92 • niin & näin /
K I R J A T
tion viidakossa, vaikkakin varmasti an- kara Kant tai Hegel-tutkija voisi löytää huomautettavaa tulkinnoissa, joista osa kylläkin menee Heideggerin piikkiin.
Taideteoksen alkuperä ja oleminen
Kaksi ensimmäistä osaa, Taide ja este- tiikka ja Estetiikan ylittäminen kuuluvat yhteen. Mielestäni jopa niin, että otsi- koita vaihtamalla olisi voitu saada pa- rempi kuva osien sisällöstä. Osissa on päälähteenä tai vahvasti taustalla Taide- teoksen alkuperä, jota käsitellään eri nä- kökulmista, kuitenkin hyvin uskollisesti tekstille. Luoto kysyy: ”Mikä on este- tiikka traditiona, joka Heideggerin mu- kaan hallitsee itsepintaisesti kaikkea pu- hetta taiteesta?” (s. ) Tähän Luoto etsii vastausta Heideggerin Nietzsche-tulkin- nasta löydettävästä ”lyhyestä” taidefi loso- fi an historiasta ja sen kuudesta kohdasta.
Kyseessä ei todellakaan ole perinteinen estetiikan historia, vaan ”erityislaatuinen näkymä taiteen olemukseen ja estetiikan sekä olevaa ja totuutta koskevien fi lo- sofi sten käsitysten välisiin historiallisiin suhteisiin.”(s. )
Toisessa osassa Luoto tulkitsee Hei- deggerin ja Gadamerin suhdetta tuoden esiin keskeiset termit: elämys ja koke- mus. Luoto myös palaa Olemisen ja ajan Daseiniin, vaikka ensimmäisessä osassa selvittää Da:n viittaavan taideteokseen.
Tässä kohti olisi ollut ehkä hyvä selvit- tää tarkemmin Luodon näkemystä Ole- misen ja ajan suhteesta ja merkityksestä Heideggerin myöhempään tuotantoon, jonne taidetta käsittelevät tekstit kuulu- vat. Palaaminen on kuitenkin paikallaan, koska Olemisessa ja ajassa Heidegger esit- tää olemisen kysymyksensä, joka itse asi- assa on keskeinen taiteen olemiselle ja siinä tekeillä olevalle totuudelle. Luoto tii- vistää seuraavasti: ”Heideggerin käsitystä estetiikasta ja sen ylittämisestä johdattaa ajatus metafysiikasta olemisen unohtami- sen historiana ja hän on vakuuttunut siitä, että uudenlaisen taidetta koskevan ajattelun avaamiseksi on irtauduttava me- tafysiikan kielestä ja käsitteistöstä. Gada- mer sen sijaan pyrkii tradition luovaan uudistamiseen, ja kuten Wahrheit und Methodin aiheet osoittavat, hän hyödyn- tää ja työstää edelleen perinteistä käsit- teistöä.” (s. )
Heidegger on kuuluisa siitä, kuinka hän käyttää ja johtaa sanoja milloin van- hasta saksasta ja milloin kreikasta. Tai-
teen arvoituksen kolmas kappale Taide ja tekhne rakentuukin kreikan kielestä lähtöisin olevien käsitteiden esittelylle ja Heideggerin niille antaman merkityksen hakemiselle. Käsitteitä ovat mm. tekhne, fysis, logos, ja mimesis, joista tekhne otsi- kon mukaisesti nousee koko osan joh- totähdeksi. Luodon mukaan Heidegger yrittää ajatella uudestaan sitä, mikä fi lo- sofi an traditiossa on jäänyt ajattelematta, nimittäin tekhnetä aletheiana, taidetta ole- van olemisen avauksena.
Arvoituksen rajoille
Estetiikan rajoilla osassa Luoto käsitte- lee Heideggerin tulkintoja fi losofi an his- torian suurmiesten Kantin, Nietzschen ja Platonin annista estetiikalle. Aikanaan nämä miehet liikkuivat estetiikan rajoilla, luoden sitä ja laajentaen sitä mutta sa- malla myös tuoden sen päätökseensä, ny- kyajan estetiikkaan, jossa heillä on lähte- mätön paikkansa. Luoto käy Heidegge- rin tulkinnat huolellisesti läpi aloittaen Kantista ja päätyen Platonin kauneuden loistoon.
