmään, ja tuskin kellään on sinällään mitään sitä vastaan, että lapsia suojeliaan väkivaltaisilta ja pornografisilta ohjelmilla. Myönnettäköön, että Suorannan avoimesti ja raikkaasti poleeminen esitystapa houkutte- lee lukijankin kärjistyksiin - ja toi- vottavasti myös ajatusmittelöihin, mikäli lukijan mielipiteet käyvät kovasti ristiin kirjan väittämien kanssa.

Hyvin kiinnostavasti ja kaikkea muuta kuin yksisilmäisesti Suo- ranta joka tapauksessa kerii auki kasvatuksen, mediakulttuurin ja uusliberalismin monisyis.lä sidok- sia: yhtäältä näyttää siltä, että Althusser on edelleen oikeassa esittäessään, että koulutus on kypsän kapitalistisen yhteiskunnan

hallitseva

ideologinen valtio- koneisto ja koulutusjärjestelmällä hallitaan yhteiskuntaa ja päinvas- toin. Toisaalta oikeutetulta vaikuttaa myös näkemys, jonka mukaan (pääasiassa amerikkalaisen viihdeteollisuuden tuottama) populaarikulttuuri on vallannut koulutuksen paikan mediakulttuurin hallitsevana valtiokoneistona. Ja jos uusliberalistinen koulutuspoli- tiikka tuottaa voimattomuutta ja ajaa ulos "heikoimman lenkin"

toisensa perään, eikö olekin paitsi hyvin ymmärrettävää myös suota- vaa, että populaarikulttuuri on syrjäyttänyt koulutuksen? Tarjo- aahan se sentään edes kosketta- via elämyksiä ja mielihyvää.

Mihin päin voi suunnistaa kasvattaja tilanteessa, jossa näköpii- rissä on suo siellä, vetelä täällä?

Tähän kysymykseen Suoranta etsii vastausta kirjansa jälkimmäi- sessä osassa

Kasvatuksen merkitys mediakulttuurissa.

Suoranta muis- tuttaa, että siellä missä kasvate- taan, tehdään aina myös arvova- lintoja ja opettaja on työssään moraalinen ja eettinen toimija.

Koulu, kuten mediakin, on kult-

tuuristen kamppailujen aluetta, ja näissä kamppailuissa on jokaisen opettajan valittava puolensa ja kannettava vastuunsa. Koulun ra- kenteissa, opettajankoulutuksessa ja yhteiskunnan koulutuspoliittisis- sa ratkaisuissa on paljon sellaista, mihin voidaan vaikuttaa julkisen keskustelun ja päätöksenteon kei- noin, mutta merkittävä muutos voi lähteä myös alhaalta ylös päin.

Opettajan työ on edelleen mitä suurimmassa määrin kutsumus, jota ruokkii ja kannattelee ajatus työn yhteiskunnallisesta merkittä- vyydestä, mahdollisuudesta vaikuttaa asioiden tilaan ja tulevai- suuteen.

Rohkeutta tämä kaikki vaatii, ja johtotähdeksi opetussuunnitel- mien ja oppimistavoitteiden puris- tuksissa arkityötään tekevälle opettajalle Suoraranta nostaa Pao- lo Freiren "toivon pedagogiikan".

Siinä keskeistä on ajatus ihmisen jatkuvan kasvun mahdollisuudesta, kasvattajan ja kasvatellavien tasavertainen yhteistoiminta sekä oppilaiden itsenäisyyden kunnioit- taminen, mikä merkitsee sekä oppilaiden ainutkertaisen yksilöllisyy- den että heidän elinolosuhteiden- sa ja elämänkokemuksensa, myös mediaa kuluttamalla hankitun, ai- toa arvostamista. Kun ne ovat osa luokkahuoneen arkipäivää, avau- tuu myös mahdollisuus kriittiseen mediakasvatukseen, jonka tärkein tehtävä on rohkaista oppilaita ky- seenalaistamiseen ja toisin näke- miseen, Suoranta esittää. Sillä juu- ri mediakasvatus on alue, jossa koulun kulttuuri ja mediakulttuuri, pedagogiikan kulttuuri ja kulttuu- rin pedagogiikka voivat kohdata ja tuottaa uutta tietoisuutta ja toi- mintakykyä - vaikkapa kamppai- luun aidosti demokraattisen ja kanssalaisuutta tukevan yhteiskunnan puolesta.

EEVA-LIISA JOKELA

Tiedotustutkimus 2003:3 87