326
AIKUISKASVATUS 4/97 Juha Suoranta: Kasvatukselli- sesti näkeväksi. Sivistyksellinen kasvatusajattelu tässä ajassa.TAJU, Tampereen yliopiston julkaisujen myynti. Tampere, 1997.
K
esän viimeisenä poikkeuk- sellisen kuumana elokuun viikonloppuna on monia houku- tuksia viettää läksiäiset helteisel- le kesälle. Aurinko lämmittää, kalliot hehkuvat vielä lämpimi- nä, olutterassit kutsuvat, hyvä kirja houkuttelee takakannen tekstillään haaveilemaan sivis- tyksellisen kasvatusajattelun mahdollisuudesta. Tekstissä lu- vataan, että kirjassa pohditaan sellaisen kasvatuksen ja koulu- tuksen mahdollisuutta, joka ei olisi valmiiksi annettua ja mark- kinoitua, vaan sisältäisi toivon, sivistyksen ja ajattelun mahdol- lisuudet. Valinta on tehty. Kau- nis kesäinen viikonloppu on hyvä viettää sfääreissä leijaillen.Niinpä otan käteeni Juha Suo- rannan teoksen Kasvatukselli- sesti näkeväksi.
Mitä pidemmälle kirjaa luen, sitä voimakkaammin tunnen olevani tässä ajassa, tässä päi- vässä, tässä länsimaihin lukeu- tuvassa maassa, maan pinnalla kaiken sen keskellä, mistä Suo- ranta elävästi kirjoittaa. Muis- telen kulunutta kesää. Ajatukse- ni eivät suinkaan harhaile ulos kasvatuksen ilmiöstä, sillä Suo- rannan tapaan en rajoita kasva- tuksen ilmiötä koskemaan vain ihmislajia. Kasvatuksen ilmiö kuuluu myös muiden eläinlajien olemassaolon piirteisiin, sanoo Suoranta. Seurasin kesän aika-
na, miten linnut kasvattivat jäl- keläisiään. Katselin ihaillen kir- josiepon suunnatonta ahkeruut- ta sen ruokkiessa nälkäistä poi- kuettaan, kuikkien uskollisuut- ta ja sitkeyttä pesänrakennus- puuhissa, lokkien uhmakkuutta jälkeläisistään huolehtiessaan.
Eräänä aamuna kaikki kirjosie- pot olivat hävinneet. Todennä- köisesti villit minkit olivat syö- neet poikueen ja ilmeisesti myös vanhemmat. Pesäpönttö ammot- ti tyhjänä. Myös lokkisaarella oli kuolemanhiljaista. Siellä tääl- lä sijaitsevat suuret sulka- ja höyhenkasat viittasivat siihen, että niin kala- kuin harvinaisem- mat selkälokitkin olivat nekin joutuneet minkkien saaliiksi.
Kuikkien kohtalo oli miltei yhtä lohduton. Huolellisesti riittävän paljon vesirajan yläpuolelle ra- kennettu pesä joutui juhannuk- sen tienoissa veden varaan, kos- ka veden pinnan korkeutta sää- dellään lähes metrin verran ve- sienergian käytön vuoksi. Pesä ja siinä olevat kaksi isoa, kau- nista munaa kelluivat järvessä kylmettyneinä. Kaiken lisäksi kuikista toinen joutui tehokalas- tuksen uhriksi - tai kuoli suruun.