Viimeisessä osassa Luoto keskittyy ko- konaan Taideteoksen alkuperä –tekstiin.
Hän aloittaa käsitteiden maa ja maailma selvityksestä ja lähestyy tätä kautta totuu- den tapahtumista. ”Taideteoksessa avau- tuva olemisen mieli, merkityksen mah- dollisuus, kumpuaa aina maailman ja maan kiistasta.” (s. ) Taideteoksen alku- perä on teksti, joka on monille joko tai- teesta tai Heideggerista itsestään kiinnos- tuneille ensimmäinen Heideggerin teksti, jota yritetään lukea, monesti se jää myös viimeiseksi yritykseksi. Mielestäni Luo- don Taiteen kauneus ja totuus -osa kir- jassa olisi hyvä johdanto juuri näille ih- misille.
Heideggerille, kuten Luoto toteaa kir- jansa lopussa, ei ole päämääränä ratkaista taiteen arvoitusta, vaan nähdä ja ajatella sitä. Taiteen arvoitus liittyy siihen, että taideteoksia on ennemminkin kuin ei ole ja että taiteen olemus on runous to- tuuden tapahtumisena. Tällöin ei todel- lakaan liikuta perinteisen estetiikan alu- eella, mutta ollaanko silloin estetiikka yli- tetty? Näiden arvoitusten ja kysymysten äärelle Luoto jättää meidät osuvasti.
Leena Kakkori
Kreikasta on pitkä matka suomeen
Anaksagoras, Fragmentit.
Suomennos ja jälkisanat Reijo Valta. Osuuskunta Jyväs-Ainola, Jyväskylä . s.
Zenon, Fragmentit ja paradok- sit. Suomennos ja saatesanat Reijo Valta. Osuuskunta Jyväs- Ainola, Jyväskylä . s.
Melissos, Fragmentit.
Suomennos ja jälkisanat Reijo Valta. Osuuskunta Jyväs-Ainola, Jyväskylä . s.
Aloitan positiivisesta puolesta. Reijo Valta on Anaksagoraan, Zenonin ja Me- lissoksen fragmenttisuomennoksillaan osoittanut todeksi seuraavan proposi- tion: ”Filosofi a on hauskaa!”. Pitkään aikaan en ole fi losofi aa lukiessa nauranut niin raikkaasti kuin lukiessani näiden vanhojen äijien suomeksi käännettyjä sa- noja. Vai mitä sanotte vaikkapa tästä Zenonin revityksestä: ”Kuuluuko yhden hirssin siemenen putoamisesta ääni? Jae- taan siemen puoliksi, ja saadut puo- likkaat edelleen kunnes ei ole enää mi- tään puolitettavaa. Kun nämä olematto- mat osaset liitetään yhteen ei saada mi- tään, koska olemattomuudesta ei saada mitään vaikka sitä liitettäisi[in] yhteen vaikka kuinka paljon. Hirssin siemenen putoamisesta ei siis kuulu ääntä.” (Ze- non, s. ). Tätä rappausta täydentää au- keaman viereiselle sivulle sijoiteltu mus- tepilkkutesti, ikään kuin lennosta leväh- täneet hirssin siemenet tai auton ko- nepellillä lojuvat kärpäsen raadot. Oli miten oli, minusta tämä on hauskaa. Eri asia on sitten se, luenko kirjoitusta niin kuin se on tarkoitettu luettavaksi.
Etäisyyden lyhentämisestä
Reijo Valta on kirjoittanut jokaiseen kir- jaan joko jälkisanat tai johdannon. Ne on kirjoitettu perinteisen pedantisti, sa- noisinko akateemisesti. Niiden läpi saa
000-000 niin&n in 1/2003 92 20.3.2003, 09:56
/ niin & näin • 93
K I R J A T
varsin akateemisen ja myös vakavasti otet- tavan kuvan suomennetuista herroista.
Tästä näkökulmasta minun lukemisen ta- pani taitaa mennä sivu Valtan tarkoitta- masta. Meneekö se sitten ohi herrojen it- sensä tarkoituksista, onkin jo aivan eri asia.
