52 niin & näin 1/2016
O
stettua aikaa vastaakriisitietoisen aika- kauden tarpeisiin.
Emeritusprofes- sori Wolfgang Streeckin teos pohjautuu luento- sarjaan, jonka hän piti 2012 glo- baalin talousjärjestyksen vetäessä upposukelluksen jälkeen happea.
Kirjoitushetkellä kriisin kertaluokka ja taloudellis-poliittisten instituu- tioiden valuviat olivat valjenneet, mutta välitön romahduksen uhka oli laantunut. Seisovassa ilmassa saksalaissosiologi Streeck ruotii vel- kaantumisen, Euroopan unionin, finansoitumisen ja uusliberalismin nykyhistoriaa. Tärkeintä on sel- vittää, miten vallitsevaan tilan- teeseen on päädytty. Vasta tämän jälkeen Streeck hahmottelee mah- dollisia teitä ulos.
Teoksen kaksi ensimmäistä pää- lukua piirtävät viimeisen 50 vuoden talous- ja yhteiskuntahistorian laajat kaaret. Streeckin jäsennyksessä ka- pitalismin ”kultaisten vuosikym- menten” jälkeistä aikaa määrittää kaksi rinnakkaista ja toisiinsa kie- toutunutta globaalia kehityskulkua.
Toisaalta demokraattisen kapita- lismin kriisiytymistä on lykätty 1970-luvun taitteesta aina nyky- päivään ”ostamalla aikaa” ensin in- flaatiovetoisesti ja sitten julkisella ja yksityisellä velalla. Toisaalta julkisen vallan rooli on toisen maailman- sodan jälkeen muuttunut kansan lojaalisuutta nauttivasta veroval- tiosta aluksi velkavaltioksi ja lopulta finanssimarkkinoiden luottamusta tavoittelevaksi vakauttajavaltioksi.
Viivytetty välienselvittely
Streeckin katsannossa sodanjälkeinen yhteiskuntasopimus, ”rauhanmalli”,
perustui lupaukselle täystyöllisyy- destä, sosiaalisten erojen kaventumi- sesta, palkkojen jatkuvasta noususta ja kasvun edellytysten takaamisesta valtiojohtoisesti, demokraattisen suunnittelun keinoin. Pitkään tuot- tavuus, palkkataso ja talous kasvoi- vatkin lineaarisesti käsi kädessä, ja tulo- ja varallisuuserot kaventuivat.
Markkinat sietivät sääntelyä ja inter- ventioita ja työntekijät hyväksyivät korkean verotuksen, koska täystyöl- lisyys ja vakaa kasvu hyödyttivät kaikkia osapuolia. Elettiin vero- valtion kulta-aikaa.
Kun talouskasvu alkoi yskiä 1960–70-luvun taitteessa, täystyölli- syyspolitiikkaa jatkettiin inflaatioon nojaavalla rahapolitiikalla. Kehitystä on selitetty työntekijöiden jousta- mattomilla palkkavaatimuksilla, lakkoherkkyydellä, työttömyyden välttämisellä ja sosiaalipolitiikan pai- sumisella. Näiden tekijöiden rinnalle Streeck nostaa pääoman täyttymät- tömät tuottovaatimukset. Katsoipa kolikon kumpaa puolta hyvänsä, epäsuhta palkansaajien kasvaneiden odotusten ja markkinoiden maksu- valmiuden välillä syveni. Streeckin sanoin tätä ”jakokonfliktia” lykättiin laittamalla setelipainot käyntiin, mikä takasikin hetkeksi yhteiskunta- rauhan.
Inflaation tie kuljettiin kui- tenkin loppuun, kun 1970-luvun jälkipuoliskolla ajauduttiin stagflaa- tioon eli korkean inflaation ja kas- vavan työttömyyden kurimukseen.
Streeck ajoittaa velkavaltion synnyn samoihin hetkiin. Kun aikaa ei enää voinut ostaa inflatorisella rahapoli- tiikalla, alkoi velkavetoisen kasvun kausi. Ensimmäisessä vaiheessa 1980-luvulla nojattiin ennen muuta julkiseen velkaan. Sekä veronkoro- tukset että menoleikkaukset olivat
työttömyyden kasvaessa poliittisesti mahdottomia ratkaisuja. Toisaalta verokertymää ja veronkannon yleistä oikeutusta alkoi murentaa kiristyvä verokilpailu, laahaavat palkat ja Kali- fornian verokapinan kaltaiset liikeh- dinnät. Jatkoaikaa lunastettiin tilkit- semällä valtiontaloutta ja rasvaamalla kapitalismin rattaita julkisella velalla.