M
e ihmiset olemme edisty- neet. Ainakin viimeiset neljäsataa vuotta olemme usko- neet edistykseen ja taloudelliseen kasvuun. Osaamme käyttää hyödyksemme vesienergiaa, kas- vatamme turkiksia niin, ettei ke- nenkään (tai ainakaan niiden, joilla on rahaa) tarvitse talvella palella. Pystymme tehoviljelyllä, tehokalastuksella, kehittyneem- män teknologian ansiosta voi- maan yhä paremmin ja parem-min. Mikä meitä uhkaisi? Suo- ranta tuo kuitenkin kirjassaan esiin lukuisia uhkia, joita länsi- mainen rationaalisuus on sivu- tuotteenaan synnyttänyt. Olen antanut ajatusteni vaeltaa elä- män perustaa koskevien uhkien polkua. Yhtä hyvin olisin voinut lähteä kulkemaan maailman- markkinoiden menestykseen kytkennöissä olevan asevaruste- lun uhkan, ihmisten välisen eri- arvoisuuden kasvun ja syrjinnän uhkan, työttömyyden kasvun uhkan, lasten hyväksikäytön li- sääntymisen uhkan jne. polku- ja. Näitä kaikkia Suoranta kä- sittelee kirjassaan, toisia enem- män, toisia vähemmän.
K
irjan sanoma meille kasvat- tajille ei olekaan lempeän lounaistuulen viesti. Suoranta johdattelee lukijansa monen muun yhteiskuntakriitikon ja yhteiskunnallisesti orientoitu- neen kriittisen kasvatustieteilijän tavoin havaitsemaan, että kul- jemme tietä, jonka pää, umpipe- rä on jo näkyvissä. Meille luva- taan epävarmuutta, ennakoi- mattomuutta, tulevaisuuden lu- pausten täyttymättömyyttä. Ker- rotaan, että edistys ja hyvinvoin- nin jatkuvuus ovat vain ilmaan haihtuvia illuusioita. Ajoittaises- ta pessimismistään huolimatta, kirja on mukaansatempaavasti kirjoitettu. Suoranta toivoo joh- dannossaan, jälkimodernistien tavoin, että hänen kirjansa saa aikaan ajatuksia herättävän lu- kukokemuksen. Omalta osalta- ni voin sanoa toiveen toteutu- neen hyvin.Kirja siis sisältää monenlaisia
Kivinen tie sivistykselliseen kasvatusajatteluun
KIRJALLISUUTTA
327
AIKUISKASVATUS 4/97 aineksia, polkuja ajatuksille.
Joskus kuitenkin tuntuu, että Suoranta olisi voinut, varsinkin kasvatuksen kentän yksittäisten ilmiöiden analyysissaan, johdat- taa meidät ajatustensa polulla hieman pidemmälle ja syvem- mälle. Tosin jo kuljetulle polul- le palataan usein uudestaan. Jos lukija odottaa kirjalta asioiden johdonmukaista käsittelyä ja selkeää runkoa, kirja saattaa herättää paikka paikoin ärty- mystä. Ajoittainen kehässä pyö- rimisen tunne johtunee siitä, että kirjassa on osia, jotka on julkais- tu aikaisemmin tieteellisissä ai- kakauslehdissä ja artikkelikoko- elmissa.
S
uorannan kirjan nähdäkseni tärkein teesi - yleiset yhteis- kunnalliset kysymykset ovat kasvatuksellisia kysymyksiä - tulee kirjassa selkeästi ja perus- tellusti esiin. Juha Suoranta as- tuu Urpo Harvan jalanjälkiä sii- nä, että hän pyrkii Harvan ta- voin näkemään kasvattajan krii- tikkona, jonka kritiikki voi ja sen tulee ulottua hyvin laajalle yhteiskuntaelämän ja yhteisten asioiden alueelle. Kasvattajan tulee myös olla itsekriittinen, pystyä selkeästi näkemään oma ajatuksellinen kietoutuneisuu- tensa yhteiskunnallisiin, sosiaa- lisiin ja kulttuurisiin tulkintoihin ja ajatusmalleihin. Suorannan sanoin: Jälkimoderni kasvatus- ajattelu ei tarkoita välinpitämät- tömyyttä maailman menosta, kasvatuksen asemasta, tehtävis- tä ja päämääristä, vaan uuden- laisten kritiikin muotojen etsimi- sen välttämättömyyttä.Harva ja Suoranta eivät kuiten- kaan tähtää pakkomielteen- omaiseen itsekritiikkiin, eivätkä destruktiiviseen, valtansa kuk-
kuloilla pöyhkeilevään kritiik- kiin, joka Zygmund Baumanin sanoin ilkkuu kaikelle, kuluttaa ja purkaa kaiken. Sivistykselli- sessä kasvatusajattelussa, jota Suoranta haluaa ilahduttavan kantaa ottavalla kirjallaan edis- tää, on kysymys niistä toimin- noista, joilla vaihtoehtoisia ajat- telu- ja toimintatapoja voidaan synnyttää.