Jos pysymme akateemisina, tote- amme (puhun itsestäni monikossa, koska on parempi olla monta kuin yksi, jos haluaa olla olemassa vai oliko se päin- vastoin – tämän verran opin suomenne- tuista herroista), siis edelleen järkähtä- mättä toteamme, että suomennokset ei- vät perustu alkukielisiin teksteihin, vaan englanninnoksiin ja saksannoksiin (mikä kuulosti jo melkein samalta kuin ’oksen- noksiin’; muita mielleyhtymiäni en roh- kene tässä edes kirjata). Tätä seuraa väite:
akateemisen perinteen mukaan käännös- ten pitäisi perustua alkuteksteihin, jos niitä edes missään muodossa on saata- vissa. Tässä tapauksessa ne ovat jossakin muodossa olleet saatavissa, koska suo- mentaja mainitsee erääksi lähteekseen Dielsin väkivahvan saksalaisen kokoel- man, jossa kulkee rinnakkain sekä alku- teksti että saksannos. Jokaisessa kirjasessa suomentaja myöntää avoimesti, että hän perustaa käännöksensä toisiin käännök- siin, joita varmasti tavalla taikka toisella olisivat myös tekstit, jotka klassisella krei- kan kielellä olisivat käytettävissä. Ne lie- nevät kovin moneen kertaan toimitettuja ja siten matkoillaan muuntuneita.
Vihdoin pääsen siihen, mihin olen alusta saakka ollut tulossa, mutta vasta pitkällisten ja hauraiden tutkimusten jäl- keen päätymässä: Valta olisi voinut suo- mennoksissaan (ja miksi ei jo kommen- teissaan) heittäytyä leikkisäksi, sen sijaan, että koettaa osoittaa tuottaneensa juuri ne akateemiset käännökset, jotka jokai- sen akateemisen fi losofi an akateemisen opiskelijan kuuluu lukea. – Vaan kukapa minä olen toisen tyyliä moittimaan.
Minusta näistä äijistä olisi voinut tehdä myös hupaa runoutta. Pähkähullu- jahan he ovat. Ja minun käsitemasiinas- sani ’hulluus’ on sisällöltään ja alaltaan hyvinkin positiivinen. ”On tarpeellista huomauttaa, että silloin kun asiat erosi- vat, niitä ei ollut vähemmän tai enem- män kuin aikaisemmin. Sillä on mahdo- tonta, että olisi olemassa enemmän kuin kaikki, vaan kaikki on aina yhtä suuri.”
(Anaksagoras, s. .) Toki tällaisen asian huomauttaminen on tarpeellista, sitä ei käy kiistäminen. Ja onhan se mielenkiin- toista loogista pyörittelyä, joo joo. Onko
huomautus sitten tiedemiehen (Valta jäl- kisanoissa Anaksagoraasta, s. .) – aina- kaan siinä mielessä, jossa ’tiedemies’ tai
’tiede’ tai edes ’mies’ nykyajassamme ym- märretään.
Joko kääntäjän käännöksiä – tai sit- ten hänen suhdettaan kääntämiinsä teks- teihin – vaivaa pienoinen anakronisti- suus, joka ei liene tahallista. Kunpa se olisikin tahallista, se olisi niin paljon hy- väksyttävämpää! Pelkään (todellakin: pel- kään!), että kääntäjä ei ole päästänyt ru- nollista vauhkoontumista valloilleen, etsi- essään suomenkielisiä vastineita klassisen kreikan useinkin monimerkityksisille sa- noille. Pikemminkin läpi paistaa varsin yksinkertainen nojautuminen englannin- noksissa valittuun terminologiaan, jossa jokainen sana uskotellaan ’termiksi’, joka muka voidaan varsin yksiulotteisesti ja oi- kein suomentaa. En pidä tästä tunteesta (huomatkaa, että se todellakin on tunne, mutta sellaisena arvokas), sillä se pyyh- kii pois lihaisten fragmenttien tuottamaa rasvapolttonaurua. Kyseinen tunne jäy- kistää, vakavoittaa ja kangistaa (nimen- omaan anti-erektiivisesti, kiinnittää kuo- lioasentoon), varsin negatiivisessa merki- tyksessä ’akateemistaa’ sellaista, joka ei välttämättä ole akateemisuutta nähnyt- kään. Antiikin fragmenteissa on henkeä, ajattelun rakastavaa voimaa, jota ei pi- täisi pelotella tieteen sarvipäillä ja sitä kautta avautuvalla näennäisen neutraa- lilla ymmärryksellä. Ne yllyttävät kääntä- jäänsä olemaan itsenään.
