64 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 0 9
Ulkopuolisille suunnattiin ek- soteerisen islamin tulkintoihin so- vitettu, enemmän hurskauteen ja moraalisiin opetuksiin painottu- va versio suufilaisuudesta. Tämä
”virallinen” suufilaisuus näyttäy- tyy ennen kaikkea klassisen suufi- laisuuden käsikirjoissa, joista tär- keimmät kirjoitettiin 900-luvun lopun ja 1100-luvun alun välillä arabiaksi tai persiaksi. Keskeinen asema tässä mystiikan siirtämises- sä islamin hyväksytyksi perinteeksi oli al-Ghazalilla (k. 1111).
Klassisen suufilaisuuden lisäk- si samoihin aikoihin kehittyi vah- vemmin teoreettinen, mutta silti elävään uskonnolliseen kokemuk- seen perustuva mystinen filosofia.
Tämän suunnan suuret teoreetikot Shihabaddin Suhravardi (k. 1191) ja Ibn Arabi (k. 1240) vakiinnut- tivat perinteen, joka elää keskey- tyksettä varsinkin persiankielisellä kulttuurialueella edelleenkin.
Samalla kielialueella on kukois- tanut myös mystinen runous, jo- ka pyrkii ilmaisemaan Jumala-ko- kemuksia runouden metaforisella kielellä. Myös arabialueilla on kir- joitettu paljon mystistä runout ta, mutta persia, turkki ja Intian isla- milaiset kielet, erityisesti urdu, ovat olleet tämän mystisen runouden vahvimpia ilmaisumuotoja.
Suufilaisuuden valtamuodok- si kehittyi lähinnä 1100-luvul- ta alkaen veljeskuntasuufilaisuus.
Vanhemman perinteen väljä mes- tari–oppilas-suhde organisoitiin tiiviiksi, osittain munkkilaitosta muistuttavaksi järjestelmäksi, jol- la on omat initiaatioriittinsä, se- remoniansa ja hierarkiansa. Vel- jeskunnat kukoistivat 1800-luvulle asti. 1900-luvun alkupuolella suufi- veljeskunnat alkoivat kuihtua, ja perinne tuntui olevan katkeamas-
sa. 1900-luvun puolivälissä veljes- kuntien jäsenmäärät vähenivät ja jäsenkunta ikääntyi. Viime vuosi- kymmeninä veljeskuntien toimin- ta on elpynyt ja nykyään suufilai- suus elää uutta nousukautta. Pe- rinteisten suufilaisuuden muoto- jen rinnalle on noussut islamista etääntynyt läntinen suufilaisuus.
Varsinkin Yhdysvalloissa, Espan- jassa ja Ranskassa on suufilaisiksi itseään nimittäviä ryhmiä, joiden opissa islam on marginalisoitu ja korvattu eräänlaisella yleishengel- lisyydellä, joka ammentaa estoit- ta myös muiden uskontojen perin- teestä. Madonnan tähdittämään kabbala-huumaan läntinen ”suufi- laisuus” ei ole yltänyt, mutta tiet- tyä suosiota sekin on vaihtoehto- spiritualiteettina saanut.
Hallenbergin ja Perhon kirja rakentuu käännösten varaan. Kak- si kolmasosaa teoksesta koostuu ly- hyistä, lähinnä arabiankielisen suu- fikirjallisuuden katkelmista ja alun yleiskatsaus islamilaiseen mystiik- kaan sisältää sekin paljon kään- nösnäytteitä. Lähes kaikki kään- nökset ovat peräisin suufikäsikir- joista. Heijastuksia valosta esittelee sellaista klassisen suufilaisuuden kuvaa, jonka suufit halusivat antaa itsestään ympäröivälle yhteiskun- nalle. Käsikirjasuufilaisuuden esit- telynä se onkin hyvä ja kattava an- tologia, mutta kirja ei juuri huomioi muita suufilaisuuden suuntauksia.