K
ovin moni kasvatustieteili- jä ei, ainakaan kirjallisessa tuotannossaan, tunnu Suoran- nan tavoin kantavan huolta si- vistyksen jatkuvuudesta. Mei- dän ajallemme ei ole kovin tyy- pillistä puhua siitä, miten opet- tajan asemaa sivistyksellisenä, intellektuaalisena ja yhteiskun- nallisena vaikuttajana tulisi ko- rostaa. Koska opettaminen on modernina aikana redusoitunut tekniikoiksi, kaavoiksi, tiukoiksi suunnitelmiksi, mitattaviksi ta- voitteiksi ja malleiksi, haluam- me jälkimodernin vapauden lu- moissa hylätä opettamisen ja kääntää katseemme (katsoa sii- hen mihin kaikki muutkin kat- sovat) oppimiseen ja oppimis- ympäristöihin. Samalla, kuten vanha ja kulunut, mutta silti yhtä toimiva sanonta kuuluu, olemme heittäneet lapsen pesu- veden mukana.Katseen kääntäminen opettami- sesta oppimiseen ja oppimisym- päristöihin saattaa samalla joh- taa siihen, että opettajasta teh- dään näkymätön, hajuton, mau- ton ja äänetön sivustaseuraaja.
Opettajan yksilöllinen vastuu korvautuu epämääräisellä ei kenenkään vastuulla. Suoran- ta on varmasti oikeassa siinä, että meidän on kysyttävä, mikä kasvatuksessa on olennaista, ennen kuin kasvatus alkaa yhä
enemmän muistuttaa heitteille- jättöä.
Modernin edistyksen idea, näke- mys tiedon kasautumisesta ja vahva usko tekniseen edistymi- seen on siis tunkeutunut kaikki- alle - myös kasvatukseen ja ope- tukseen. Opetus nähdään usein puhtaana tiedon välittämisen prosessina, jonka moderni tek- nologia hoitaa paremmin kuin liian pienen tietovaraston omaa- va, tietoa unohtava opettaja.
Tiedon kasautumiseen uskotaan vahvasti myös silloin, kun aja- tellaan, että kaikki kasvatuksen ongelmat ovat tiedon puuttees- ta johtuvia ongelmia. Meille on uskoteltu, ja me olemme usko- telleet, että olemme parempia kasvattajia/kouluttajia, kunhan vain lisäämme tietojamme oppi- misesta ja oppimisympäristöis- tä. Olemme tällöin unohtaneet sivistyksellisen ja moraalisen näkökulman.
Omalta osaltaan Suorannan kir- ja varmasti auttaa meitä kasvat- tajia näkemään selkeämmin työmme paitsi sivistyksellisen puolen, myös sen yhteiskunnal- liset ja globaalit yhteydet. Kui- tenkin vasta sinä päivänä, kun sinilevälautat purjehtivat oman laiturini tuntumaan, todella us- kon, että modernin projekti on minut pettänyt. Vai olisiko sit- tenkin niin, että pian vedenpuh- distustekniikka on niin kehitty- nyttä, että järvivedetkin pysty- tään helposti puhdistamaan? Tai voihan olla niin, että kemian teollisuus on juuri keksimässä sellaista ainetta, jota voin siro- tella sinilevälautoille ja saada ne häviämään taivaan tuuliin. Tai