Velkavaltion toiseen vaiheeseen siirryttiin Streeckin seuraannossa 90-luvulla. Yhdysvalloissa karsittiin Clintonin presidenttikaudella päät- täväisesti niin valtionvelkaa kuin sosiaalimenoja, ja vastaaviin sopeut- tamistoimiin ja rakenneuudistuksiin ryhdyttiin muissakin OECD-maissa.
Leikkausten seurauksena laskenutta kokonaiskysyntää ja kotitalouksien tulonmenetyksiä päätettiin jälleen kompensoida luotolla – julkisen velan vain korvasi yksityinen vel- kaantuminen. Syntyneellä euroalu- eella kokonaisvelkaantumista vauh- ditti se, että lainaa tarjoiltiin maasta ja lainaajasta katsomatta matalaan markkinahintaan. Streeck kuvaa siir- tymää katkeransuloisesti ”yksityiste- tyksi keynesiläisyydeksi”.
Tarinan viimeinen käänne on säästökuurien sukupolvelle tuttu.
Kun sekä yksityinen että julkinen velkaantuminen oli nostanut koko- naisvelkaantumista kautta läntisen maailman, pankki-, finanssi- ja lo- pulta fiskaalikriisi iskivät 2008 enna- koimattomalla voimalla. Viimeistään tässä vaiheessa velkavaltiosta tuli leikkauspolitiikkaa toimeenpaneva vakauttajavaltio. Ostettu aika oli va- lunut tiimalasissa loppuun.
Streeck poikkeaa holtittoman velkaantumisen ja vastuuttoman fi- nanssipelaamisen moraalisesta ker- tomuksesta kahdella merkittävällä tavalla. Ensinnäkin hän näkee kehi- tyksen juurisyyt edellä kuvaillussa
Jaakko Belt
Velkavaltiosta vakauttajavaltioon
Wolfgang Streeck, Ostettua aikaa. Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi (Gekaufte Zeit. Die verkaufte Krise der demokratischen Kapitalismus, 2012). Suom. Mari Kukkonen. Vastapaino, Tampere 2015. 254 s.
1/2016 niin & näin 53
pyrkimyksessä lykätä yhteiskunnal- lisia konflikteja. Marxilta ja Frank- furtin koulukunnan uusmarxilaisista teorioista hän omaksuu käsityksen, jonka mukaan ”yhteiskunnalliset järjestelmät ovat sisäisesti ristirii- taisia, perusteiltaan epävakaita ja tasapainossa vain korkeintaan väli- aikaisesti, jos ylipäätään” (11). Ny- kykriisi osoittaa paljaimmillaan, että velkavetoinen kapitalismi on vuosi- kymmeniä nojannut raha-, kasvu- ja hyvinvointi-illuusioon.
Toiseksi kehityskulusta on val- tioiden lisäksi – tai ennen muuta – syyttäminen pääomapiirien pit- käjänteistä ja tietoista ”liberalisoin- tistrategiaa”. Streeck sisällyttää tähän
”uusliberalismin suurhankkeeseen”
pitkän listan yleisiä ja erityisiä uu- distuksia sääntelyn purkamisesta ay- liikkeiden nujertamiseen ja talouden finansoitumisesta työelämän jous- tavoittamiseen. Streeckin mukaan pääoma on päässyt niskan päälle markkinoiden ja demokratian kä- denväännössä institutionalisoi- malla uusliberalistiset uudistukset.
Maiden sisäisillä ja ulkoisilla rajoit- teilla kavennetaan sekä äänestäjien että julkisen vallan poliittista peli- varaa. Velkajarrujen ja EU:n vakaus- sopimusten kaltaiset sitoumukset kammitsoivat kansallista päätöksen- tekoa, siinä missä pääoman vapaa liikkuvuus, riippumattomat kes- kuspankit, ”investointilakot” ja lai- noittajien luottamusruuvi. Streeckin mukaan ostamalla aikaa on peitetty se tosiasia, että pääoma on sanou- tunut irti sodanjälkeisestä yhteiskun- tasopimuksesta jo kauan sitten.
Minne matka, EU?
Kirjan vahvinta antia on edellä ku- vailtu historiallisen analyysin pitkä linja. Perusargumentti nojaa maa- lailevasta tyylistä huolimatta em- piirisiin aineistoihin. Aikasarjoissa, vertailutilastoissa ja trendikäyrissä otetaan tarkastelun kohteeksi esi- merkiksi yksityisen ja julkisen velan määrä, äänestysprosentit, am- matillisen järjestäytymisen aste ja lakkojen yleisyys, verotulojen ke-
hitys, inflaatioaste ja kansantalouk- sien kasvuvauhti. Tilastoaineisto tasapainottaa ja ankkuroi paikoin suurpiirteistä ja suoraviivaistettua yhteiskunnallista analyysia. Tar- kastelemalla maakohtaisia tilastoja ja tarkentamalla kansallisiin kehi- tyskulkuihin Streeck myös välttää
”maailmanselitysten” ilmeisimmät karikot. Teoksen julkilausuttuna tavoitteena on selvittää yleisiä kehi- tyspolkuja, asiayhteyksiä ja tapah- tumasarjoja, mutta yksityiskohdis- takin sanotaan riittävästi uskottavan tarinan muodostamiseksi.