Shihabaddin Suhravardia kirjassa ei edes mainita ja Ibn Arabin esit- tely on lyhyt ja pinnallinen – edes bibliografiaan ei ole otettu esimer- kiksi William Chittickin peruste- oksia Ibn Arabin mystisestä filoso- fiasta. Suufilaisen teoreettisen kir- jallisuuden ohella mystinen runous ja veljeskuntasuufilaisuuden teks- tit puuttuvat lähes täysin. Aihee-
na suufilaisuus on tietysti niin laa- ja, että nämä rajaukset on toisaalta helppo ymmärtää, mutta kokonai- suudessaan kirja tulee tarjonneek- si kesytetyn, ehkä hampaattoman- kin näkemyksen islamin mystiikas- ta. Suufeissa on enemmän särmää.
Heidän valonsa ei yksin heijastunut vaan myös sokaisi ja poltti.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamintutkimuksen professori.
Geodeetin elämäntarina
Markku Poutanen Juhani Kakkuri: Maapallon mittaaja. V. A. Heiskasen elämä.Ursa 2008.
Leibniz-tiedeseura järjesti marras- kuussa 2008 Berliinissä kollokvion Helmut Moritzin 75-vuotispäivän kunniaksi. Olimme saaneet Juhani Kakkurin kanssa kutsun tilaisuu- teen, jossa Kakkuri piti esitelmän V. A. Heiskasen elämästä ja yhtey- destä Moritziin. Moritz on yksi nykyajan tunnetuimpia geodeet- teja, ja jokainen geodesian opis- kelija törmää ennemmin tai myö- hemmin Heiskasen ja Moritzin kirjoittamaan oppikirjaan Physic
al geodesy. Lähes puolen vuosisa- dan iästään huolimatta kirja on yhä edelleen käytössä. Kokoussalin seinällä oli mielenkiintoinen pos- teri, jonka otsikko oli ”Tiedeseu- ran seitsemän suurinta geodeettia”.
Karl Friedrich Gaussin, Friedrich Wilhelm Besselin ja Friedrich Ro- bert Helmertin seurassa oli – kuka- pa muu kuin – Veikko Aleksanteri Heiskanen. (Toki myös päivänsan- kari oli samalla listalla.)
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 0 9 65 Laajasta kansainvälisestä mai-
neestaan huolimatta Heiskanen ei ole nykyisin Suomessa kovinkaan tunnettu. Suuri yleisö muistaa hä- net parhaiten kaksiosaisesta täh- titieteen oppikirjasta Tähtitiede I ja II, jotka ilmestyivät 1940-luvun lopussa, mutta Heiskanen oli jo 1920-luvulla perustamassa Tähti- tieteellinen yhdistys Ursaa.
Vaikka tähtitiede oli nuoresta saakka Heiskasen kiinnostuksen kohde, hän teki varsinaisen elä- mäntyönsä geodesiassa. Hänen ai- heenaan oli aluksi isostasia, maan- kuoren hydrostaattisen tasapainon tutkimus. Aihe oli tullut mahdol- liseksi tarkkojen painovoimamit- tausten ja seismisten syväluotaus- ten kehittyessä. Heiskasen väitös- kirja (1926) käsittelikin maakuo- ren tasapainoa ja miten esimerkiksi korkeiden vuoristojen alla kuoren paksuus muuttuu päällä olevien massojen kompensoimiseksi. Mal- li tunnetaan nykyisin Airyn–Heis- kasen mallina.
Tutkijan uransa Heiskanen aloitti Geodeettisessa laitoksessa, josta hän siirtyi Teknillisen kor- keakoulun geodesian professorik- si vuonna 1928. Tuossa virassa hän toimi vuoteen 1949 saakka, jolloin hänet nimitettiin Geodeettisen lai- toksen johtajaksi. Pian tämän jäl- keen Heiskanen muutti Yhdysval- toihin, mutta hän toimi edelleen Geodeettisen laitoksen johtajana aina vuoteen 1961 saakka. Kesät Heiskanen vietti Suomessa, mut- ta yliopiston lukukausien aikana Geodeettisen laitoksen toimintaa johti sijainen. Nykyisten reaaliai- kaisten yhteyksien maailmassa on ehkä vaikea kuvitella, millaista lä- hinnä kirjeitse tapahtunut yhtey- denpito tuona aikana on ollut.