Toiveita
Zenonin tekstien layoutissa on tavoiteltu hauskalla ja mielestäni osin onnistuneella tavalla esteettisempää perus(pari)suhdetta fi losofi in. Musteläikät ja viivat täydentä- vät kauniisti tekstiä. Ainoastaan sivun
Akilles ja kilpikonna aiheuttavat kliseisyy- dessään ahdistusta ja sivulle painettu
’kartta’ manaa esiin hahmottamisen vaike- uden. Sen sijaan esteettisyyden murhaa edustavat Anaksagoraan ja Melissoksen aukeamilla lojuvat, ikään kuin informa- tiiviset tai pedagogiset alaviitteet (”tyyli on oltava, vaikka huonokin”, kuten eräs pohjalainen totesi). Kenties olisi ollut kauniimpaa ja ehkä myös Valtan akatee- misen tyylivalinnan mukaista sijoittaa – jos ylipäätään ollenkaan – viitteet nor- maaleilla viitenumeroilla kirjasten lop- puun. Kurkatkaapa: Melissos, s. , ”ver- taa Wittgenstein”!
Mielestäni on myös turha kasvattaa kirjasten sivumäärää ikään kuin väkisin.
Vihkosiahan nämä joka tapauksessa ovat.
Fragmentit olisi aivan hyvin voinut sijoit- taa systemaattisesti jokaiselle sivulle. Nyt on jätetty suotta aina numeroitu, lähes aina tyhjä sivu aukeaman vasemmaksi puoleksi. Pari kertaa, kun fragmentti on ylipitkä – tunne ylipitkästä – alkaa seu- raava fragmentti aivan järkevästi heti au- keaman seuraavalta sivulta. Melissoksen
. ja . fragmentti taas kulkevat joka sivulla. Minua (tai ainakin vasenta ai- vopuoliskoani) haittaa järjestelmällisyys, joka on epäjärjestelmällisyyttä, muuten järjestelmällisyyden ideologiaa noudatta- vassa suomennoksessa.
Runous, jota on tavoiteltu tekstin asetteluna, ei uppoa. Se on teennäistä tässä kontekstissa. Keinotekoisen runo- utta. Olisi pitänyt valita jokin tyyli.
Vaikka sitten se huonokin…
Suitsutus?
Valta on kuitenkin ilmeisesti ja toivotta- vasti tietoisesti valinnut erään kääntämi- sen ja tekstiä kohden ja tekstissä olemisen tavan. Tuo tapa vain itsessään kertoo va- litsemattomuudesta, valitusta keskitiestä, jolla ainakaan minä en haluaisi Aristo- telesta edeltävien kreikkalaisten kanssa kävellä. Teon ja kirjan julkaisemisen eh- dottomuudessa valinta on tehty. Toisen- lainenkin tapa nyt suomennettujen – ja muidenkin antiikin kreikkalaisten fi lo- sofi en – suhteen olisi kenties mahdolli- nen. En tiedä, olisiko se sen parempi, oikeampi tai todempi, tuottaisiko se pa- remmin kohdalleen osuvia käännöksiä.
Eikä tämä olisi edes olennaista. Mutta ainakin se olisi avoimesti anakronisti- nen, muuta yrittämättä, jos muuhun ei kyetä. Ja ehkä avoin fragmenttien merki- tysavaruuden hulvattomuudelle, vapaalle tanssi-improvisaatiolle.