Teoksen kolmas ja viimeinen osa on omistettu Euroopan unionin ruodintaan ”eurooppalaisen kapi- talismin liberalisointikoneistona”
(14). Aikalaisanalyysissa saksa- laisprofessori lipsuu retoriikalla ryyditettyyn asennepolitiikkaan.
Streeck vastustaa vallattomien par- lamenttien ”kulissidemokratiaa”, katteetonta optimismia, ”globali- saatioeuforiaa”, markkinahankkeen utooppisuutta, ”eurofanaatikkojen markkinateknokraattista hallit- semisintoilua” ja kansalliset erot ohittavaa idealistista yhtenäis-Eu- rooppaa (222–223, 233–234). Kri- tiikin terää auttamatta tylsyttää va- likoiva jälkiviisaus, jossa Eurooppa- projektin päämäärät päätellään unionin nykymuodosta.
Streeck ajautuu ”liberalisoin- tistrategian” ansiokkaan erittelyn jälkeen uusliberalismikritiikin peri- syntiin: monijuonteinen ja avoin ke- hityskulku esitetään ideologisesti yh- denmukaisena ja vääjäämättömänä.
Streeck pitää jopa todennäköisenä, että tällä menolla ”viimeistel[lään]
hayekilainen yhteiskuntamalli, jossa kapitalistisen markkinatalouden dik- tatuuri on suojattu demokraattisilta korjauksilta” (216). Demokratian pe- lastaminen kapitalismilta vaatisi his- toriallisen suuntauksen kääntämistä, minkä tavoitteen hän tunnustaa muutospelon ja uusliberalismin etu- matkan takia epärealistiseksi. Ennus- tuksista tulee helposti itseään toteut- tavia. Kun täytyy muuttaa kaikki, on hankalaa muuttaa mitään.
Ratkaisuehdotusten kaksija-
koisuus heijastelee myös Streeckin pessimististä asennoitumista parla- mentaarisen muutoksen mahdol- lisuuteen. Toisaalta hän puolustaa
”kadun vastarintaa” ja ”moraalisen suuttumuksen poliittista tuotanto- voimaa” (205, 234). Vaatimus hei- jastelee Streeckin konflikteja kierte- lemätöntä, materialistista demokra- tiakäsitystä, jossa kasvun hedelmien ulkopuolelle jääneiden asemaa täy- tyisi puolustaa ”tarvittaessa yhteis- kunnallisen rauhan ja kasvun kus- tannuksella” (217). Näkemykseen on vaikuttanut se, että kirjoittamis- hetkellä poliittinen tyytymättömyys kanavoitui ennen muuta indigna- dosin ja Occupy Wall Streetin kal- taisiin kansanliikkeisiin.
Toisaalta institutionaalisella ta- solla Streeck puolustaa polemiikkiin nähden yllättävänkin perinteistä ratkaisua: nykyisen rahaliiton tilalle pitäisi rakentaa Bretton Woodsin mallin mukainen eurooppalainen valuuttajärjestelmä, jossa kansalliset valuutat olisi ankkuroitu löyhästi euroon. Kiinteät mutta mukautet- tavat valuuttakurssit tarjoaisivat kansallisvaltioille mahdollisuudet devalvointiin ja edes jonkinlaisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen. Mallin yksityis- kohdat Streeck jättää suosiolla ete- vämpien ekonomistien ratkotta- vaksi, mutta olennaisena pontimena ratkaisulle on Karl Polanyin termein
’vastaliike’. Markkinoiden vasta- voimaksi tarvittaisiin paikalliset, kansalliset ja alueelliset erot huo- mioivaa poliittista järjestystä, joka takaisi myös taloudellisen itsemää- räämisoikeuden.
Nähtäväksi jää, tarjoavatko Streeckin ehdotukset toiseksi pa- rasta tai edes toiseksi huonointa ratkaisua Euroopan unionin ja fi- nanssikapitalismin talous- ja legiti- maatiokriiseihin. Siitä riippumatta Ostettua aikaa kuluu toivottavasti suomalaisenkin lukijan käsissä jo pelkästään historiallisen itseym- märryksen kerryttämiseksi. Mari Kukkosen sujuva ja vetävä käännös tavoittaa luentojen poljennon ter- minologista terää tylsyttämättä.