Heiskanen toimi Ohion valtion- yliopistossa geodesian professo- rina ja laitoksen johtajana. Näinä vuosina Heiskanen keskittyi Maan painovoimakentän tutkimiseen, päämääränään määrittää Maan muotoa kuvaava pinta, geoidi. Co- lumbuksen geoidina tunnettu mal- li yhdisti ensi kertaa maailman geo- deettiset järjestelmät toisiinsa yh- deksi globaaliksi kartaksi.
Heiskasen pitämille luennoille osallistui myös suuri joukko Yh- dysvaltain ilmavoimien upseerei- ta. Syytä saattoi ounastella viestis- tä, jonka Ohion yliopiston geodeet- tisen tiedekunnan dekaani lähet- ti Heiskasen leskelle 1970-luvulla:
”Ilman miehenne johtamia tutki- muksia emme olisi päässeet Kuu- hun”. Heiskanen itse ei koskaan kertonut millainen suhde hänellä oli kylmän sodan vuosina Yhdys- valtain avaruusohjelmaan, mutta aivan sivustakatsoja hän ei kaikes- ta päätellen ollut.
Juhani Kakkurin kirja Maapal
lon mittaaja kertoo tämän maail- mankuulun geodeetin elämänta- rinan kouluvuosista eläkepäiviin.
Kakkuri kuvaa Heiskasen elämää ja töitä varsin monipuolisesti myös suomalaisuuspoliitikkona, yhden kauden kansanedustajana ja kan- taa ottavana tieteen popularisoija- na vaikka teoksen laajuus on vain vajaat 130 sivua.
Moni asia jää pakostakin mai- ninnan varaan; Heiskasen tieteel- lisistä tutkimuksista ja yhteiskun- nallisesta toiminnasta voisi kertoa paljon laajemminkin, mutta koko- naisuutena asiat on tuotu esiin var- sin tasapainoisesti. Kirjan tyyli on sujuvaa; asioiden painotus ja taus- tojen selkeys paljastavat, että sen on kirjoittanut kohteensa alan hy- vin tunteva tutkija. Koska Kakku-
rilla on ollut käytössään sekä Geo- deettisen laitoksen arkistomate- riaali että Heiskasen sukuseuran kautta saatua aineistoa, on kirjas- sa myös aiemmin julkaisematon- ta tietoa. Luinkin kirjan suurella mielenkiinnolla, koska kuulun su- kupolveen, jolle Heiskanen on vain kirjoista ja julkaisuista tuttu nimi.
Mukaan on mahtunut myös joitakin hauskoja tarinoita, ku- ten Geodeettisella laitoksella ole- van Billnäsin kirjoituspöydän tari- na. Pöytä kuului aluksi Yrjö Väisä- lälle, joka avioitui kirkkoherra Le- vanderin tyttären kanssa. Väisälän siirryttyä Turkuun professoriksi Heiskanen peri työpöydän, ja hän avioitui pari vuotta myöhemmin Levanderin toisen tyttären kans- sa. Kun Heiskasesta tuli Teknilli- sen korkeakoulun professori, Uu- no Pesonen sai kyseisen pöydän.
Ja kuinka ollakaan, pian Levande- rin kolmas tytär oli naimisissa Pe- sosen kanssa. Mystinen pöytä on edelleen olemassa, nyt työpöytä- nä, jonka ääressä Kakkuri kirjoit- ti Heiskasen elämäkerran.
Kirjoittaja on Geodeettisen laitoksen geodesian ja geodynamiikan osaston johtaja.
Fysiologin kartta elämästä
Anto Leikola
Kari Lagerspetz: Minun karttani.
Terra Cognita 2008.
”Kun olin viisi- tai kuusivuotias, isäni antoi minulle lahjaksi maailmankar- taston. Se oli ensimmäinen heurekani enkä ole vieläkään siitä toipunut.”
Kari Lagerspetzin kirja alkaa lupaa- vasti. Vaikka hän ei ole tehnyt elä-