Jos jättää lukematta Valtan tuottamat esittelyt tai ne luettuaan pystyy tekstejä lähestymään ilman niitä, viitteitä vilkui- lematta, näidenkin suomennosten avulla tekstiin heittäytymisen ilo on mahdol- lista saavuttaa. En vain ymmärrä, miksi samalla vanhalla akateemisen oppihisto- riallisella bla-bla-blaalla pitää pilata muu- toin hieno asia? Ymmärrän kyllä, että jon- kun on oltava huolissaan Suomen kan- san yleissivistyksen tasosta. Minua huoli ärsytti. Tässä tapauksessa – ja erityisesti tässä tapauksessa – tekstin olisi pitänyt
000-000 niin&n in 1/2003 93 20.3.2003, 09:56
94 • niin & näin /
K I R J A T
antaa elää omillaan, isättömänä. Maa- tonhan se ei enää ole; näin pienellä kieli- alueella tämäkin suomentamisen työ on kulttuuriteko. Kiitän herra Valtaa kään- nöksistä. Näistä turhanaikaisista ja var- masti harhaankin ampuvista tuntemuk- sista huolimatta ne ilahduttavat pal- jaina suomenkielen sanoina antiikin ys- tävää. Jos joku tässä maailmassa käyt- tää aikaansa antiikin fragmenttien suo- mentamiseen, teosta voisi antaa mitalin.
Jään siis odottamaan lisää. Mutta toivon myös suurempaa paneutumista julkai- sun muotoon, fragmenteille rakennetta- vaan säilytyspurkkiin.
Mika Saranpää
Korkeaskolastiikan ihmiskäsityksistä suomen kielellä
Tuomas Akvinolainen, Summa theologiae. Valikoiden suomen- tanut J.-P. Rentto. Gaudeamus, Helsinki . s.
Elämme informaation aikakautta, niin- hän sitä sanotaan. Jos jonkinlaista luu- loa, tietoa, huhupuhetta ja silminnäkijä- raporttia tulvii korviimme kaikista mah- dollisista ja mahdottomista lähteistä niin, ettei perässä tahdo pysyä. Mikäli tämä- kään ei vielä riitä, tarjoavat sähköiset tie- toverkot loputtomiin lisää lankoja, joita seurata. Kaiken tämän keskellä koko- naisuuksien hahmottaminen taitaa olla ensimmäinen uhri. Harva jaksaa enää miettiä, miten tämä tai tuo uusi tiedon- muru sopii yhteen aiemmin omaksuttu- jen kanssa, vai sopiiko.
Vastapainoksi on peräti virkistävä lu- kea kokonaisesitystä, jossa jokainen nä- kökulma on pyritty huomioimaan ja jossa jokainen yksityiskohta löytää paik- kansa. Tuomas Akvinolaisen (–) Summa theologiae on nykypäivän näkö- kulmasta häkellyttävän kunnianhimoi- nen yritys hahmottaa Jumalan ja ihmisen olemusta ja kohtalonyhteyttä dialektisen argumentaation keinoin. Kyseessä lienee
keskiajan teologian ja fi losofi an tunne- tuin teos, josta nyt on saatettu kelpo va- likoima suomalaisen lukijakunnan ulot- tuville.
J.-P. Renton suomennos käsittää kääntäjän mukaan ”ne jaksot, joilla on suurin merkitys Akvinolaisen käytännöl- lisen fi losofi an kannalta”. Tarkoituksena on selvittää, ”miksi ja miten ihminen toimii ja millaista on hyvä inhimillinen toiminta” (s. ). Mikäli Summasta on jotakin pois leikattava, on tämä perus- teltu ja mielekäs rajaus – ja onhan toki:
niinkin kookas nide, kuin mitä Rentto ja Gaudeamus ovat tuottaneet, käsittää alkutekstistä vain kahdeksasosan. Tuo- maan esittely tällä tavoin, ikään kuin skolastisena humanistina sisältää kuiten- kin ongelman, jota pyrin seuraavassa va- lottamaan.
Opettajia ja oppilaita
Keskiajan fi losofi sta kirjallisuutta on karrikoiden luonnehdittu sanomalla, että se muistuttaa enemmän kollaasia ja si- taattikokoelmaa kuin kirjailijapersoonan omakohtaista hengentuotosta. Auktori- teetteja kasataan ahkerasti jonkin tietyn näkökannan tueksi tai sitä vastaan, tai sit- ten heidät asetetaan keskustelemaan kes- kenään. Verrattomasti tiuhimpaan Akvi- nolainen lainaa kahta ajattelijaa, Aristo- telesta ja Augustinusta. Kahden antiikin arvovaltaisen ajattelija välinen ristiveto muodostaa Summan fi losofi sen johtotee- man.
Vallitsevissa oloissa on vaikea edes kuvitella, miten valtavan intellektuaali- sen kuohunnan yhden fi losofi n elämän- työ aiheutti -luvun Pariisissa, sen kateedereilla ja saarnastuoleissa. Aristo- teleen tutkielmat oltiin suureksi osaksi käännetty latinaksi . vuosisadan lo- pulla. Seuraavalla vuosisadalla niiden ta- kaa hahmottuva maailmankuva alkoi pal- jastua koko majesteettisuudessaan, pal- jolti kiitos antiikista ja arabeilta peritty- jen selitysteosten.
Kunnon akateemikkojen tavoin kou- lumiehet tilasivat entistä tarkempia käännök siä ja kommentaareja auttamaan tul kinnassa. Samaan aikaan kunnianhi- moisemmat ajattelijat käänsivät jo huo- mionsa kysymykseen, jonka täytyi as- karruttaa kristillisen kulttuurin kasvattia.
Kuinka Aristoteleen liikkumaton liikut- taja sopi yhteen katolisen kolminaisuus- opin kanssa? Entä miten olivat yhteen-
sovitettavissa fi losofi en suosittelema kon- templatiivinen elämä ja kristillisen etii- kan tuonpuoleinen suuntaus? Tai ajatus sielusta ruumiin muotona ja sielusta kuo- lemattomana substanssina?
-luvun yliopistoelämässä kohtasi- vat siis väkevät fi losofi set pohjavirtauk- set – pohjimmiltaan platonismi ja aristo- telismi. Vaikeudet kärjistyivät esoteerisen oloisiin kiistoihin, jotka koskivat kysy- myksiä kuten maailmanjärjen materiaa- lisen komponentin ykseyttä, enkelisielu- jen liikkeitä ja Jumalan kaikkivaltiuden rajoja. Tuomas otti näihin keskusteluihin aktiivisesti osaa sarjassa Aristoteles-kom- mentaareja ja erillisiä tutkielmia. Kesken- eräiseksi jääneen ”Teologian summan” oli määrä olla Tuomaan viimeinen sana siitä, miten pitkälle Aristoteles oli alistettavissa oikean katolisen uskon palvelukseen.
Tuomaan näkemys on varsin optimis- tinen. Aristoteelinen koulufi losofi a, joka siis edusti aikansa parasta tiedettä, kaipaa vain pieniä korjauksia, jotta se voisi toi- mia kristinopin ihmiskäsityksen pohjana.
Mm. esitellessään sielun eri osia ja kykyjä Tuomas osoittaa, miten tunnontarkasti Pariisissa eriteltiin antiikin ja arabifi loso- fi en näkemyksiä ja niiden perusteluja.
Kun suomennoksessa vielä ”ihmisen toiminnan... yliluonnolliset prinsiipit (armo ja Saatanan houkutus) jäävät vali- koiman ulkopuolelle” (s. ), Tuomaasta piirtyy tehdyn rajauksen perusteella se vaikutelma, että hän olisi itse asiassa ol- lut varsin uskollinen aristoteelikko. Tiet- tyyn rajaan saakka tämä pitääkin paik- kansa: mutta näkemys ei ole vailla ongel- mia. Kyse on ennen muuta siitä, mitä jää rajauksen ulkopuolelle.
Esitysjärjestyksestä
Summa theologiae noudattaa skolastiikalle tyypillistä kvestiorakennetta. Asiat käsi- tellään kysymys kerrallaan: nämä on edel- leen jaettu artikloihin, joista kuhunkin voidaan vastata ”kyllä” tai ”ei”. Tyypilli- nen artikla etenee seuraavaan tapaan. () Ensin esitetään teesi, joka näyttää ilmei- seltä (videtur quod), mutta joka on määrä kumota, sekä () sen puolesta puhuvat seikat. Tämän jälkeen () siteerataan jo- takin arvovaltaista kirjoittajaa, joka näyt- tää väittäneen päinvastaista (sed contra).
Jälkimmäinen on lähes aina kirjoittajan oma näkemys. () Seuraa jälkimmäisen näkökannan puolustaminen (siis vastaus alkuperäiseen kysymykseen = respondeo)
000-000 niin&n in 1/2003 94 20.3.2003, 09:56
